KOULUN JA KIUSAAMISEN KAKSI ERI MAAILMAA

Kirjoitukseni liittyy MTV3:n pari viikkoa sitten julkaisemaan uutiseen ja sen herättämiin ajatuksiin. Omalta osaltaanhan tämä on vanhan toistoa, mutta kertaushan on opintojen äiti. Uutisen aiheena oli se, että lähes joka toiselta koululta puuttuu suunnitelma koulukiusaamiseen puuttumiseen.

Sanamuotohan tuossa on harhaanjohtava, koska uutinen olisi pitänyt otsikoida esim: ”60%:lla kouluista on kirjoitettu, mapitettu ja jonnekin arkistoitu läjä paperia ja 40%:lla taasen ei”.

Ongelmanahan koulukiusaamisessa ei ole se, onko koululla asiasta kirjoitettua tekstiä vaiko ei, vaan se, että pystyvätkö opettajat asiaan puuttumaan. Nykymeininki kun on kouluissa sellainen, että jos joku herranterttu haluaa jostain syystä rääkätä heikompaansa, niin hänhän voi sitä tehdä vaikka tuomiopäivän tappiin asti. Naisvaltainen opettaja-alamme ei pysty puuttumaan asiaan, eikä miesopettajillakaan ole valtuuksia (vaikka kykyä ehkä olisikin) puuttua kansakunnan toivojen itseilmaisuun. Se, jos koulussa rääkätään jotakin, ei ylitä uutiskynnystä, mutta opettajan esim niska-perseotteen käyttäminen rääkkäämisen lopettamiseksi on silkkaa fasismia, ja siitä rääytään mediassa kurkku suorana.

MTV3:n uutisessa kerrottiin myös, että ”myöskään opettajat eivät osaa aina puuttua
kiusaamistilanteisiin”. Tulisi sanoa, että eivät uskalla. Eikä heitä voi siitä syyttää. Tommonen, sanotaanko 28-vuotinen kasv.ped.yht.kunt.tiet.selitystiet.ja.piirileikki-ylivälipedagogian maisteri Milla Liimatainen huomaa työssään hyvin nopeasti että henkilökohtaiset ominaisuudet eivät riitä häntä pellenä pitävän mölli- ja pimulauman ruotuun saattamiseen. Jäljelle jää vain opettajan viran itsessään suoma auktoriteetti. Milla hoksaa kuitenkin nopeasti, että jo hänenkin kouluaikanaanhan opettajille vittuiltiin minkä ennätettiin. Ei ole sitä auktoriteettiä.

Jäljelle jääkin sitten akateemisten ammattilaistemme kehittämät menetelmät eli puhuminen, puhuminen ja puhuminen. Keskustellaan kiusaajan kanssa ”avoimessa vuorovaikutuksessa”. Kerrotaan kiusaajalle, että lain mukaan ei saa kiusata. Kyselläänpä kiusaajalta itseltäänkin, että kuinka asiaan tulisi puuttua. Pyritään (edelleen keskustelemalla) siihen, että kiusaaja ”tunnistaa omat tunteensa kiusaamistilanteessa ja sitä kautta oppii oman toimintansa herättämät negatiiviset tunteet kiusatussa”. Ehkäpä (edelleen avoimesti keskustelemalla) autetaan kiusaajaa kehittämään empatian tunteitaan. Lopuksi keskustellaan sekä kiusaajan että kiusattavan kanssa yhtä aikaa, naputellaan tietokoneella hieno sopimus että nyt ei enää kiusatakaan ja sitten vielä sutaistaan nimet alle.

Sillä ilmeisesti puhumalla avoimesti välillämme kaikki tää…selviääää…(Fredi, joskus 1970-luvulla).

