Tuesday, October 23, 2007

LASTENSUOJELUSTA RUOHONJUURITASOLTA

Lukijalle tiedoksi. Tämä kirjoitus ei sisällä varsinaisesti uutta. Se on Uutiskynnystä varten tehty juttu, johon olen yhdistellyt asioita aikaisemmista lastensuojeluun liittyvistä kirjoituksistani. Vaan laitoin sen tännekin, varsinkin lukijoille, jotka ovat tulleet mukaan ns. kesken ottelun. Uutiskynnystä kannattaa lukea paljon, runsaasti ja vielä vähän lisää. Tuosta linkistä:

Olen työskennellyt lastensuojelulaitoksissa parikymmentä vuotta. Tänä aikana olen kerännyt melkoisen määrän kokemuksia ja väitän voivani varsin hyvin hahmottaa, mitä suomalainen lastensuojelu on, ja mitkä sen suurimmat ongelmat tällä hetkellä ovat. Kokemukseni ovat julkishallinnollisista laitoksista. Näkökulmani on tietysti yksittäisen riviohjaajan näkökulma. Esim. lastensuojelun sosiaalityöntekijä voisi kirjoittaa toisenlaisen ongelmalistan ja vaikkapa Stakesin korkea virkamies hyvinkin erilaisen.

Pääongelmia lastensuojelun laitostyössä ovat mielestäni tällä hetkellä seuraavat:

  1. Teorian korostaminen käytännön kustannuksella
  2. Uhriajattelu ja irrallisuus muusta yhteiskunnasta
  3. Alan naisvaltaisuus
  4. Maahanmuuttajien aiheuttamat ongelmat

1. Teorian korostaminen käytännön kustannuksella

Lastensuojelusta ja sosiaalialasta yleensäkin on kirjoitettu tolkuton määrä erilaista teoreettista materiaalia. Niin kuin meillä monessa muussakin asiassa, tulee asioihin löytää teoreettinen viitekehys. Muuten se asia ei oikein ole olemassa.

Täältä sammakkoperspektiivistä katsottuna tilanne on hieman toinen. Laitokseen sijoitetaan nuoria. Monista syistä. Monen ikäisiä. Monen näköisiä. Monenlaisilla huolto- ja hoitosuunnitelmilla. Siitä huolimatta on laitoksen ohjaajan tarjottava nuorelle opeteltavaksi ja läpikäytäväksi seuraavanlainen perussetti:

a. Pidä yllä säännöllinen vuorokausirytmi. Mene ajoissa maate, että jaksat herätä ajoissa. Syö säännöllisesti ja terveellisesti. Hoida hygieniasi ja pidä muutenkin huoli itsestäsi.

b. Käy säännöllisesti koulua.

c. Älä käytä päihteitä.

d. Opettele käytöstavat ja suhtaudu kunnioittavasti muihin ihmisiin. Älä haistattele, älä huorittele.

e. Älä käytä väkivaltaa ongelmien ratkaisemiseksi.

Noin yksinkertaista se loppujen lopuksi on. Jos nuo viisi kohtaa onnistuvat, ollaan jo aika pitkällä.

Lastensuojelussa vaan valitettavasti on vahvasti vallalla tämä ”väärin sammutettu”-ilmiö. Nämä viisi kohtaa eivät vain sellaisenaan jostain syystä riitä. Asia täytyy tehdä jotenkin hienommin. Siksipä ohjaajien tulee osallistua erilaisiin projekteihin. On esim. Osaava lastensuojelu -projektia, Lapsitiedon Keskus -projektia, Laituri-projektia, Lastensuojelun verkkokollega-projektia, Laavu-projektia, Lastensuojelun kirkastamis- ja vakiinnuttamisprojekti KIRVAa ja ties kuinka monta erilaista kehittämisprojektia. Pääpaino on sanalla kehittäminen. Pääkokemukseni näistä projekteista on se, että ”analysoidaan työmenetelmiä ja rakenteita, jotta jatkossa pystyttäisiin analysoimaan työmenetelmiä ja rakenteita”.

Noin yleensäkin näissä projekteissa pyritään keksimään jo kertaalleen keksitty pyörä uudestaan. Näinpä ohjaajat sitten istuvat luennoilla, käyvät kokouksissa ja tekevät asiaan liittyvää kirjallista työtä osallistuakseen projektiin joka yleensä jossain vaiheessa jää kesken, kun alkaa uusi ja vielä hienompi projekti. Kaiken tämän ajan ohjaajat ovat poissa osastoltaan, varsinaisesta työtehtävästään. Kasvatustyön perusidea on se, että sitä tekee ihminen ihmiselle. Tämä jatkuva luento/kokous/kirjausrumba syö vain resursseja pois varsinaisesta tehtävästä.

Miksi näin sitten on? Itse näen siihen pari syytä. Yliopistosta jonkun kasvatustieteen maisterin paperit saanut ihminen valitettavasti kehittää jossain opiskelun vaiheessa ajattelutavan, että vain akateemisen koulutuksen saanut ihminen pystyy ajattelemaan. Ja tämä maisteri sitten voidaan palkata lastensuojelun johtotehtäviin, vaikka hänellä ei olisi päivääkään kokemusta alan käytännön työstä.

Toinen syy on mielestäni se, että yliopistosta valmistuu nykyisin aivan liikaa maistereita juuri näistä käyttäytymis-, valtio-, yhteiskunta-, ja humanististen tieteitten alueelta. Näinpä ollen heille on keksittävä suojatyöpaikkoja mm. näistä projekteista. Tokihan heitä sijoitetaan muillekin aloille, nimenomaan julkishallinnollisiin tehtäviin, mutta kyllä lastensuojelu kantaa oman kortensa näihin työllistämistalkoisiin. Mitä luulette, tarvitseekohan lastensuojelu loppujen lopuksi hallintojohtajia, hallinto- ja kehittämisjohtajia, projektipäällikköjä, arviointipäällikköjä, hallintopalvelupäällikköjä, henkilöstöpäällikköjä, kehittämispäällikköjä, sijaishuollon aluekehittäjiä, erityissuunnittelijoita, strategiapäällikköjä, tulosaluejohtajia, tulosaluesihteereitä, ryhmäpäälliköitä ja henkilöstövisiosuunnittelijoita.

Mutta tilanne on nykyisin valitettavasti se, että jos teoria ja käytäntö eivät kohtaa, vika on käytännössä.

2. Uhriajattelu ja irrallisuus muusta yhteiskunnasta

Lastensuojelu on alana hyvä esimerkki yhteiskuntamme nykyisestä ylihoivaavuudesta ja yliymmärtämisestä. Huostaanotettuja nuoria pidetään lähtökohtaisesti uhreina, joille on tehty pahaa toisten eli vanhempien ja yhteiskunnan taholta. He eivät ole vastuussa omista teoistaan, vaan tilanne on ajanut heidät pois raiteilta. Tosiasiassa hyvin suurella osalla huostaanotetuista nuorista on takanaan rikollista toimintaa. Omaisuus- ja väkivaltarikoksia, päihteitten väärinkäyttöä, jopa prostituutiota.

Ihminen tekee tietoisen valinnan tehdessään rikoksen. Viina ei lorise kurkkuun itsestään. Se tilanne, joka ajaa nuoren pois raiteiltaan on yleensä juuri se, että kukaan ei ole pitänyt heitä kurissa (hyvin suuri osa on muuten yksinhuoltajaäitien lapsia). He ovat tehneet juuri sitä, mitä ovat lystänneet. Ja parhaassa tapauksessa heidät sijoitetaan sellaiseen laitokseen, jossa pakkokeinojen käyttäminen on kokonaan pannassa. Eli he voivat jatkossakin tehdä mitä lystäävät.

Jos nuorta ei voida pakottaa mihinkään, ei häntä voi myös pakottaa opettaa huolehtimaan itsestään. Ja tämän pitäisi olla vielä lastensuojelun perusidea. Lastensuojelussa unohdetaan herkästi, että koko alan toimintaa mahdollistuu veronmaksajien rahoilla. Ja ala on silloin myös veronmaksajille vastuullinen. Aivan tavallinen Virtanen tuumii alastamme, että pitäkää nulikat kurissa ja tehkää niistä kunnon kansalaisia. Ja hän on oikeassa.

Ja tällä ylihoivaavalla uhriajattelulla tehdään väkivaltaa myös sijoitetulle nuorelle. Ollakseen onnellinen ihminen tarvitsee tunteen, että hän pärjää omin voimin ja taidoin. Valitettavasti laitoksistamme sinkautetaan maailmalle paljon poispassattuja uusavuttomia nuoria aikuisia, jotka eivät osaa mitään, koska heidän ei ole tarvinnut opetella mitään. Kaikki on tehty valmiiksi ja nuoren esittämät haistattelut siedetty. Laitoksissamme kasvatetaan paljon hyviä hoidokkeja, kun tulisi kasvattaa kansalaisia.

