VANHAT MIEHET JA HÄMÄRÄN MÖKKI

Elettiin elokuuta vuotta 2037. Hömpstadin rautatieaseman eteen kurvasi ikivanha vuoden 1969-mallinen Volvo Amazon. Autosta nousi ulos harmaantunut, mutta vielä hyväryhtinen 72-vuotias mies. Päällään maastohousut ja nahkatakki. Rokkimiehiä, vieläkin. Hänen pitkä, harmaantuva tukkansa roikkui puolessa selässä poninhännällä. Hänet tunnettiin Huitsinnevadassa nimeltä Vesku. Hänen Amazoninsa oli museorekisterissä, eikä hän muuten olisi sitä saanutkaan pitää itsellään, sillä hän asui kaksistaan vaimonsa Vilman kanssa Huitsinnevadan Örnätjärvellä ja vuonna 2020 säädetyn lain mukaan ei yksinäisellä haja-asutusalueella asuvalla pariskunnalla saanut olla kahta autoa. Vaikka molemmat kävisivät töissä. Liian suuri hiilijalanjälki. Ilman museorekisteriä valtio olisi vienyt Amazonin välittömästi pois. Heidän varsinainen menopelinsähän oli Nissanin nelivetoinen pickup, jolle hoitamattomilla teillä oli käyttöä. Tielaitos ei ollut viimeiseen viiteentoista vuoteen nakannut paskaakaan haja-asutusalueitten tiestöstä ja ne oli viranomaispäätöksellä muutettu kaikki yksityisteiksi, joitten kunnossapitoon ei valtio eivätkä kunnat enää myöntäneet rahapenniä. Veskukin oli ollut osaltaan mukana välttämättömiksi tulleissa tietalkoissa, mutta hän oli säilyttänyt Amazonin erikoistilanteita varten.

Ja nyt oli kyseessä erikoistilanne. Hänen vanha kaverinsa Make oli tulossa junalla tänne Hömpstadin asemalle ja siitä taas Veskun sekä hänen vaimonsa Vilman luokse Huitsinnevadan Örnätjärvelle. Vesku oli tuntenut Maken jo 1980-luvulta alkaen, jolloin he olivat olleet opiskelemassa yhdessä samassa oppilaitoksessa. Ystävyys oli kestänyt näihin päiviin asti. He olivat opiskelleet sosiaalikasvattajaksi ja menneet valmistuttuaan molemmat työhön Helsinkiin. Siellä he olivat valinneet eri tien. Vesku siirtyi laitokseen suorittavalle tasolle ja Make päätti parin tympeän osastovuoden jälkeen jatkaa yliopistossa. Osaston arki oli liian rajua ja kuluttavaa, mutta opintojen myötä hänestä tuli aikanaan sosiaalialan toimistoportaassa suuri nimi. Yksi Helsingin kaupungin sosiaalijohtajista. Sosiaalineuvoksen arvonkin hän oli saanut hieman ennen eläkkeelle jäämistään. Olipa hänelle itsenäisyyspäivänä, tai mitä rippeitä siitä oli jäljellä, myönnetty kunniamerkkejäkin.

Eläkkeelle jääminen oli Makella tapahtunut viisi vuotta aikaisemmin kuin Veskulla. Vesku, viisitoista vuotta aina vain enemmän anarkiaan kääntyvää sosiaalisektoria kahlattuaan ja aina vain monikulttuurisempaan ja sitä myötä kaoottisempaan Helsinkiin vaimonsa Vilman kanssa kyllästyttyään teki toisen ratkaisun. Hän lopetti hommansa sosiaalialalla ja siirtyi takaisin Pinnanmaalle, josta hän oli kotoisin. Hän aloitti uuden työnsä varastomiehenä Örnätjärven tämpsteriittilouhoksella. Hänen vaimonsa pääsi myyjäksi sekä LVI-tarvikkeita että urheiluvälineitä myyvään Lälläveden Letku & Lämä Oy:hyn.

