JOTAIN IHAN MUUTA XLIII

Eli päivä suomenpystykorvan elämästä

Se heräsi vähän ennen kuin isäntä ja muut mökissä olevat miehet, venytteli hieman ja totesi olevansa välittömästi täydessä toimintakunnossa. Niin kuin aina ennenkin. Ihmismiehet taas eivät vielä tapansa mukaan sellaisessa tällingissä olleet ja ne nukkuivat vielä punkissaan raskaasti kuorsaten. Isännän vieressä lattialla oli sellainen ihmeellinen pieni laatikko jota isäntä näytti tarvitsevan herätäkseen ja joka piti isäntää herättäessään kovaa piipittävää meteliä mutta se itse ei sellaista tarvinnut. Se heräsi aina oikeaan aikaan ja tajusi että kohta isännänkin oli herättävä. Aurinko nousisi pian. Siispä se herätti isännän nuolemalla hänen kasvojaan ja sai vastaan hyväntuulisen lausuman jota se ei tosin täysin ymmärtänyt mutta äänensävystä tiesi isännän olevan mielissään:

- Mlökhnäät Rekku. Öpilitä hieluköllykkän släähhössyttää.

Ihmisten kieli oli vaikea ja jaaritteleva. Se ymmärsi kyllä olevansa isännän mielestä nimeltään Rekku vaikka se ajattelikin itseään toisella nimellä. Koirien haukku oli jotenkin vaan niin paljon toimivampi. Siinä kerrottiin tunteet, tilanteet ja aistimukset huomattavasti nopeammin ja tehokkaammin kuin ihmisten oudolla ja aikaa vaativalla kielellä. Isäntä nousi, hitaasti ja haukotellen niin kuin ihmisillä tapana oli ja samalla nousivat kaksi muuta mökissä olevaa miestä. Isäntä alkoi keitellä miehille sellaisella lasisella laitteella jotain pulputtavaa tummaa juomaa josta Rekku ei niin perustanut mutta sen jälkeen hän antoi Rekulle tukevan annoksen koiranmuonaa jonka se hotki suuhunsa hyvällä ruokahalulla ja jäi seurailemaan ihmismiesporukan aamutoimia. Yksi miehistä aukaisi tuvan pöydällä olevan toisen laatikon josta alkoi kuulua puhetta ja jotain, mitä ihmiset sanoivat musiikiksi. Täyttä sekasotkuahan se Rekun korvaan oli mutta se huomasi että termi Radio Kajaus toistui siinä usein. Rekku ymmärsi kyllä sanoja, vaikkei ehkä täysiä lauseita.

Ihmismiehet pistelivät pöydän ääressä tuulensuojaan omaa aamiaistaan ja vaikuttivat edelleenkin unenpöpperöisiltä. Heillä se herääminen kesti aina paljon pitempään kuin Rekulla. Se olisi ollut valmis metsälle jo saman tien mutta se tiesi että sen täytyi odotella näitä hitaita ja toimissaan kuhnivia ja haukottelevia ihmisiä. Koko porukka, niin Rekku kuin ihmiset olivat metsästysreissulla. Pitkällä metsästysreissulla. Kaukana Rekun kotoa. Aivan toisella puolella Suomea. Tosin eihän Rekku hahmottanut sitä mikä Suomi oli. Sen elämä rajoittui omaan ihmislaumaan. Isäntään, emäntään ja kahteen ihmislapseen. Lisäksi oli isännän kanssa harjoitettu metsästys ja koiranaapuruston Kuonobook jossa haukuttiin tuoreet kuulumiset.

Ei Rekku enemmästä tiennyt eikä osannut muuta kaivatakaan. Sillä ihmiset olivat olleet hänelle aina hyviä. Hänellä oli oma lauma ja oma mukava ja turvallinen paikka missä olla ja elää. Viime vuosina mukaan olivat tulleet nämä pitkät metsästysmatkat.. Miehet ja Rekku olivat kulkeneet pitkän matkan sellaisella suhteellisen isolla pakettiautolla. Jollekin toiselle koiralle matka olisi ollut tylsä mutta Rekulle ei. Se oli hyvä ja tottunut matkustaja. Välillä se oli katsellut ikkunasta vaihtuvia maisemia ja välillä taas ottanut tirsat. Se oli jo oppinut että tämän pitkän ajomatkan palkintona oli pääsy sellaisille karuille ja laajoille metsämaille joista Rekku erityisesti tykkäsi.