Selvää on, että osa laitoksiin sijoitetuita nuorista pärjää elämässään. Ei sijoitus laitokseen välttämättä tarkoita tuhottua elämää. Joillekin huostaanotto on ollut ainoa mahdollisuus. Mutta jos nuori haluaa lyödä kaiken läskiksi, se kyllä onnistuu.

Aikanaan median toimesta käytännössä teloitettu yksityinen Kuttula oli tunnettu kovista otteistaan. Mutta sieltä kaikki kirjoittivat ylioppilaiksi. Oma urani julkishallinnollisisa laitoksissa on siis kestänyt parikymmentä vuotta ja odottelen edelleenkin ensimmäisiä lakkiaisia. Oikean ammattikoulunkaan käyneitä nuoria ei monta ole.

3. Alan naisvaltaisuus

Heti alkuun tulee täsmentää, että kohdan kolme otsikolla en halua halventaa naisia. Arvostan suomalaista naista suunnattomasti, ja alallani on töissä paljon hyviä naispuolisia työntekijöitä.

Laitoksissa joudutaan kumminkin välillä laittamaan kova kovaa vastaan ja on nuoria, jotka eivät usko kuin voimaa. Nämä nuoret ovat myös tarvittaessa valmiita käyttämään väkivaltaa saadakseen tahtonsa läpi. Asiat eivät aina selviä puhumalla, vaikka niin toivottaisiinkin. Tässä tapauksessa törmätään hyvin monien naistyöntekijöitten kohdalla ongelmaan pelko / hoidollinen selitys. Tulee annettua nuorelle periksi siksi, että väkivallan uhka pelottaa. Ja tämähän on aivan viisasta. 16-vuotias, jo aikuisen kokoinen sälli pystyy tekemään pienikokoisesta naisohjaajasta muusia. Apua ei välttämättä muualta saada, sillä yksinäisiäkin työvuoroja on.

Pelon tunnustaminen julkisesti taas on mahdotonta, joten seurauksena on suuri määrä hoidollisia selityksiä tyyliin ”tein hoidollisen ratkaisun”, ”käytin tervettä järkeä” tai esmes ”sääntöjen orjallinen noudattaminen ei tue nuoren kasvua ja kehitystä”. Seurauksena on sitten osastolla nuorten anarkia, jossa kukkona tunkiolla on röyhkein ja härskein.

Nainen ei pysty voimankäyttötilanteessa tai sen uhassa samaan kuin mies. Tämä on tervejärkiselle ihmiselle selvää. Mutta alallamme se on tabu. Siitä ei keskustella. Nainen ja mies ovat kaikilta osiltaan samaan kykeneviä työntekijöitä. Piste.

Tilannetta ei voi muuttaa palkkaamalla asiakseen lisää miehiä, sillä se on taas tasa-arvolain vastaista. Toisaalta tilannetta ei aiotakaan muuttaa, koska virallisestihan ongelmaa ei ole.

4. Maahanmuuttajien aiheuttamat ongelmat

Maahanmuuttajataustaisten nuorten aiheuttamissa ongelmissa ongelmakohdat 2 ja 3 korostuvat.

Nämä nuoret - erityisesti islamilaisesta kulttuuripiiristä tulevat - eivät arvosta suomalaisia eivätkä suomalaisuutta. Ja miksi arvostaisivatkaan, koska heille on paikallisen hoiva- ja ymmärryskoneiston kautta korostettu jatkuvasti heidän erikoisasemaansa. He ovat huomanneet, että suomalainen virkakoneisto halveksii itsekin suomalaisuutta nostamalla heidät jalustalle erikoisongelmineen ja -oikeuksineen. He tietävät olevansa erityiskansalaisia, joiden ei tarvitse sopeutua valtaväestön kulttuuriin ja toimintatapoihin vaan valtaväestön täytyy sopeutua heihin. He tietävät, että rasistikortin esiin nostaminen kannattaa aina.

Heidän arvomaailmassaan ei suomalaisen nuoren ryöstö ja pahoinpitely ole rikos. He ovat myös oppineet, että uhriajatteluun taipuvainen hoivakoneistomme sellaisessa tapauksessa aloittaa vakavahenkisen keskustelun siitä, kuinka pahoinpitelyn tehnyttä maahanmuuttajanuorta voidaan auttaa hänen pahassa olossaan. He tietävät myös, että hoivakoneistomme ei ajattele selkäänsä saanutta suomalaisnuorta ollenkaan. Se ei kuulu heidän tehtäviinsä, sillä heidän tehtäväkenttäänsä kuuluvat vain lastensuojelulaitoksen sateenvarjon alle sijoitettavat nuoret. Muita nuoria varten ovat toiset virkamiehet.

En itseasiassa voi hirveästi syyttää maahanmuuttajanuoria tästä asenteesta. Hoivakoneistossamme rasismi alkaa olla murhaa suurempi rikos ja rasistimaineen pelossa työntekijä ei välttämättä uskalla rajoittaa tällaista nuorta ollenkaan. Jolloin tietysti nuoren sijoitus laitokseen muuttuu pelkäksi paperisijoitukseksi. Alunperinhän hänet sijoitettiin juuri häiriökäyttäytymisen vuoksi. Kaiken tämän jälkeen nuori pitää suomalaisia täysinä lampaina, joita ei tarvitse kunnioittaa. Ja jos nykytilannetta ajattelee, niin hänhän on oikeassa.

Islamilaisesta kulttuurista tulleitten kohdalla korostuu suurena ongelmana myös suhtautuminen naisiin. Naispuolinen ohjaaja ei ole heille yhtään mitään. Sellaisen käskyjä ei tarvitse totella, ja yleensäkin naisen esittämä käsky miehelle on jo synti itsessään. Isokokoista suomalaista miestä nämä tyypit kyllä uskovat, ihan silkalla voiman uhalla.

Koska maahanmuuttajataustainen ei halua sopeutua osaston sääntöihin ja rajoihin ollenkaan, vaan toimia omien sääntöjensä mukaan, vie hän vuorossa olevan henkilökunnan työpanoksen kokonaan. Tulemme resurssikysymyksiin. Normaalisti laitoksessa on osastolla 5 - 8 nuorta. Ja ohjaajia vuorossa yleensä kaksi (joskus voi olla yksikin). Pahasti häiriköivä nuori vie ohjaajien työpanoksen kokonaan, ja muut nuoret ovat sillä aikaa osastolla vain säilytyksessä. Ketään ei hoideta, ketään ei kasvateta.

Suomalaisia yleensä syytetään rasistisuudesta, asenteellisuudesta ja suvaitsemattomuudesta. Tämmöisiä syytöksiä on esitetty myös omaa alaani kohtaan. Syytöksiä on tullut useista suunnista. Kuvaava esimerkki näistä oli viime keväänä lehtiin tullut juttu, jossa Varatuomari Leeni Ikonen kommentoi huolissaan, että: "Lastensuojelussa on pohjatonta tietämättömyyttä ja asennevammaisuutta maahanmuuttajia kohtaan. Koko järjestelmän asennekulttuuri on huolestuttava". Samassa jutussa maahanmuuttajavammaisten tukiyhdistyksen perhekoordinaattori Mia Pöllä vaatii lastensuojeluun pikaisesti lisää erilaista kulttuuria ja mentaliteettia ymmärtäviä työntekijöitä.

Näihin syytöksiin voisi vastata pitkillä jaarituksilla, mutta otan esille jälleen kohdassa 1. mainitut perustehtävät:

a. Pidä yllä säännöllinen vuorokausirytmi. Mene ajoissa maate, että jaksat herätä ajoissa. Syö säännöllisesti ja terveellisesti. Hoida hygieniasi ja pidä muutenkin huoli itsestäsi.

b. Käy säännöllisesti koulua.

c. Älä käytä päihteitä.

d. Opettele käytöstavat ja suhtaudu kunnioittavasti muihin ihmisiin. Älä haistattele, älä huorittele.

e. Älä käytä väkivaltaa ongelmien ratkaisemiseksi.

Mikäli lastensuojelulaitoksen ohjaaja kurssitetaan ”erilaista kulttuuria ja mentaliteettia ymmärtäväksi” työntekijäksi, millä tavalla silloin tulee näitä viittä kohtaa muuttaa? Esimerkiksi islamilaiselta pohjalta tulevien nuorten naisiin, varsinkin vääräuskoisiin naisiin kohdistama halveksunta on tosiasia. Onko kohta d silloin poistettava heille opetettavista asioista? Kohtia a - e tuskin vastustaa kukaan tervejärkinen ihminen. Ne on opetettava, oli kulttuuri mikä hyvänsä. Mikäli aiotaan saada aikaan suomalaisen yhteiskunnan uusia jäseniä.