Virallinen Suomihan oli jatkuvan julkisen velan kasvaessa miettinyt kovasti bruton ja neton välisiä ongelmia. Sitten se keksi idean, eli ne ihmiset, jotka tekivät töitä varsinaisina nettoveronmaksajina, joutuivat tekemään töitä aina seitsemäänkymmeneen ikävuoteen saakka. Sen sijaan ne, virastoissa, tutkijoina ja muussa tarpeettomassa projekti- ja suojatyössä niin sanotusti työskentelevät päästettiin eläkkeelle kuusikymppisinä. Se oli valtiolle sinänsä paljon halvempaa, koska täysin tarpeettomiahan nämä ihmiset olivat. Ei tarvinnut maksaa täyttä palkkaa, eikä suojatyöautomaattia oikein osattu purkaakaan, sillä silloin oltaisiin tunnustettu, että siinä oli jotain vikaa alunperinkin. Make, jota Vesku odotteli saapuvaksi, oli ollut johtavassa asemassa, joten hän oli jäänyt eläkkeelle 65-vuotiaana ja oli elänyt hyvätuloisen eläkeläisen elämää jo seitsemän vuotta. Vesku oli nauttinut huomattavasti pienempää eläkettä vasta kaksi vuotta, vaikka olikin samanikäinen kuin Make.

Vaikka Vesku ja Make olivat ihmisinä varsin erilaisina, niin joku yhteisissä opiskeluajoissa oli yhdistänyt heitä, ja ystävyys oli jatkunut vuosikymmeniä. Siihen oli sisältynyt metsästystä, kalastusta, Lapin vaellusta sekä tietenkin perinteistä saunomista ja ryyppäämistä. Nyt Make oli lähettänyt Veskulle sähköpostin, joka alkoi sanoilla:

- Otetaanko reissu vielä kerran? Mulla on aika vähissä.

Kun Vesku oli lukenut viestin loppuun, hän oli sen jälkeen välittömästi soittanut Makelle, sanoen, että koska tahansa vaan haluat. Eläkeläisillähän kun asia ei ota aikatauluista kiinni. Ja nyt hän odotti Makea, joka saapui Hömpstadin asemalle. Juna pysähtyi ja Make astui ulos vaunusta. Hänellä oli kädessään matkalaukku, selässään reppu ja konduktööri ojensi hänelle asepussin, jossa oli hänen Tikka-haulikkonsa. Aseen kuljettamiseen vaadittu lupa oli maksanut kolme kertaa enemmän kuin varsinainen matka Helsingistä Hömpstadiin. Vesku käveli Maken luo ja kätteli häntä.

Miehet eivät turhia halailleet. Eikä miesten kesken myöskään kovin kummoisia korulauseita tarvittu, joten Vesku siirtyi itse asiaan:

- Niin että syöpä?

Make vastasi:

- Joo. Ja paha. Levinnyt kaikkialle kroppaan. Minulla on ehkä puoli vuotta jäljellä. Ja voi olla, että parin kuukauden päästä olen jo morfiinipumpussa. Sillä en suostu hoitoihin. Sen perusteella, mitä joidenkin tuttavien kohdalla olen katsonut, en ole varma siitä, onko syöpä pahempi kuin itse hoito. Kiitos, että suostuit tähän. Haluan vielä kerran heittää jätkien reissun. Metsään minusta ei ole enää kulkemaan, mutta jos sorsalle sentään pystyisin. Vesku vastasi tähän, että totta helevetissä ja eiköhän heitetä tämä perinteiseen malliin.

Perinteiseen malliin Vesku lisäsi sen uutuuden, että vei Maken Amazonillaan ensimmäisenä vuosi sitten perustettuun Örnätjärven Sumppi-baariin. Miehet tilasivat siellä kahvit ja karjalanpiirakat munavoilla. Make ihmetteli:

- Mitenkäs se tämmönen baari jaksaa pysyä pystyssä täällä syrjäseudulla?

Vesku vastasi pyyhkien munavoin rippeitä suupielistään:

- Eihän se firmana pärjäisikään. Tämä on Örnätjärven kyläyhdistyksen talkoilla pitämä paikka. Kaikki työntekijät ovat vapaaehtoisia, minä ja Vilmakin ollaan täällä aika ajoin yleismies jantusina ja näitä tiloja käytetään myös Örnätjärven kylätoimikunnan ja vesiosuuskunnan kokouspaikkoina. Hotelli Yrjöperskeles tukee myös tätä kuppilaa piirakoilla, leivoksilla ja sen semmosella.

- Niin vieläkös ne Ykä ja Ylva jatkavat sitä hotellin pitoa? Nehän ovat  jo yli seitsemänkymppisiä hekin?

- Joo, vielähän ne. Minähän olen Ykän kanssa säännöllisesti tekemisissä, kun naapurikin vielä olen ja Ykä on todennut, että tää ei ole enää bisnestä, vaan elämäntapa.

