TARINA, SEITSEMÄSTOISTA HEINÄKUUTA

Suoraa tai epäsuoraa jatkoa kirjoituksille Eräänlainen Talvitarina ja Antero Lärvänen Ja Kuolleet Sielut

Jäätävä kauhu lamautti Ahmedin ruumiin ja sai hänen keuhkonsa kutistumaan niin pieniksi, että ilmaa tuntui tulevan sisään vain teelusikallinen kerrallaan. Hänen ruumiinsa ei osannut päättää, lähtisikö karkuun vai jäädäkö lattialle makaamaan sikiöasentoon. Ulkopuolisen silmistä tämä olisi näyttänyt siltä, että Ahmedilla oli ankara horkkakohtaus. Ahmedin mielessä vielä elävä toivo elätteli ajatusta jollain ihmeellisellä tavalla tulevasta pelastuksesta, mutta samoissa aivoissa asusteleva kylmä järki ilmoitti tylysti, että kuolema oli jo aloittanut lähtölaskentansa, eikä suostuisi sitä enää keskeyttämään.

Ahmed ymmärsi, että hänen elämänsä jakaantui kahteen vaiheeseen. Ja vaiheitten rajana oli ollut kuluva aamu Kello Viisi. Kello Viisi. Kaikki, mitä oli tapahtunut ennen sitä oli merkityksetöntä. Oli vain se, mitä oli Kello Viiden jälkeen. Kuinka kauan sitä Kello Viiden jälkeistä elämää olikaan kestänyt? Puoli tuntia? Tunti? Kaksi tuntia? Ikuisuus? Ahmed ei osannut sanoa. Kello Viiden jälkeen aika oli menettänyt merkityksensä ja jäljellä oli vain kauhu, ja aina varmemmaksi tuleva tieto siitä, että hänen elämänsä on päättymässä. Ei olisi pitänyt, ajatteli Ahmed…

… ja avasi oluttölkin, kun tiimalasi näytti viittä päivää ennen Kello Viittä. Ei Allah tota kaljaa kuitenkaan huomaa. Katto on päällä. Elämä hymyili. Ahmed oli Soturi. Leijonan sydän, Leijonan mieli. Ahmed asui Hömpstadissa, Näljäkkälän ja Hembygdin erillishallintoalueella. Lammasmaiset suomalaiset olivat suostuneet siirtämään alueen hallinnon paikallisten asukkaitten valtaan. Suomalaiset olivat lähteneet jo aikaa sitten. Nyt myös alueella asuneet kenialaiset ja vietnamilaiset olivat häipyneet. Alueella oli vain islamilaisen kulttuurin edustajia.

Ahmed ei ollut mikään tyhmä mies. Hän ymmärsi, että suomalaiset olivat alistuvia lampaita. Pelkureita. Alistujia. Lampaiksihan heitä alueella kutsuttiinkin, ei suomalaisiksi. Erillishallintoalueelle virtasi suomalaisten tuottama sähkö, suomalaisten tuottama vesi ja suomalaisten tuottama sosiaaliraha. Vaikka Ahmed kumppaneineen toimivat kuinka törkeästi hyvänsä kantaväestöä kohtaan, ei seuraamuksena ollut muuta kuin ymmärtäviä kirjoituksia valtamediassa. Kirjoitukset käsittelivät vain sitä, kuinka lampaat eivät olleet antaneet Erillishallintoalueen ihmisille tarpeeksi mahdollisuuksia ja televisiossakin joku puhuva pää aina siirsi niin Hömpstadissa kuin suuremmissakin kaupungeissa tapahtuneista törkeyksistä vastuun suomalaisille ja antoi kerta toisensa jälkeen reseptiksi lisää rahaa. Ahmed tuumi, että ovatko ne ihan oikeasti noin tyhmiä, vai oliko niitten pitänyt käydä joku kurssi.

Paikallisesta Siwastakin oli kaikki suomalainen henkilökunta häipynyt. Tilalle oli palkattu suomalaisten viranomaisten toimesta myyjiä erillishallintoalueelta. Myyjät olivat kyllä tehtävässään kiistatta hitaampia kuin kassan takaa häipyneet suomalaiset, mutta olihan liha kaupassa halal, ja säkkiin puetun naismyyjän kanssa asiointi tuntui Ahmedista sekin voitolta. Tosin hän oli kyllä mielellään katsellut aiemmin kassalla olleen nuoren suomalaisnaisen rintoja.