Ikonen ja Pöllä unohtavat autuaasti myös resurssikysymykset. Olen urani aikana törmännyt jo parinkymmenen kansakunnan edustajiin. Jos kaikkien kanssa pitää asioida heidän omalla kielellään ja omaa kulttuuriaan mukaillen, niin voidaan samantien heittää hanskat tiskiin. Ei siitä tule kertakaikkiaan mitään. Ei riitä ihmiset, ei riitä rahat. Sitä paitsi ohjaajien perustehtävä on edelleenkin kasvattaa kansalaisia suomalaiseen yhteiskuntaan. Sitä ei ole millään lailla vielä muutettu.

Tässä kirjoituksessa pidän myös maahanmuuttajanuorten puolta ymmärryskoneistoamme vastaan. Kohdassa 2 kirjoitin että ”ollakseen onnellinen ihminen tarvitsee tunteen, että hän pärjää omin voimin ja taidoin”. Näen että ymmärryskoneistomme riistää tämän mahdollisuuden maahanmuuttajilta. Halutaanko heille mahdollisuus olla osana suomalaista yhteiskuntaa? Vai onko heidän oltava jatkuvasti hoivattavia, jotta ymmärryskoneistolle itselleen tulisi hyvä mieli?

Suomalainen kansa ei ole rasistista. Puheet ”rakenteellisesta rasismista” ovat silkkaa puppua. Sen todistaa Suomen juutalais- ja tataariväestö. Heitä vastaan ei kenelläkään ole mitään, sillä he ovat integroituneet osaksi suomalaista yhteiskuntaa. He tekevät työtä, elättävät itsensä, maksavat veronsa ja elävät ihmisiksi. He ovat saaneet ansaitun arvostuksen. Nykyisille maahanmuuttajille ei sitä mahdollisuutta tunneta annettavan. Esteenä vaan ei ole Matti Meikäläinen, jota ymmärryskoneistomme syyttää, vaan ymmärryskoneisto itse.

LOPUKSI

Arvostan työtovereitani. Yleensäkin arvostan lastensuojelulaitoksissa toimivaa väkeä. He ovat pääsääntöisesti hyvin tervejärkistä ja vastuuntuntoista porukkaa. Eivät nämä ongelmat ovat heidän aikaansaamiaan. Syyksi näen sen, että kun akateemiset vasemmistohumanistit pääsivät aikanaan alaa huseeraamaan, niin siitä alamäki alkoi.

Mikä neuvoksi? En ole sateentekijä. Jotain vinkkejä voisin antaa. Palkatkaa jatkossa huomattavasti vähemmän hallintojohtajia, hallinto- ja kehittämisjohtajia, projektipäällikköjä, arviointipäällikköjä, hallintopalvelupäällikköjä, henkilöstöpäällikköjä, kehittämispäällikköjä, sijaishuollon aluekehittäjiä, erityissuunnittelijoita, strategiapäällikköjä, tulosaluejohtajia, tulosaluesihteereitä, ryhmäpäälliköitä ja henkilöstövisiosuunnittelijoita. Palkatkaa tilalle ohjaajia. Tätä työtä tehdään ihmisillä. Ja unohtakaa turha ylikoulutusvaatimus. Ei sosionomi (AMK)-koulutus tähän työhön valmista. Se opitaan työtä tekemällä. Joku evp. vääpeli tai työtön metsuri voisi olla näissä hommissa aivan ässä.

Maahanmuuttajanuoria taas autettaisiin parhaiten sillä, että muistettaisiin heidän siirtyvän laitoksesta suomalaiseen yhteiskuntaan joka toimii suomalaisilla arvoilla. Ei jokaiselle erikseen räätälöityyn ”Vain minulle”-yhteiskuntaan. Ei sellaista ole olemassakaan.

Friday, October 19, 2007

OHIMENNEN NORJALAISESTA HÖLMÖILYSTÄ

Lukijathan ovat varmaan törmänneet juttuun tästä norjalaisesta päiväkodista, jossa on touhu tuon seksin kanssa karannut pahemman kerran lapasesta. Kaiken varalta juttu tuossa linkissä:

http://tinyurl.com/35ddwf

Asiaahan on käsitelty paljon useissa blogeissa. Heitänpä sanasen minäkin. En sinänsä rupea ruotimaan, että mitä tämän päiväkodinjohtajan Pia Friisin päässä pyörii. Jokainenhan voi tietysti jättää latvalahosuojansa käyttämättä jos siltä tuntuu. Se allekirjoittanutta lähinnä pelottaa, että keksivätkös meidän omat tiedostavat ihmiset mennä samaan (peppu)leikkiin mukaan. Olihan Norjassakin tämä pelleily saanut tukea joiltain seksologeilta ja psykologeilta (no keltäs muulta). Meiltäkin löytyy kyllä tarpeellinen määrä yliopistollisesti koulutettua väkeä, joitten elämänfilosofia menee noin suurinpiirtein että kaikkien pitäis saada tehdä ihan just mitä huvittaa ja se, mikä oli vanhemman ikäluokan mukaan hyväksyttävää on ihan periaatteesta käännettävä just toisinpäin.

Ymmärrystähän on meiltäkin löytynyt asioihin joita varsin konservatiivinen Yrjöperskeles-ajattelutapa ei oikein sulata. Meillä kulkee nykyisin jo ala-asteikäiset pimut päällään sellaisia paitoja, joista rinnat näkyis, jos niitä vielä sattuis olemaan ja sellaiset housut, joista karvat pilkottais, jos ne sattuis kasvamaan. Kun tähän lisätään vielä sopivan tyyppinen pissiskäyttäytyminen, saa vaikutelman ennen aikojaan kulahtaneesta huorasta. Asia ottaa päähän. Ei 12-vuotiaan tarvitse kulkea vesirajavehkeissä.

Vaan turhapa tästä on allekirjoittaneen kiukuta. Yrjöperskelettä on asiantuntevin sanoin neuvottu työssä hyvin koulutettujen psykologien ja tiettyjen lääkäreitten taholta, että tytöt vain kokeilevat juuri puhjennutta seksuaalisuuttaan ja hakevat sen rajoja ja tätä täytyy aikuisenkin ymmärtää. No totta helvetissä kokeilevat. Ton ikäiset kokeilee kaikkea, jos niitten antaa kokeilla. Ne kun elävät sellaista elämänvaihetta, jolloin asiat ovat vielä vähän hakusessa, eikä oikein tiedetä mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Tätä elämäntilaa kutsutaan nimellä lapsuus. Aikaisemmin siihen on ollut ratkaisuna aikuisen ohjaus ja tarvittaessa annetut kiellot. Eli paita päälle pimu, ennen kuin ulos on pääsemistä.

Eipä allekirjoittaneella ole työkokemusta päiväkodeista, mutta lastensuojelulaitoksista on. Sielläkin on tullut kerta toisensa jälkeen huomattua, että liian varhaiset seksuaalikokemukset eivät ole hyvästä. Laitoksissa on sijoitettuna paljon just 13-15 vuotisia tyttöjä, joitten ongelmana on juuri pahasti hukassa oleva ja sitä kautta ylikorostunut seksuaalisuus.

Nämä tytöt lähtevät sitten ”kokeilemaan rajojaan” eli ottavat laitoksesta hatkat ja onnistuvat löytämään tommosia kolmekymppisiä herrasmiehiä, mitkä mielellään auttavat tyttöjä kokeiluissaan. Lisäksi on tietty tarjolla tolkuttomasti viinaa ynnä muita tajunnanlaajentimia. Kun pimut palaavat näiltä reissuiltaan, niin ne ovat ihan oikeesti romuna. Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Niistä on aika vaikea kursia kasaan menestyviä kansalaisia.

En näe mitään järkeä, että viisi-kuusivuotiaille (joita seksi ei ihan oikeesti edes vielä kiinnosta) annetaan tällaista norjalaistyyppistä ”opetusta” ja ”vapautta”. Ja toivon hartaasti, että tällä kertaa myös valaistuneet ja tiedostavat seksologimme ja psykologimme sen tajuaisivat.

Eli harras toivomus sinulle, maisteri Sejase, joka suunnittelet tohtorinväitöskirjaasi. Vaikka oletkin oppinut sen, että vanhoja ja olemassaolevia rakenteita pitää raastaa alas jo ihan periaatteesta, ja että saisit varmasti nimeä ja mainetta väitöskirjallasi ”viisivuotiaana aloitettu ohjattu ryhmäräplääminen rakentaa ihmisestä seksuaalisesti tasapainoisen ja kokonaisvaltaisen ihmisen), niin anna tällä kertaa olla. Ihan tosissaan hei. Keksi sen sijaan vaikka uudissanoja.

