LAHTARI JA PUNIKKI TAIVAAN ILOSSA

Jatkoa kirjoitukselle Taivaallinen Työväen Teatteri

Tapahtumapaikka Taivas, Herramme Jumalan armossa ja valossa. Taivaan ajanlasku ihmisille liian vaikeasti ymmärrettävä, ajanlasku maan päällä syyskuu 2013

Lahtari istuskeli tuolillaan taivaallisessa yksiössään ja katseli Taivaallisilta Taivaskanavilta suorana teräväpiirtolähetyksenä Berliinin 1936 olympialaisten kymmenentuhannen metrin juoksua, jossa Ilmari Salminen, Arvo Askola ja Volmari Iso-Hollo näyttivät totaalisesti närhen munat kaikille muille. Samalla kun lahtari katseli urheiludraamaa, hän nautti sata vuotta vanhaa ranskalaista konjakkia ja poltteli hyvää kuubalaista sikaria. On sentään hyvä, että tämä on taivas, eikä mikään kusiputka, tuumaili lahtari.

Lahtarilla oli tarkoitus kymppitonnin juoksun loputtua lähteä Taivaalliselle Ampumaradalle vähän harjoittamaan ampumataitojaan  vanhalla kolmen linjan kiväärillään, joka hänelle tuli tutuksi kapinan ajalta silloin, kun maalliset asiat olivat merkityksellisempiä. Hänen luonaan vieraillut Arkkienkeli Gabriel oli tosin esitellyt hänelle uusia amerikkalaisia ja saksalaisia automaattiaseita ja todennut, että kokeile nyt veikkonen näitäkin, mutta lahtari tuumi, että ei hän noista pikkulintukaliibereista niin perusta ja vanha tuttu tussari potkaisi lihattomaan henkihartiaan vallan mukavasti. Ampumisessa pitää olla ampumisen tuntu ja ilmakot sikseen. Näin Taivaassakin.

Lahtari alkoi pakata kivääriään asepussiinsa, kun hän huomasi, että joku lenteli hänen lukaaliaan kohti siivet levällään. Kas, sehän on Punikki. Tuttu mies. Lahtari ja Punikki olivat ampuneet toisensa pitkän vihanpidon jälkeen ammutuilla yhtäaikaisilla laukauksilla Tampereella vuonna 1918. Aikanaan Lahtari oli käynyt henkiolentona unisupisemassa tapahtuman kirjailija Veikko Huovisen uniin, ja mies oli kirjoittanut ihan oikeasti tapahtuneen tapahtuman kuvitellen kirjoittavansa fiktiota mainioon novellikokoelmaansa Rasvamaksa.

Täällä iänkaikkisuudessa asiat jotenkin vaan lutviutuivat mukavasti ja Lahtari ja Punikki olivat lyöneet hengellistä kouraansa keskenään ja todenneet, että kyllähän tuolla maan päällä kaikenlaista ikävää tuppaa tapahtumaan. Paskaaks tässä enemmän vihaa pitämään. Heistä oli tullut hyvät ystävät, mutta Lahtari tajusi, että eihän hän ollut nähnyt tuota tuttua Punikkia pariinkymmeneen maan vuoteen. Näinpä hän napsautti sormiaan ja pöytään ilmestyi pullo 1800-luvulta peräisin olevaa skottilaista turveviskiä. Pitäähän sitä spesiaalivieraille tarjota spesiaalia, tuumasi Lahtari.

- No tervepä vaan terve Punikki. Asetapa lihaton perseesi penkille ja ota mukista. Mitäs miehelle kuuluu?

- No mitäs, ihan mukavaahan mulle täällä taivaassa kuuluu. Tää on kyllä ihan taivaallisen mukava paikka. Ei ne pastorit tätä turhaan mainostaneet. Vaikka eivät kai loppujen lopuksi tienneet, mistä puhuivat. Kuulemani mukaan aika moni tuntemani pastori viettää iäisyyttään tuolla vihollisfirman puolella. Vaan mulla olis sulle kuule asiaa.

