perjantai 12. heinäkuuta 2013

JOTAIN IHAN MUUTA XIII

Eli pikku-Ykä ja levenevä & laajeneva nyhtänköljäläinen ruokakulttuuri

Kun aikaisemmassa kirjoituksessa tuli 1970-luvulle eksyttyä, niin pysytään vielä hetki. Aikakoneen polttoainetta saa vain Työväen Apteekista ja se on kallista. Tarkoituksena olisi selvittää erään nyhtänköljäläisen perheen sapuskointitottumusten muuttumista noin suurinpiirtein aikavälillä 1970 – 1980. Muutosta käsitellään tietysti pikku-Ykän näkökulmasta.

Kirjoitus siis liittyy jollain tavalla ruokakulttuuriin, mutta heti alkuun täytynee huomauttaa, että en välttämättä ymmärrä mitä ruokakulttuuri tarkoittaa. Minulla on asiasta lähinnä pari mielikuvaa ja eräänlainen johtopäätös. Ensimmäinen, pitkään mielessäni ollut mielikuva on sellainen, että ruokakulttuuri on sellaista, jota harrastetaan kun on liinat pöydässä ja kovat kaulassa. Tumma puku on vaatekappaleena niin epämukava, että pyrin kaikin keinoin välttämään tilanteita, joissa sitä vaaditaan ja jos sellaiseen vahingossa joudun, pyrin häipymään paikalta parasta mahdollista vauhtia huomattavasti nopeammin.

Toinen, tuoreempi mielikuva ruokakulttuurista on se, että esim. joku tiedostava toimittaja kertoo käyneensä Kaukana Ulkomailla. Siellä hän on syönyt itse asiassa sitä samaa pizzaa kuin täällä Suomessakin, mutta kun kukaan ei ole kerran ollut toimittajaa katsomassa, niin hän voi mainostaa syöneensä borneolaisen uimahyppymustekalan persreikähillossa marinoituja mongolialaisen aavikkohirviön aivolisäkkeitä ja ne oli nii-iin hyviä ja ravintolan henkilökunta oli maksavalle asiakkaalle nii-iin ystävällistä ja piti tiedostavaa toimittajaa ihan-melkein-niinqu-paikallisväestönä joten hän häpeää tai ainakin ilmoittaa julkisesti häpeävänsä toisen silmän päästään suomalaisen ruoka- ja tapakulttuurin köyhyyden takia ja sitten vielä sen toisenkin silmän siksi, kun tavallinen suomalainen juntti ei älyä yhtyä hänen häpeäänsä ja se valokuva tulee siihen otsikon vasemmalle puolelle ja nimi siihen alle ja sitten vielä jutun loppuun toisen kerran ja kai kaikki nyt huomasi mut ja olisko toi kuva ehkä sittenkin pitäny ottaa enemmän etuviistosta?

Eli perusperskeleellinen näkökulma asiaan on se, että ruokakulttuuri on jotain, mistä puhutaan viisaita, mutta niin Suomessa kuin sanotaanko vaikka Surinamissa eivät tavalliset ihmiset valmista kattilallista kulttuuria, vaan ruokaa, sapuskaa, evästä, höystöä, mättöä und natürlich essen. Sen, mistä aineksista se mättö valmistetaan ja mistä ne ainekset ehkä alun perin ovat kotoisin ja oliko niihin aineksiin joillakin tahoilla ehkä © jättää niin suomalainen kuin surinamilainenkin perhe jaarittelijoitten puntaroitavaksi. Riittää, kun niitä aineksia on tarpeeksi. Maha vaatii mättöä eikä selityksiä.

Eli tietynlaisena johtopäätöksenä näkisin, että kaikkialla maailmassa ruokakulttuuri on täsmälleen samanlaista ja se jakautuu seuraaviin ajallisiin vaiheisiin:

1. Nälkä on aina vieraanamme.

2. Nälkä on joskus vieraanamme.

3. Nälkä ei ole enää vieraanamme.

4. Hifistely.

Pikku-Ykä syntyi työläisperheeseen, joka ajan myötä nosti itsensä alempaan keskiluokkaan, eli kyseessä on hyvin yleinen tapaus. Pikku-Ykän syntyessä maamme oli noussut ruokakulttuurissa tasolle kolme, eli nälkä ei ollut enää vieraanamme. En väitä nähneeni nälkää enkä puutetta. Armeijassa tietysti oli aika ajoin kova nälkä, mutta se kuuluu siihen kuvioon. Opiskelija-aikojen persaukisuus oli myös oma lukunsa, mutta jos on syönyt kuukauden pelkkää kaurapuuroa, makaroonia ja tonnikalaa, se ei tarkoita sitä, että ei ole syönyt kuukauteen mitään. Ja kyllä siihen kaljanjuontiinkin jostain aina valuuttaa kehitti.

Äiti-Perskeleen valmistama ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Ruoka oli tavallista kotiruokaa, mitä varmaan syötiin suurimmassa osassa suomalaiskoteja. Yleisin sapuska oli kuoriperunat, ruskea kastike ja ruisleipä. Kyllä sillä nälkä siirtyi. Lihaa ei ollut niin usein kuin nyt, mutta toki sitäkin oli tarjolla, lähinnä lihasopassa, jauhelihakastikkeessa ja pikku-Ykän suuressa herkussa makaroonilaatikossa. Lihan määrää lisäsi se, että Isä-Perskeles oli (on muuten iästään huolimatta vieläkin) taitava ja aktiivinen metsästäjä, joten riistalihan osuus Perskeleillä oli varsin suuri. Hirvenlihaa alkoi tulla enemmän vasta 1970-luvun loppupuolella kun Nyhtänköljän Erä alkoi saada kunnolla lupia. Riistalihasta muuten täytyy mainostaa pyytä, joka on maultaan riistalihojen kurko. Pyyn pilittäminen on tosin työlästä ja kärsivällisyyttä vaativaa, eikä yhdestä pyystä vielä kovin monelle ihmiselle kastiketta väsäile. Paras tulee varmaankin pienissä erissä.