Wednesday, October 17, 2007

VÄISTÄMÄTTÖMIÄ UUDISSANOJA

Niin kuin lukija on huomannutkin, ollaan suomen kieltä uudistamassa akateemisten ammattilaisten taholta. Kielentutkijat Kaisa Karppinen ja Mila Engelberg ovat väsänneet ”Aloitteen seksistisen kielenkäytön karsimiseksi”.

Onko tässä sanojen vääntelyssä järkeä vaiko ei, on tietysti ihan oma kysymyksensä. Vaan sillä kysymyksellähän ei ole merkitystä. Koska tämä hieno uudistus tullaan joka tapauksessa saattamaan voimaan. Siihen on kaksi selkeää syytä. Ensinnäkin kansan syvät rivit ovat sitä vaatineet. Kansan syvillä riveillä tarkoitetaan tällä kertaa noin kahtatoista elämäänsä katkeroitunutta yliopistoihmistä, jotka ovat ottaneet asiakseen puhua koko Suomen naisväestön puolesta. Tämä suuri sanauudistus on pakko hyväksyä, sillä muuten heille tulee henkinen pipi. Toinen syy on tietysti se, että näille akateemisille täytyy löytää jostain töitä ja sanoja vääntelemällähän se onnistuu.

Eli veret seisauttava sanauudistus on tulossa. Parempi sopeutua vaan. Näin Yrjöperskeleen ominaisuudessa uskon tosin, että sanaa mies ei korvata sanoilla nainen tai henkilö. Ne eivät ole tarpeeksi hienoja. Luulenpa että korvaava sana tulee olemaan eksistantti. Opetellan poja! Eli jatkossa on parempi tottua siihen, että virkamies on virkaeksistantti, postimies on postieksistantti, lautamies on paneelieksistantti, merimies on navaalieksistantti, hintit ovat anaalieksistantteja ja raumalaiset ganaalieksistantteja.

Vaan tähänkö se loppuu? Nytkö on hyvä mieli?

No ei helvatussa. Projekti jatkuu. Suomi on täynnä sanoja, joista joku voi mahdollisesti vetäistä herneet nokkaan. Suomi on lisäksi täynnä yliopistollisen loppututkinnon suorittaneita ihmisiä, joille ei keksi järkevää tekemistä parhalla tahdollakaan. Mutta kun tämän porukan panee lukemaan suomen kielen sanakirjan kannesta kanteen ja keksimään sanoille uusia merkityksiä niin sillähän asian saa korjattua.

Tosin raha moiseen projektiin tulee kylläkin sen pakkosivistettävän kansan kukkarosta. Ja sehän tietty hieman jurppii. Yritänpä tässä säästää veronmaksajien rahoja ja vääntelen valmiiksi muutamia sanoja. Teen sen ilmaiseksi. Ei maksa mitään. Otetaanpas ensiksi käsittelyyn vanhanaikainen sanahirviö työ.

First case. Työ

Niin kuin älyn taisteleva etujoukkomme eli prekariaatit ovat julkituoneet, ei varsinainen työnteko ole millään muotoa välttämätöntä yhteisen hyvinvoinnin pohjaksi. Sähköä saadaan töpseliin kuppilassa paskaa jauhamalla. Työ on jotakin vanhaa ja rahvaanomaista. Lisäksi työ on sanana seksistinen ja sovinistinen, koska on olemassa vanha sanonta ”työ miehen kunnia ja naisella iso puo”. Jopa Väinö Linna on käyttänyt termiä.

Siis työ on so last century. Silkkaa retroa. Koska retro on sanana hieman laajahko, täytyy työn uusmäärittelyä hieman hioa. Ja niin kuin yleensä, oppi tulee idästä. Eli lisäämme sanaan ”retro” päätteeksi hieman muunnetun venäjän kielen sanan ”rabota” ja uudissana on valmis. Eli jatkossa työ on yhtä kuin retrorabotaatio.

Toisin sanoen jatkossa miestyöntekijä on ”tunneälynegatiivinen retrorabotööri”. Naistyöntekijä taas on ”tunneälypositiivinen retrorabotööri”. Yliopistolla työkseen suomalaisia arvoja halventava eksistantti on taas sukupuolesta riippumatta ”tunneälyvalaistunut kollaboretrorabotööri”. Ja hei jätkät siellä koneella, antaapas olla ne sabotöörivitsit ihan keksimättä vaan.

Työelämässä on muutenkin paljon nimiuudistettavaa. Esimerkiksi ammattinimikkeen ”asentaja” kolme ensimmäistä kirjainta voi tuoda mieleen militaristisia mielikuvia ja nimike ”insinööri” on kertakaikkinen hirviö. Sen neljä ensimmäistä kirjainta ovat ”insi”, joka jo pienellä painovirheellä voi vääntyä muotoon ”inri”, joka taas tarkoittaa ”iesus nazarenus rex iudaeorum” ja tämähän suututtaa kerralla koko islamilaisen maailman. Tuo sana on muuten selvä todiste sille, että rakenteellinen rasismi on kuin onkin olemassa. Vaaditaan paljon asenteellista retrorabotaatiota, että kielessämme piilevä rakenteellinen rasismi saadaan poistettua.

Case closed. Sana uudistettu. Säästö valtiolle arviolta neljä eksistanttiretrorabotaatiovuotta.

Next case. Puolustusvoimat.

Puolustusvoimat.

Niin kuin humanistisesti valaistuneet ihmiset tietävätkin, ei Suomen turvallisuus koskaan ole johtunut Suomen puolustusvoimista. Mikäli Suomi olisi ollut rauhantahtoinen ja aseistariisuttu (aina yksityisaseita myöten) maa, olisi rauhanvaltio jättänyt meidät ilman muuta rauhaan vuonna 1939. Puolustusvoimathan ovat ilman muuta vain kapitalistisen luokan käsikassara, jonka tarkoitus on sortaa työväestöä (tällä kai tarkoitetaan nykyisin vapaaehtoisesti työssäkäymätöntä väestöä, joka tykkää luuhata tyhjissä taloissa, mutta eipä takerruta yksityiskohtiin). Lisäksi suomalaiset jalkaväkimiinat tappavat ja rampauttavat jatkuvasti viattomia afrikkalaisia lapsia. Se, että miinat ovat lukon takana varastossa, vain osoittaa lahtarikaartin julmuuden ja oveluuden.

Puolustusvoimien uudissanoittaminen onkin vaikea tehtävä. Uusnimitys ei missään nimessä saa herättää positiivisia eikä edes neutraaleja mielikuvia. Esim ”defensaatiovirasto” on aivan liian laimea. Todennäköisesti uusi nimike puolustusvoimille tulee olemaan ”sorrattamo”. Sotilas on siis jatkossa ”sorrattaja”. Miehistö on ”eksistanttisorrattajia”, alipäällystö ”pluseksistanttisorrattajia” ja upseeristo ”kaksoispluseksistanttisorrattajia”. Naispuoliset varusmiehet lienevät yleensäkin asiana liian vaikeasti ymmärrettäviä uuskielenkääntäjille, joten heitä kutsuttaneen jatkossa vain termillä ”eksistanttimuuttuja x”.

Case closed. Sana uudistettu. Säästö valtiolle arviolta kaksi eksistanttiretrorabotaatiovuotta.

One more case. Avioliitto.

Avioliitto.

Tiedostaville ihmisille on ollut aikaa sitten selvää, että tasavertaista miehen ja naisen välistä suhdetta ei ole. Miehen ja naisen parisuhde perustuu aina naisen alistamiseen. Avioliitto on siis sanana harhaanjohtava, se antaa väärän kuvan siitä, että kyseessä olisi jotain tasavertaista ja yksissä tuumin sovittua, toisin kuin aikanaan esim sanassa Neuvostoliitto.

Uusi, paremmin asiantilaa kuvaava termi on ”rekisteröity seksuaalialistustila”. Myös vihkikaavaa on syytä uudistaa. Miehen vihkikaava alkaa ”tahdotko ottaa alistetuksi tämän…” ja mies vastaa ”tahdon”. Naiselta kysytään ”tunnetko olevasi pakotettu alistumaan tämän….” ja nainen vastaa "tunnen".

Case closed. Säästö valtiolle ja seurakunnalle arviolta kolme eksistanttiretrorabotaatiovuotta.

Paljon on vielä asenteellista retrorabotaatiota tehtävänä. Mutta meillähän on laaja käyttäytymistieteellinen reservi, joka mielellään tätä retrorabotaatiota tekee, hyvällä akateemisella palkalla, oikean asenneilmaston puolesta.

