PALOVARTIJA

Eli tarina, neljäs syyskuuta 2013

Helsinki, syyskuu 2028

Palovartija tarkasti, että hänen putkikassissaan oli työvuoroa varten tarvittavat eväät ja kainalokotelossa olevaan virkapistooliin pari ylimääräistä lipasta. Sen jälkeen hän puki päällensä ulkovaatteet ja sulki pienen, Aleksis Kiven kadulla sijaitsevan yksiönsä lukon ja täydensi työnsä sulkemalla turvalukon ja vielä erillisen telkiraudan. Näillä kulmilla oltiin viime aikoina palattu hellahuoneitten aikaan, sillä väestöltään alati ja toivottujen ennusteitten mukaisesti kasvava Helsinki tarvitsi asuntoja ja niitähän oltiin saatu aikaan muuttamalla kaksioita ja kolmioita soluasuntokokoisiksi yksiöiksi. Sellainen oli palovartijallakin, kooltaan yhdeksän neliötä.

Palovartija painoi hissinappulaa, mutta mitään ei tapahtunut. Ilmiö oli niin tuttu, ettei palovartija viitsinyt edes kirota, vaan käveli tyynesti rappuset alas viidennestä kerroksesta kadulle. Hän kiersi työpaikalleen Viipurinkadun kautta, vaikka lyhyempikin reitti olisi ollut olemassa. Sen varrella oli kuitenkin khat-baari Haye, jonka ympärillä oli aina kaikenlaista harmia. Viipurinkadulla sijaitsevien pottunokkien baarien ohi sai toinen pottunokka kulkea rauhassa. Tietysti kulmilla tiedettiin palovartijan ammatti ja se, että hänellä oli mutka mukana. Niin palovartijat kuin muutkin turvallisuusalalla työskentelevät saivat kuljettaa sitä mukanaan vapaallakin. Naama oli saattanut jäädä jollekin hörhölle mieleen. Vaan vaikka ase oli mukana, niin mitäpä sitä turhia hankaluuksia etsimään. Palovartija oli rauhallinen mies.

Hän kulki rauhallisesti kohti Linnanmäen vesitornin huipulle rakennettua palovartioasemaa. Hänellä oli tällä kertaa yövuoro, joka alkaisi kello 21.00 ja kestäisi kaksitoista tuntia. Hän käveli Linnanmäen sisäänkäyntiportille, jossa rynnäkkökiväärillä aseistettu vartiopoliisikonstaapeli tarkisti hänen kulkulupansa. Linnanmäellä ei ollut huvipuistoa vuosiin, tilat olivat erilaisten palo- ja turvallisuusviranomaisten käytössä. Palovartija käveli Linnanmäen vesitornille ja aloitti vuoronsa.

Kolme vuotta aiemmin, syyskuu 2025, Nivatunturin palovartiopiste, Savukoski

Palovartija oli lähettänyt radiolla Itä-Lapin palokeskukseen radioviestin, jonka mukaan palovartiopisteen alueella ei näkynyt tulipaloja. Palovartiopisteet oltiin otettu uudestaan käyttöön jokunen vuosi aikaisemmin, kun kaikki lentokalusto oltiin siirretty etelään.

Palovartija asusteli Nivatunturin huipulla sijaitsevassa mökissä, ja oli tyytyväinen työhönsä, vaikka työputket olivat pitkiä. Luonnon rauha miellytti nuorta miestä. Palovartijalla oli ollut trangiallaan vettä kiehumassa, ja kun vesi alkoi kiehua, hän heitti siihen pari lihaliemikuutiota ja pikamakarooneja. Makaroonien hieman aikaa kiehuttua hän aukaisi purkillisen säilykelihaa. Tavallisten, suurten kauppaketjujen säilykeliha oli pelkkää rasvapuuroa, mutta paikalliset tuottajat olivat yhdistyneet ja perustaneet Lapin Aitoliha oy:n, joitten tuotteet olivat lihaa parhaimmillaan.

Palovartija pilkkoi lihan trangian kattilaan ja antoi seoksen hautua aikansa. Sitten hän otti näkkileipäpaketin ja sulatejuustopakkauksen, jota säilytti palovartijan mökin vieressä olevassa maakuopassa. Palovartija ei ollut ronkeli ruuan suhteen ja hän alkoi äyskäröidä trangiassa valmistuvaa maittavaa mättöä ääntä kohti suurella ruokahalulla. Joko pikamakaroonista tai pikariisistä, näkkileivästä ja säilykelihasta koostuva mättö muodosti hänen pääasiallisen ruokavalionsa.

