JOTAIN IHAN MUUTA XV

Reilusti haukutut vuodet eli tuokiokuvia Vupen elämästä

Vuorossa on tämän blogin neljässadas kirjoitus. Kun näin komeasti tasaluvuilla mennään, niin ei kannata pilata tätä päivänpolitiikalla. Se kun kannustaa niin kirjoittajaa kuin lukijaa nauttimaan ylenmäärin Rennietä, Alsucralia, Nexiumia ja pahimpina päivinä Johnsonin kodinputkimiestä.

Kirjoitan sen sijaan eräänlaisen muistokirjoituksen koirasta. Oikein mainiosta koirasta nimeltä Vuppe.

No miksi ihmeessä koirasta?

Miksi ei? Lehdethän ovat täynnä imeliä muistokirjoituksia kuolemansa jälkeen oikein rakastetusta ja kunnioituksella muistetuista ihmisistä, joista tosin eläissään tiedettiin, että ne olivat itsekkäitä, kieroja ja ahneita mulkkuja, jotka olisivat heittäneet lähimmäisensä surutta susille pelastaakseen oman persnahkansa.

Sen sijaan jokainen, joka on ollut koirien kanssa tekemisissä, ja rapsuttanut vierellään istuvaa nelijalkaista kaveriaan korvan takaa ja nähnyt Sen Tietyn Ilmeen, on tajunnut, että tässä vierelläni on Uskollinen Ystävä, joka ei tee sinulle oharia koskaan. Ja silloin aika ajoin on tuntunut, että tämä ystävä on paljon enemmän kuin mitä itse ansaitsen.

Olkoon tämä kirjoitus myös jonkunlainen lätsännosto menneille, nykyisille ja tuleville kotikoirille, seurakoirille, metsästyskoirille, palveluskoirille sekä sotakoirille, jotka ressukat joutuvat heittämään henkensä sellaisten ihmiskähinöitten takia joitten syistä niillä ei ole mitään käsitystä.

Mainioita veikkoja kaikki tyynni. Nuo vessukat, jotka haukkuvat meidät säännöllisesti. Mutta tosi reilusti.

Vuppepa vaan hyvinniin, Vuppe

Vuppe syntyi 1990-luvun alkupuolella Nyhtänköljässä isoon sekarotuiseen pesueeseen. Vuppe oli uros, pääosin suomenpystykorva, mutta seassa oli jämtlantilaista ja norjanharmaata. Ulkonäoltään Vuppe oli jo pentuna varsinainen sydäntenmurskaaja, mutta niinhän tosin koiranpennut aina ovat. Jos aikoo mennä kenneliin katsomaan pentuja ihan noin muuten vaan, kannattaa ihmisen etukäteen kovettaa mielensä, sillä muuten saattaa olla vaarassa joutua ns. kennelhypnoosiin. Kennelhypnoosin yleinen piirre on se, että siitä havahtuessaan ihminen huomaa olevansa omassa autossaan ja ihmettelee, että mistäs noi kuusi äärimmäisen lutusta karvaturria tuohon takapenkille on ilmestynyt.

Ja kaunis koirahan Vuppe oli sitten aikuisenakin. Pystykorvan väri muuttui muista geeneistä hieman kuparisemmaksi ja Vuppe oli astetta isompi ja rotevampi kuin suomenpystykorva.

Vuppe hankittiin Perskeleille niin seura- kuin metsästyskoiraksi. Ykä asui silloin jo maailmalla, mutta oli varannut vuosilomansa jo etukäteen siihen vaiheeseen kun tiesi koiran vanhemmille Perskeleille hankittavan. Vupella synkkasi koko porukan kanssa heti alusta alkaen, ja kun Ykä lomansa aikana aina kyseli mukavasti höhläilevältä koiranpennulta että ollaanko kavereita, niin vastausta ei tarvinnut kauan odotella.

Ajan myötä kävi ilmi, että Vupella oli aivojen piuhoitus hieman vapaalla kädellä aseteltu ja sillä oli sitä kautta kaikenlaisia kummallisuuksia, mutta Vupella oli elämässään kivaa, se nautti elämästään ja siitä näki kuinka se halusi omien ihmistensä nauttivan siitä kanssaan.