Nimimerkki Octavius on mainiossa blogissaan osallistunut uudissanojen luomistalkoisiin. ”Tutustumispenetraatioon” kannattaa tutustua tuossa osoitteessa:

http://octavius.vuodatus.net/blog/860917

Tällä kirjoituksella ja tiedostavan termin kehittämisellä Octavius on säästänyt valtiolle vähintään viisitoista eksistanttiretrorabotaatiovuotta. Saisivat maksaa Octaviukselle kyllä jonkunlaisen bonuksen.

Vielä ehdotus: naisen sukupuolielimen ei-virallista ilmaisua saa jatkossa käyttää ainostaan asioitten positiiviseen määrittämiseen. Muuten syyllistyy vaginaaliseen negaatiorikokseen. Eli joku saa esim haista vitun hyvältä, mutta asiat eivät saa mennä ns. vituiksi.

Tuesday, October 9, 2007

DISTONAALIS-FAZERIITTINEN OIREYHTYMÄ

Eilen tuli ihmisten ilmoille uutinen, jonka ainakin allekirjoittanut näkee ihan, jos ei nyt aivan toivoa herättävänä, mutta ainakin positiivisena yllätyksenä. Tulihan se julki jopa valtamedian kautta. Uutinenhan menee näin:

"Lähimenneisyyden johtavat tutkijat haluavat, että suomettumisen aika

tutkitaan perusteellisesti. Alma Median Helsingin toimituksen

haastattelemista yhdestätoista tutkijasta ja professorista kymmenen on

sitä mieltä, että Neuvostoliitolle alistuminen painaa edelleen

suomalaista yhteiskuntaa.

Suurin syy on tutkijoiden mukaan se, että 1970-luvulla Neuvostoliittoa

ihailleet radikaalit ovat nyt keskeisessä asemassa politiikassa,

tieteessä ja tiedotusvälineissä.

Valtio-opin emeritusprofessori Tuomo Martikainen sanoo, että vanhat

aktivistit ovat tulppa keskustelulle, koska he välttelevät suomettumisen

aikaa puheissaan ja hyväksyvät vähättelevät selittelyt.

Martikaisen mielestä 70-luvun "poliittista alennustilaa" ei ole vielä

analysoitu tieteellisesti. Hän ehdottaa esimerkiksi sen tutkimista, miten

vasemmistoradikalismi saavutti hetkeksi ylivallan tiedonvälityksen,

opiskelijoiden ja kulttuurin verkostoissa.

Suomettumisella tarkoitetaan 70-luvun poliittista kulttuuria, jossa Suomi

luopui osasta sananvapauttaan ja itsemääräämisoikeuttaan Neuvostoliittoa

miellyttääkseen."

Hyvä juttu sinänsä. Olen tietysti asian suhteen vähän pessimistinen, koska nämä 1970-luvun radikaalithan ovat tällä hetkellä vallassa eivätkä ehkä halua kuulla diagnoosia, jonka mukaan potilas sairastui jalkasieneen vuonna 1971 ja kieltäytyy edellenkin ottamasta lääkettä. Eli todennäköisesti reaktio on se, että antaapa emeritusten horista ukkokodissa joutavia. ”Kymmenen tutkijaa sanoo, että tutkitaan!” ”Nii-in. Vaan entäs kun tulee se yhdestoista…”

Ikävää tietysti, että tarvittiin se kymmenen akateemista tutkijaa, ennen kuin juttu tuli edes lehtiin. Esmes tätä blogirintamaa seuratessa on käynyt selväksi, että eipä tuo uutinen kirjoittajille ja lukijoille varsinainen shokeeraava yllätys ollut.

Vaan kumminkin. Toivossa on hyvä elää. Tommoinen lähimenneisyystutkimus on tietenkin pirun työlästä ja kestää vuosia. Ajattelinkin auttaa asiassa. Jos tutkimus jonkun totuuskomission nimissä tehdään, niin annan tutkijoille rungon valmiiksi. Luulisin että se loppulaskussa kelpaa tutkittavillekin. Julkaiskaa tämä, ja pistäkää tutkimusapulaiset etsimään tarpeellinen määrä liitteitä, joita kukaan ei kumminkaan lue. Saatte pitää kunnian ja jos sillä irtoaa tohtorinpaperit, niin olkaa hyvä vaan. Ei maksa mitään. Tarjotkaa vaikka tuoppi joskus.

Kas tässä:

***

Tutkimus aiheesta kuinka homma lähti lapasesta eli pieni taktinen virhe eli piru piilee pikkuasioissa

Suomen ja Neuvostoliiton välinen jatkosota päättyi syyskuussa 1944. Sodan lopputulosta voidaan pitää selkeänä torjuntavoittona, sillä Suomen armeija pysäytti vihollisen etenemisen Tali-Ihantalan, Tienhaaran, Vuosalmen, Nietjärven ja Ilomantsin suurtaisteluissa. Lisäksi rintamalinjat kaikkinensa olivat pysähtyneet vuoden 1940 rajojen itäpuolelle.

Silloiset vastuulliset ja huolta koko kansakunnan tulevaisuudesta kantavat valtiomiehet ymmärsivät kuitenkin, että Neuvostoliitto tulee aikanaan voittamaan suursodan. Nopeasti selvisi myös, että Neuvostoliitto siirsi valtansa alle useita kansakuntia, kymmeniä miljoonia ihmisiä, joita se hallinnoi ns. luu kurkkuun-metodilla.

Vastuulliset valtiomiehet tajusivat, että heillä on naapurinaan entistäkin voimakkaampi, supervallan aseman saavuttanut aggressiivinen ja hyvin lyhytpinnainen naapuri. Tässä tilanteessa he näkivät, että viisainta on heretä kerralla kaveriksi tämän naapurin kanssa, tai ainakin näytellä sitä. Koska naapuri oli sotilaittemme ponnisteluista johtuen saanut myös pleksiinsä koko lailla, sillä ei ollut välitöntä halua miehittää Suomea. Edellytykset eloonjäämiselle ja itsenäisyyden säilyttämiselle olivat olemassa. Näin ollen rustattiin kasaan Pariisin rauha, luovuttiin suuresta määrästä suomalaisten maata, suostuttiin tolkuttomiin sotakorvauksiin ja kirjoitettiin nimi YYA-paperiin. Tämä kaikki oli eloonjäämisen kannalta viisasta, vaikka kyllähän asia valtiomiehiä vitutti niin, että veri kiersi väärinpäin. Siitä vaan piti pitää mölyt mahassa, ja niinhän he pitivätkin. Tervejärkisiä miehiä kun olivat.

Tiedettiin, että itänaapurissa tykättiin kuvainpalvonnasta ja siellä oltiin herkkänahkaisia. Niinpä luotiin poliittinen liturgia, jossa hymistiin ystävyyttä, rauhaa, levennystä, laajennusta, solidaarisuutta, antifasistisuutta ja muita pitkiä sanoja. Kun gruusialainen maantierosvo Stalin kuoli, nykäistiin meilläkin rätit puolitankoon. Kutsuttiinpa tänne tanssiryhmiäkin koko maan kattavalle kiertueelle jostain hemmetin kuusen Slobohorotonovskista ja pantiin kansakoululaisia ahkerasti taputtavaksi yleisöksi, niin että tanssijoitten mukana tulleet puoluevirkailijat saivat semmosen harhakuvan, että yleisöä ihan oikeasti kiinnostaa joku kasakan jalkojensätkiminen. Siihen aikaan koululaiset olivat vielä ihan kilttejä ja tekivät, mitä opettaja käski. Ja menihän se matikantuntikin siinä mukavasti istuskellessa juhlasalin kovalla penkillä. Ei ne ollu siihen aikaan niin herkkäpersuuksia kuin nykyisin.

Muistettiinpas aina välillä pyydellä anteeksi menneitä ja kehua sitä miten meillä on nyt niin tolkuttoman hyvä näitten uusien parhaitten kavereitten kanssa. Eli koko touhuhan oli ihan silkkaa teatteria. Vaan sehän toimi. Ai että veli venäläinen tykkäsi, kun tsuhna sitä kehua retosti. Ja sehän antoikin sitten meidän tehdä loppujen lopuksi mitä meitä huvitti. Talousjärjestelmää ei pakotettu sosialistiseksi, rakennettiin Suomesta hyvinvoiva valtio ja EFTAankin mentiin jäseneksi että paukahti.

Asioita ei kuitenkaan tule pitää itsestään selvyytenä. Tässä vaiheessa tapahtui taktinen virhe, jonka seuraukset vaikuttavat Suomessa vieläkin. Uuden sukupolven poliitikot alkoivat pikkuhiljaa tulla remmiin vanhemman väen ohella. Ja tässä suurin laiminlyönti tapahtui. Uudelle poliittiselle sukupolvelle ei kukaan vanhemmasta väestä hoksannut sanoa, että tää homma on pelkkää showta. Todennäköisesti vanhemmat valtiomiehet ajattelivat, että kai ne nyt hoksaa sen ominkin neuvoin.

