PSYKOLOGISTA PAKKOAPUA

Mitenkähän sitä ennen pärjättiin ilman psykologien antamaa kriisiapua? Olen itse sitä ikäluokkaa, joka muistaa hyvin Lapuan patruunatehtaan räjähdyksen vuonna 1976. Nöösipoikia oltiin, mutta tajuttiin, että nyt sattu ja tosi pahasti. Vaan psykologista kriisiapua meille ei tarjottu. Ja emmehän me höhlät älynneet sellaista edes pyytää. Jotenkin sitä vaan ymmärrettiin, että ei meihin sattunut. Lapualla sattui. Apu tarvitaan siellä. Ei kenellekään juolahtanut mieleen, että meille tuli asiasta sellainen trauma, että nyt tarvitaan psykologia.

Nykyisin vaan maailma näyttää menneen siihen suuntaan, että mistään ikävästä asiasta ei ole enää lupaa selvitä ilman psykologia. Jokelan järkyttävän tapauksen jälkeen media oli täynnä asiaa analysoivia ammattilaisia, jotka loppujen lopuksi totesivat, että tapaus saattoi johtua tästä syystä tai sitten ehkä tuosta tai sitten olla johtumatta. Aivan saman asian tajusi tavallinen Lötjönenkin.

Välittömästi tapauksen jälkeen perustettiin psykologien ylläpitämiä kriisipuhelimia ja kriisichatteja ja tarjottiin kriisiapua siellä sun täällä. Siis nimenomaan muille kuin jokelalaisille. Aivan niin kuin oltaisiin tehty päätös, että koko kansa on nyt kerralla traumatisoitunut, ja se ei selviä ilman ammattiapua. Omia asiakkaitani lastensuojelulaitoksessa voi pitää varsin herkkinä. Mutta heidän suhtautumisensa oli itse asiassa ihan sama kuin Yrjöperskeleellä ja muilla sälleillä vuonna 1976. Eli: paha juttu, todella paha. Ei olis ikänä pitänyt tapahtua. Mutta yksikään asiakkaani ei asian tiimoilta vapinakohtausta kehittänyt. Eikä psykologista kriisiapua kysellyt. He tajusivat, että pahasti sattui ja apu pitää antaa sinne, missä se sattui.

Jokelan tapauksen jälkeen Mannerheimin lastensuojeluliitto katsoi asiakseen neuvoa kaikkia suomalaisia vanhempia siitä, kuinka lapsille tulee tästä asiasta kertoa. Ei ohjeissa sinänsä mitään vikaa ollut. Ihmettelen vain sitä, että onko suomalaisista vanhemmista tullut niin avuttomia, että he eivät osaa lapsilleen puhua näitä asioita ilman ammattiauttajan yksityiskohtaista reseptiä.

Vai onko sittenkin niin, että reseptin kirjoittaja kuvitteli itse, että eivät tyhmät kansalaiset osaa lapsensa kanssa puhua ilman hänen oikeamielistä opastustaan? Kallistuisin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Vanhemmat tuntevat lapsensa ja osaavat puhua heidän kanssaan ehkä ihan ominkin neuvoin. Järkeä, ajattelua ja empatiaa ei olla kuitenkaan kokonaan ulkoistettu ns. ammattilaisille. Ja tosiasia on, vaikka sitä ei ääneen kai saisi sanoakaan, että jos Jokelassa tapahtuu, ei siitä esim kajaanilainen mene rikki. Hän jatkaa elämäänsä. Niin kuin aina ennenkin. Koska niin ihmiset toimivat.

Onko niin, että jos emme kehitä myötätunnosta johtuvaa posttraumaattista stressireaktiota, niin silloin emme kykene tuntemaan myötätuntoa ollenkaan?

Kun amerikkalaiset hyökkäsivät joku vuosi sitten Irakiin, ryhdyttiin joissain suomalaisissa peruskouluissa tarjoamaan kriisiapua oppilaille asian johdosta. Järkyttiköhän se hyökkäys ihan oikeasti koululaisia niin paljon, vai oliko järkytys vain apua tarjoavan psykologin päässä? Kun ihminen uskoo olevansa korvaamaton, niin hänen apuaanhan on tarjottava, oli sille tarvetta tai ei.

Kun tsunamikatastrofissa olleet suomalaiset palasivat Helsinki-Vantaan lentokentälle, oli vastassa kriisipsykologien S.W.A.T-team, joka tarjosi kriisiapuaan onnettomuudessa olleille sellaisilla innokkuudella, että ihmiset itse asiassa vain ärsyyntyivät. Ehkä psykologit mielsivät, että juuri heidän apunsa oli välttämätöntä sillä samalla sekunnilla, kun onnettomuudesta selvinneet astuvat lentokoneesta. Tavallinen Lötjönen olisi ehkä tuuminut, ettei pahassa onnettomuudessa ollut ihminen rupea välttämättä avautumaan täysin ventovieraalle tyypille.

Tokihan psykologista ammattiapua tulee antaa, jos ihminen sitä haluaa. Vaan eiköhän suurimmalle osalle ihmisistä ole tärkeintä omien läheisten tuki. Hyvinä ja huonoina hetkinä. Kannattaa antaa apu niille, jotka sitä itse tuntevat tarvitsevansa ( ja tarpeen määrittelee uhri, ei auttaja). Turhaa sensijaan on panna koko kansaa debriefingiin. Eivät ihmiset ole vielä sokeriksi muuttuneet.

Osanottoni Jokelan tapahtumien uhrien omaisille ja läheisille. He tarvitsevat avun. En minä eivätkä muut ulkopuoliset.