JOTAIN IHAN MUUTA XXXII

Eli pikku-Ykä lukee sarjiksia

Tässä kesäaikaan uutisointi niin meiltä kuin muualta liikkuu akselilla tympeän ja erittäin tympeän välillä, joten pidänpä hetken poliittista blogilomaa ja hyppään muistin aikakoneella taas tuonne 1970-luvulle, mitä tässä blogissa on tarkasteltu eräänkin kerran.

Jokaisellahan on se oma tärkeä vuosikymmenensä, milloin oltiin lapsia ja kaikki oli uutta ja ennenkokematonta. Meikäläisellä se vuosikymmen oli 1970-luku ja se sattui ajallisesti aika sopivasti, sillä vuosikymmenen kääntyessä pikku-Ykä oli viisivuotias, jolloin asioista jo edes alkeellisella tavalla jotain tajusi ja ennen kaikkea jotain jäi muistiinkin ja sitä seuraavan vuosikymmen vaihtuessa sitten oltiinkin jo polte munissa oleva finninaama joka ei kieltämättä aina ajatellut naisia, mutta aina kun se ajatteli, se ajatteli naisia. Siinähän loppui sitten yhtä aikaa 1970-luku ja pikku-Ykä vaihtoi olomuotonsa nuoreksi Ykäksi.

Silloin Kekkoslovakiassahan ei oltu niin kuultu kuin kuviteltu sellaisesta asiasta kuin internet ja terminä verkko liittyi enempi muikkuihin kuin tiedonvälitykseen. Niinpä pikkupojilla ei noussut peukalo käden hallitsevaksi sormeksi niin kuin ehkä nykyisellä pelisukupolvella ja aikaa kulutettiin muun pahanteon lomassa ahkeralla lukemisella. Luonnollisesti kirjastosta (tai lainastoksi sitä silloin kutsuttiin) kuskattiin kotiin huomattava määrä kirjojakin, mutta varsinainen sen ajan pikkupoikien internetin ja television kanavapaketin yhdistelmä oli tietenkin sarjakuvalehti.

Ajattelin siis käydä läpi pääosin sitä lukemistotarjontaa, joka pikku-Ykän tielle tuli, joka kovasti kiinnosti ja joka omat lähtemättömät jälkensä nuoreen nöösipoikaan jätti. Tämän blogin lukijoissa löytyy ymmärtääkseni 1990-luvullakin syntyneitä henkilöitä ja heille tämä kirjoitukseni saattaa olla hyvinkin retroa tai ettei jopa sujuva sekoitus retoromaniaa ja horinmummoa. Päättelen sen siitä, että töissä tutustuin joku vuosi sitten nykyisin niin muodissa olevaan animeen. Sain käsiini sellaisen anime-lehden, mutta eihän sen lukemisesta mitään tullut, kun minä en edes hahmottanut, että mitenkä päin ja missä järjestyksessä sitä pitää lukea, eli retoromaniaksi meni minunkin kohdaltani, enkä horinmummoon asti edes ehtinyt.

Luonnollisesti lukuharrastuksen ensimmäinen must oli Aku Ankka, jota isä-Perskeles luki pikku-Ykälle kun Ykä ei osannut vielä itse lukea. Lukemaan tuli opittua sinänsä jo viisivuotiaana, mutta silloinkin oli mukava olla iskän kainalossa ja kuunnella, kun iskä luki Akun seikkailuja ja näytti sormella, missä ruudussa mennään. Isä-Perskeles oli kyllä hahmottanut itsekin, että häiskähän taitaa osata itsekin lukea, kun joskus tuli tehtyä korjauksia virheisiin (liekö se äijänryökäle tehnyt niitä tahallaan?), mutta eipä iskäkään kovin aktiivisesti häätänyt nulikkaa sylistä ja lopettanut lukuhetkiä. Olisikos isä-Perskeles silloin ensimmäisen kerran havainnut, että kupeitten hedelmähän kehno vie kasvaa ja siitä hoksannut, että eipä aikaakaan, kun se lähtee maailmalle niin kuin isä-Perskeles aikanaan. Nythän se pikku natiainen onkin jo puoli vuosisataa elänyt örkki, joka ajattelee, että eihän siitä ollut kuin hetki, kun tuli kuunneltua isä-Perskeleen sylissä Ankkaa.