Monille koirien kanssa puuhanneille löytyy muistin hyllyistä Se Tietty koira, jota ei tule koskaan unohtamaan. Vuppe oli sellainen. Niin Ykälle, Ylvalle, Jykälle ja tietysti Isä- ja Äiti-Perskeleelle.

Eräkoira

Niin Vuppehan oli äärimmäisen innokas eräkoira. Metsästys oli sitä suurinta jännäämukavaa. Kun Ykä ja Isä-Perskeles alkoivat viritellä päälleen maastopukuja, meni Vuppe pitkin seiniä ja piti jatkuvaa älämölöä. Ei auttanut räyhätä, että ole nyt helevetin koiruus hiljaa, kun tiedät kumminkin, että mukaan pääset.

Vaan ei Vuppe sitä oikein kai varmaksi tajunnut, ja siksi älämölö oli paikallaan. Ettei jätkät vaan unohda. Kunnes sitten keksittiin, että älämölön alettua piti Vupelle laittaa talutushihna kiinni kaulapantaan. Silloin Vuppe ymmärsi, että porukassa ollaan mukana, ja jäi rauhallisesti odottamaan ulko-oven eteen.

Tuli sanottua, että Vuppe oli äärimmäisen innokas eräkoira. Se ei suinkaan tarkoittanut, että Vuppe olisi varsinaisesti ollut kovin hyvä eräkoira. Metsästäjät ovat tottuneet sellaisiin hyviin metsäkoiriin, jotka menevät metsään kaukopartion tiedustelijan taidolla ja asenteella ja hoitavat homman himaan varmasti ja eleettömästi. Ja sitten metsästäjät ovat myös tottuneet Vuppeihin, jotka ottavat homman hieman laajemmalla skaalalla ja joille touhu on puhdasta leikkiä ja se varsinainen touhu tuppaa aika-ajoin unohtumaan.

Vupenhan piti olla lintukoira, teerien ja metsien kauhu, mutta Vuppe ei ollut kovin valikoiva kiinnostuksensa kohteista. Jos Vuppe olisi pitänyt metsästyspäiväkirjaa, se olisi mennyt suurinpiirtein näin:

[check]: sammakko [operative action]: tommonenkin limanuljaska... haukuttava huuthelvattuun siitä möljöttämästä....

[check]: orava [operative action]: piruako tuokin karvainen vappuhuiska tota käpyään oksalla järsii... mitä se mua muutenkin tuijottaa... haukuttava mahd. kovilla desibeleillä huuthelvattuun....

[check]: harakka [operative action]: haukuttava periaatteesta... jaa, niitä onkin tusina... no, haukutaan karkeemman jälkeen sitten...

[check]: jänis [operative action]: puppe! tota on järsittävä perslihoista! hanaa! älämölö päälle! älä ny helevatussa juokse karkuun! no mihnä se hävis? ihan tyhmä puppe... haukunpa vielä vähän perään...

[check]: majava [operative action]: tulehan lättähäntä rannalle niin saat nii-in turpaas, että sen ikäs muistat!

[check]: hirvi [operative action]: hä-hää! viiden kilometrin kimpparavi ja mulliturville kyytiä... lisää älämölöä! lisää hanaa! nyt pilataan tapetit ja tunnelma!

[check]: hirvenpaskaa [operative action]: tästä ei sitten äijille kerrota...

[check]: oja [operative action]: spläsh!

[check]: moto [operative action]: tyhmä kone... kommentoi haukkumalla... haistata pitkät...