Vaan toisin oli käynyt. Miksi juuri uudelta poliitikkosukupolvelta jäi tajuamatta, että kuu ei ole juustoa vaikka niin väitetäänkin. Eihän niin monta ihmistä voi olla niin tyhmiä yhtä aikaa. Syyt ovat ravintotieteellis-kulttuurillisia. Sattui nimittäin kaksi asiaa yhtä aikaa:

1. Kohonneen elintason myötä uusi poliittinen sukupolvi oli syönyt liikaa sokeripitoisia eväitä ja oli jatkuvasti tietyntasoisessa sokerihumalassa.

2. Uusi poliittinen sukupolvi edusti sattumalta koko Suomen kirjoitetun historian huonointa musiikkimakua. He uskoivat ihan oikeasti, että Kristiina Halkolan ja Aulikki Oksasen hoilaamat Kaj Chydeniuksen kehittämät akustiset ympäristörikokset ovat musiikkia.

Jatkuvan sokerihumalan ja melusaasteen yhdistelmä aiheutti tiettyjen aivoalueitten taantumisen, niin että kyseiseen tilaan joutuneet henkilöt eivät osanneet enää puhua kuin pelkkiä ulkoa opeteltuja iskulauseita (tätä kutsutaan myös nimellä distonaalis-fazeriittinen syndrooma). Tätä taas ei valitettavasti kukaan pitänyt omituisena niinkään myöhään kuin 1960-luvun lopulla, koska iskulauseitahan hoilattiin silloin jatkuvasti niistä syistä, mitkä aikaisemmin tässä tutkimuksessa kerrottiin. Asiantila ei vaan kertakaikkiaan hoksattu. Vanhempi poliitikkosukupolvi vain ajatteli, että näähän ottaa homman kunnolla ja tosissaan. Tilanne alkoi kaikessa kauheudessaan paljastua vasta 1970-luvun alussa ns. Kekkosen nuorisokerhossa, jossa Urkki totesi saunomaan tulleille nuorille lupaaville poliitikoille, että älkää ny pojat täällä saunassa enää työstä puhuko, otetaanhan kaljaa ja sai vastaukseksi joukon hyvin hämmästyneitä katseita.

Lopullisesti tilanne selvisi vuonna 1976, kun kävi ilmi, että uusi nouseva poliittinen eliittimme piti suomalais-neuvostoliittolaista näytelmäelokuvaa ”Luottamus” dokumenttina. Tässä vaiheessa peli oli jo menetetty. Vanhempi poliittinen sukupolvi oli jo eläköitymässä eikä voimat enää riittäneet tilanteen korjaamiseen. Kekkonenkin asiasta järkyttyneenä alkoi pikkuhiljaa paeta tapahtunutta dementoitumisen turvalliseen syliin.

Tähän oltiin tultu. 1980-luvun alkuun mennessä Suomea johti kuvainpalvonnasta tykkäävä ja herkkänahkainen poliittinen eliitti, joka koostui ihmisistä, joitten mielestä ympyrä on neliö. Eli oltiin tilanteessa, jonka estämiseksi koko hulabaloo oltiin joskus 1940-luvun lopulla keksitty. Verbaalinen kommunikaatio tapahtui edelleenkin pelkkinä iskulauseina, mutta siihen ei kansakaan kiinnittänyt huomiota, koska sitä ei enää pätkääkään kiinnostanut.

Miksi kansaa ei kiinnostanut? Syynä on perinteinen suomalainen usko siihen, että yhteiskunta ja sen johtajat pyrkivät toimimaan aina koko kansan parhaaksi. Kansa ei vaan tiennyt sitä seikkaa, että eliitin sairastama distonaalis-fazeriittinen syndrooma vaikuttaa myös sisäkorvaan ja sitä kautta tasapainoaistiin saaden potilaan luulemaan että ihmiselle luontainen asento on olla ns. rähmällään. Koska iskulausekielen mukaan ei myöskään ole yksilöä, vaan ainoastaan puolue ja kansa, tuli koko kansan olla rähmällään yhtenä yksilönä. Niinpä sitten oltiin rähmällään koko porukka ja uskottiin, että kaipa tämänkin asian meitä viisaammat ovat valmiiksi miettineet.

1980-luvun loppupuolella tuli Neuvostoliitossa valtaan Mihail Gorbatshov. Gorbatshov ilmoitti julki sen tosiasian, minkä tavallinen Aleksadr Kaverinov oli jo iät ja ajat tiennyt, elikkä sen, että tää homma tarttee vähän säätämistä. Sittenhän säädettiin ja lopputuloksena oli Neuvostoliiton hajoaminen omaan mahdottomuuteensa vuonna 1991 (täytyy muuten huomauttaa, että NKP:n pamput maan synnystä alkaen eivät sairastaneet mitään hilloakustista sairautta, vaan ne olivat tehneet koko homman silkkaa ilkeyttään).

Tämä oli lähellä aiheuttaa hermostopoliittisen oikosulun koko eliitissämme. Kun iskulauseita ei enää kuulunutkaan idän suunnalta alkoi eliittimme kyky suulliseen viestintään vakavasti näivettyä. Tästä syystä mm. jäi meille tarjottu Karjala ottamatta vuonna 1991. Kun Jeltsin tarjosi koko roskaa meille, olivat asiasta neuvottelevat poliittiset virkamiehet sattumoisin ns. nonsloganiittisessa hermostoshokissa joka esti puhumisen ja sai ihmisen pakkoliikkeenä heiluttamaan päätään horisontaalisessa suunnassa. Tästä Jeltsin päätteli, että ei se Karjala niille taida kelvata ja antoi asian olla.

Ihmisaivot ovat kuitenkin siitä hieno kapistus, että ne pystyvät tiettyyn rajaan asti korjaamaan itseään siirtämällä tuhoutuneen aivolohkon tehtäviä pikkuhiljaa toisille aivolohkoille. Tämä pelasti poliittisen eliittimme täydeltä halvaantumiselta. Verbaalinen kommunikointi onnistui nyt Euroopan Unionia koskevilla iskulauseilla.

Distonaalis-fazeriittinen syndrooma on kuitenkin, sanoisinko hyvin konservatiivinen tauti. Se haluaa säilyttää status quon. Se ei salli tilan kohentumista. EU:n iskulauseet eivät riittäneet tähän status quoon. Ne olivat kyllä tarpeeksi hölmöjä, mutta Neuvostoliitolta peräisin oleva väkivallan uhka puuttui. Näinollen poliittisen eliittimme aivojen puhekeskus on omaksunut monikulttuurisuuden ja eritoten länsimaihin vihamielisesti suhtautuvan islamilaisuuden iskulauseet. Ne sopivat taudinkuvaan mainiosti. Todennäköisesti potilaat eivät itse ole missään vaiheessa huomanneet iskulausekielensä muuttuneen. Taudilla kun on paha tapa viedä osan ihmisen muistista pois. Valitettavasti tauti on parantumaton.

Mitä tästä opimme? Kuinka voimme välttää tämän jatkossa? On tietysti tärkeää, että ihminen vahtii, mitä suuhunsa pistää ja korvillaan kuuntelee. Sokeri ei enää ole ongelma, koska Suomessa on sitä ollut jo vuosikymmeniä, ja elimistömme on tottunut siihen. Terveellinen kotiruoka eli paljon ruisleipää, perunaa, olutta ja mahdollisimman rasvaisia lihatuotteita estää totaalisesti tähän tautiin sairastumisen.

Valitettavasti kansamme terveys on edelleenkin uhattuna. On todettu uusi distonaalis-veganiittinen syndrooma, joka muistuttaa distonaalis-fazeriittista syndroomaa. Todennäköisesti tämä johtuu vegaaniruuan ja suomi-rapin yhtäaikaisesta yliannostuksesta. Tauti tuhoaa hermostojärjestelmiä aiheuttaen samanlaisen iskulausehokeman . Lisäksi siinä on oireena pakkoliikkeitä, esim pakottava tarve juosta tyhjään taloon ja jäädä siihen jököttämään sekä tarve heitellä kiviä ja keppejä jos näkyviin sattuu ihmisiä joilla on päällään siniset haalarit ja kypärä.