Miehet palauttivat astiansa Sumppi-baarin tiskille, kiittivät ja siirtyivät Veskun Amazoniin, jossa Vesku aukaisi autoradion. Luonnollisesti Huitsinnevadan paikallisradion, jossa kuului ”Troikka-show”. Showta pitivät eläkkeelle jääneitten  Antero Lärväsen, Hösse Kikkisen ja Pertta Järvelän pojat Anssi Lärvänen, Jösse Kikkinen ja Pentti Järvelä. Miehet soittivat radiossa poskeaan isiensä malliin ja ehkä vähän enemmänkin ja panivat sen jälkeen soimaan Urmas Läättä & Roskan Pamauttajat-yhtyeen musiikkia. Make totesi:

- Kehno, kun tätä asemaa ei kuulu siellä Helsingissä. Sitä on aina kaivannut. Tää on tiedätkö täysin blokattu siellä.

- Niin no, se Helsinkihän on sitä Reuna-Suomea… se on aina ollut kehityksestä jäljessä…

- Ja se Reuna-Suomihan se vei teiltä nämä yleiset tietkin. Eikö siinä ole pirunmoinen homma pitää nämä kunnossa ja talvisin aurattuna?

- No niinhän se perkele vei… ja onhan siinä joo… vaan toisaalta me voidaan sitten aika pitkälle määritellä, kuka näillä ajelee ja kuka ei.

Veskun ja Vilman koti sijaitsi Hotelli Yrjöperskeleen naapurissa. Make kävi tervehtimässä Vilmaa ja sen jälkeen pihalla tarhassa olevaa harmaata pystykorvaa Äksyä. Veskulla oli täällä asuessaan ollut aina harmaa pystykorva, ja sen nimi oli aina alkanut ä:llä. Make vei Äksylle tuliaisiksi tuomansa kuivatun siankorvan:

- Mitäs Äksy… ollaanko kavereita…

Ja olihan Äksy Maken kaveri, varsinkin kun kaveri toi mukavia tuliaisia. Äksy jäi tyytyväisenä järsimään siankorvaansa ja Make katseli Veskun ja Vilman tonttia. Täälläpäin maata ei nurmikkoa tarvinnut paljoa leikata, sillä ylimääräistä haja-asutusveroa maksavat talot olivat muuttaneet manttaalinsa hyötykäyttöön. Tämäkin tontti oli lähinnä perunapenkkiä ja kaalimaata. Lisäksi Vesku ja Vilma kasvattivat mausteita eli lipstikkaa ja kynteliä. Niitä meni myyntiinkin. Ilman kuittia tietenkin. Valtio ja etenkin verottaja eivät olleet täällä kovin hyvässä huudossa. Se kun verotti nykyisin halotkin. Jos halkoja ei ollut ostettu verovelvolliselta myyjältä, kävi verotarkastaja tekemässä arvion halkojen kuutiomäärästä ja verotti sen mukaan. Oli ne itse ropsimetsästä hakattuja tai ei. Sähköt tänne tulivat, mutta sähkökatkokset saattoivat kestää päiviäkin. Niinpä Veskulla ja Vilmallakin oli talonsa katolla lukuisia aurinkokennoja.

- Ja vielä piiloliiteri sivummalla, mistä verotarkastaja ei tiedä. On tää tuon valtion kanssa yhtä perkelettä. Ennen vei suomalaiset perheensä piilopirttiin, kun ryssä tuli. Nyt viedään klapit piiloliiteriin, kun suomalainen tulee.

Näin totesi Vesku, huomaten mitä Make ajatteli ja jatkoi.

- Mutta on näillä selkosilla sentään rauhallista. Ihmiset ovat luotettavaa ja tolkullista väkeä eikä kaupunkien leikkipartisaanit ole aikoihin tulleet tänne riekkumaan. Ovat oppineet, että meillä on vielä soissa tilaa. Täällä ei hipit hillu eikä anarkistit askartele. Niitä uussuomalaisia ei ole näkynyt ollenkaan. Pelkäävät varmaankin niitä lihansyöjähirviä… vaan eiköhän lähdetä käymään hotellilla ja painutaan sitten Lällävedelle?