[check]: naapurin rouva puolukoita poimimassa [operative action]: karmeen värinen tuulipuku... kommentoi haukkumalla... mene sitten söpön näköisenä ottamaan rapsutukset ja kattomaan, olisko sillä namipaloja... jätä sitten rauhaan ja keskity perustehtävään...hetkonen, perustehtävään...[mission break] [system reboot]: perustehtävä... ai niin... zwiddu joo... hylsypillikin on tainnut muutaman kerran kuulua... oli vaan niin lystiä... [basic assumption]:äijät läiskii taas kertaalleen lätsiään kannonnokkaan ja noituu... ykä polttelee seittemättä tupakkia... [operative action]: etsi äijät... juokse äijien luo mahdollisimman iloisena... jos ne siitä heltyy... johan tässä on vähän sivumutkaa juostukin... minkä ny pari tuntia...

Olihan sitä tullut mietittyä aikanaan, että laittais Vupelle koulutuspannan, mutta jotenkin tuntui, että se saattaisi vieraannuttaa koiran koko touhusta. Vuppe oli metsässä taiteilija, jonka suoritus perustui enemmän intoon kuin tekniseen osaamiseen.

Ja ammuttiinhan Vupen haukuista aina välillä lintujakin. Vupesta oli selvästi kyllä epiä, että äijät vievät pääosan linnusta, sillä ampuminenhan oli vain viimeistelyä ja hienosäätöä, ja varsinainen työ oli haukkumisessa. Jako olis tottakai pitänyt olla sen mukaan. Vaan saihan Vuppe aina jalat ja sisältä hyvät roippeet, jotka kuului ottaa vastaan komeana ilmakoppina. Ihmisten ravinto-oppaissa todetaan aina, että muista pureksia kunnolla, mutta koirien vastaavassa lukee, että hotki niin äkkiä kuin kerkeet, sieltä saattaa tulla lisääkin. Ja pirustakos ihmiset tietävät, vaikka hurtat ovatkin oikeassa. Viisaita otuksia kun ovat.

Olipa Vuppe joskus varamiehenä viikkohirvijahdissakin ja kerran sen haukusta ammuttiin hirvikin. Siinäkin oli kyllä enemmän tuuria kuin ymmärrystä.

Mutta tulilla Vuppe oli sitten elementissään. Kun se kuuli kirveenmäiskettä tervaskantoa vasten se ryntäsi paikalle ohjuksena, eikä pilliin tarvinnut vislailla. Vuppehan oli perusluonteeltaan varsinainen sählä, mutta metsätulilla se oli aina rauhallinen ja istui paikallaan. Puunkylkeen nojaavat pyssyt saivat olla rauhassa, se ei niitä koskaan höhläillyt nurin.

Nuotion palaessa Ykä ja Isä-Perskeles hörppivät tsajua termospullosta ja sinä odotellessa Vupelle annettiin omaa palasta. Mutta kruununa oli tietysti nuotiolla paistettavat grillimakkarat, joista jokaisesta Vupelle kuului viimeiset kolme senttiä. Toisin kuin jotkut teerenroippeet, nämä otettiin nätisti kädestä. Ja välillä sitten tietysti asiaankuuluvia rapsutteluja.

Vupen ilme ja olemus nuotiolla oli jotain, jota on vaikeaa sanoilla selittää niille, jotka eivät ole koiran kanssa nuotiotulilla olleet. Sen saattaisi kiteyttää siihen tunteeseen, että minä kuulun porukkaan, minä olen yksi meistä, me ollaan metsällä, minä olen teidän koira, te olette minun ihmisiä, me ollaan yhdessä porukka, samanlainen kuin muutkin samanlaiset porukat, mutta me ollaan silti parempia, sillä me ollaan Meidän porukka. Vupen porukka. Me tullaan aina olemaan samaa porukkaa. Aina samaa porukkaa.

Eiköhän äijät lähdetä taas kulkemaan?

Seurakoira eli rapsuttelaatio

Kun Vuppe oli johonkin ihmiseen oppinut kiintymään, niin kuin tässä tapauksessa Ykään, niin sen huomasi kyllä tavasta, jolla ihminen otettiin vastaan. Ykä asui sinä vaiheessa Helsingissä (kaupunki eteläisessä reuna-Suomessa), mutta kävi Nyhtänköljässä varsin usein. Vupen vastaanottoon kuului välitön syliinhyppiminen, sen jälkeen nopea spurtti ympäri koko huushollin (pitihän matotkin asetella vastaanottokuntoon) ja sitten taas syliinhyppimistä ja spurttia ja tätä saattoi jatkua varttitunninkin.