Aterialla leipä luonnollisesti syötiin pelkästään voilla voideltuna, mutta aamupalalla sen päälle oli laittaa muutakin kuin ylähuuli. Siivumakkaraa oli tarjolla, se oli luonnollisesti lauantaimakkaraa, josta aika ajoin Äiti-Perskeles väsäsi myös sapuskaksi mainioita ns. makkarakuppeja, joita pikku-Ykä mätti ääntä kohti antaumuksella. Myös juustoa oli tarjolla, ja se oli muistaakseni aina Edamia. Ruoka huuhdeltiin alas kulutusmaidolla eli sillä punaisella maidolla.

Vaiheen kolme, eli ”nälkä ei ole enää vieraanamme” käsittelyn voisi hoitaa varsin nopeasti, eli periaatteessa tämä juttu voisi loppua tähän. Mutta silloin Suomessa elettiin muutosvaihetta, eli oltiin siirtymässä vaiheeseen neljä eli ”hifistely”. Pikku-Ykä eli mielenkiintoista aikaa, sillä silloin tuli askel kerrallaan uutta suuhunpantavaa ja siihen oli tietysti mukavaa tutustua ja ennen kaikkea maistella.

Hifistelyvaiheessa tietysti mukuloille on tarjolla enemmän mukuloitten suurta herkkua eli namimellejä. Ne kuuluisat pennin nallekarkit alkoivat olla historiaa siinä vaiheessa kun pikku-Ykän muistojen kovalevylle alkoi jotain tallentua, mutta tilalle tuli jotain upeaa eli merirosvorahat. Tätä salmiakkiherkkua (5 Piratos/ankkuri, 10 piratos/veitsi, 25 Piratos/revolveri ja 50 Piratos/pääkallo) myytiin hintaan kymmenen penniä kappale. Melko pian tuli tarjolle myös samanlaiset hedelmärahat. Merirosvorahat ostettiin Nyhtänköljän kioskista jossa kioskinpitäjä lapioi ne paperipussiin.

Merirosvorahoissa oli hinta/laatusuhde kohdallaan, sillä ne olivat silloin huomattavan suurikokoisia, ja yhtä ainutta merirosvorahaa saattoi pikkunen poika mälvätä suupielessään hyvän aikaa. Sitten vuosikymmenen lopulla niitten kokoa pienennettiin, kun joku urpo oli onnistunut tukehtumaan sellaiseen. Merirosvorahojen lisäksi ostettiin tietysti lakritsitupakoita (itse muistan Camel-askin näköisen Pamel-askin) joita sitten pidettiin pölli suupielessä kuin isommatkin äijät konsanaan. Oikeaa tupakkia ei Ykän ikäluokka vielä uskaltanut kokeilla. Purukumi oli tietysti Jenkki-purkkaa, joka oli pötkössä jossa oli viisi purkkatyynyä. ”Jenkki-purkka venyy ja paukkuu”.

Mukava namipala oli tietysti myös kahviin kasteltu Hangon keksi. Kahvi oli luonnollisesti pannukahvia. Ne suodatinpulputtelaattorit eivät vielä olleet kovin yleisiä. Jäätelö oli luonnollisesti paketissa myyty vaniljajäätelö, johon laitettiin äiti-Perskeleen tekemää mansikkahilloa. Lisäksi on mainittava Nyhtänköljän lähikaupan tiistaipäivät, jolloin myytiin tuoreita munkkeja hintaan 40 penniä kappale. Kun tyhjästä lasipullosta sai kaupassa 10 penniä kappale, ei aikaansaaville pikkupojille ollut kummoinenkaan homma kehittää rahat pariin munkkiin. Lisäksi on tietysti mainittava luonnollinen namimelli eli metsämansikat, joita poimittiin timoteihin ja vietiin kotiin ja syötiin maittavana mansikkamaitona. Metsämansikka pesee vieläkin maultaan puutarhamansikan mennen tullen ja varsinkin eteläisemmästä Euroopasta tulleet puutarhamansikat, jotka ovat kyllä varsin isoja, mutta maistuvat lähinnä sahajauholle.

Hifistelyyn kuuluu tietysti myös limonadi, ja siihen aikaan oli tarjolla lähinnä Sitruunasoodaa sekä keltaista että punaista Jaffaa, jotka myytiin sen sorttisissa repäisykorkillisissa pulloissa, että niistä väkisinkin sai aina peukaloonsa haavan.

Perskeleillä limpparia oli tarjolla nöösipojille saunan jälkeen yksi pullo mainiota Sitruunasoodaa jonka jakoivat keskenään vanhempi veli Yrjöperskeles ja nuorempi veli Jykäperskeles. Veikat olivat kehittäneet limpparin tasajakoon järjestelmän, jota voisi käyttää ehkä jopa työehtosopimusneuvotteluissa tai vastaavissa, sillä oltiin sovittu, että toinen veljeksistä jakaa sittiksen kahteen lasiin, ja se toinen, joka ei jakanut, sai valita kummanko lasin ottaa. Lopputuloksena oli niin tasainen jako, että eroa ei olisi erottanut edes elektronimikroskoopilla.

Uusiin juotaviin tulee tietysti lisätä ne pyramidinmuotoiset Trip-appelsiinimehutetrat sekä tietysti Rymd-juomajauhe, jota käytettiin huomattavan paljon erityisesti kesälomiaan viettävissä perheissä. Rymdiä myytiin kahden foliopussin pakkauksissa ja yhdestä pussista sai litran mehua. Huhun mukaan Rymd oli alun perin samaa ainetta, jota käytettiin lääketablettien kuorena. 1970-luku oli Rymdin valtakautta. Vuosikymmenen lopulla se hävisi sitten melko nopeasti ja niin armoton on aika ollut sitä kohtaan ettei googlaamalla löydy yhden yhtä kuvaa Rymd-pakkauksesta.