***

Kun asiaa ajattelee, niin tämä selitysvaihtoehto käy parhaiten jopa tutkittaville itselleen. Se päästää tutkittavan mukavasti vastuusta. Lisäksi "me emme tienneet"-tyyppisiä selityksiä ei kukaan niele, "me todella uskoimme"-tyyppisillä selityksillä saa lähinnä hölmön maineen ja "me olimme oikeassa silloin ja olemme oikeassa nyt"-tyyppiset selityksetkään ei oikein toimi, kun toi Neuvostoliitto kehno meni ja lakkautti itsensä.

Syytetään vaan siis porukalla sokeria ja 60-luvun akustista hirmuaktia. Siinä on sekin etu, että sokerista tulee mieleen Coca-Cola, Coca-Colasta taas Amerikka ja siitähän eteenpäin ei tarvita kummoistakaan punaviherlogiikkaa, kun voidaan sanoa, että syyllinen olikin loppulaskussa George W. Bush.

Sunday, October 7, 2007

PIKAMELLAKAN SYNTYANALYYSI

Tällä kertaa kirjoituksessani ei ole tarkoitus pahemmin kritisoida mitään eikä ketään. Lähinnä esitän ihmettelyä asiasta, jota en oikein ymmärrä. Ehkäpä joku tämän blogin lukijoista voisi valaista asiaa, mikäli sattuu tietoa omaamaan.

Kas kun noissa islamilaisissa maissahan on harrastettu tuota mellakointia, missä poltellaan milloin Yhdysvaltain, milloin Tanskan, milloin Öölannin lippuja. Tämähän ei ole uutinen kellekään. Kysymys, joka on ihmetyttänyt allekirjoittanutta on se, että millä ihmeen konstilla ne saa sen mellakan aina niin nopeasti aikaiseksi.

Kun Yrjöperskeles-tyyppisellä putkinäöllä asioita katselee, ja eritoten tähän suomalaiseen elämänmenoon tottuneena, niin eihän täällä saa kymmentätuhatta ihmistä kaduille mieltään osoittamaan millään. Joo vappuna, uudenvuodenaattona ja silloin kerran kirjoitetun historian aikana kun suomalaiset voittavat lätkän mm-kultaa, on kyllä paljon porukkaa kadulla riekkumassa, mutta vähän eri lähtökohdasta.

Mutta islamilaisissa maissa homma on toinen. Onko niillä parempi organisointikyky? Kun aamu-uutisissa kuulee uutisen, että joku svedu on piirtänyt tikku-ukon ja tikkukoiran sekoituksen, jolla on jotain hätäisesti turbaania muistuttavaa päässään, niin iltauutisissa tulee jo videopätkää jossa jossain Ählämäbädissä kymmenen tuhatta ihmistä vastustaa tätä piirrosta polttamalla omaa omaisuuttaan kaduilla (sinänsä aika omalaatuinen tapa ilmaista mieltään. Yrjöperskeles vastustaa Amazonin sademetsien hakkuuta ja osoittaa vastustuksensa polttamalla naapurinsa auton. No, maassa maan tavalla, eikä kirjoitus oikeastaan tätä koskekaan).

Vaan miten ne saa sen massahysterian niin pirun nopeasti aikaiseksi? Vai onko se massahysteriaa ollenkaan, vaan onko kyse todellakin organisointitaidosta? Kun Ählämäbädin Työväen Sanomat saa Reutersilta tikkupiirrosta koskevan faksin klo 08.12, tapahtuuko seuraavaa:

1. Päivystävä toimittaja lukee uutisen, nielaisee hämmästyksestä ja toteaa, että asia vaatii operatiivisia toimenpiteitä. Kello on 08.13.

2. Toimittaja juoksee päätoimittajan luokse ja näyttää faksin. Päätoimittaja ilmoittaa välittömästi painon puolelle että koneet seis, nyt tulee kiireellisempi tehtävä. Päätoimittaja käskee päivystävää toimittajaa kirjoittamaan alustavan ilmoituksen mielenosoituksesta sillä aikaa kun hän itse neuvottelee asiasta Ählämäbädin hallintoviranomaisten kanssa. Kello on 08.17.

3. Päivystävä toimittaja pistää naputtaen tekstiä. Samaan aikaan päätoimittaja käy videoneuvottelun kaupungin hallintoviranomaisten kanssa. Hallintoviranomaiset yhtyvät kantaan, että mielenosoitus järjestetään. Neuvottelu päättyy klo 08.22, jolloin päivystävä toimittaja on saanutkin kirjoituksensa valmiiksi. Päätoimittaja tekee pari pientä korjausta juttuun ja juttu menee painoon klo 08.28. Jutun sisältö on seuraava:

”Svedut ovatten vittuilleet profeetalle nyt oikein kunnolla. Kuvia on piirretty, pahaa on puhuttu ja alasti saunassa käyty. Tätä ei rehellisen Ählämäbädin miehen karttuisa oikeustaju taivu tajuamaan. Asian tiimoilta mielenosoitus klo 12 Ählämäbädin keskusaukiolla, jonne kokoonnuttua siirrytään rauhallisesti Ruotsin suurlähetystön eteen. Mukaan bentsiiniä, banderolleja ja pellollinen kik-herneitä nenään pistettäväksi.”

4. Klo 09.00 on tarpeellinen määrä ilmoituksia painettu. Kaupungin hallintoviranomaiset ovat samaan aikaan keränneet tekstiviestejä käyttämällä 6.000 vapaaehtoista lähettiä, jotka alkavat levittää ilmoituksia pitkin kaupunkia. Radiota ja televisiota ei tässä käytetä, koska halutaan säilyttää spontaanin kiukustumisen tuntu.

5. Klo 09.58 mennessä on sana kiirinyt ympäri kaupungin. Uutinen järkyttävästä hyökkäyksestä herättää tietysti ankaraa suuttumusta, mutta vastuuntuntoiset ählämäbädiläiset pitävät ensin työpaikkakokouksia siitä, kuka mielenosoitukseen menee, ja kuka jää työpaikoille hoitamaan välttämättömiä tehtäviä. Pitäähän sähkön virrata, veden lorista, logistiikan pelata ja nuorten ählämäbädiläisten saada opetusta koulussa. Työpaikkakokoukset on hoidettu koko kaupungissa klo 10.34 mennessä.

6. Samaan aikaan, kun työpaikoilla suunnitellaan sitä, kuka menee minnekin, kokoontuu kaupungintalolla TSJKOMSAJMN (Täysin Suunnitellun Ja Kellontarkasti Organisoidun Mielenosoituksen Spontaanilta Avohärdelliltä Ja Mellakalta Näyttämäänsaattamisen Komitea) joka laatii tarkan orkestraation siitä, kuinka mielenosoitus järjestetään. Ovelana yksityiskohtana komitea keksii, että poltetaankin Ruotsin lippujen sijasta Öölannin lippuja. Näin aiheutetaan ruotsalaisissa epätietoisuutta ja suunnatonta pelkoa. Komitea saa toimintasuunnitelman valmiiksi klo 10.39, Ählämäbädin Työväen Sanomat painaa siitä 16.000 kopiota klo 10.58 mennessä, kopiot on jaettu mielenosoittajille klo 11.16 mennessä ja mielenosoittajat ovat opetelleet sen ulkoa klo 11.49 mennessä. Luontaisesti rauhantahtoisille ja harkitsevaisille ählämäbädiläisille on tosin vaikea sulattaa toimintasuunnitelmaan sisältyvää metelöintiä ja väkivallalla uhkaamista, mutta kun profeetan partaa ovat vääräuskoiset yrittäneet sotkea, niin miehen täytyy tehdä mitä miehen täytyy tehdä.

7. Klo 12.00 mielenosoitus alkaa, ja länsimaiset television katselijat oppivat että tämän porukan kanssa ei ole leikkimistä.

Jotenkin näin sen varmaankin täytyy mennä.

Eihän se voi mennä niin, että kun Rahman kuulee kämpässään porukan huutavan että profeettaa on loukattu, häneltä putoaa puurolautanen lattialle ja hän painuu porukan mukana huutamaan suu vaahdossa.

Vaikea uskoa, että kun metallimies Maruf kuulee kadulta älämölöä, hän painuu mukaan silmät sinne tänne pyörien ja samalla unohtaa laittaa hitsausliekin pois päältä polttaen vahingossa oman konepajansa.

Jos tällaiseen ajatteluun sortuu, voi kuvitella, että siinä riekkuvassa ihmismassassa osalla porukasta ei ole mitään käsitystä siitä, mikä hitto on Tanska tahikka Ruotsi. Saattaapa ajatella, että osalla ei ole edes hajua, että minkä takia täällä mellakoidaan, mutta on vaan niin pirun kiva mellakoida. Avohärdelli vaan jotenkin houkuttaa, niin kuin hunaja kärpästä. Ja tulee sillai miehekäs olo, kun voi haastaa kolmetuhannen kilometrin päässä olevia ihmisiä ottaanlyöntikilpailuun.