Miehet lähtivät naapuritontilla sijaitsevaan Hotelli Yrjöperskeleeseen syömään perinteiset koppavoituit ja joivat päälle lällänlierut. Sen jälkeen olikin aika lähteä Lällävedelle. Auto oli vaihtunut Volvo Amazonista Nissanin nelivetoon joka eteni huonokuntoisia teitä pitkin Lälläveden rantaan, missä he siirsivät kamppeensa veneeseen. Vesku totesi että vedä narusta, nauti kesästä, osta Evinrude, nykäisi moottorin käyntiin ja ajoi parin kilometrin matkan saarelle, missä hänen vanha ja sähkötön mökkinsä sijaitsi. Vesku oli pitänyt sen sähköttömänä tarkoituksella. Vesku halusi vaimonsa kanssa elää täällä sitä lapsuutensa 1970-lukua, mitä he lämmöllä muistivat. Ja tämä sopi Makellekin, joka oli sulkenut älypuhelimensa tai mikä hiton pilvitietoetäpääte se nykyisin olikaan jo saapuessaan Hömpstadin asemalle. Miesten saapuessa mökille kello oli jo melko paljon, joten Vesku laittoi mökillä olevaan lieteen tulen, keitti kahvit ja miehet söivät kahvin kanssa näkkivoileipää, jonka päällä oli Lälläveden Läski & Leivonnaisen mainiota kopukkametvurstia. Aamulla lähdettäisiin sorsalle.

Vesku sammutti valopetroolilampun ja miehet heittivät pitkälleen laverille. Järven rauhalliset äänet toivat unen nopeasti, ja hyvin nukutun yön jälkeen miehet nauttivat aamukahvista ja metvurstivoileivästä. Sen jälkeen oli aika lähteä järvelle. Vesku ajoi veneensä tietylle Lälläveden lahdelle, jossa sorsia tiedettiin aina olevan, puoliksi kaislikon suojaan. Sorsapassiin asettuneet miehet totesivat, että vaikka niin aika kuin maailma muuttuu, niin joku on pysyvää ja niitä ovat nuo härpätinräpättimet. Härpätinräpättimillä Vesku ja Make tarkoittivat ympärillä lentäviä pääskysiä, jotka silmäkulmassa vilahtaessaan hätkäyttivät pyssy kädessä vaanivaa metsästäjää. Oliko se sorsa siellä? Mutta härpätinräpätinhän se vain taas kertaalleen oli. Mutta lensihän kytispaikan yli sorsiakin, Baikal puhui, Tikka takoi ja muutamaa tuntia myöhemmin veneen pohjalle oli päätynyt neljä komeaa heinäsorsaa. Oli aika pitää taukoa. Vesku ajoi veneensä saareen, johon miehet tekivät nuotion ja keittivät kahvin. Kahvin kanssa syötiin tulimakkarat.

Päivä kului, ja miehet ampuivat vielä pari heinäsorsaa. Sitten oli aika mennä mökille. Kun miehet olivat saapuneet paikalle edellisenä iltana, Vesku oli laittanut päälle mökissä olevan nestekaasujääkaapin, joka viilentäisi oluet seuraavan illan saunomista varten. Jo huonokuntoinen Make istahti ja puhalsi hetkisen, Vesku puolestaan suolisti ammutut sorsat ja vei ne maakellariin riippumaan. Vesku näki, että Maken kunto ei ollut enää kovinkaan hyvä. Make pyyteli anteeksi aikaansaamattomuuttaan, mutta Vesku totesi, että paskankos väliä sillä kavereitten kesken on. Kyllä nää hommat saadaan suttaantumaan joka tapauksessa. Vanhoina äijinäkin. Ja hommiin, jotka piti saada suttaantumaan kuului seuraavana aseitten puhdistus, jossa miehillä oli tällä kertaa jonkinlaista hiljaista hartautta. Piippujen putsaus ei tuntunut riittävän, vaan molemmat irrottivat aseittensa etutukit, purkivat haulikot ja jynssäsivät sekä öljysivät ne perin pohjin. Se vain tuntui jotenkin oikealta. Lopulta he kasasivat aseensa ja kuulivat tutut loksahdukset. Make katseli asettaan haikeana. Hän oli varmaankin ampunut tänään elämänsä viimeiset laukaukset.