Ykähän meni Ylvan kanssa kimppaan jo siellä reuna-Suomessa asuessaan ja ensimmäinen reissu Nyhtänköljään jännitti. No, tietysti Ykän vanhemmatkin jännittivät Ylvaa, kerrankos sitä menee appivanhempiaan ensimmäistä kertaa tapaamaan. Ykää se ei niinkään jännittänyt, sillä Isä- ja Äiti-Perskeles olivat kovasti välittömiä ihmisiä, ja homma pelittäisi kyllä.

Vuppe taas oli vähän villi kortti. Vuppe saattoi olla vihainen vieraille, varsinkin jos ne änkesivät iholle varoittamatta. Ja olihan Vupella vartiokoiran asenne. Paikkakunnalla tiedettiin, että jos Vupen puolelta taloa yritti vähänkin vieraampi tunkea pihalle, niin koiruus ottaa koepalan ihan varmasti. Ja tämä jännitti Ykää, sillä siinä vaiheessa oli jo selvää että kylään oli tulossa tuleva rouva Perskeles.

Jännitys oli turhaa. Pienen ihmettelyn jälkeen Vuppe otti Ylvan omakseen. Hieman aran ensitutustumisen jälkeen Vuppe istahti Ylvan viereen ja läpsäisi Ylvaa käpälällään. Ylva kysyi Ykältä, että onko tää pahakin juttu, mutta Ykä selitti Vupen tarkoittaneen, että Ylvan on nyt opeteltava rapsuttelaatio, koska Vuppe on hyväksynyt Ylvan rapsuttelaattoriksi.

Rapsuttelaatio on noin puoli tuntia kestävä operaatio, johon tarvitaan:

a) Koira. Tässä tapauksessa Vuppe

b) Rapsuttelaattori

Rapsuttelaation kohteena oleva koira istuu noin puolen metrin päässä rapsutelaattorista. Tarkan etäisyyden määrittelee koira. Idea on siinä, että rapsuttelaattorin käden on oltava vähän ojossa, niin että käden lihakset puutuvat. Tämä on muistutuksena rapsuttelaattorille hänen tehtävänsä tärkeydestä ja siihen liittyvästä suuresta kunniasta.

Rapsuttelaatiossa rapsutellaan koiraa vaihtelevasti niskasta, selästä, korvan takaa ja rinnasta. Koira vaihtaa asentoa sen mukaan, mistä haluaa rapsuteltavan. Rapsuttelaattori ei saa vaihtaa asentoa, ja mm. lukeminen tai käsitöitten tekeminen on ehdottoman kiellettyä, sillä rapsuttelaatio ei saa keskeytyä, eikä sitä saa häiritä tyhjänjoutavalla. Mikäli rapsuttelaatiossa on yli kahden sekunnin tauko, koira läpsäyttää rapsuttelaattoria käpälällään samaan tyyliin kuin rapsuttelaation alussa.

Rapsuttelaation edetessä koiran, tai ainakin Vupen kieli alkaa roikkua ja silmät alkavat liikkua pikkuhiljaa siihen malliin erisuuntiin, että mikäli J.K. Rowling olisi käynyt Perskeleillä kylässä, olisivat Perskeleet voineet haastaa tyypin oikeuteen Villisilmä Vauhkomieli-roolihahmon idean pöllimisestä. Tässä vaiheessa koiran ryhti alkaa myös mennä mutkalle ja yleensä koira päästää asiaankuuluvaa tyytyväistä örinää.

Pikkuhiljaa koira valuu lattialle makuuasentoon ja siinä jonkun ajan kuluttua sitten nukahtaa. Rapsuttelaatiota ei saa vielä siinä vaiheessa lopettaa, vaan vasta sitten, kun rapsuteltava on varmasti unessa. Mikäli rapsuttelaatio lopetetaan liian aikaisin, palaa koira takaisin istuvaan asentoon, läpsäyttää käpälällään, ja rapsuttelaatiosessio on aloitettava uudestaan. Ja rapsuttelusessioita oli Ylvallekin tulevina vuosina luvassa viljalti, sillä Vuppe oli kovasti seurankipeä, ja kun se oli yhden ihmisen ottanut omakseen, niin omana se pysyi.