Väliheitto: R.I.P. lihapiirakka

1970-luvulla pikku-Ykällä oli aika ajoin tapana käydä paikallisella snagarilla ostamassa itselleen lihapiirakkaa. Lihapiirakka oli pullea, ja sehän johtui siitä, että se oli tupaten täynnä lihariisiseosta. Se oli ihan oikea eväs. Se maistui hyvältä. Sillä läksi nälkä. Jos lihikseen pyysi lisäksi kolme nakkia, se ei ollut enää eväs vaan seisova pöytä.

Nykyisinhän lihapiirakka on tyhjä munkkitaikinaläpyskä, joka on avattu hetkeksi, puhuttu sille hetken aikaa rasvaisia juttuja ja sen jälkeen se on äkkiä pantu kiinni. Myydäänhän siellä täällä olevinaan ns. vanhan ajan lihapiirakoita, mutta niissäkin sitä täytettä on lähinnä mausteeksi. Minulla käy sääliksi nykynuorisoa, sillä he eivät ole koskaan päässeet maistamaan kunnon lihistä.

Ykän salaliittojohtopäätös: suomalainen lihapiirakka murhattiin suurten kauppaketjujen toimesta, ja sen tilalle manattiin pelkän kuoren omaava sieluton ja ennen kaikkea lihaton zombie, jota kutsutaan lihapiirakaksi, vaikka se ei sellainen ole. Älkää tunnustako vääriä lihapiirakoita.

Snagaritriviaa: 1970-luvulla oli vielä hyvin yleinen ja suosittu snagariannos nakit ja muusi. 1960-luvulla taas oli hyvin suosittu snagariannos ryynimakkara. Nythän snagarit ovat pikkuhiljaa kuolemassa pois, tilalla on näitä helvatun hampurilaispaikkoja ja siinä suomalainen ruokakulttuuri kärsi huomattavan tappion.


Ihminen ei voi syödä pelkkiä namimellejä. Tarvitaan myös leipää ja mielellään leivän päälle jotakin. Perskeleillä se joku oli lauantaimakkara. Sitten kun hifistelyvaihe alkoi, tuli ruokapöytään joskus myös Gotleria ja aika ajoin, joskin harvemmin Balkania. Vuonna 1974 pikku-Ykä törmäsi metvurstiin. Itse asiassa se tapahtui lehtimainoksen välityksellä. Pikku-Ykä oli mennyt junalla Helsinkiin, jossa asui hänen tätinsä. Hyvänä heppua pidettiin, ei siinä mitään. Nähtiin Linnanmäet ja Korkeasaaret ja käytiin Pilailu-Puodissa, jossa oli tarjolla pikkuvessukalle kaikkea mielenkiintoista.

Tätinsä luona pikku-Ykä lueskeli sitten lehteä, se oli joko Helsingin Sanomat tai sitten vielä silloin ilmestynyt Viikko-Sanomat, muisti ei ihan tarkkaan kerro sitä, että kumpi. Siinä oli kuitenkin koko sivun kokoinen mainos metvurstista. Se oli semmonen vanhemman ajan hidastempoisempi mainos, jossa oli Suomen kartta, ja kartalla seikkailevia nuolia ja piirroksia sekä kirjoitusta suomalaisesta perheestä. Perhe oli tehnyt automatkaa ympäri Suomen (luonnollisesti yöpyen leirintäalueilla teltassa, niin kuin siihen aikaan tehtiin) ja mainos kertoi, kuinka metvurstipötkö matkan aikana pikkuhiljaa kului. Se oli oikeastaan tarina. Blogikollegani Kumitonttu totesi hiljattain kommenttiosiossa jotain sinne päin, että mainostamisen ongelmana nykyisin on että ihmisillä ei ole aikaa, tai he eivät halua käyttää aikaa. Näin varmaan onkin, sillä kyseistä mainosta vuodelta 1974 ei varmaan hyväksyttäisi nykyisin missään mainostoimistossa.

Yhtä kaikki, mainos herätti pikku-Ykässä mielenkiinnon ja heppu kysyi arasti tädiltään että voiskohan tota metvurstia maistaa. Alepan kassalla töissä ollut täti totesi että tämähän järjestyy ja toi syötäväksi ranskanleipää ja metvurstia. Metukasta tuli pikku-Ykän suosikki samantien. Oikeassa metvurstissa täytyy tietysti olla hevosta seassa ja nykyisin sitä on vielä ainakin venäläisessä metvurstissa. Ranskanleivästä tuli tuumattua että melko jännää, että leipä tuoksuu paremmalle kuin miltä maistuu. Kun sehän ei oikeastaan maistu millekään.

Tuossa 1970-luvun alkupuolella nyhtänköljäläisiin pöytiin löysi tiensä myös jukurtti. Sehän oli silloin sitä maustamatonta Herajoen jukurttia, jota televisiossa mainosti joku hevosella ratsastava partaukko. Jukurtti ei pikku-Ykää hirveästi innostanut, mutta sen vanavedessä tulivat vanukkaat, eli Nami-Namit. Ne olivat vanilja- ja suklaavanukkaita ja kolahtivat pikkuselle pojalle ihan kybällä. Äiti-Perskeles tosin totesi että hittoako noita ostamaan, kun ne voi tehdä itsekin ja kieltämättä mami pani paremmaksi, eli hän teki lasikuppeihin ikiomaa vaniljavanukasta, joka pieksi kaupan vanukkaan mennen tullen. Avonaisiin lasikuppeihin tehdyissä vanukkaissa oli päällä vanukasta hieman kovempi kuori eli ns. kettu, joka oli erityisen herkullista.

Toinen väliheitto: R.I.P. nötkötti

Perskeleillä ei oltu pahemmin säilykelihaa harrastettu. Ensimmäisen kerran pikku-Ykä törmäsi nötköttiin 1970-luvun loppupuolella. Perskeleet ja tuttavaperhe Mälvälät olivat yhteisellä Lapinreissulla. Sevettijärveltä pohjoiseen alkavassa maastossa, jota myöhemmin on alettu Kaldoaiviksi nimittää kaivoi isä-Mälvälä sitten perstauolla repustaan näkkileipää ja purkillisen lihasäilykettä, josta sitten väännettiin niin Perskeleen kuin Mälvälän veljeksille tukevat annokset ja pikku-Ykä tuumaili että täähän lähentelee taivasta.