Ruokahalu kasvoi syödessä. Motissa Näljäkkälän ja Hembygdin erillishallintoalueen takana oli vääräuskoisten suomalaisten asuttama Huvilanmäen omakotitaloalue ja sitähän ei voitu sietää. Erillishallintoalueen väki ei ollut varsinaisesti organisoitu, eihän siihen ollut tarvettakaan, sillä lampaat huolehtivat elannosta, mutta jossain spontaanisti alkuunsaadussa mellakassa tuli esille idea, että vääräuskoiset on ajettava alueelta pois.

Kun ideaa oltiin suurella joukolla huudettu ja vihaa lietsottu, valtaus tapahtui. Satoja ihmisiä tunkeutui Huvilanmäelle ja vaati, että joko lampaat häipyvät tai alistuvat sharia-lakiin. Muutama pani hanttiin. Heidät väkijoukko lynkkasi. Muut häipyivät suosiolla, heille ei jäänyt muuta kuin päällänsä olleet vaatteet. Tietysti niin Ahmed kuin hänen soturiveljensä ottivat parhaimman näköisiltä naisilta lihallisen veron siitä, että he olivat saastuttaneet aluetta vääräuskoisuudellaan.

Suomalaiset häipyivät. Poliisi ei tehnyt mitään. No, tulihan alueen reunoille kaksi dialogipoliisia. Miehiä sentään. Ymmärsivät olla lähettämättä naisia. Heidät naurettiin pois. Voiton tunne juovutti niin Ahmedin kuin hänen soturiveljensä. Tosin vanha Mohamed totesi että ei olisi pitänyt…

… tuumi Ahmed, ja juoksi kauhuissaan suojaan. Kello oli minuuttia yli viisi. Erityishallintoalueella oli sentään ollut vartio, tosin sitä ei kovin sotilaalliseksi saattanut sanoa. Pihalla oli puolen tusinaa miestä. Kahdella oli Kalashnikov, kahdella haulikko ja kahdella revolveri, Abdul oli toinen heistä. Kauempana sijaitsevassa omakotitalossa oli neljä muuta vartiomiestä, mutta Ahmed tiesi heidän nukkuvan pois humalaansa. Olihan Ahmed itsekin vähän poltellut, mutta tuumasi kuntonsa olevan suhteellisen hyvän. Oikeastaan Ahmed ihmetteli, että piruako tässä vahditaan, eivät ne lampaat tänne kuitenkaan tule. Voi kuinka Ahmed halveksikaan pelkurimaisia suomalaisia.

Tylsässä vartiotehtävässä ollut Ahmed huomasi, että häneltä olivat tupakat loppu. Hän läksi viereiseen kerrostaloon hakemaan niitä lisää. Tullessaan takaisin hän huomasi, että pihalle oli ilmestynyt puolen tusinaa pakettiautoa. Ja-hah, tuumasi Ahmed. Lampaat meinaavat tulla tänne määkimään. Jotain uhoamistahan niillä oli ollut sähköpostissa ja puhelimessa. Meinaavat tulla mellakoimaan. Mikäs siinä. Meteli ja mellakkahan oli Ahmedin ja soturiveljiensä leipälaji. Saavat elämänsä opetuksen. Ahmed aukaisi kerrostalon ulko-oven ja huusi sisälle, että herättäkää kaikki, kohta tulee hupia. Sen jälkeen hän läksi pihalle.

Autoista tulleilla suomalaisilla ei ollut mielessään mellakka. Heillä oli kaikilla hihoissaan siniset nauhat ja käsissään konetuliaseet. Ahmedin sydän jätti yhden lyönnin väliin. Muut vartiossa olleet soturiveljet alkovat kiskoa aseitaan toimintavalmiuteen, mutta olivat myöhässä. Konetuliaseitten sarjat repivät heidät kappaleiksi. Suomalaiset olivat hiljaa. He vain ampuivat. He eivät metelöineet, eivät uhonneet, eivät huutaneet iskulauseita. Ahmedin mieli ajatteli, että tämä oli jotenkin toisenlaista. Tämä oli väärin. Ensin pitäisi kokoontua huutamaan porukalla, lietsoa itsensä raivoon vihollisen edessä ja vasta sitten olisi toiminnan aika. Tai itse asiassa se mellakka itsessään oli sitä toimintaa. Suomalaiset olivat tulleet autoistaan ja kylmästi teloittaneet kaikki. Ahmed ymmärsi mennä sisään kerrostaloon, sillä hän tajusi, että seuraavaksi suomalaiset ampuvat hänet. Suojaan juostessaan Ahmed tuumi, että ei olisi pitänyt…