- No mitäs, asiathan pitää puhua. Ei kai sulla ole niistä Tampereen jutuista jäänyt hampaankoloon?

- Hä, no eihän niistä, olleita ja menneitä. Komean laukauksenhan sinä ammuit. Henki lähti punikista pahemmin houkuttelematta. Vaan eihän se ollut huono minunkaan laukaukseni. Mutta minä tulin puhumaan sulle noista maanpäällisistä asioista.

- Jaa, no mitäs niistä, totesi Lahtari ja kallistui hieman eteenpäin. Hänen ilmeensä oli kiinnostunut. Punikki huomasi, että myös Lahtari oli seurannut maanpäällistä uutistarjontaa.

- No katsos, totesi Punikki, kun katsoo tuota Suomen menoa vuonna 2013, niin minusta alkaa tuntua siltä, että me molemmat hävisimme sen kapinan, mitä silloin 1918 käytiin.

Lahtari katsoi Punikkia pitkään, huokaisi, sytytti Voimasavuke Bostonin, tarjosi sellaisen Punikillekin, kaatoi sitten molempien mukiin tukevat moukut viskiä ja alkoi puhua:

- Niin, tiedätkö, silloin kun minä läksin aikanaan Ruotsin kautta Saksaan jääkäriksi ja ryynäsin siellä rykmentti 27:ssä ja tappelin niitä niksmannien sotia, niin minulla oli ainoa tavoite saada aikaan itsenäinen Suomi, joka vapaantuu imperiumista jolle Suomi on pelkkä peräreunan peräloosteri josta se ei nakkaa paskaakaan. Ja mehän onnistuimme. Suomi itsenäistyi. Ja menestyikin. Ja minä täällä manan majoilla ajattelin, että jälkeläisemme ymmärtävät perintömme ja jatkavat työtämme.

- Minä ymmärsin ihan hyvin sen suomettumisajankin, koska Rauhanvaltio oli kerta kaikkiaan liian vahva. Siinä oli pakko vähän mutkitella. Ei siinä mitään. Mutta tätä nykymeininkiä minä en kerta kaikkiaan ymmärrä. Nythän tätä Suomea ollaan suomalaisten itsensä toimesta siirtämässä osaksi imperiumia, jolle Suomi on pelkkä peräreunan peräloosteri josta se ei nakkaa paskaakaan. Ja tämän ovat saaneet aikaiseksi omat jälkeläiseni. Tämä Kokoomus. Joka mukamas jotenkin jatkaa minun työtäni. Jotenkin tuntuu, että ovatkohan ne nulikat minun kasseista ollenkaan, vai aukaisikohan silloinen lihallinen muijani reitensä jollekin perkeleen kiertävälle kamasaksalle.

- No tiedätkös, perskeles, sama on käynyt minullakin mielessä, tosin tietysti vähän eri vinkkelistä, totesi Punikki. Katsos, silloin kun me kapinoittemaan ryhdyttiin, niin eihän meillä rivipunikeilla ollut mielessä mitään muuta kuin se, että saadaan perheelle vähän lisää särvintä leivän päälle. Ja ehkä mukuloille vähän helpompi elämä. Meidän johtohahmomme olivat sitten niitä idealisteja ja etten sanois perkeleen komeljanttareita, mutta olivathan ne sentään aatteessaan vahvoja, vaikka kyllähän ne meitä montun syrjällä ammuttuja tietysti kusettivatkin ja häipyivät itte Venäjälle turvaan.