Sen ajan nötkötti oli kiinteää, lihaisaa ja erittäin maukasta. Nuorena miehenä Ykä harrasti usein sellaista sapuskaa, että laittoi pellille leivinpaperin päälle pussillisen ranskanperunoita, silpoi sekaan purkillisen nötköttiä, käytti uunissa ja siinäpä tukeva ja maukas eväs. Tämä tapa sitten häipyi 1990-luvulla, koska tavallinen nötkötti oli pikkuhiljaa muuttunut sellaiseksi, että ranskanperunat pellillä lähinnä uiskentelivat rasvavellissä. Ei nykynötköttiä syö enää se kuuluisa naapurin labradorinnoutajakaan ja silti se tuli kamalan kipeeksi. Onneksi nykyisin on alettu tehdä pienfirmojen toimesta varsin hyviä riistasäilykkeitä, joista väsää mainiot eväät.


Välihuomautuksessa mainitut ranskanperunat ilmestyivät Nyhtänköljään myös 1970-luvun lopulla, suurinpiirtein samaan aikaan kuin popcornitkin. Molemmat olivat varsin harvinaista hupia, eikä ranskalaiset olleet varsinaisesti ruoka, vaan spesiaali, jota oli tarjolla esim. silloin, kun Mälvälät tulivat käymään Perskeleillä kylässä. Ensin pojanvessukat saivat pistellä pöydässä ranskalaisia ketsupilla maustettuna ja myöhemmin illalla tehtiin kattilassa popcorneja, joita sitten saattoi natustella, kun katsoi vanhempien kanssa mainiota 1970-luvun televisiotarjontaa. Se olikin sitten niitä poikkeuskertoja kun olohuoneessa saattoi syödä mitään. Yleensä syömistä varten oli keittiö ja vain keittiö.

1970-luvun loppupuolella ilmestyi Perskeleitten pöytään myös perinteisiä suomalaisia ruokia eli kala- ja lihakukkoa sekä karjalanpiirakoita. Kyse ei ollut siitä, etteikö ne olisi aikaisemminkin maistuneet, mutta Perskeleitten asumishistoria oli tyypillinen nyhtänköljäläinen eli ensin asuttiin Oy Firma Ab:n kerrostalossa, sitten firman rivitalossa ja sitten lopulta rakennettiin omakotitalo. Ja omakotitaloon luonnollisesti iso leivinuuni. Niin kukot kuin piirakat eivät vaan sähköuunissa tuppaa tulemaan hyviksi. Omakotitalossa sitten äyskäröitiin kukko poikineen, suu tykkäsi syödä, ja maha ilmoitti että eväs oli miellyttävän tukevaa.

Nyhtänköljäänkin tuli 1970-luvulla ilmiö nimeltä grillaus. Hifistelyä sekin. Esivaihe grillaukselle oli varmaankin se, kun Oy Firma Ab:n kerrostalossa asuessamme isä-Perskeles pisti kiukalle lenkkimakkaraa kiuaspussissa hautumaan. Siihen aikaan kiuaspussit actually saattoi laittaa kiukaalle. Sitten, kun Perskeleet muuttivat firman rivitaloon, hankittiin pallogrilli. Pääosin grillattiin makkaraa. Joko ihan tavallista lenkkiä tai sitten markkinoille tullutta grillimakkaraa. Jotain Atrian makkaraa se oli, tarjonta ei silloin ollut kovin laajaa. Nythän kaupan grillimakkarahyllyä katseleva mielikuvitukseton virkamies-Ykä menee sekaisin vaihtoehtojen paljoudesta ja päätyy ostamaan Atrian Punaista.

Kuluvan vuosikymmenen loppumetreillä sitten Nyhtänköljässäkin kuultiin sapuskasta nimeltä pizza. Pikku-Ykä ehti olla jos varsin iso Ykä ennen kuin varsinaisesti söi ostopizzaa, mutta äiti-Perskele kehitti uunipellillä oman version, jossa oli leivinjauheella nostettu varsin kuohkea taikina, tomaattihötöä, jauhelihaa, pätkittyä spagettia (!), tomaattia ja juustoraastetta. Juustoraaste oli luonnollisesti raastettua Edamia, silloin Mozzarella oli sanana outo ja Moskvitsh taas paljon tutumpi. Pizza maustettiin oreganolla, joka oli löytänyt tiensä myös Perskeleitten keittiöön, ja lopputulema oli erinomaisen maukas.

Pizzasta puheen ollen tässä kohtaa täytyy tehdä pieni syrjähyppy 1980-luvun puolelle eli vuoteen 1981, jolloin tulivat myyntiin roiskeläppä-lempinimen saaneet Saarioisten pizzat. Saarioisten pizzaa tulee haukkua, sillä Saarioisten pizzan haukkuminen on vähän sama asia kuin Savonlinnan oopperajuhlilla tai Porin jazzissa käyminen. Pakko tehdä niin, ettei tule leimatuksi rahvaanomaiseksi. Minä kun olen ihan ylpeästi rahvaanomainen, niin totean että paskapuhetta ja Saarioisten pizza on mainio pikamättö, jota on tullut syötyä matkan varrella paljon ja enemmän. Varsinkin kun siihen silpoo lenkkimakkaran puoliskon, niin kyllä sillä pärjää. Nykyisin niitä on tullut syötyä vähemmän, kun elämäntahti ei ole välttämättä niin kiireellinen, että pikamättöä tarvittaisi. Vaan ei kaiken tartte gourmeeta olla.