… sanoi Mohamed vielä kerran. Viisi päivää ennen Kello Viittä. Mohamed oli jo vanha mies, mutta hän nautti Erityishallintoalueella suurta arvostusta. Olihan hän sentään entinen Somalian armeijan majuri ja Ogadenin sodan veteraani. Mohamed jatkoi puhettaan:

- Te olette nyt ylittäneet sen rajan, mitä teidän ei olisi pitänyt ylittää. Ettekö te ymmärrä, että meidän elantomme on täysin suomalaisten varassa. Nekin meistä, jotka käyvät täällä Hömpstadissa töissä ovat suojatöissä, jotka ovat suomalaisten meitä varten räätälöimiä.

- Sillä aikaa kun te olette lähinnä rähisseet. minä olen tutkinut tämän maan historiaa. Nämä ihmiset, joita te kutsutte lampaiksi, pystyvät kyllä äärimmäiseen julmuuteen. Ja nämä ovat organisoitua väkeä. Toisin kuin te, jotka toimitte pelkkänä mielijohteen eteenpäin tuuppivana laumana. Tämän maan miehistä suurimmalla osalla on sotilaskoulutus. Teillä taas ei ole. Hyvä kun osaatte purkaa ja koota tuon Kalashnikovin. Ja näinköhän osaisitte, jos minä en olisi sitä teille opettanut.

- Minä olen jo vanha mies. Te olette nuoria, täynnä itseänne ja tämän hetkittäisen vallan ja voiman tunteen aikaansaamaa uhoa. Te ette osaa ajatella pitemmälle. Voi olla, että me kaikki joudumme vielä kärsimään tekojenne takia. Luovuttakaa takaisin tuo Huvilanmäen alue. Pyytäkää anteeksi suomalaisilta. Luovuttakaa väkivaltaan syyllistyneet suomalaisille viranomaisille. Muuten voi käydä niin, että suomalaiset tulevat tänne. Ja kun ne tulevat, ne eivät ole viranomaisia. Ja niitten mukana ei ole dialogipoliisia.

Muutama porukan teini-ikäinen raivostui Mohamedin puheista, huusi että spermanaamaksiko sinäkin meinaat ruveta ja hyökkäsi miehen kimppuun. Muut paikalla olijat ottivat heistä kiinni, estivät hakkaamisen ja pyysivät Mohamedia poistumaan. Ahmed oli yksi niistä, joka esti hakkaamisen. Hän ei tosin uskonut Mohamedin puheita, mutta arvosti miestä muuten.

Huvilanmäen valtaamisen jälkeen muutama henkilö katosi. Kaksi heistä olivat Hassanin veljekset, jotka nauttivat Erityishallintoalueella suurta arvostusta ja jotka olivat johtavia hahmoja Huvilanmäen oikeaan uskoon palauttamisessa. Pari muutakin katosi. Asia ei herättänyt sen kummempaa huolta. Ehkäpä Hassanit olivat lähteneet käymään Ruotsissa moikkaamassa sukulaisiaan. Heidän molempien puhelimet vastasivat, että ”numeroon, johon yritätte soittaa, ei juuri nyt saada yhteyttä”. No, kai aikamiehet voivat pitää puhelimensa kiinni, jos heitä huvittaa.

Ahmed arvosti vanhaa Mohamedia kovin. Hän kävi vielä juttelemassa hänen kanssaan. Mohamed varoitti vielä Ahmedia. Hassanit olivat saattaneet kadota suomalaisten toimesta. Mohamedin mielestä oli selvää, että ei olisi pitänyt…

… tuumi Ahmed, kun juoksi suojaan kerrostaloon. Muut vartiomiehet makasivat pihalla elottomina. Kaikki ihmiset olivat jo hereillä. Ahmed huomasi että sähköt oli katkaistu. Kun Ahmed kohtasi muut soturiveljensä, hän huomasi kaikkien tuumivan, että ehkä kannattaa sittenkin kysyä apua niiltä lampailta, joita he halveksivat. Ahmedin ystävä Mahmoud kertoi, että pari heppua oli yrittänyt ampua ikkunasta pihalle päin, mutta suomalaiset olivat jo menneet suojaan ja molemmat heput oli ammuttu suomalaisten tarkka-ampujien toimesta.