No, kun lukutaito oli suvereenisti hallussa päättivät vanhemmat Perskeleet, että nyt sitten Ykälle tilataan se Ankka ja tilaushan jatkui kauan ja siirtyi sitten aikanaan pikkuveli Jykälle. Akua tuli odoteltua aina keskiviikkoisin innolla ja se sitten luettiin tarkkaan. Parasta antia Akussa olivat tietysti vanhat toivesarjat, joissa oli niitä vanhoja Carl Barksin tekemiä ankkatarinoita. Näitten tarinoitten huippu tuli joskus 1974 tai sinnepäin, kun julkaistiin kolme isoa albumia eli Minä Aku Ankka, Minä Roope Setä ja Minä Mikki Hiiri, jossa näitä vanhoja pitkiä klassikkotarinoita oli. Sen lisäksi kannattaa mainita heti perään julkaistu albumi Aku Ankka joka päivä 365, joissa oli Al Taliaferron tekemiä mainioita ankkastrippejä.

Mainittakoon myös vuodesta 1970 alkaen ilmestyneet Aku Ankan Taskukirjat joissa joka toinen aukeama oli mustavalkoinen ja joka toinen värillinen. Pääosin italialaisten tekemissä taskukirjoissa ei ollut samaa otetta kuin varsinaisissa ankkatarinoissa, mutta sanotaan, että noin kymmenen ensimmäistä olivat ihan vetokelpoisia. Sitten into niihin vain lässähti. Samaan aikaan kun Aku oli selvä ykkönen, oli tarjolla myös Retu ja Kumppanit-lehti, joista löytyi Kivisten ja Sorasten lisäksi ainakin Yogi-karhu ja Jetsonit, sekä Nakke-lehti, jossa Nakke Nakuttajan lisäksi seikkailivat Repe Sorsa, Tipi & Sylvesteri, Anselmi Panda ja Putte Possu. Nämäkin lehdet luettiin kyllä aina jos käsiin saatiin, mutta sellaista taikaa niissä ei ollut kuin Akussa.

Pelkkiin harmittomiin ankkasarjakuviin ei toimintaa kaipaava nuori mies tyytynyt, ja sillekin kysynnälle löytyi tietysti tarjontaa. Päällimmäisenä mielessä ovat tietenkin Mustanaamio sekä Tarzan. Nämä lehdet otettiin pikkupoikaväestön keskuudessa vakavasti ja olihan lehtien kautta perustettu niin Mustanaamio-kerho kuin Tarzan-klubi, joitten jäsenille oli tarjolla ihan oikea jäsenkortti, hihamerkki, muuta krääsää ja molemmissa kerhoissa ihka oikea salakielen avain. Salakielisiä viestejä oli sitten kummassakin lehdessä ja nehän tietysti aukenivat vain koodin haltijalle. Enigmasta ei poikaporukassa tiedetty silloin höykäsen pöläystä, mutta lehdessä olevaa salakirjoitusta purkavan nulikan tunne lähenteli varmaan niitä liittoutuneitten tyyppejä, jotka sitä saksmannien koodia olivat purkamassa. Mustanaamiossa oli vielä osio, johon kerholaiset lähettivät valokuvansa ja ne julkaistiin lehdessä.