Normaalistihan Vuppe nukkui luonnollisesti vanhempien Perskeleitten kanssa, mutta vierailujen aikana sitten Ykän ja Ylvan vieressä, jossa se nukkui välillä jalkopäässä ja välillä sängyn alla. Huomattavaa on (tämä on kai fakta laajemminkin), että mikäli parisängyssä nukkuu aikuinen mies ja nainen sekä suurikokoinen koira, niin kaikki kolme mahtuvat sahailemaan varsin mukavasti.

Sen sijaan jos samassa sängyssä on miehen ja naisen lisäksi koiran sijasta kissi, ei sänkyyn mahdu mukavasti muita kuin se kissi. Tämä varmaan siksi, että siinä missä koira käyttää sen tilan, mitä se tarvitsee, niin kissa taas ottaa sen tilan, minkä se haluaa. Ja tila on yleensä joko ihmisen kaulan tai naaman päällä.

Mukavia otuksiahan ne kissitkin ovat, ei silti.

Aspergerin syndrooma

Ei ole tietoa, onko koirilla todettu Aspergerin syndroomaa, mutta jonkun asteinen sellainen Vupella kyllä oli. Sinänsä se oli kyllä perusluonteeltaan sählä, ryntäilijä ja kertakaikkinen huithapeli, mutta oli tiettyjä asioita, joitten kuului mennä aina samalla tavalla. Rapsuttelaatio oli yksi. Ja nukkumisrituaalit toinen.

Yleensähän Vuppe nukkui Isä- ja Äiti-Perskeleen kanssa. Ensiksi Vuppe meni Äiti-Perskeleen jalkopäähän varttitunniksi. Sitten se meni Äiti-Perskeleen puolelta sängyn alle, tuli pois Isä-Perskeleen puolelta ja teki tilannetarkistuksen. Sitten oli vuoro mennä sängyn alle noin puoleksi tunniksi, sieltä taas pois nimenomaan Äiti-Perskeleen puolelta ja uusi tilannetarkistus. Tämän jälkeen Vuppe meni Äiti-Perskeleen jalkopäähän ja nukahti siihen. Siitä se sitten joskus kolmen aikaan siirtyi takaisin sängyn alle ja nukkui siellä loppuyön.

Perskeleet tekivät kertaalleen lattiaremonttia makuuhuoneessa ja nukkuivat silloin eri huoneessa. Vuppe tuhahteli, koska ei tykännyt muutoksesta, mutta ei sinänsä nostanut sen suurempaa meteliä. Sitten kun vanhukset asettuivat yöpuulle. Vuppe meni ihan sekaisin, juoksi ympäri huonetta ja piti ankaraa älämölöä. Isä-Perskeles tuumi aikansa, että mikä helevetin kuustoista tuota hurttaa vaivaa, kunnes hoksasi, että no mehän sitä vaivataan. Me ollaan eri puolilla sänkyä kuin tavallisesti. Vanhukset vaihtoivat puolia ja meteli loppui siihen. Vuppe aloitti normaalit iltatoimet, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hieman se tosin tuhahteli, kuin sanoakseen, että olette te ihmiset kyllä käsittämättömän hidasälyisiä.

Aamutoimet olivat sitten oma lukunsa, eritoten sen jälkeen kun molemmat vanhukset olivat jääneet eläkkeelle. Kaikki huushollissa olivat aamuvirkkuja, joten aikaisin aamulla Vuppe ilmoitti sängyn alta että örglgörlmörlgölgöl, mikä ihan selvästi tarkoitti sitä, että eikös Isä-Perskeleen olis aika lähteä keittelemään sumppia ja lämmittämään leivinuunia. Näin myös tapahtui, ja Vuppe läksi pitämään seuraa, ja vahtimaan että toimet sujuvat protokollan mukaisesti. Äiti-Perskeles jäi velä hetkeksi pitkälleen.