Ahmed oli samaa mieltä, kaivoi esiin kännykkänsä ja soitti hätänumeroon. Yllättäen hän huomasi, että hätänumerosta ei kuulunut muuta kuin jotain ihmeellistä suomenkielistä hokemista ”oli kesä oli mopo,oli kesämopo mopo, mopo, oli kesämopo mopo, mopo, oli kesämopo vaaleenpunainen”. Ahmed yritti vielä soittaa tuttavilleen muihin kaupunkeihin, mutta vastauksena oli aina ”numeroon, johon yritätte soittaa, ei juuri nyt saada yhteyttä”.

Myös Mahmoud oli yrittänyt samaa. Samalla tuloksella. Hän pimahti ja heitti upouuden Samsungin älypuhelimensa seinään, siirtyi ikkunan ääreen ja alkoi raivoissaan ampua umpimähkään. Hän oli niitä harvoja, joilla oli hallussaan Kalashnikov. Hän ehti ampua ehkä puoli lippaallista, kun hänen takaraivonsa räjähti ja levisi punaisena pilvenä ympäri huonetta. Kalashnikov putosi ikkunasta ulos ja Mahmoudin ruumis sisään. Ahmed hoksasi, että nyt ne tietävät meidän olevan tässä huoneessa ja komensi kaikki liikkeelle. Eteenpäin juostessaan Ahmed tuumasi, että ei olisi pitänyt…

… sanoi Mohamed neljä päivää ennen Kello Viittä ja antoi Ahmedille tietokoneestaan printtaamansa paperin. Paperi oli printattu sähköpostista, ja sama viesti oli tullut Ahmedillekin, niin sähköpostiin kuin puhelimeenkin:

”Joukkiolle, joka pitää hallussaan Huvilanmäen aluetta. Kohteliaimmin ilmoitamme teille seuraavaa:

Olette ylittäneet sen rajan, mitä me emme voi enää sietää. Voimme kuitenkin pidättäytyä väkivallan toimista, mikäli lupaudutte toimimaan seuraavalla tavalla:

Te kaikki niin Näljäkkälässä, Hembygdissä kuin Huvilanmäellä siirrytte välittömästi pois näistä kaupunginosista, menette Hömpstadin satamaan ja pyydätte suomalaisia viranomaisia hankkimaan teille kuljetuksen Ruotsiin, josta pyydätte turvapaikkaa, ettekä enää koskaan palaa Suomeen.

Mikäli ette suostu vaatimukseemme, olemme valitettavasti pakotettuja poistamaan teidät tältä alueelta, ja se tulee tapahtumaan väkivaltaisesti.

Teitä on varoitettu. Annamme teille aikaa kaksikymmentäneljä tuntia.

Pinnanmaan Suojelukaarti”

Mohamed puhui:

- Mistähän sinä luulet näitten heppujen saaneen meidän kaikkien puhelinnumerot ja sähköpostiosoitteet? Eivät Hassanit minnekään Ruotsiin ole menneet. Ne makaavat hengettömänä jossain suossa. Ahmed, sinä olet älykäs mies. Usko nyt, että me olemme suuressa vaarassa. Ei olisi pitänyt…

… tuumi Ahmed, kun ulkoa alkoi kuulua kovaäänisen kautta vahvistettu puhe:

”Lukuunottamatta kolmeakymmentäkahta erikseen mainittua henkilöä annamme tämän alueen asukkaille mahdollisuuden poistua alueelta hengissä. Tulkaa aseettomana. Tarkistamme teidät. Sen jälkeen teidän kannattaa kulkea Hömpstadin satamaan ja pyrkiä Ruotsiin. Muista kaupungeista ja muilta erillishallintoalueilta on turha etsiä apua. Tilanne on siellä täsmälleen samanlainen. Annamme teille aikaa puoli tuntia.