Tässä välissä täytyy huomauttaa, että silloiseen, jo varsin laajaan sarjakuvatarjontaan ei tietenkään tavallisen nyhtänköljäläisen perheen lompakko olisi antanut varaa, mutta meillä räkänokillahan oli olemassa erittäin toimiva, joskaan ei virallisesti organisoitu (ja ehkä tämän vuoksi se olikin niin toimiva) lainaus- ja vinkkausjärjestelmä, eli mulla on tää ja sulla on tää, lainataan päikseen ja sillä on hei se ja tuolla tuo. Niinpä lehdet kiersivät, niitä luettiin ja lisäksi ne aina löysivät perille alkuperäisen omistajansa luokse. Lisäksi paikallinen osto-ja myyntiliike toimi ehtymättömänä mielenkiinnon kohteena. Kun vaihtoon vei lehtiä ja oli vielä kerännyt pulloja, niin uusia lehtiähän sai melkein kantohintaan. Ja olihan siinä liikkeessä aina myynnissä papatteja ja kiinanpommeja.

Kaikenlaiset sotaleikithän olivat nulikoille jokapäiväistä evästä ja jälkistrategia teorian tasolla hoidettiin tutustumalla alan huippuluokan tietokirjallisuuteen, johon kuuluivat luonnollisesti Korkeajännitys-lehdet sekä pelkästään ilmasotaan keskittynyt Siivet-lehti.

Samaan sarjaan kuuluivat Battler Britton-lehti sekä Suuri Sota, joskin ne jäivät hieman vähemmälle menestykselle. Se, mikä pientä poikaa harmitti oli tietysti se, että nämä kaikki lehdet olivat tehty englantilaisesta näkökulmasta jossa fiksut ja rohkeat britit panivat kerta toisensa jälkeen tyhmää ja fanaattista fritziä turpaan. Jos sarjoissa oli joku hyvä saksalainen tyyppi, se jossain vaiheessa kääntyi sitten brittien puolelle. Suomalaisia ei näissä sarjoissa näkynyt, ei edes vihollisena, vaikka tiedettiinhän me, että Saksan puolella sitä tuli sodittua. Eräs pikku-Ykän kaveri muuten väitti kivenkovaan, että lyhenne SS tarkoittaa "Saksalaiset Sotilaat". Yhtä kaikki, kerran löytyi sitten kaverilta muistaakseni Suuri Sota-sarjakuva, joka käsitteli Suomen Talvisotaa. Sehän oli pakko lainata muun lehtimateriaalin mukana.

Pettymys oli ns. taivaan korkea, sillä jo pikku-Ykän historiantuntemuksella varustettu heppu huomasi, että sarjakuvan tekijä ei ollut malttanut tutustua varsinaiseen historiaan. Sarjakuvassa oli kyllä suomalaisia sissejä, mutta ne laskettelivat vuorilta paljaspäin ja ilman suksisauvoja tuhoamaan venäläisiä tankkeja kädessään saksalaiset Erma MP40-konepistoolit. Kaiken lisäksi tarina meni niin, että sota päättyi rauhaan, jonka seurauksena luovutetuista alueista perustettiin Neuvostoliiton kanssa liittoutunut ja suomalaisten asuttama Karjalan Tasavalta. Voihan pylly, en paremmin sano, eikä sanonut pikku-Ykäkään tai itse asiassa se taisi sanoa vielä rumemmin. Kyseisestä julkaisusta ei vaan löydy kansikuvaa enää mistään. Joka tapauksessa pettymyksen vuoksi täytyi suorittaa useampikin lentotehtävä Curtiss Hawk- ja Bristol Blenheim-pienoismalleilla ennen kuin harmitus alkoi hiipua. Harmi, ettei siihen aikaan löytänyt mistään VL Pyörremyrskyn pienoismallia. Se oli yksi tyylikkäimmän näköisistä hävittäjäkoneista koskaan.

Ennenkin on tullut todettua, että korkkarit pitivät myös yllä kansansivistystä, sillä niitten ansiosta sukupolveni miehet osaavat vieläkin saksan kielen tärkeimmät termistöt eli schweinehund, zum teufel, dummkopf, vorwärts kameraden, gott in himmel ja feuer. Ajan myötä korkkareidenkin suosio laski. Nykyään ne ovat kokeneet jonkunlaisen renesanssin ja korkkaritarinoita on tehty suomalaistenkin sotimisista. Nyt sinänsä pikku-Ykä kun on aika paljon vanhempi Ykä, niin aika on mennyt korkkareiden kohdalta ohi. Puuttuu se tärkeä tekijä eli ikä, ja pienen pojan kyky eläytyä. Eläytyminen oli huipussaan myös silloin, kun luettiin 1970-luvun alkupuolella alkaneen kauhuboomin myötä muotiin tullutta Shokki-lehteä, jossa jokaisen jutun juontajana toimi shokkiäijä Slemmy. Silloin ilmestyi myös Kauhu-lehti, joka – toisin kuin mustavalkoinen Shokki – oli värisarjakuvaa, eikä se kovin kauaa säilynyt hengissä.