Kolmas väliheitto: älä tyrkytä tapojasi

1970-luvun alkupuolella ilmestyi suomalaiseen kollektiiviseen todellisuuteen uusi termi eli ruokaympyrä. Sehän oli viiteen erilliseen osaan jaettu ympyrä, missä kerrottiin, mitä kekkoslovakialaisen oli suotavaa syödä ja mitä taas ei. Perskeleen perheessä ei pahemmin noteerattu ruokaympyrää. Meillä kasvikset olivat pääosin jäniksien ruokaa ja niin isä-Perskeles kuin Ykäkin saattaa kyllä ampua jäniksen, mutta ei sentään pölli sen eväitä.

Muistini mukaan ruokaympyrä tuli samaan aikaan kuin peruskoulukin. Ykähän ehti aloittaa opintiensä vanhassa kansakoulussa ja se sitten muutaman vuoden päästä muuttui peruskouluksi. Suurin välitön vaikutus oli kouluruuassa. Virallisesti se oli varmaankin parempaa. Kansakoulun aikaan oli koulun keittiössä vanhoja mukavia mammoja, jotka tekivät maittavan sapuskan ilman ruokaympyrää ja joilla oli aina muutama mukava sana järjestäjänä toimineelle Ykälle, joka kuskasi ruoka-astiat luokasta keittiöön. Puuropäivät eivät haitanneet. Nykyisin kai semmoisia pidetään kauhistuksena.

Peruskoulun myötä näytti siltä, että vanhat keittäjät siirtyivät kaikki eläkkeelle ja uusi sukupolvi siinä samassa koulukeittiössä teki kouluruuan ruokaympyrän mukaan. Terveellisempää se varmaan oli, mutta maistui huomattavasti enemmän laitosruualta. No, meistä 1970-luvun nulikoistahan haluttiin muutenkin tehdä äärimmäisen terveitä ja osa sitä oli hampaitten fluoraus. Kerran viikossa opettaja jakoi meille pikkuiseen mukiin fluoriliuosta, jota piti sitten purskutella suussa minuutti. Se maistui aivan helvatun pahalle, mutta toisaalta sen session aikana erottuivat ne tyypit, joista tulisi aikanaan hyviä koomikoita. Sanaton ilveily fluoraussession aikana oli melkoista, tietysti tavoitteena saada toiselta pokka pettämään ja fluorilioksen purskahtamaan suusta lattialle.

Tuo edelleenkin vihaamani ruokaympyrä vaikutti Perskeleitten ruokavalioon varsin vähän. Ehkä ainoa selvä muutos oli, että äiti-Perskeles totesi, että leivän päälle laitetaan margariinia. Eli Floraa. Jokainen ikäpolveni ihminen muistaa kysymyksen, ”mitäs me pantiin leivän päälle, ennen kuin oli Floraa?”.


Yhtä kaikki, tuo ruokaympyrä oli pikku-Ykälle ensimmäinen varsinainen havainto siitä, että on olemassa tietty kasvoton virkakoneisto, joka ei vain neuvo meitä, vaan määrää sen, kuinka on soveliasta olla, tehdä ja jopa ajatella. Nyt kun olen itse ollut sen kasvottoman virkakoneiston edustaja jo vuosikymmeniä, ymmärrän, että ei se virkamies ole yhtään sen fiksumpi kuin tavallinen tallaajakaan. Hänellä on vaan virka, jonka perusteella hän voi opettaa jotain, jota toinen yhtä tampio on astetta ylemmällä tasolla pähkäillyt. Älkää hyvät ihmiset luottako virkakoneistoon. Se ei todellakaan ole erehtymätön.

Sitten kun siirryttiin 1980-luvulle ja siitä eteenpäin, ei pikku-Ykästä isoksi Ykäksi muuttuneella hepulla ollut enää sellaista sapuskan suhteen suurta löytämisen riemua. Meikä on loppujen lopuksi melko vähään tyytyväinen ja tietysti vuosikymmenen vaihteessa nuoren miehen mieleen tuli kiinnostuksen kohteita, jotka eivät pikku-Ykää olleet pahemmin mietityttäneet mutta isommaksi kasvavaa Ykää kylläkin. Suurin niistä oli tietysti se mysteeri, joka tytöillä oli hameen alla. Selvisihän sekin aikanaan.

Vaan jotain uutta kiinnostusta ja innostustakin sapuskoinnin saralla on matkan varrella löytynyt. Kun menin aikanaan kimppaan Ylvan kanssa, löysin hänen kauttansa lampaanlihan. Perskeleillä 1970-luvulla sitä ei jostain syystä syöty. Meillä sitä syödään paljon. Toinen, Ykän ja Ylvan yhdessä tekemä löytö on hirssi. Tämä ryssänruuaksikin haukuttu lisäke on erittäin täyttävää ja maukkaampaa kuin riisi. Yksi spesiaalimme on tehdä hirssilaatikkoa. Se tehdään suurinpiirtein makaroonilaatikon ohjeilla, mutta makarooni korvataan hirssillä ja jauhelihan tilalle laitetaan kanasuikaleita, jotka käristetään vahvasti currylla maustettuna. Suosittelen. Aivan tuorein löytö on ameriikaneväs pulled pork (kiitos vinkistä mainiolle Reinolle). Sen valmistaminen kestää kauan, mutta vie kielen mennessään. Mahtavat ryynimakkaratkin olen vuosikymmenten unohduksen jälkeen löytänyt uudestaan.

Tulipa taas muisteltua nöösipoikavuosia tällä kertaa sapuskoinnin näkökulmasta. Voi olla, että muisti pettää ja värittää asioita. Siteeraan Hullujussi-yhtyeen kappaletta ”Paimenen Huuto” vuodelta 1974:

En muista aikaa, jok´ mennyt on
En muista taikaa lapsuuden
Kotimökki harmaa jäi unholaan
Ja kyynelsilmin sua muista en


Vaan ehkä meikäläisen ikäpolvea edustava lukija muisti itsekin asiasta jotain tuttua. Lukija saattaa kysyä, että kaipaako Ykä takaisin 1970-luvulle, kun sitä niin muistelee. Emmää oikeastaan kaipaa. Johtuu varmaan siitä, että olen melkein viisikymppinen mies vuonna 2013 ja minä tykkään olla melkein viisikymppinen mies, jolta kaikki kuuhellukset ovat jo aikaa sitten menneet ohi ja elämä on melko rauhallista.