Tämän ”avoimessa vuorovaikutuksessa käydyn keskusteluprosessin” aikana kasv.ped.yht.kunt.tiet.selitystiet.ja.piirileikki-ylivälipedagogian maisteri Milla Liimatainen hoksaa itsekin, että tää touhuhan on pelkkää pelleilyä. Kiusattua rääkätään niin kuin ennenkin, ja sattuupa sitten sellaisia tapauksia (mm. Yrjöperskeles on näihin urallaan törmännyt lukuisasti) että nimenomaan tämä rääkätty kaveri otetaan huostaan ja sijoitetaan johonkin laitokseen, jossa on oma koulu. Jotenkin takaperoista.

Mediammekin on mennyt jotenkin siihen halpaan, että uskotaan tätä akateemista sumua. Ongelma ei olekaan itse asia, vaan se, että siitä ei ole kirjoitettu akateemisesti koulutettujen ihmisten suunnitelmaa. Eli siis läjä paperia. Kun opettajan arvovalta on uljaassa peruskoulujärjestelmässämme romahdutettu täyteen nollaan, ei kirjoitettu suunnitelma auta silloin mitään.

Allekirjoittanut kävi koulunsa siinä murrosvaiheessa, jolloin kansakoulu muuttui peruskouluksi. Vanha, ”opettajan autoritääriseen valta-asemaan ja asioitten konemaiseen ulkoa opetteluun” perustunut systeemi muuttui ”yhdessä oppimisen aktiiviseen ja optimistiseen ilmapiiriin, jossa opettaja, yhtenä joukosta, toimi itsenäisen opiskelun koordinaattorina ja tukijana avoimessa vuorovaikutuksessa oppilaitten kanssa” (tuota ”avointa vuorovaikutusta” alettiin silloin 1970-luvulla hokea, eikä mulle ole vieläkään kukaan selvittänyt, että mitä hittoa se oikeastaan tarkoittaa).

Tarkoitushan oli varmasti hieno, mutta lopputulos meni mönkään. Opettajan arvovalta mureni, ja tilanne on huonontunut siitä alkaen. Kun kuria löysättiin, ongelmia tuli lisää, ja niihin vastattiin löysäämällä kuria entisestään ja ongelmia tuli taas lisää jolloin loogisesti löysättiin kuria jne jne.

Koulukiusaaminen on sanana itsessään varsin mieto termi. Sehän tarkoittaa tosiasiassa yhden tai useamman koululaisen toiseen koululaiseen kohdistamaa henkistä ja ruumiillista terroria. Sivistyneen yhteiskunnan luulisi pyrkivän siihen, että sen jäsenet eivät joudu henkisen tahi ruumiillisen terrrorin kohteeksi. Oma yhteiskuntamme on tullut sen verran sairaaksi, että alaikäiset saavat kyllä rääkätä toisiaan mielensä mukaan, mutta (heitä elättävät) aikuiset eivät voi puuttua asiaan kuin leukoja heiluttelemalla. Meillä kun ei enää pakoteta lasta mihinkään. Eikä sitä luunappiakaan saa antaa.

Kuka tällaisesta tilanteesta hyötyy? Kuka tällaista tilannetta haluaa? Eivät kai edes vapaan kasvatuksen ja ”avoimen vuorovaikutuksen” ideologiaa saarnaavat akateemikot. Vaan tietysti, jos jotain asiaa on 30 vuotta hokenut, niin kaipa on vaikeaa tunnustaa, että tämähän meni alunperinkin perseelleen.

Kun laitetaan yhteen sopiva määrä kasvatustieteen teoreetikoita, korkeat virka-asemat, päätösvaltaa ja paljon humanistista hyvää tahtoa, se keitos vastaa tuhovoimaltaan vähintään yhtä jääkäriprikaatia.

PS: Maanmainio Reinoblog näyttää lopettavan toimintansa nykymuodossaan. Harmin paikka, mutta onneksi miehen juttuja ilmestynee jatkossa Uutiskynnyksessä. Kiitos Reino hyvästä blogista ja onnea ja menestystä kaikissa toimissasi.