Miehet veivät aseet mökkiin sisälle, Vesku sytytti lieteen tulen ja laittoi kiehumaan höystön, missä oli lihalientä, pikamakaroonia ja Lälläveden Läski & Leivonnaisen mainiota säilykelihaa, mikä muistutti miehiä lapsuutensa 1970-luvusta. Silloin nötkötti oli nötköttiä muuallakin Suomessa, mutta täällä se oli vieläkin sitä aitoa ja oikeaa. Tätä yksinkertaista höystöä oltiin syöty yhdessä monet kerrat. Niin Lällävedellä kuin Lapin tuntureillakin. Keitto kiehui nopeasti ja samalla Vesku laittoi saunan lämpiämään. Miehet lusikoivat sapuskan suuhunsa, tietysti näkkivoileivällä höystettynä ja siirtyivät sen jälkeen saunaan. Kiuas suhisi, näreiset halot rätisivät, oluttölkit nirskahtelivat ja tauolla miehet ottivat Koskenkorvaa puolukkamehulla. Kun parit löylyt oltiin otettu ja juomia nautittu, Make alkoi puhua siitä, mistä Vesku arvasi hänen jälleen kerran puhuvan.

Samalla hän kaivoi repustaan vanhan ja erittäin kalliin viskipullon, jonka hän oli saanut silloin, kun oli saanut itselleen sosiaalineuvoksen arvonimen. Miesten viereen lennähti hakkuupölkylle varpunen. Se katseli miehiä pää kallellaan. Se ei oikein hahmottanut ihmisiä kunnolla, mutta se jotenkin vaistosi sen, milloin ihmiset olivat hyvällä tuulella ja milloin vakavalla. Ja kun se katseli tuota miestä, joka löi viskipullon pohjan kyynärpäätään vasten, nirskaisi korkin auki  ja kaatoi mukit, se saattoi ajatella, että nyt nuo ihmiset olivat vakavalla tuulella. Se erotti kyllä ihmisten äänensävyt ja tajusi niitten merkityksen. Joka tapauksessa varpunen tiesi, että tämän mökin ihmiset eivät sitä koskaan häiritsisi. Ne eivät olleet sitä sorttia. Kunhan katselisivat sitä hiljakseen hymyillen. Make kopsautti lasit yhteen Veskun kanssa ja alkoi puhua:

- Minä olen sanonut tämän monta kertaa ennenkin. Mutta se olisi pitänyt sanoa jo paljon aikaisemmin. Sinä olet ollut koko ajan oikeassa. Ja minä olen ollut huora. Minun oli kauan aikaa vaikea uskoa sitä, mistä sinä olet jo aikaa puhunut ja sitten kirjoittanutkin, mutta olenhan minä tajunnut sen kaiken. Ja tajusin sen koko ajan. Jotenkin minä vaan olin niin järjestelmän mies. Jos järjestelmää arvosteltiin, minä otin sen henkilökohtaisesti. Aivan niin kuin minua ihmisenä, työntekijänä ja ennen kaikkea tittelinhaltijana oltaisiin suoraan arvosteltu. Minä otin sen itseeni. Minä hahmotin itseni sekä elämäni työn ja tittelin kautta. Ja tajusin, että kun ne riisutaan pois, ei paljoa jäljelle jää.

Make tarkoitti sitä, että Vesku oli Huitsinnevadaan muutettuaan alkanut niin sanotuksi vihakirjoittajaksi ja piti yllä varsin seurattua Varastomies-blogia. Hän oli tehnyt jo vuosia yhteistyötä hotellia pitävän Perskeleen Ykän kanssa ja molemmat kirjoittivat nykyisin Homma-viikkolehteen. Make jatkoi:

- Minä tiedän sen kaiken. Näinhän minä mitä tapahtui, vaikka valehtelin itselleni koko ajan. Minä olin yksi niistä, jotka saivat tilanteen niin huonoksi kuin mitä se nyt on.  Mutta minä ajattelin, että noudatin järjestelmän käskyjä ja ohjeistuksia, eikä järjestelmä voinut olla väärässä. Eihän ilman järjestelmää olisi mitään. Helvetti, minusta olisi tullut hyvä keskitysleirin johtaja. Nekinhän vaan noudattivat määräyksiä. Nyt sen uskallan tunnustaa. Ja aion tunnustaa sen julkisestikin.

Vesku otti huikan Maken tarjoamasta viskistä ja mietti maatansa. Suomessa ei sitten, vaikka 2010-luvulla niin kuviteltiin tai ainakin kovasti toivottiin, ollut tapahtunut mitään muutosta positiivisempaan suuntaan. Linjansa 2020-luvun alussa huomattavan kansallismieliseksi muuttanut perussuomalaiset sai vaaleissa noin 40% äänistä. Mutta sillä ei ollut merkitystä, sillä Suomi oli muuttunut kaksipuoluejärjestelmäksi. Muut niin sanotut vanhan vallan puolueet olivat yhdistyneet Maltilliseksi Vasemmistokokoomuslaiseksi Ympäristöpuolueeksi, joka muodosti joka vaalien jälkeen hallituksen yksinään. MVkY piti edelleenkin mediaa hallussaan. Mitään ei ollut saatu muutettua. Kaikki oli jatkunut niin kuin ennenkin. Malli otettiin läntisestä naapurista ja lahjakkaasti otettiinkin.