Mutta kaipaanhan minä 1970-luvusta jotain, ja se on tietty kiireettömyys ja vähempään tyytyminen. Ykän ja Jykän keskenään jakama sittispullo riitti meille aivan hyvin. Nyt vanhemmat ostavat kaupassa pari sixpackia puolentoista litran limpparipulloa, eikä se ole mikään suuri numero. Ei se ole edes ekstraa, vaan itsestäänselvyys.

Ja melkein viisikymppinen Ykä ajattelee, että jos joku asia on itsestäänselvyys ja se on pienestä asti ollut itsestäänselvyys, niin osaako sitä arvostaa. Ykä on itse aikanaan tottunut niin persaukisuuteen kuin siihen, että asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä. Nykyisin on tullut ajan myötä saavutettua tietty, ei rikkauden, mutta vakavaraisuuden tila. Itselleni sitä ei kuvaa velaton omakotitalo. Eikä pihalla olevat kaksi autoa. Vaan se, että ruokakaupassa ei tarvitse miettiä sitä, mihin on varaa, vaan sitä mitä haluaa syödä.

22 kommenttia:

  1. "borneolaisen uimahyppymustekalan persreikähillossa marinoituja mongolialaisen aavikkohirviön aivolisäkkeitä"

    Nonnii, taas meinas tulla aamukahvit nenän kautta näppäimistölle... Onneksi olen intternjetsin blogistanissa kehittänyt jonkinlaisen vastustuskyvyn hillittömille repeämisille, mutta tuosta kyllä meinasi tulla ns. "Alepan muovikassi" -ilmiö :D

    VastaaPoista
  2. Jos jossain lehdessä olisi näin hyviä juttuja, tilaisin sen. Vaan kelpaa se vähemmän vakavaraiselle tämä ilmaiseksi saaminenkin.

    Tuo vähempään tyytyminen on jo vuosikaupalla kalvanut mieltä. Itse vasta kyseisen 70-luvun alussa syntyneenä sain veikan kanssa kummatkin omat pikkupullot aurinkopalmaa saunan jälkeen, mutta jotenkin herätti muistot kun juhannuksena sai ei vain limsapullon vaan myös ison karkkipussin, ja niiden ja aku ankan taskarin kanssa kun asettui neukkukuution parvekkeelle kosteahkoon pihakeinuun nauttimaan elämästä niin ei siinä paljon muuta tarvittu.

    VastaaPoista
  3. Eli jos vielä 70-luvusta tarinantynkää riittää niin seuraavaan juttuun varaan sen karkkipussin mukaan. Vielä kun muistaisi mitä ne suklaan makuiset toffeet olivat, joissa aina jäi vähän paperia kiinni niihin ja niitä sai syljeskellä pois.

    t:edellinen

    VastaaPoista
  4. Hyvä kirjoitus, jälleen kerran.

    Palailin itsekin muistoissani noihin vuosiin ja tuo kiireettömyys on se mitä sieltä kaipaan. Hemmetillinen hoppu ja hektisyys on aikakautemme suurin vitsaus. Kaikkea on tarjolla mutta oikein millään ei ole mitään arvoa. Whrere are those lazy summer saturdays? Vieläpä huomioiden, että lauantait olivat vanhemmillamme työpäiviä.

    -Tvälups-

    VastaaPoista
  5. Juuri tuollaisena minäkin vuonna 1960 syntyneenä maalaistalon nulikkana Ykän kuvaaman "ruokakulttuurin" muistan!
    Täällä periferiassa osuuskaupan kauppa-auto kulki muistaakseni tiistaisin ja perjantaisin, yksityiset K- ja T-kaupan (SPAR) kumipyöräiset kaupat maanantaina ja torstaina. Aika paljon niissä asioitiin vaikka ei meiltä taajamaan kivijälkamyymälöihinkään kovin pitkä matka ollut.

    VastaaPoista
  6. Joo ei suomessa loppujenlopuksi ruoka ole kallista, jos ostaa perusraakaaineita, eikä valmiitaeineitä, 20 eurolla saa melkosen määrän loppujenlopuksi sapuskaa, jolla ainaki yksi ihminen elää yllttävänmontapäivää.

    VastaaPoista
  7. Maku, josta syntyy muistoja.

    Kuka 1970-luvun lapsi voisi unohtaa Rymdin?

    VastaaPoista
  8. Olipa taas mukavaa luettavaa! Just noin se oli maalaistalossakin.

    Kansakoulussa syksyisin piti viedä marjoja kouluun, etupäässä puolukoita joita poimittiin vielä syyskuussa (koulu alkoi syyskuun 1 päivä ja parilla ekaluokalla oli lauantainakin koulua). Niistä keittäjä keitti puurot yms. Monesti piti viedä maito ja leipäkin itse. Lämmin puuro syötiin emalisista "kissan" kupeista. Vasta keskikoulun ekaluokalla (peruskoulun 5:s) sai lautaset eteensä.

    Kauhukokemus oli maksamakkara, se piti heittää ikkunasta ulos tai piilottaa milloin mihinkin opettajan haukankatseen alla salaisesti. Maksamakkara oli silloin kumimaista, punaista ja haisi ja maistui sontatunkiolta.

    Myöhemmin sitten maksamakkaran maun ja koostumuksen myötä ongelmia syömisen suhteen ole ollut.

    - buuri johannesbuurista -

    VastaaPoista
  9. Ostapa nuoren lampaan olka ja tee:

    Slow-roast Shoulder of Lamb with Onions and Thyme, Balsamic Vinegar
    http://www.kitchenlife.co.za/index.php/recipes2/item/2043-tom-aikens-slow-roast-shoulder-of-lamb-with-onions-and-thyme-balsamic-vinegar

    Lammas ei paremmaksi tule!