Vanhemmittaan Vuppe tosin laiskistui. Joka aamu tuttuun aikaan kuului sängyn alta örglgörlmörlgölgöl, ja Isä-Perskeles läksi aamutoimiin. Mutta Vuppe nousi sängyn alta, meni Isä-Perskeleen lämmittämälle paikalle, huokaisi, ja jatkoi Lähes Viattoman unta.

Yhtä kaikki, vaikka Vuppe selvästi kärsi jonkun tason Aspergerin syndroomasta, oli sillä aika ajoin kyky improvisoida uuden ja yllättävän tilanteen mukaan. Kun Ykä ja Ylva tulivat kylään, oli tietysti mukana tuliaisia kaikille, myös Vupelle. Yleensä ne olivat siankorvia, mutta erään kerran mukana oli semmoisia koirien kuivalihanamipatukoita. Yksi sellainen annettiin tuliaislahjaksi tervetulotoimitusten aikana, ja loput jäivät Ylvan reppuun.

Tällä kertaa rapsuttelaatiossa oli poikkeusta. Vuppe oli rapsuttelaatiossa noin puoli minuuttia kerrallaan ja häipyi sitten muualle. Palatakseen minuuttia myöhemmin rapsuteltavaksi. Tätä toistui puolen tusinaa kertaa ja joka kerta Vuppe tuli rapsuteltavaksi entistä tyytyväisemmän näköisenä. Oli käynyt niin, että Vuppe oli käynyt Ylvan repulla syömässä aina yhden patukan kerrallaan, ja sitten tullut taas olemaan muina miehinä. Normaalisti melko äänekkäästi sapuskaa pistelevä koira oli myös syönyt patukat hyvin äänettömästi. Eipä herännyt epäilyjä. Kun Vupelta kyseltiin, että pistelit sitten patukat lupaa kysymättä, se näytti siltä, että mikäli olisi kyennyt se olisi todennut, että kategorisesti kiistän kaiken. Pics or did´nt happen. Ja sen jälkeen vihellellyt It´s A Long Way To Tipperary. Tietäen, etteivät ne sille osaa suuttua kuitenkaan. Ja oikeassahan se rontti oli. Mitäs jätettiin vahtimatta. Koiralla on koiran luonto.

Vanheneminen

Ykä ja Isä-Perskeles istuivat metsäreissulla perstauolla. Nyhtänköljän Erän metsästysmaat ovat melko tetsausvoittoisia, joten perstauoille oli aina tarvetta. Vuppe istui miesten vieressä. Vupella olivat omat ylimääräiset kierrokset jääneet pois, se oli jo vanha koira. Nykyisin se kulki melkein koko ajan jaloissa. Mutta eihän sitä reissuilta raaskinut poiskaan jättää. Ja nuotiolla sillä oli se sama säihkyvä ilme kuin ennenkin.

Autolle oli matkaa kilometrin verran ja loppumatka oli helppokulkuisempaa. Pääosa matkaa olisi ikivanhaa metsätien pohjaa, jonka molemmin puolin oli hyvin tiheä hoitamaton ryteikkö. Ykä sammutti tupakan, piilotti tumpin kiven alle ja totesi että eikös tästä jouda. Vuppe läksi kävelemään parikymmentä metriä miesten edellä.

Reissulta ei oltu saatu mitään eikä edes nähty yhtään lintua. Kun ryteikön keskellä kulkevaa metsätietä oltiin kuljettu parisataa metriä, alkoi ryteikössä kuulua hirmuinen räpinä. Äänestä päätellen lentoon lähti toistakymmentä teertä. Molemmat miehet siirtelivät haulikonpiippujaan ja yrittivät saada jonkunlaista hollia, mutta eihän sellaiseen ryteikköön mitään osannut. Teeret menivät menojaan.

Miehet jatkoivat eteenpäin, ja huomasivat, että Vuppe oli jo kymmenien metrien päässä ja jatkoi teputteluaan eteenpäin. Sitten se tuntui aistivan jotain, ja katsoi, että mitä te ukot sinne jäitte munimaan.