- Mutta tätä jälkipolvea minäkin mietin. Kun katsoo näitä meidän punikkien niin sanottuja perillisiä, niin nehän tekee ihan sen, mitä eurooppalaiset porvaripankit vaatii niitä tekemään. Ihan vaan siksi, että ne voivat olla hallituksessa. Ja kiitokseksi ne voivat tehdä kaikenlaista hallinnollista kiusaa tavallisille ihmisille. Vaikkei niitten tarvittisi. Ja ne taitaa nauttia siitä. Eihän me rehelliset punikit tommosta haluttu. Helvetti soikoon, minusta tuntuu että meidän perillisemme ovat ruustinna Salpakareja, jotka väittää olevansa Akseli Koskeloita. Alkaa vituttaa kuolematonta sieluakin. Kun ajattelee näitä nykyisiä vasemmistohemmoja, niin silloin ennen kapinaa ne olisivat työväen tansseissa jokainen saaneet hyvällä tuurilla turpaansa ja huonolla tuurilla sepäntekemän sisuksiinsa. Puhuvat työstä niin kuin oisivat sitä mukamas joskus tehneet. Minustakin tuntuu vähän siltä kuin sinusta, että tapettiinko meidät kaikki kunnon duunarit kapinassa ja nää kaikenmaailman karkuun päässeet komeljanttarit pääsivät siitältämään meidän muijiamme. Omena putosi kauas puusta. Ennen vanhaan me kaikki suojeltiin ja elätettiin kylähulluja, ihan hyvää hyvyyttämme, mutta nyt minusta tuntuu että niin minun kuin sinun perilliset nostavat ne asiakseen pomomiehiksi.

- En minä sitä kiistä, etteikö meitä historian saatossa olisi molempia kusetettu, ja varmaankin me loppulaskussa mentiin ja ammuttiin toisemme ihan tyhjän tautta, totesi Lahtari. Mutta minkäs me noille maanalaisille asioille mahdamme? Vaikka kuinka vituttaakin.

- Äläs, äläs veikkonen, tuumi Punikki. Minä nimittäin rupattelin toimistoenkelin kanssa ja löysin Taivaallisen Lomakkeen xpt33zvt44tiityy, jossa voidaan anoa palauttamista maan pinnalle niin yksilönä kuin ryhmänä. Mitäs jos mentäis ja pistettäis koko kapina uusiksi, mutta porukalla ja yhdessä. Tukea aatteelle löytyy. Tiedätkös Saarisen Aarnen?

- Jaa Aarnen? Joo, tiedän toki. Sehän oli kapinan aikaan ihan mukula, mutta siitä tuli merkittävä valtiomies. Sinivalkoinen kommunisti ja Ässärykmentin miehiä. Järkevä ja asiallinen nuori mies. Jos täällä taivaassa voi ketään varsinaisesti nuoreksi sanoa.

- Vaan minäpä kävin Aarnen tykönä, totesi Punikki ja hymyili ovelasti. Tai oikeastaan minä laitoin Sinisalon Taiston ensiksi asialle. Taistohan on ihan mukava mies, tosin oli vähän turhan kiivas silloin elossa ollessaan. Taisto lateli Aarnelle vasemmistoliiton nykytilan, mutta minun pyynnöstäni se kertoi sen semmosessa näytelmämuodossa. Vähän niin kuin kyselläkseen Aarnelta mielipidettä teatteriesitykseen. No Aarnehan nauroi itsensä tärviölle ja totesi että kuolema teki niinkin huumorintajuttomasta miehestä kuin Taistosta ihan mainion huumorikäsikirjoittajan.

- No sittenhän minä kävin Aarnen tykönä itse ja kerroin, että ei tää ollut käsikirjoitettua komiikkaa ensinkään, vaan ihan puhdas tilannepäivitys. Ja Aarneltahan paloi päreet. Se meinasi tukehtua viskiinsä. Olis varmaan tukehtunutkin, ellei olis ollut jo lihallisesti kuollut. Ja sehän tuumasi minun ideastani että helevetti soikoon, näin tulee tehdä. Mutta Aarnekin oli sitä mieltä että otetaan ne valkonauhaisetkin mukaan ja hoidetaan homma porukalla. Me ollaan etsitty täällä taivaassa jo parituhatta vanhaa punakaartilaista ja sinä varmaan löydät saman verran valkonauhaisia. Mitäs tuumit? Etsitään miehet, kirjoitetaan anomuslanketti Pyhän Pietarin toimistoon ja mennään pistämään asiat tällinkiin.