Sitä en pysty muistamaan, oliko joskus 1973 tai 1974 julkaistu suurikokoinen Kauhu-albumi jollain tavalla tekemisissä Kauhu-lehden kanssa, mutta sehän oli horroria janoavalle pojanvessukalle oikea löytöjen löytö, sillä siinä oli huikea määrä suomeksi käännettyjä ja hyvin piirrettyjä amerikkalaisia kauhusarjoja lehdistä The Vault Of Horror, The Crypt Of Terror, Tales From The Crypt ja Impact. Kyseessä oli oikea kauhun megapläjäys.

Shokkien kohdalla olen todennut ennenkin, että niitten arvo on vuosien mittaan kulkenut vuoristorataa. Kun vuosikymmen vaihtui 1980-luvuksi, ei paikallisessa osto- ja myyntiliikkeissä Shokkeja saanut vaihdettua kuin toisiin Shokkeihin. Nykyisin niistä maksetaan kymmeniä euroja kappaleelta, jotkut menee satasella. Mainittakoon vielä siltä ajalta kaksi lehteä eli vampyyreihin erikoistuneet Dracula ja Vampirella.

Luonnollisesti nuori mies halusi kokea kaikenlaista muutakin, joten kauhujen tunkkaisista kartanoista piti matkata myös villin lännen avarille preerioille kuudestilaukeava vyöllä, mukava uskollinen ratsu ja odottamassa leiritulien savu sekä tulilla keitetyn kahvin haju. Odottamassa oli tietysti myös suuri määrä voittoisia kaksintaisteluita, karjanajoja ja saluunatappeluita. Saluunatyttöjen seura oli pikku-Ykälle vielä vähän liian varhaista. Oppaana toimivat sekä Pecos Bill että tietenkin Tex Willer.

Pecos Bill oli hahmo, joka ei käyttänyt koskaan asetta, vaan pelkkää lassoa ja hän taisteli oikeuden puolesta. Apunaan hänellä oli Davy Crocett (joka muistutti ulkomuodoltaan lähinnä lihonutta Grigori Rasputinia) ja Calamity Jane sekä tietysti Taivaan Ratsastajat, jotka näyttivät hänelle pulmatilanteissa oikean tien. Oikeuden puolesta taisteli myös Tex Willer, mutta hän ei puolestaan millään muotoa vierastanut pyssyjen käyttöä. Tex Willereitä tuli suorastaan ahmittua ja lännensarjoista se oli se ainoa oikea. Apunaansa Texillä oli tietenkin Kit Carson, poikansa puoli-inkkari Kit Willer sekä kaverinsa kokoinkkari Tiger Jack.

Mainitaan vielä, että Pecos Billistä Pahkasika-lehti teki myöhemmin mainion version Pekkos Billin, jolla kaikki asiat menivät säännöllisen totaalisesti perseelleen.

*

Lisäys klo 17.07: Minulla oli jo julkaistessani mielessä, että jotain olennaista tässä unohtui, ja sehän oli tietysti surrealistinen lännensankari Cocco Bill. Suuret kiitokset Oinomaokselle muistuttamisesta.

Lisäys päättyy, alkuperäinen juttu jatkuu:

*

Tähän väliin voi mainita, että myös suomalaista sarjakuvaa tuli luettua, ja siitä vastasi muutaman vuoden ilmestynyt Sarjis-lehti. Lehdestä jäivät erityisesti mieleen sarjakuvat Näkymätön Viänänen ja Pekko.