Yksi miehistä rapsutteli sitä tummaa ja kuumaa juomaa juodessaan Rekkua korvan takaa ja totesi lämpimällä äänensävyllä josta Rekku tiesi että kaikki oli kunnossa ja pian päästäisiin itse asiaan:

- Pretypyttät Rekku kakökykittat häläpätä teeriä ja metsoja hiukutanhyilättää, heh heh, eiks niin?

No näinhän se olisi. Rekku oli lintukoira ja ymmärsi mitä teeri ja metso tarkoitti, tosin hän itse ajatteli niitä koiran mielessään vähän toisilla termeillä joita ei oikein pystynyt kääntämään ihmisen kielelle. Termit olivat sanojen sijasta lähinnä tunteita, hajuja ja välähdyksiä. Mutta nimistä ja termeistä viis, sillä pian niitä lähdettäisiin jahtaamaan. Ja se touhu oli Rekun lempparia. Se päästi muutaman haukahduksen malttamattomana  ja odotteli touhuissaan niin kovin verkkaisia ihmisiä. Ne alkoivat syötyään ja juotuaan laitella päälleen sellaisia maastonvärisiä vaatteita ja laittoivat semmoisiin pusseihin niitä pitkiä mustanpuhuvia putkia joita ihmiset tarvitsivat metsästyksessä. Niillä putkilla miehet saalistivat niitä lintuja mutta Rekku oli se joka sen tärkeimmän työn kumminkin teki.

Lopulta nuo hitaat ihmiset olivat saaneet aamutoimensa valmiiksi ja totesivat Rekulle:

- Mläänäliättöt mettämä hulikata Rekku pruitsapa pörnettää, eiks je?

Je! Ja sitten aukesi mökin ovi ja sen jälkeen myös sen pakettiauton takaovi. Ei muuta kuin kyytiin vaan. Kohta oltaisiin maastossa. Ajo kesti ihmisten mittapuulla viisitoista kilometriä mutta Rekulla oli tietysti omat mittayksikkönsä. Lopulta auto pysähtyi, ovi aukesi ja se laskettiin liikkeelle. Eikä sitä tarvinnut paljon houkutella. Hanaa! Maasto. Hajut. Äänet. Kaikki olivat jotain sellaista jota varten se oli aina tuntenut syntyneensä ja eläneensä. Etsi. Haista. Tutki. Löydä. Haju. Toinen haju. Kolmas haju. Vielä mielenkiintoisempi kuin ne kaksi aikaisempaa. Ihmiset jäivät kauas taakse. Se oli oppinut sen jo aikaa sitten. Oli työnjako. Se etsi. Se löysi. Se haukkui. Ja ihmiset tekivät perässä kulkiessaan oman osansa. Hitaina ja kömpelöinä.

Ja sitten. Uusi haju. Voimakas haju. Kiihottava haju. Lähellä. Se aisti ja aisti oikein. Kaksi lintua nousi siivilleen ja se alkoi haukkua. Ne lensivät puuhun ja se jatkoi haukkumista. Se tiesi että se osasi jotenkin lumota nuo linnut niin että ihmiset ehtisivät tehdä oman osansa. Se haukkui ja piti ne puussa. Linnut pysyivät oksalla ja keskittyivät puun alla räksyttävään koiraan ymmärtämättä kauempana olevaa vaaraa. Sitten kuului se tuttu kimeä pamahdus ja toinen linnuista putosi hengettömänä maahan. Se juoksi puun juurelle ja kertoi haukkumalla isännälle että täällä oli saalista. Isäntä ja ne kaksi muuta miestä tulivat puun luo, löysivät linnun ja puhuivat Rekulle innokkaalla ja lämpimällä äänellä:

- Perskeles! Helomylykyttät heputtaa nääkkimä Rekku kräknittät hyvä poika teeri jällillää nitkutanatkuta!