Ne kolmekymmentäkaksi henkilöä, jotka haluamme haltuumme ovat…”

Listassa oli mukana myös Ahmedin nimi. Ihmiset alkoivat siirtyä ulos. Suomalaiset tarkastivat, ettei heillä ollut aseita, ottivat heiltä haltuunsa kaikki henkilöllisyyspaperit ja antoivat heidän mennä. Myös Mohamed läksi ulos ja sanoi vielä ovella: ”oletteko nyt tyytyväisiä”. Yksi listalla ollut mies yritti ulos väärillä papereilla. Suomalaiset tunnistivat hänet välittömästi, löivät hänet kontalleen maahan ja ampuivat häntä takaraivoon. Silloin Ahmedkin tiesi, että toivoa ei enää ole. Antautuminenkaan ei auttaisi. Ahmed ajatteli, että ei olisi pitänyt…

…sanoi Mohamed, vaikka Ahmed naureskeli. Olihan tämän suojelukaartin esittämä takaraja mennyt umpeen jo vuorokausi aikaisemmin. Lampaita. Pelkkää puhetta. Ei niistä yksikään ollut mellakoinut edes Hömpstadin keskustassa, saati sitten erityishallintoalueella. Jos ne eivät saa aikaan meteliä ja mellakkaa, niin kuinka ne saisivat aikaan mitään muutakaan?

- Usko nyt helvetissä, kun tämän sanon, Ahmed. Ne eivät ole niin kuin me. Eivät ne kehitä mitään mellakkaa. Ne ovat vaarallisia, ja ennen kaikkea organisoituneita ihmisiä. Usko nyt ihan oikeasti, me olemme vaarassa. Sinun täytyy ymmärtää, että ei olisi pitänyt…

… ajatteli Ahmed, kun juoksi vallatusta kerrostalosta kohti seuraavaa. Hänen vierellään juoksi Abdelkader. Ahmed ehti, Abdelkader ei. Hänen jalkaansa osui suomalaisten ampuma luoti, ja hetken kuluttua suomalaiset viimeistelivät työn. Ahmed ehti ovesta sisään ja alkoi etsiä itselleen suojaa. Vaikka Ahmedin aivot olivat kauhun lamauttamat, ne silti miettivät, kuinka nuo lampaat saattoivat yhtä-äkkiä muuttua joksikin ihan muuksi. Ei Leijonaksi. Ei Soturiksi. Vaan koneiksi, jotka järjestelmällisesti teurastivat Ahmedin soturiveljiä. Hiljaa. Huutamatta. Uhoamatta. Koneita.

Päästyään suojaan kerrostaloon, Ahmed raotti hieman sälekaihdinta ja katsoi, mitä naapuritalossa tapahtui. Ahmed tiesi, että ainakin viisi hänen soturiveljeään oli jäänyt jumiin taloon ja paennut ylempiin kerroksiin. Ahmed näki, että suomalaiset, vallattuaan alimman kerroksen olivat kasanneet kaiken palavan tuuletusräppänöitten alle. Sitten suomalaiset kaatoivat bensiiniä sisään sekä tuuletusräppänöihin että niitten alle kerättyihin kasoihin. Sitten suomalaiset tuikkasivat tulen. Ahmed itsekin tiesi, että tuli ja ennen kaikkea savu tulisi tekemään työn suomalaisten puolesta.

Ahmed oli viimeinen. Hänen aseessaan ei ollut enää patruunoita. Hänellä ei ollut enää muuta mahdollisuutta kuin odottaa. Hän kuuli kolinaa käytävästä ja sen jälkeen suomalaiset alkoivat ampua seinän läpi. Ahmed oli niin matalana kuin vaan pystyi. Hän kuuli, kuinka asunnon ovi räjähti auki, ja huoneen lattialle kolahti jotain metallista.

Mennyt elämä ei juossut sekunnissa Ahmedin silmissä. Ei hän myöskään tuuminut, että Allahu Akbar. Hän ehti vain tuumia, että ei olisi pitänyt, ja sen jälkeen maailmankaikkeus kietoutui hänen ympärilleen ja rutisti hänet jonnekin tyhjyyteen.

Huoneeseen käveli mies, joka ampui Ahmedin päähän varmistuslaukauksen. Sitä Ahmed ei enää tuntenut. Sen jälkeen mies käveli pois huoneesta ja ilmoitti esimiehelleen plutoonanpäällikkö Kokkoselle tilanteen. Kokkonen kuittasi tilanteen, ja molemmat poistuivat paikalta hiljaa ja uhoamatta.