Jossain vaiheessa alkoi Pikku-Ykälläkin löytyä kiinnostusta myös ns. laatusarjakuvaan (mitä termiä en sinänsä itse ihan ymmärrä, miten niin Tex Willer muka ei ole laatusarjakuva). Näitä olivat Ruutu, joka jäi Ykältä pikkusen vähemmälle huomiolle sekä Zoom ja NonStop. Tässä kävi sinänsä tuuri, sillä yksi Ykän kavereista oli pikkusen vakavaraisemmasta perheestä ja hepulle tulivat tilattuina nuo molemmat lehdet, joita sitten passasi lainata. Hitto soikoon, hepulla oli myös ihan oikeat stereot, joita silloin saattoi pitää suorastaan uuden ajan airuina, ja niillähän sitä kelpasi kuunnella Hurriganesia, jonka tuotanto kaverilla oli kokonaan vinyylilevyinä. Kaverin luona mieleen muistuu myös se pettymys, kun vuonna 1977 kuunneltin hänen kanssaan juuri ilmestynyttä Hurriganesin Tsugu Way-levyä, ja todettiin se (kyllä sen näki molempien naamasta) luokattoman huonoksi, mutta kun sitä ei oikein ääneen saanut sanoa. No, historia antanee tämän meille anteeksi, sillä fanittivathan samalla vuosikymmenellä tytöt ikuisella (eli puolitoista vuotta kestäneellä) uskollisuudella Bay City Rollersia.

Oli niitä typeriä poikabändejä tuolloinkin. Jos tuohon aikaan oltaisiin järjestetty kansanäänestys Skotlannin itsenäisyydestä, todennäköisesti muut osat Isosta Britanniasta olisivat äänestäneet skotit itsenäiseksi pelkästään päästääkseen häpeämästä.

Se niistä poikabändeistä ja jos vielä kirjoitan niistä tämän kirjoituksen aikana, tuomittakoon minut suljettavaksi Hirvittävään Paikkaan, jossa minulle soitetaan Steen 1:stä 24/7. Vaan takaisin niihin lehtiin. Ensimmäinen niistä oli siis Zoom, joka sisälsi suomennettua ranskalaista ja belgialaista sarjakuvaa.

Pikku-Ykän suurimpia suosikkeja Zoomissa olivat moottoriurheilumaailmassa liikkuva Mic Vaillant, Haikaralaivue sekä tietysti avaruusagentti Valerian. Jos siihen maailmanaikaan olisi ollut varsinaisia nörttejä, niin Valerianin aisapari Laureline olisi ollut epäilemättä heidän märkien uniensa yksi suurimpia kohteita.

Valerianissa – niin kuin monessa muussakin Zoom-lehden sarjassa – olivat tarinat pitkiä ja ne jatkuivat viikosta toiseen ja sekös pisti odottamaan seuraavaa numeroa. Liekö tästä peräisin se ison Ykän nykyinen viehtymys tv:n pitkiin scifi-sarjoihin. Mitä pitempi ja monimutkaisempi juoni, sen parempi. Elokuvat tuppaavat tuntumaan juonen kannalta liian lyhkäisiltä. Sinänsä amerikkalainen viihdeteollisuus on armotonta ja moni hyvä sarja on loppunut jo ensimmäisen kauden jälkeen ja tietysti aivan mielettömään cliffhangeriin.

Tämä toinen ns. laatulehti eli NonStop ei loppunut yhteen vuoteen, vaan se ilmestyi 1975 – 1979 ja sisälsi Zoomin lailla pitkiä sarjakuvatarinoita. Pikku-Ykän mieleen tässä lehdessä olivat erityisesti Corto Maltese, Marsupilami, Piko ja Fantasio, Strumffit (myöhemmin Smurffit) ja erityisesti Yoko Tsuno. Luonnollisesti Tintti ja Lucky Luke kuuluivat suosikkeihin, mutta näitähän tuli sitten lainattua lainastosta kokonaisina albumeina.