Tohtiko sen paremmin sanoa? Sen lisäksi tuli rapsutteluja ja isäntä nipsaisi sellaisella vyöstään ottamalla terävällä esineellä linnun kintut irti ja heitti ne sille syötäväksi ja sen jälkeen se aukaisi linnun ja kaiveli sen sisältä sille maukkaita roippeita jotka se koppasi suoraan lennosta suuhunsa ja hotki ahneesti. Muistihan se myös niitäkin kertoja kun sen isäntä oli epäonnistunut ja se pamahdus ei ollut pudottanut lintua. Silloin se oli katsonut isäntää syyttävästi ja ihmetellen. Minähän haukuin sen sinulle. Miksi et pudottanut sitä? Ei kai se nyt niin vaikeaa ole? Isäntä oli ollut silloin kovasti nolona. Mutta nyt isäntä oli onnistunut ja se yhtyi innolla isännän ja muitten miesten iloon.

Se näki että yksi miehistä alkoi pilkkoa toisella ja suuremmalla terävällä esineellä tervaskantoa ja se tiesi että nyt ihmiset virittelisivät pystyyn sellaisen räiskyvän, kirkkaan ja kuuman asian jonka ne aina olivat näillä reissuilla tehneet. Ja se tiesi Rekullekin evästä. Kun se kirkas asia paloi, sille annettiin ensiksi palanen leipää jonka päällä oli sellainen siivu mukavaa lihanmakuista syötävää. Se söi sen mielellään ja odotteli sitä kun ihmiset alkoivat lämmittää tikkujen päässä siinä kirkkaassa ja räiskyvässä asiassa sellaista hyväntuoksuista pötköä josta sekin sai oman osansa. Se maistui niin hyvälle. Ja miehet rapsuttelivat sitä ja puhuivat lämpimällä äänesävyllä sanoja joita se ei ymmärtänyt mutta sen sisältö oli sille selvä:

- Rekku perrkllr hypitäpä myrvälä teeri kryikkälät mainiopoika hrähmälät!

Se tiesi ja tunsi että se oli yksi porukasta. Me ollaan tässä kimpassa. Me ollaan yhdessä. Me ollaan ystäviä. Siitä tykättiin. Miehet tykkäsivät siitä. Ja se tykkäsi niistä miehistä. Erityisesti se tykkäsi isännästä. Isännän ilme silloin kun hän silitti sen päätä kertoi kaiken tarvittavan.

Metsästyspäivä jatkui mutta sille päivälle ei uutta saalista enää tullut. Se ei haitannut, sillä pudotettu teeri oli jo pelastanut päivän. Rekku jotenkin vaistosi ettei näille ihmismiehille saalis ollut sinänsä se tärkein vaan kyseessä oli miesten yhteinen reissu joka itsessään merkitsi enemmän kuin saalis. Ja sehän sopi Rekulle sillä hän oli innolla mukana reissulla porukan jäsenenä. Tosin jäsenenä joka kulki päivän aikana ainakin viisikertaisen matkan noihin ihmisiin verrattuna. Ne kun olivat vähän huonokuntoisia, niin kuin ihmiset yleensäkin. Niinpä se autolle palattuaan makasi väsyneenä ja reporankana nuollen tassujaan jotka olivat olleet kovan juoksemisen myötä metsässä varsin kovilla.

Se toipui kuitenkin jo matkan aikana niin kuin kelpo koirilla tapana on ja seurasi innoissaan mökillä miesten puuhailuja joihin se oli jo tottunut. Ensiksi miehet riisuivat metsävaatteensa, yksi miehistä laittoi jälleen tulemaan sitä ruskeaa pulputtavaa juomaa ja sitten miehet puhdistivat ne tummat keppinsä. Rekku oli ymmärtänyt että ne kepit oli hyvä puhdistaa ja öljytä säännöllisesti. Tämän jälkeen yksi miehistä sytytti sen räiskyvän, kirkkaan ja kuuman asian mökin seinässä olevaan tilaan ja toinen miehistä taas teki saman sellaisessa erillisessä tilassa. Rekku tykkäsi löhöillä ja lämmitellä huoneessa rätisevän tulen edessä mutta siihen toiseen paikkaan se ei viitsinyt mennä sillä ihmiset lämmittivät sen sille aivan liian kuumaksi. Sitten ihmiset riisuuntuivat ja menivät siihen aivan-liian-kuumaan-paikkaan ja suhinasta päätellen heittivät vettä siinä paikassa oleville kuumille kiville. Rekku oli joskus ihmetellyt ihmisten tuota outoa tapaa mutta ymmärsi hyväntuulisesta puheensorinasta ettei niillä siellä hikoillessaan mitään hätää ollut. Taisivat jopa nauttia siitä touhusta. Ihmiset olivat joskus vähän kummallisia.