    - buuri johannesbuurista -

    VastaaPoista
  10. Huomautus 1:

    Makkarakuppeja tehtiin berliininmakkarasta. Lauantaikorvissa on aina ollut muovinen oranssi kuori, joka ei sovellu tarkoitukseen. Berliininmakkara on survottu hevosen pohjukaissuoleen. Siitä perliininmaggaran tyypillinen paksuhko muoto ja kiekura. Viipaleessa jäljellä oleva suolikuori kutistuu lämmössä ja aiheuttaa kuppimaisen muodon.

    huomautus 2. Jos pyy on kurko, niin riekko on pelsepuupi. Maksalta maistuvaa. Hyi yäk!

    VastaaPoista
  11. Ratkaisit tuossa mieltäni pitkään vaivanneen nötkötti-mysteerin. Jollain intin metsäkeikalla vuonna 1972 saimme töpinästä kirkkaita merkittömiä säilykepurkkeja, joissa oli hemmetin hyvää lihaa. Kukaan meistä ei oikein tiennyt, mitä lihaa se oli, mutta kaikkien mielestä se oli hyvää.
    Meitä oli korohoron tj-ryhmässä koksun lisäksi kaksi alikessua,yhteensä seitsemän ukkoa. Me kolme kävimme vuorotellen hakemassa säilykesatsin ikäänkuin kuin täydelle jv-ryhmälle. Eihän se keittiömies tiennyt ryhmien vahvuuksista, katsoi vain jämät.
    En ole mistään saanut sen jälkeenkään yhtä hyvää säilykelihaa. Nykyistä nötköttiä voisi tosiaan käyttää vain nälkäkuoleman uhatessa.
    Nötkötti oli siis 70-luvulla oikein hyvää, sitä se oli pakosti siellä intissä. Toista kertaa siellä ei semmoista herkkua jaettu, ärtsoppaa saatiin reilusti ja vanikkaa.
    Myöhemmin 70-luvulla sain Anttolasta oikein hyvää särkisäilykettä. Siitä lähtien ugrilainen säilykeruokakulttuuri on matkinut lehmän häntää. Mutta pitää kokeilla niitä riistasäilykkeitä.

    VastaaPoista
  12. Tervehdys Ano1:lle, Ano2:lle, Taisteluvälineupseerille, Ano3:lle, Ano4:lle, Ruukinmatruunalle, Johannesbuurin Buurille, Ano5:lle ja Intrigöörille & kiitos kommenteistanne. Tuota Buurin reseptiä täytyy kokeilla. Tuosta Intrigöörin mainitsemasta sotavaltion nötkötistä tuli mieleen kysymys, että mahdetaankohan sitä myydä missään siviileille? Niitä kilon purkkeja. Olis kiva maistella, jos ei muuten, niin nostalgian vuoksi.

    VastaaPoista
  13. Minua kummastuttaa nykyinen ruoan palvonta kun noita ruokaohjelmia pukkaa joka kanavalta. Kyllähän hyvä ruoka on nautinnollista, mutta ei siitä ainakaan minulle elämän keskipisteeksi ole.

    Eipä tule mieleen, että nuo menneet kulttuurit erityisesti ruuistaan muistettaisiin. Joku asiaan perehtynyt voi tietysti valaista ja korjata väittämääni.

    VastaaPoista
  14. Närpes varga (nam, nam)12. heinäkuuta 2013 klo 21.21

    Mainiota arkihistoriaa jälleen Ykältä. Kunnioittavat kiitokseni!
    Itselläni on ruokamuistoja jo 50-luvulta. Silloin syötiin kaikkea, mikä ei juossut karkuun eikä purrut takaisin tai kynsinyt naamaa verille. Ukot keittelivät pontikkaa ja haisivat viikkokauden pahalle sen jälkeen.
    Minusta suurin muutos ruokakulttuurissa on tapahtunut siinä, että ennen sai syödä kaikkea, missä ei ollut pääkalloa ja sääriluita ristissä. Nyt pitää tarkistaa Googlesta, ettei sapuskassa vaan ole geenimanipulaatiota tai kiellettyjä säilöntäaineita tai hevosta tai mikä nyt milloinkin satutaan kieltämään.
    Mutta Ykän lista pätee edelleenkin. Kun on ollut parikin viikkoa syömätää ei tee mieli hifistellä ja rehun rakastajakaan ei edes ennätä odottaa, että syötävä uhri on kunnolla kuollut. Heti vaan kylkipalaa ääntä kohti, kunhan saalis on lakannut potkimasta.
    Olen kerran nuoruudessa joutunut tilanteeseen, että ehti tulla nälkä, Nälkä isolla ännällä. Voin vakuuttaa, että nälän tuska on kovempi kuin mikään muu ruumiillinen kipu. (No naiset sanoo, että synnyttäminen ja voihan niin olla.)
    Sen saatanallisen nälän taltuttamiseksi söin elävän kalan ja puolikuolleen lokin. Ja hyviä olivat!
    Eräs tuon ajan herkuista oli juuri poikineen lehmän maidosta (ternimaidosta) tehty uunijuusto. Siihen kun nakkasi lakkoja päälle niin ei kun silmät kiinni ja syömään. Siis se oli niin hyvää, etteivät silmät pysyneet auki.
    Nyt ei ternimaitoa saa kuin lahjomalla farmarin. Summat ovat suuria, sillä jos EU-agentti saa kuulla, että jotain on myyty ilman meijerikäsittelyä ja ohi kirjanpidon, niin saunan taakse viedään kelpo viljelijä odottamaan niskalaukausta. Kuolinpesä saa sitten maksaa hirveät sakot. Jaa, kyllä sitä sentään saa ostaakin, Kuuselan juutstopuoti Hakaniemen hallissa myy, jos sitä jostain löytävät.
    Jos olisin diktaattori, pistäisin kaikki suomalaisen ruokakulttuurin kehnoutta näljäilevät hienoperseet pariksi viikoksi meren autiolle kallioluodolle ilman sapuskaa. Sitten sille vietäisi koirankupissa ruispuuroa ja kysyttäisi, että mahtaisiko maistua...