Näin ollen Suomi vuonna 2037 oli aika lailla samanlainen kuin Ruotsi vuonna 2015. Helsingissä, Tampereella, Turussa, Oulussa. Lahdessa ja Kuopiossa oli laajoja alueita, joihin suomalaisilla ei ollut asiaa. Ja niitä oli vuosi vuodelta enemmän. Aseellinen väkivalta alueilla oli jatkuvaa. Vähintään kerran viikossa tapettiin joku kantasuomalainen vain siksi, että hän oli suomalainen. Media ei ollut muuttanut asennettaan. Se saarnasi rasismia vastaan ja monikulttuurin puolesta ja etsi menestystarinoita aina vain kasvavien tulijamäärien joukosta. Tosin yleensä huonolla menestyksellä, mutta sitten se yksinkertaisesti keksi niitä. Valtion talous alkoi olla romahduspisteessä ja parinkymmenen suurimman asutuskeskuksen ulkopuolinen Suomi sai elää käytännössä omillaan. Varsinkin kun haja-asutusalue oli kieltäytynyt perustamasta yhtään enempää vastaanottokeskuksia.

Tämä ei estänyt ruotsalaiseen tapaan feminismin pääideologiakseen ottanutta hallitusta jatkamasta linjallaan. Ruotsi taas oli jo puhtaassa anarkiassa, josta suomalainen media ei uutisoinut kuin urheilutuloksia ja viihdeuutisia, joissa esiteltiin tummanaamaisia räppäreitä jotka meuhkasivat kohtaamastaan sorrosta. Ruotsidemokraatit oltiin kielletty, ja puoluelakia muutettu niin, että uutta puoluetta ei saanut perustaa ilman oikeusministeriön lupaa. Ja sitä oli turha kysellä. Make kaatoi uudet viskit jatkoi:

- Minä olisin… minä ihan oikeasti olisin silloin halunnut… avata suuni… ainakin jossain vaiheessa… mutta en uskaltanut… ja sitten tuli se laki…

Make tarkoitti vuonna 2023 voimaan tullutta virkahenkilön jääviyslakia. Silloin jokainen niin valtiolla kuin kunnalla oleva virka-, toimi- tai määräaikaissuhteessa oleva työntekijä joutui allekirjoittamaan pysyvän virkamiessitoutumisen, jonka mukaan hän ei saanut niin omalla nimellään kuin nimimerkillä arvostella julkishallinnon toimintaa. Erityisen raskauttavana pidettiin maahanmuuton, monikulttuurisuuden ja julkishallinnon henkilörakenteen arvostelemista ja sitoumuksessa luki, että se koskee virkahenkilöä myös silloin, jos hän on eläkkeellä tai siirtynyt muuten pois virastaan. Olihan julkishallinto silloin itsekin tajunnut, että sen riveissä oli valtava määrä akateemisia ihmisiä, joitten palkkaamista saattoi mieltää ylisuureksi sosiaaliturvaksi, mutta julkishallinto ei halunnut tunnustaa virheitään. Ja koska eduskuntaan valittiin sellaisia edustajia, jotka eivät myöskään halunneet tunnustaa virheitään, tilanne jatkui samanlaisena. Virkamiessitoutumisen rikkominen oli välittömän syytteen paikka ja maassa oltiin jaettu asian tiimoilta jopa ehdottomia vankeustuomioita. Tällä tavoin myös tehokkaasti estettiin monikulttuuripainajaisen arvostelu koko virkakoneistossa.

Make jatkoi:

- Niin että en minä perkele pystynyt! Ja jotenkin… se elämäkin meni niin kuin meni. Minulle ura oli tärkein. Sen tuoma arvostus ja egon kohotus, joka tässä vaiheessa elämää tuntuu pelkästään naurettavalta. En minä ymmärrä, että mitä helvettiä minä sillä huoraamisella aikaan sain. Arvonimen ja pari mitalia. Loppujen lopuksi olin vain osa niistä ihmisistä, jotka synnyttivät hirviön. Tiesin joka päivä toimivani tervettä järkeä vastaan, mutta puhuin silti sitä, mitä minulta vaadittin. Minulla ei ollut elämää. Minulla oli vain ura. Se perhekin jäi hankkimatta. Mitä nyt panin niitä viraston akkoja. Söin kuormasta ja se oli helppoa. Sinä Vesku olet vaimosi kanssa minulle ainoa, joka muistuttaa minulle perhettä.