Tällainen ajattelu voi viedä jopa sellaiselle turmion tielle, että alkaa uskoa siihen, että joillekin kansoille on ominaista riekkua ja hajottaa ja joillekin toisille taas rakentaa ja säilyttää.

Onneksi Yrjöperskeles on humanisti ja vielä joskus tilannut Hesariakin, joten hän tietää, että näinhän ei voi olla.

Kyllä kyseessä täytyy olla organisointitaito.

*

PS: Tekninen neuvo mellakoitsijoille. Esineitä, esim lippuja kannattaa sytyttää tuleen sytytysnesteellä, ei bensiinillä. Jos pudotat maahan yhdysvaltain lipun, lorotat päälle litran bensaa, huudat ylistystä sopivaksi katsomallesi jumalalle, haukut alimpaan helvattun vääräuskoisten jumalat, huudat vielä jotain asiaan liittyvää ahlanawallahilallatiqusallahawallaa ja sitten heität palavan tulitikun lipun päälle, niin siinä voi palaa ukkoloihe perskarvat.

Friday, October 5, 2007

KOULUN JA KIUSAAMISEN KAKSI ERI MAAILMAA

Kirjoitukseni liittyy MTV3:n pari viikkoa sitten julkaisemaan uutiseen ja sen herättämiin ajatuksiin. Omalta osaltaanhan tämä on vanhan toistoa, mutta kertaushan on opintojen äiti. Uutisen aiheena oli se, että lähes joka toiselta koululta puuttuu suunnitelma koulukiusaamiseen puuttumiseen. Sanamuotohan tuossa on harhaanjohtava, koska uutinen olisi pitänyt otsikoida esim: ”60%:lla kouluista on kirjoitettu, mapitettu ja jonnekin arkistoitu läjä paperia ja 40%:lla taasen ei”.

Ongelmanahan koulukiusaamisessa ei ole se, onko koululla asiasta kirjoitettua tekstiä vaiko ei, vaan se, että pystyvätkö opettajat asiaan puuttumaan. Nykymeininki kun on kouluissa sellainen, että jos joku herranterttu haluaa jostain syystä rääkätä heikompaansa, niin hänhän voi sitä tehdä vaikka tuomiopäivän tappiin asti. Naisvaltainen opettaja-alamme ei pysty puuttumaan asiaan, eikä miesopettajillakaan ole valtuuksia (vaikka kykyä ehkä olisikin) puuttua kansakunnan toivojen itseilmaisuun. Se, jos koulussa rääkätään jotakin, ei ylitä uutiskynnystä, mutta opettajan esim niska-perseotteen käyttäminen rääkkäämisen lopettamiseksi on silkkaa fasismia, ja siitä rääytään mediassa kurkku suorana.

MTV3:n uutisessa kerrottiin myös, että ”myöskään opettajat eivät osaa aina puuttua kiusaamistilanteisiin”. Tulisi sanoa, että eivät uskalla. Eikä heitä voi siitä syyttää. Tommonen, sanotaanko 28-vuotinen kasv.ped.yht.kunt.tiet.selitystiet.ja.piirileikki-ylivälipedagogian maisteri Milla Liimatainen huomaa työssään hyvin nopeasti että henkilökohtaiset ominaisuudet eivät riitä häntä pellenä pitävän mölli- ja pimulauman ruotuun saattamiseen. Jäljelle jää vain opettajan viran itsessään suoma auktoriteetti. Milla hoksaa kuitenkin nopeasti, että jo hänenkin kouluaikanaanhan opettajille vittuiltiin minkä ennätettiin. Ei ole sitä auktoriteettiä.

Jäljelle jääkin sitten akateemisten ammattilaistemme kehittämät menetelmät eli puhuminen, puhuminen ja puhuminen. Keskustellaan kiusaajan kanssa ”avoimessa vuorovaikutuksessa”. Kerrotaan kiusaajalle, että lain mukaan ei saa kiusata. Kyselläänpä kiusaajalta itseltäänkin, että kuinka asiaan tulisi puuttua. Pyritään (edelleen keskustelemalla) siihen, että kiusaaja ”tunnistaa omat tunteensa kiusaamistilanteessa ja sitä kautta oppii oman toimintansa herättämät negatiiviset tunteet kiusatussa”. Ehkäpä (edelleen avoimesti keskustelemalla) autetaan kiusaajaa kehittämään empatian tunteitaan. Lopuksi keskustellaan sekä kiusaajan että kiusattavan kanssa yhtä aikaa, naputellaan tietokoneella hieno sopimus että nyt ei enää kiusatakaan ja sitten vielä sutaistaan nimet alle.

Sillä ilmeisesti puhumalla avoimesti välillämme kaikki tää…selviääää…(Fredi, joskus 1970-luvulla).

Tämän ”avoimessa vuorovaikutuksessa käydyn keskusteluprosessin” aikana kasv.ped.yht.kunt.tiet.selitystiet.ja.piirileikki-ylivälipedagogian maisteri Milla Liimatainen hoksaa itsekin, että tää touhuhan on pelkkää pelleilyä. Kiusattua rääkätään niin kuin ennenkin, ja sattuupa sitten sellaisia tapauksia (mm. Yrjöperskeles on näihin urallaan törmännyt lukuisasti) että nimenomaan tämä rääkätty kaveri otetaan huostaan ja sijoitetaan johonkin laitokseen, jossa on oma koulu. Jotenkin takaperoista.

Mediammekin on mennyt jotenkin siihen halpaan, että uskotaan tätä akateemista sumua. Ongelma ei olekaan itse asia, vaan se, että siitä ei ole kirjoitettu akateemisesti koulutettujen ihmisten suunnitelmaa. Eli siis läjä paperia. Kun opettajan arvovalta on uljaassa peruskoulujärjestelmässämme romahdutettu täyteen nollaan, ei kirjoitettu suunnitelma auta silloin mitään.

Allekirjoittanut kävi koulunsa siinä murrosvaiheessa, jolloin kansakoulu muuttui peruskouluksi. Vanha, ”opettajan autoritääriseen valta-asemaan ja asioitten konemaiseen ulkoa opetteluun” perustunut systeemi muuttui ”yhdessä oppimisen aktiiviseen ja optimistiseen ilmapiiriin, jossa opettaja, yhtenä joukosta, toimi itsenäisen opiskelun koordinaattorina ja tukijana avoimessa vuorovaikutuksessa oppilaitten kanssa” (tuota ”avointa vuorovaikutusta” alettiin silloin 1970-luvulla hokea, eikä mulle ole vieläkään kukaan selvittänyt, että mitä hittoa se oikeastaan tarkoittaa).

Tarkoitushan oli varmasti hieno, mutta lopputulos meni mönkään. Opettajan arvovalta mureni, ja tilanne on huonontunut siitä alkaen. Kun kuria löysättiin, ongelmia tuli lisää, ja niihin vastattiin löysäämällä kuria entisestään ja ongelmia tuli taas lisää jolloin loogisesti löysättiin kuria jne jne.

Koulukiusaaminen on sanana itsessään varsin mieto termi. Sehän tarkoittaa tosiasiassa yhden tai useamman koululaisen toiseen koululaiseen kohdistamaa henkistä ja ruumiillista terroria. Sivistyneen yhteiskunnan luulisi pyrkivän siihen, että sen jäsenet eivät joudu henkisen tahi ruumiillisen terrrorin kohteeksi. Oma yhteiskuntamme on tullut sen verran sairaaksi, että alaikäiset saavat kyllä rääkätä toisiaan mielensä mukaan, mutta (heitä elättävät) aikuiset eivät voi puuttua asiaan kuin leukoja heiluttelemalla. Meillä kun ei enää pakoteta lasta mihinkään. Eikä sitä luunappiakaan saa antaa.

Kuka tällaisesta tilanteesta hyötyy? Kuka tällaista tilannetta haluaa? Eivät kai edes vapaan kasvatuksen ja ”avoimen vuorovaikutuksen” ideologiaa saarnaavat akateemikot. Vaan tietysti, jos jotain asiaa on 30 vuotta hokenut, niin kaipa on vaikeaa tunnustaa, että tämähän meni alunperinkin perseelleen.

Kun laitetaan yhteen sopiva määrä kasvatustieteen teoreetikoita, korkeat virka-asemat, päätösvaltaa ja paljon humanistista hyvää tahtoa, se keitos vastaa tuhovoimaltaan vähintään yhtä jääkäriprikaatia.

PS: Maanmainio Reinoblog näyttää lopettavan toimintansa nykymuodossaan. Harmin paikka, mutta onneksi miehen juttuja ilmestynee jatkossa Uutiskynnyksessä. Kiitos Reino hyvästä blogista ja onnea ja menestystä kaikissa toimissasi.