- No helvetti, tuumasi Lahtari. On sitä minunkin kavereitten kanssa puhuttu. Anna mulle aikaa yksi maan viikko, niin  parituhatta miestä löytyy tältäkin puolelta. Mennään kimpassa niin kuin meidän olisi silloin alun pitäenkin mennä. Hoiteletko paperisodan, niin tavataan sitten Pyhän Pietarin toimistossa.

*

Hieman myöhemmin Pyhän Pietarin toimistossa:

- Terve poijjaat. Minä olen kattellut tätä teidän anomustanne. Teillä on kyllä ihan erinomaisen hyvät perustelut ja itse asiassa minä puolsinkin hakemustanne, mutta kun juttelin Äijän kanssa niin vastaus on valitettavasti ei. Meidän on pakko hylätä hakemuksenne.

- Mutta minkä ihmeen takia? Jos perustelut on kerran kunnossa?

- Kattokaas, poijjaat. Tää menee pääagendan piikkiin. Se mitä nyt siellä teidänkin maallisessa maassanne tapahtuu, kuuluu Jumalallisen Yliopetuksen piiriin.

- Jumalallisen Yliopetuksen?

- No senpä sen. Se aikaisempi Jumalallinen Yliopetus annettiin sen niin sanotun kakkosrähinän aikaan ja opetuksen sisällys oli, että koppalakeille ei kannata antaa liian paljon valtaa. Siitä ei seuraa kenellekään hyvää. Ja ihmiskunta pääosin oppi sen. Mutta nyt on menossa seuraava opetuksen vaihe. Ja sen idea on se, että ei myöskään kannata mennä toiseen ääripäähän ja antaa liikaa valtaa elämästä vieraantuneille akateemisille humanisteille.

- No mutta mehän voitaisiin mennä sinne maan pinnalle takaisin ja opettaa sen ihmisille rankimman jälkeen.

- Vaan tässäpä se pointti onkin. Teitä on kaksituhatta vanhaa punikkia ja kaksituhatta vanhaa lahtaria. Te olette kovia jätkiä. Te ottaisitte vallan ja tyhjentäisitte kabinetit ja siinä vaiheessa nää nykyiset nössöt olisivat vasta suunnittelemassa ”mahdetaanko olla kusessa”-lankettia, jota ne eivät ehtisi koskaan täyttämään. Ja se ei voi mennä niin. Katsokaas, poijjaat, ihmiskunnan tulee oppia asiat kantapään kautta ja risulla persnahoille hakaten. Teidän tapanne olisi liian nopea. Asioitten täytyy mennä perseelleen ennen kuin ne voivat mennä paremmin. Niin se maailman järjestys vaan on.

- No ymmärretäänhän me tämä. Ja todetaan että Yläpihan Äijän armo ja viisaus on suuri. Mutta kieltämättä tää vähän jurppii.

- Älkääs nyt poijjaat, on näitä nykymenoon pettyneitä heppuja käynyt tässä toimistossa ennenkin. Ja kyllähän, jos nyt tunnustetaan, niin minäkin pyysin Äijältä silloin satavuotisen sodan aikana pääsyä takaisin maan pinnalle kalastajaksi. Mutta Äijä muistutti, että ikuiseen armoon kuuluu myös ikuiset velvollisuudet. Niin että tässä minä taivaallisena toimistopäällikkönä vaan hommiani jatkan. Mutta jätkät, iskekääpäs se lihaton perseenne penkille ja ottakaa tästä pullosta kolmesataatuhatta vuotta vanhaa viskiä. Ruvetaan kattelemaan Taivaallisilta Taivaskanavilta aussifutista. Siinä vasta on kunnon kontaktilaji.

- Mutta eihän niin vanhaa viskiä ole olemassakaan, totesivat niin Lahtari kuin Punikki.

- Henkilökuntaetu, totesi Pyhä Pietari, ja iski silmää.