Make kaatoi uudet viskit laseihin ja sanoi:

- Mutta nyt se muuttuu. Minäkin olen perustanut blogin. Omalla nimelläni. Omalla naamallani. Omalla henkilötunnuksellani. Minulla on koneellani kaikki, mitä olen kerännyt pitkällä urallani. Julkaisen sen kaiken. Ja siinä ihmiset huomaavat, että niin sanottu harkinnanvarainen sosiaaliturva ei ole mitään urbaanilegendaa. Positiivinen syrjintä ei ole paskapuhetta. Systeemi ei toimi ihmisiä, vaan itseään varten. Väestörakenteen muutos tehtiin tietoisesti. Siksi että jotkut idiootit sitä typeryyttään halusivat ja monet muut menivät mukaan, koska eivät uskaltaneet vastustaa. On ihan sama, vaikka minut asetetaan syytteeseen. On ihan sama, vaikka joudun vankilaan. Enhän minä elä muutenkaan kuin muutaman kuukauden.

Vesku mietti omaa aikaansa virkamiehenä ja tuumi, että olisiko hänkään silloin uskaltanut aukaista suunsa. Edes nimimerkillä. Hän totesi, että eiköhän mennä vielä löylyyn ja kävi nestekaasujääkaapista molemmille kylmän oluen. Miehet skoolasivat tölkeillään, ja Vesku totesi:

- Mihin tahansa ratkaisuun päädyt, niin kavereita ollaan hautaan asti ja siitä pidemmällekin. Jos teet tuon, mitä sanoit, niin media kuin virkakoneisto kusee haudallesi. Mutta minä en.

Miehet huuhtelivat itsensä yksinkertaisen lautamökin saunassa ja menivät laverille nukkumaan. Aamulla Vesku heräsi, viritteli tulet lieteen ja ajatteli keitellä aamukahvit. Hän huomasi, että Make ei ollut reagoinut, vaikka hän oli pitänyt melkoista kolinaa. Itse asiassa Maken hiljaisuus säikäytti hänet. Hän meni katsomaan Makea, koetti hänen otsaansa ja pulssiaan ja tajusi, että Make ei enää heräisi. Vesku tuumasi, että kun Makelta oli kiireet loppuneet. niin hän ehtisi hyvin keitellä aamukahvitkin. Hän peitti huovalla Maken ruumiin,  joi kahvit, sen jälkeen siirsi Maken ruumiin veneeseen ja käynnisti moottorin.

Päästyään venerantaan hän soitti viranomaisille. Hänelle kerrottiin, että mikäli mies on kerran varmasti kuollut, niin virka-autoa ei lähetetä paikalle. Vesku voisi toki tilata sen, mutta haja-asutusalueelle lähetetty auto maksaisi viisisataa euroa. Tapana oli nykyisin, että haja-asutusalueelta tuotiin ruumiit keskuspaikoille omin neuvoin. Vesku kirosi ja tuumi, että ei hän kaveriaan tuohon pick-upin lavallekaan viitsi jättää. Tiesihän hän sen, että vaikka Maken pää paukkuu huonolla tiellä ajaessa lavaa vasten, ei se tee hänelle enää kipeää. Mutta ei se tuntunut silti sopivalta. Vesku päätti soittaa Ykälle ja kertoi tilanteen. Ykä ymmärsi yskän ja sanoi olevansa puolessa tunnissa paikalla. Ykä saapui venepaikalle vanhalla uskollisella hotellin UAZin pakettiautolla. Hän oli ottanut mukaansa vanhat sotilaspaarit, jotka oli kiinnittänyt auton lattiaan. Miehet laittoivat Maken ruumiin paareille, sitoivat sen kiinni, laittoivat tyynyn Maken pään alle, peittivät Maken vielä pressulla ja ajoivat sen jälkeen peräkkäin hotellille. Siellä Vesku hyppäsi UAZin kyytiin ja hiljainen seurue ajoi Hömpstadin aluesairaalaan. Myös Ykä tunsi Maken hyvin ja ajatteli varmaan, että heidänkin vuoro on pian, ja heidän mukanaan kuolee tietty pala mennyttä maailmaa. Eikä se uusi maailma niin viehättänyt. Vesku puolestaan ajatteli, että niin vain jäi Makelta se manifesti tekemättä. Viikatemies ehti ensin.