Zoomia ja NonStopia saattoi pitää pikku-Ykän niin televisiona kuin internetinä. Piirtämällä oli helppo toteuttaa huikeita scifi-ja fantasiaseikkailuja, mikä taas elokuvassa ja televisiossa ei siihen aikaan ollut vielä kovin helppoa. Tietokonetekniikka ei ollut vielä apuna. Tietysti klassikoitakin tuli nähtyä eli Kolmannen Asteen Yhteys ja Tähtien Sota, ja ne olivat kieltämättä aikaansa edellä. Tulihan pikku-Ykällä katsottua myös klassikko Avaruusseikkailu 2001 kun se jossain vaiheessa Nyhtänköljään tuli uusintakierrokselle, mutta pakko tunnustaa, että se oli pitkäveteinen ja se ylistetty loppukohtaus pienelle nyhtänköljäläispojalle aivan liian psykedeelinen.

Palataanpa takaisin lehtien pariin ja siirrytään ajassakin muutama vuosi taaksepäin eli kansakoulun ensimmäiselle luokalle. Silloin suurinpiirtein keikille tuli Koululainen-lehti, tosin se tuli niin, että opettaja jakoi sen luokassa suoraan oppilaille. Kyseisestä lehdestä ei sinänsä sen enempää, mutta kun etsin lehden kansikuvaa, huomaan sen, kuinka aikaa on kulunut ja asiat muuttuneet. Pikku-Ykän muistikuva Koululainen-lehdestä on tämä:

Ja se, mitä kyseinen lehti on nykyisin, onkin tämä:

Eli vaikuttaa siltä, että lehti näyttäisi hieman paikkaavan jo edesmenneen Suosikki-lehden jättämää aukkoa. Suosikki on kuollut, eläköön Suosikki. Kyseisen aviisin merkitys joskus 1970- ja 1980-luvuilla oli kiistaton ja sitä todella luettiin. Sen levikki oli parhaimmillaan pitkälle toistasataa tuhatta kappaletta ja näin jälkeenpäin ajateltuna lehti on yksi suurimpia syyllisiä siihen, että ns. nuoriso on kohonnut tietynlaiseksi etuoikeutetuksi ikäryhmäksi jolla tulee olla kaikki mahdolliset oikeudet ilman varsinaisia velvollisuuksia.

Joku voi tietysti olla toista mieltä, mutta kyseisen aviisin päätoimittaja Jyrki Hämäläinen sai todellakin lyötyä läpi ajatuksen, että nuorison populaarikulttuurilla on jotain elämää suurempaa merkitystä, vaikka eihän siinä loppujen lopuksi ole kysymys kuin tuotteista, joihin nuoret kinuavat vanhemmiltaan rahaa. Yhtä kaikki, Suosikki oli poulaarikulttuurin todellinen informaatiovaikuttaja, sillä se oli ainoa siihen keskittynyt taho. Sellaista ei nykyisin varmaan pystyisi tulemaankaan, kun internet pilkkoo tiedon niin moniin palasiin ja tarjoaa sitä niin monista lähteistä. Olihan Suosikilla toki kilpailijansa, kuten Intro ja Help, mutta ne jäivät pienemmiksi ja jossain vaiheessa Suosikin kustannusyhtiö osti ne tylysti pois kuleksimasta

Koululainen-lehdestä tulee vielä mieleen vuonna 1977 toimintansa aloittanut Jippo-lehti, joka oli sarjakuvalehden lisäksi eräänlainen pikkupoikien Tekniikan Maailma. Siinä oli mukana aina joku vekotin, jonka saattoi koota ja lehdessä oli vekottimen fysiikkaan liittyviä juttuja. Siinä vaiheessa kun pikku-Ykä muuttui nuoreksi Ykäksi nämä vekottimet jäivät pois ja muistini mukaan muutenkin lehden suurin menestys pikku hiljaa hiipui pois.