    VastaaPoista
  15. Tervehdys Ensiolle ja Närpes Vargille & kiitos kommenteistanne.

    Ensio: Johtuiskohan tuo ruokaohjelmien määrä siitä, että nehän lienevät suht halpoja tehdä. Ja kai niille sitten katsojia löytyy. En minäkään kyllä muista erityisesti ruuistaan tunnettuja kulttuureita.

    Närpes Varg: Joo, nykyinen yhteiskunta on kyllä ylisuojeltu. Ja nyt kun otit asian puheeksi, niin enpä edes muista, milloin olisin saanut syödäkseni uunijuustoa. Pitkä aika siitä kumminkin on. Minä lueskelin kerran yhden tuttavan maajussin EU-paperinivaskaa, enkä osannut enää muuta tuumata kuin että Kristus ota luokses…

    VastaaPoista
  16. Muistan Vanamon/Kolmosen ruokaohjelmat 70 -luvulta. Toisin kuin nykykokkiohjelmissa, ne ruoat eivät tosiaan useinmiten näyttäneet herkullisilta. Enkä edes tarkoita paistettua kyykäärmettä tai keitettyä poron peräsuolta (löytyy youtubesta jos kiinnostaa). Onneksi äidin sapuskat olivat paljon parempia.

    VastaaPoista
  17. Yrjön blogin kautta terveisiä Närpes varg:lle. Kunnon miäs.

    Kai sitä ihmisen pitää elää ainakin 100 vuotiaaksi, että näkee maailman muuttuvan.

    http://www.youtube.com/watch?v=ruNrdmjcNTc

    Pikkupoikana, enne kansakouluun menoa, ongittiin riippisillalta ahvenia, siihen tuli viereen iso auto ja mies ulos ja kysyi meiltä pojilta, miten tämän joen yli pääsee. Pasi kestoi heti, että tuon mutkan takaa. Yritin kertoa ettei silleen pääse autolla yli joen, ei sen mutkan takaa löydy siltaa.

    Sitten maattiin isän kanssa pihalla ja sama auto ajoi pihaan, sieltä astui ulos mies jonka olin nähnyt riippusillalla. Ja isä teki ilmoituksen ja jutteli, se mies pörrytti mun päätä. Sitten jälkeenpäin kuulin, että se oli yksi Marttisen miehistä ja oli käymässä Ameriikasta.

    Se oli vuosi -68, ukki kuoli 66, isä kuoli -83.

    No, jutut alkaa ränsyileen.

    - buuri johannesbuurista -

    Mun musiikkia:
    http://www.youtube.com/watch?v=ruNrdmjcNTc

    VastaaPoista
  18. Tervehdys Anolle ja Buurille Johannesbuurista & kiitos kommenteista.

    Ano: No kieltämättä Patakakkosen keitokset olivat joskus, no, omaperäisiä.

    Buuri: Kiitos muistelusta. Antaa juttujen rönsyillä. Kyllä tänne mahtuu. Kunniaa Marttisen miehille ja joo, Närpes Varg on minustakin kunnon miäs.

    VastaaPoista
  19. Kiitokset maittavasta jutusta! Tämän päivän hifistely oli joskus toistuva syksyinen ilmiö 70-luvun Suomessa. Eli tarkoitan syksyistä riistan syöntiä. Vaikka kanalintujen syöminen olikin silloin lähinnä normaaliin vuodenkiertoon kuuluva juttu, oli se silti meillä erikoisuus. Meillä kun isä ei metsästänyt. Riistalintuja meille järjesti eno, joka oli vielä 70-luvulla innokas metsästäjä.

    Välillä syötiin myös jänistä, mutta en siitä erityisesti tykännyt. Kanalinnuista parhaana jäi mieleen metso. Paljon syötiin myös poroa. Parhaan käristyksen teki mummo, joka jäisestä poronlihaköntistä vuoleskeli siivuja pannulle voin sekaan kärisemään. Paljonko mahtaa vaikkapa riekko- tai teeripaisti maksaa jossain Suomi-ravintolassa tänä päivänä? Arvelisin että paljon.

    Ei silloin tosiaan valmistettu kulttuuria vaan tehtiin ruokaa, että jaksoi taas nälkäistä jututtaa. Kai tuota riistaa Suomessa vieläkin syödään. Itsellä se vaan jäänyt aika vähälle viime vuosina.

    maallikko

    VastaaPoista
  20. Tervehdys, Maallikko ja kiitos kommentistasi. Kyllähän riistaa vieläkin syödään ja metsällä käyn minäkin, mutta kyllähän saaliit ovat kovasti pienentyneet niistä ajoista kun itse aloitin metsästyksen. Poronliha on erinomaista, ja kaikkein helpoimmin sen valmistaa juuri käristyksenä. Kokolihana sen hyväksi valmistaminen on melko työlästä. Poroon sinänsä tutustuin vasta pitkälle 1970-luvun jälkeen.

    VastaaPoista
  21. Ajattelin heti parin ensimmäisen rivin jälkeen, että jos Ykä aikoo tästä jutusta selvitä mainitsematta Rymdiä, en anna ikinä anteeksi. Mutta tulihan se sieltä. Etenkin se puolukka... Kuvaa ei tosiaan löydy, ei sitten mistään. Ilmeisesti liian traumaattinen kokemus muisteltavaksi. En koskaan ymmärtänyt, miksi kaikki muut Rymdit olivat suunnilleen samannäköisissä pakkauksissa, mutta päärynä-Rymdissä oli sitten karjuva Tarzan.

    VastaaPoista
  22. Tervehdys, Jaska. On kyllä aika ihmeellistä, ettei Rymdistä löydy kuvahaulla yhtään mitään. Sen nyt ymmärrän, että eihän ihmiset niitä pusseja asiasta tehden koskaan kuvanneet, mutta luulis että joku mainoskuva sentään. Vaan ehkäpä tämä menee foliopipa-osastolle eikä Rymdiä ole koskaan ollutkaan. Meidät on vaan aivopestu kuvittelemaan, että sitä ryystettiin.

    VastaaPoista