Pari viikkoa myöhemmin Veskun luokse tuli Huitsinnevadan Vähänvälityksen asiamies. Hänellä oli mukanaan Maken testamentti. Make oli testamentannut kaiken omaisuutensa Örnätjärven kylätoimikunnalle, tarkoituksenaan auttaa virallisen Suomen kovasti vihaaman haja-asutusalueen toimintaa. Vesku luki testamentin tarkasti, nyökkäsi ja sanoi sitten asiamiehelle, että pistä miehen Kalliossa sijaitseva kaksio myyntiin ja me mennään tuossa tuonnempana porukalla käymään asunnon niin kalusto kuin kirjasto läpi. Siitä voi olla hyötyä Örnätjärven koululle. Toimitaan Maken tahdon mukaan. Asiamies totesi, että näin tapahtuu, kaivoi sen jälkeen laukustaan paksun kirjekuoren ja sanoi:

- Tässä lukee, että tämä on vain sinulle.

Vesku aukaisi kirjeen. Päällimmäisenä oli käsin kirjoitettu lappu:

- Hyvä ystäväni Vesku. Olin päättänyt puhua tästä asiasta kanssasi, kun viimeisen kerran tapaisimme. Olin ajatellut kertoa sinulle blogistani ja kaikesta, mitä haluan sinä kertoa. Tässä vaiheessa olen sen varmaan sinulle kertonutkin. Jätin tämän viestin testamenttiini. Ihan sen varalta, jos minulta itseltäni ei kuitenkaan löytyisi siihen rohkeutta. Viestissäni näet blogini osoitteen, salasanat ja ne tiedostot, jotka halusin julkaista. Jos minusta ei ollut olemaan miestä elämäni aikana, niin ehkä pystyn siihen kuolemani jälkeen. Viestissäni olevat tiedostot ja tunnisteet vahvistavat sen, että nämä kirjoitukset olen tehnyt nimenomaan minä, etkä sinä minun nimissäni. Ole ystävällinen ja julkaise nämä. Olen kirjoittanut ja antanut tämän viestin lakimiehelleni päivää ennen kuin lähden sinun luoksesi sorsastamaan Lällävedelle.

Vesku kävi läpi sen, mitä Make halusi julkaista ja vihelsi. Hyvin pitkä kirjoitussarja alkoi otsikolla ”Olin yksi syyllisistä” Sitten hän meni Maken antamaan osoitteeseen, laittoi kaiken materiaalin julkaisuun, luki Maken kirjeen vielä kerran ja painoi enteriä. Sen jälkeen hän lähetti linkin mahdollisimman moneen osoitteeseen, että sana leviäisi. Ensimmäisenä sen julkaisi Homma-viikkolehden nettisivu. Todennäköisesti julkaisusta nousisi helvetinmoinen meteli. Vesku oli tehnyt Makelle sen toiseksi viimeisen palveluksensa. Vielä oli aika sen viimeisen. Asiamies oli tuonut muutakin tullessaan.

Seuraavana päivänä Vesku ajoi veneellään Lälläveden syvimmälle kohdalle. Hän oli yksin. Hän pysäytti veneensä, otti lakin päästään ja kaivoi repustaan esille Maken tuhkauurnan. Hän teki kaiken niin kuin Make oli viimeisessä toiveessaan pyytänyt. Ensiksi hän otti äyskärillä vettä uurnaan, että tuhka kastui. Sen jälkeen hän laittoi uurnan vedenpinnan alle, painoi sen syvemmälle ja lopulta laski sen irti. Make halusi tuhkansa päätyvän Lälläveden pohjaan, eikä jäävän pinnalle kellumaan. Sitten Vesku otti tuhkauurnan kannen, sitoi siihen narulla mukanaan tuomansa kukkakimpun ja pudotti senkin veteen. Se meni Maken kaverina.

Tämän jälkeen Vesku katseli hetken aikaa hiljaa ympärilleen, käynnisti veneensä moottorin ja ajoi hiljaa pois. Veneen nostattamat aallot asettuivat nopeasti ja pian täysin tyyni Lällävesi suojasi erään miehen viimeistä lepopaikkaa.