Joka tapauksessa Jippoa mainostettiin laadukkaana ja lapsia kehittävänä lehtenä. Mainostusta suunnattiin myös lasten vanhemmille jopa näinkin vakavalla otteella:

Kyseinen mainos sopii hyvin  tähän kirjoitukseen, sillä mainoksen hepulla on sille ajalle tyypilliset televisiosilmälasit, jotka olivat silloin suuren suurta muotia ja muodin kärkimiehenä oli kukapas muu kuin tasavallan presidentti Urho Kekkonen.

Eihän pikku-Ykä sinänsä keskittynyt pelkästään sarjakuvalehtiin, vaan aikuisempaankin makuun suunnattuja lehtiä tuli plärättyä. Jos joku odottaa tässä pornoa, niin sitä on maailma muutenkin pullollaan. Kyllä te sitä löydätte. Isä-Perskeleelle tuli tietysti Tekniikan Maailma. Kun joskus on saanut käsiinsä lehden vanhoja numeroita, kokee sen huomattavan kontrastin, kun silloinen Toyota Corolla, mikä nykyisin pommi-Corollana tunnetaan, oli siihen aikaan tavallisilla tuloilla varustetuille perheille hyvinkin nykyaikainen henkilöauto. Tietysti parhaiten Tekniikan Maailmasta jäi mieleen ne tupakkamainokset:

Hyvin moneen perheeseen tuli jo silloin viikoittain ilmestyvä Seura- tai Apu-lehti, samoin Hymy-lehti oli kansalaisille tuttu. Hymy-lehdestä mainittakoon vielä nykyisinkin ilmestyvä Jykän ja Riken Puutaheinää-sarjakuva, jolle mainio Fingerpori on paljon velkaa:

Hymy-lehdellä oli myös kilpailija, astetta ronskimpi Nyrkkiposti, joka sen ajan mittapuulla sijoittui jonnekin aikakauslehden ja pornolehden puoliväliin. Mainittakoon muuten sen verran pornolehdistä, että kun sinne tuppasivat siihen maailman aikaan kirjoittamaan juttujaan sekä Martti Huuhaa Innanen että Veikko Ennala, niin silloin niitä lehtiä saatettiin todellakin ostaa jopa jonkun muunkin kuin kuvien vuoksi. Kun muistin mukaan ne jutut olivat ihan hauskoja ja niitä oli myös Nyrkkipostissa.

Kyseinen muistelu koskee siis lehtiä. Lehdet, varsinkin sarjakuvalehdet ovat eräänlaisia puolivalmisteita, niitä voi lukea kevyesti ja pahemmin miettimättä, sillä ne ovat valmiiksi kuvitettuja. Kirja taas vaatii lukijalta enemmän, mutta se myös antaa enemmän, sillä lukija joutuu kirjaa lukiessaan kuvittelemaan mielessä koko kirjan sisältämän maailmankaikkeuden. Tämä taas tekee ajattelulihakselle hyvää ja niinhän ne tutkijatkin ovat sanoneet, että lukeminen kehittää ihmisessä yhtä sun toista. Varsinkin mielikuvitusta, ja sen mukaan tietysti nykymeiningin mukaan valtiovaltamme kannattaisi suositella varsinkin lapsilta ja nuorilta lukemisen radikaalia vähentämistä. Meinaten, pikku-Ykä luki kirjoja paljon, ja niin vain häiskästä tuli härski ja häpeämätön vihakirjoittaja, joka on toiminnallaan vienyt lautasen monen nälkäisen afrikkalaislapsen käsistä ja lipitellyt lapsiparan vellit omaan ahneeseen suuhunsa ja – mikä on vielä huomattavasti pahempaa – aika ajoin on saattanut loukata pyhää suvaitsevaa vihaa tuntevan edistyksellisen ihmisen egoa.

Mutta niistä kirjoista ehkä joskus toiste, sillä se on oma juttunsa. Saattoi tietysti olla hieman puuduttavaa seurata vieraan ihmisen muisteluita 1970-luvulla, mutta mikäli lukija jaksoi kulkea kanssani tänne asti, niin suuret kiitokset. Ja mukavaa alkanutta elokuuta.