Aika ajoin miehet tulivat sitten mökin kuistille tauolle ja heidän ruumiinsa höyrysivät viileässä syysillan ilmassa. Rekku tuli mukaan porukkaan ja nuoli joka tauolla jokaisen miehen hikiset kintut. Jos se olisi osannut puhua ihmisten termeillä olisi maku vastannut lähinnä sour cream & onion-perunalastuja. Lisäksi Rekku otti tietysti vastaan rapsutuksia jokaiselta mieheltä. Niihin se ei koskaan kyllästynyt ja tässä porukassa löytyi aina halukas rapsuttelija ja lämpöisten – joskin Rekulle käsittämättömien – sanojen puhuja.

Miehillä oli käsissään sellaiset metalliset tölkit joista he joivat juomaa, joka haisi Rekun nenään pahalle. Siinä oli sellainen outo haju. Joku, joka ei kuulunut eläimelle. Se oli niitä ihmisten juttuja jotka olivat joskus omituisia. Lisäksi isäntä pisti välillä suuhunsa sellaisen ohuen putken jonka päässä oli koppa jossa oli oudonhajuista palavaa ainetta. Hän veti siitä putkesta savuja ja puhalteli ne nautinnolla ulos. Kotona, ihmislauman luona hänellä ei ollut koskaan ollut tuota putkea mutta täällä metsämailla kyllä. Ehkä isäntä teki sen emännältä salassa kun emäntä ei ollut katsomassa. Isäntä taisi jotenkin lukea Rekun ajatukset, sillä hän näytti sitä savuavaa putkea ja sanoi:

- Hröögleg Rekku, kös uitvota piippa emännälle nietunietu purpattat, loo?

Rekku haukahti isännälle hyväksyvästi ja ymmärsi, että heillä oli yhteinen salaisuus. Jotenkin Rekku myös ymmärsi että isäntä pitäisi puolestaan omana tietonaan sen hirvenpaskan, minkä se innoissaan oli hotkinut kuonoonsa päivällä. Emäntä ei meinaan välttämättä tykkäisi ajatuksesta kun Rekku nuolisi hänen naamaansa. Mitäs näistä pienistä. Meidän miesten kesken. Hau!

Ilta pimeni ja miehet lopettivat siellä kuumassa paikassa olemisen ja siirtyivät mökin tuvan puolelle. Siinä illan kuluessa he laittelivat ruokaa eli makaroonia ja poronlihasäilykettä jonka sekaan kaadettiin vielä kermaa sekä sotkettiin Koskenlaskija-sulatejuustoa ja sen seuraksi miehet äyskäröivät ääntä kohti voilla voideltua ruisleipää. Rekku sai oman osansa. Eihän hän ihmisten ruokatermejä tuntenut mutta suu kertoi että eväs oli erinomaista. Pian oli aika siirtyä vaakatasoon sillä uusi päivä odotti. Miehet kömpivät kukin omaan punkkaansa. Mökissä oli kerrossängyt kaikkiaan neljälle hengelle. Isäntä nukkui alaritsillä. Rekku kiersi vielä mökin ympäri ja varmisti että kaikki oli kunnossa sillä se mielsi tietysti tehtäväkseen myös vartioida ihmismiesten turvallisuutta. Olihan se sentään suomenpystykorva eikä mikään puudeli jota ei oikein erottanut jostain juuttaan autiomaarotasta. Tähän mökkiin ei rähinöitsijä niin vaan tulisi ja jos tulisi niin se tuntisi Rekun puruvoiman perslihoissaan. 

Kaikki näytti olevan kunnossa. Rekku hyppäsi isäntänsä viereen alaritsille ja otti vielä vastaan pienet hellät rapsutukset. Se tiesi, että isäntä oli ylpeä siitä. Sitten se kiertyi isännän jalkopäähän kerälle tuntien peiton alta huokuvan isännän lämmön, päästi syvän ja tyytyväisen unta enteilevän koiran huokauksen ja sulki silmänsä. Sen oli hyvä olla.