- Se ei kuullut mitään...

- Ei niin...

- Taitaa olla Vupella nää reissut jo aika vähissä...

Puoli vuotta myöhemmin Ykä ja Ylva olivat käynnillään Nyhtänköljässä. Vanhemmat kertoivat että Vupella oli mennyt lenkillä jalat alta pariin kertaan, vaikka se muuten oli ihan pirteä. Reissu meni normaalien rapsuttelaatioitten ja saunamakkaran merkeissä. Saunamakkarassa oli samanlainen kuvio kuin metsänuotiollakin. Ensiksi Vupelle lämmitettiin takassa oma makkara, vähän haaleampana, että se oli helpompi pistellä. Ja sitten Ykän ja Ylvan makkaroista tietysti provikkana se kuuluisa kolme senttiä. Koko vierailun ajan Vuppe tuntui olevan tavallistakin hellyydenkipeämpi, ja kun vietettiin vierailun viimeisen illan saunomista ja makkaranpaistoa, meni Vupelta taas pari kertaa jalat alta. Vuppe puisteli jaloilleen päästyään päätään ja näytti nololta. Nolouden poistaminen vaati paljon rapsuttelaatiota.

Aamulla Ykä ja Ylva pakkasivat romppeensa ja tekivät lähtöä takaisin Huitsinnevadaan. Vupen pinttyneihin tapoihin kuului lähtörituaalit, toisin sanoen niitten puute. Yleensä Vuppe hoksasi, että nyt ne kehnot taas lähtee ja meni vanhusten sängyn alle murjottamaan. Hyvä kun antoi pikkusen rapsuttaa ja murahteli harmissaan.

Tällä kertaa Vuppe tuli ulko-ovelle. Yllään sama ilme kuin nuotiolla. Minä olen osa porukkaa. Minä olen teidän koira. Te olette minun ihmisiä. Me tullaan aina olemaan samaa porukkaa. Aina samaa porukkaa. Vuppe otti silitykset Ykältä ja Ylvalta ja meni sitten pois.

Ykä käynnisti auton, ja kääntyi Perskeleitten pihalta maantielle.

- Tais olla viimeinen kerta kun nähtiin Vuppe.

- Tais olla niin. Ei se koskaan ennen ole noin tehnyt.

Väistämätön

Ylva istui työhuoneessa ja katsoin internetistä minkämitäkin. Ylvalla oli vapaapäivä ja Ykä oli tullut vuorostaan vähän aikaisemmin. Ylva kuuli, että Ykän kännykkään tuli viesti. Yleensä Ykä huusi ohimennen, keneltä viesti tuli, ja mitä se koski.

Tällä kertaa Ykä tuli Ylvan luo omituisen näköisenä ja antoi kännykän Ylvalle mitään sanomatta. Siten hän kääntyi ja meni pois, ja Ylva näki, että Ykältä pääsi itku. Se oli hyvin harvinaista ja Ylva tiesi, että Ykä halusi nyt olla yksin.

Ylva aukaisi viestin, vaikka arvasikin jo sen sisällön.

”Hei Yrjö. Vuppe halvaantui ja on nyt koirien taivaassa. Soitatko kun voit. Äiti.”

Omenapuu

Vuppe nukkuu pitkää untaan Perskeleitten tontilla, sitä varten istutetun omenapuun alla. Aina talvisin kun käymme siellä päin, meillä on tapana viedä pari tervapataa ja laittaa ne palamaan Vupen muistoksi. Minä otan lätsän päästäni ja pidän pienen hiljaisen hetken. Joku voisi tuumia, että eikös tuo ole vuosien jälkeen jo vähän lapsellista. Siinähän tuumii. Oma on lätsäni, oma on pääni ja oma on hetkeni. Eikä tuo minusta niin lapsellista ole.

Sillä Vuppe oli Uskollinen Ystävä. Monestakos ihmisestä voi varmasti sanoa niin?

Hyvää alkavaa syksyä tämän blogin lukijoille.