Lisäsärvintä toivat paikalliset riistaeläimet, joita palovartija ampui aika ajoin. Laitontahan se oli, mutta Savukosken nimismies oli sanonut kaikille palovartijoille, että meillä ei ole partioita teidän tekemisiänne tutkimaan ja hyötyähän teistä muutenkin on. Tehkää mitä teette, kun ette suurta meteliä pidä itsestänne. Näin ollen palovartija oli päivää aikaisemmin lopetellut riekkokeittonsa, jota varten hän oli säilyttänyt maakuopassa perunoita. Riekkokeitto oli tullut syötyä loppuun ja oli aika siirtyä säilykkeisiin, kunnes joku lintu taas tulisi hollille.

Palovartijalla oli hyvä olla työssään ja yksinäisessä mökissään. Peseytymisen hän saattoi hoitaa mökin tontille rakennetussa pienessä, ns.  puolentoista perseen saunassa. Pesuveden hän keräsi sadevedestä ämpäreihin. Käyttöveden toi kerran viikossa paikalle tuleva mönkijä. Olihan hänellä jopa deodoranttiakin. Mä maalaispoika oon, ja pistän suihketta kainaloon, se on hyvin joviaali ilmiö, tuumasi palovartija erään vuosikymmeniä vanhan iskelmän mukaan.

Maalaispoikaa soitti ainoa varsinainen palovartijan viihteen muoto, eli Radio Koillissalpa, joka oli ainoa yksityinen radio niillä selkosilla, tosin varsin menestyksekäs sellainen, sillä paikalliset asukkaat olivat ottaneet sen omaksi kanavakseen, eikä Yleisradion kanavia kuunnellut enää juuri kukaan. Tämähän tietysti ei miellyttänyt Yleisradiota sillä Radio Koillissalvan uutislähetykset eivät olleet kovinkaan virallisen näkemyksen mukaisia. Uutispätkien lisäksi Radio Koillissalpa soitti pääosin vanhahkoa musiikkia. Palovartija kuunteli sitä pienellä matkaradiollaan.

Palovartija oli tyytyväinen kesäkuukausina askeettiseen elämäänsä. Edes nuorta miestä alati kalvava naisen nälkä ei haitannut. Tämä korjaantuisi taas talvella. Palovartija työskenteli talvisin Laskettelukeskuksessa puoliksi yleismiesjantusena ja puoliksi baarimikkona ja kun etelästä päin tulivat rentoutumisreissuilleen rentoutumaan firmojen, järjestöjen ja julkishallinnon rouvashenkilöt, olisi salskea nuori lappilaismies voinut laittaa hihaansa jonotusnumerojärjestelmän.

Palovartija aika ajoin ihmetteli näitten naisten varsin venyvää moraalia, mutta tuumasi, että jos ei hän jyystä, joku muu jyystää kumminkin. Ja paikalliset tytöt olivat lähteneet järjestään etelään. Tullakseen kymmenen vuoden päästä takaisin firmojen, järjestöjen ja julkishallinnon rouvashenkilöinä, jotka kaipasivat säpinää elämäänsä ja joilla oli venyvä moraali.

Helsinki, syyskuu 2028

Palovartija moikkasi vuoronsa lopettavaa vartijaa, kuunteli raportin ja kuittasi itsensä älykortilla sisään järjestelmään. Heti vuoron alkuun hän huomasi Sörnäisissä, joko Kurvissa tai Harjutorilla autopalon, todennäköisesti kaksikin, jotka hän ilmoitti yleishälytyskeskukseen. Pian hän kuuli sireenien huudon. Palolaitos meni näille kulmille ihan omineen, panssariautoja ei tarvittu. Sen sijaan Itäkeskuksen itäpuolisessa Helsingissä ei tulipaloja edes noteerattu. Sinne eivät viranomaiset koskaan menneet. Pärjätköön keskenään. Oli tietysti erityisvartioituja turvallisuusalueita, niin kuin esimerkiksi Töölö, Meilahti, Kulosaari ja myös Linnanmäki. Linnanmäki oli tosin erityisvartioitu siksi, että se tavallaan erityisvartioi kaikkia muita erityisvartioituja alueita. Pääosassa erityisvartioituja turvallisuusalueita asui ihmisiä, jotka olivat saaneet aikaan myös Helsingissä tapahtuneen yhteiskuntakokeilun, jotka olivat siitä ylpeitä ja jotka halusivat ammattilaisten aseellista suojelua aikaansaamaansa lopputulosta pelätessään ja ettei heidän tarvitsisi nähdä sitä omassa elämässään. Mutta mediassa he olivat kovin ylpeitä aikaansaannoksestaan.

Sitten olikin kolme tuntia varsin rauhallista ja palovartija kaivoi eväänsä esille. Hänellä oli näkkimetvurstivoileipää ja ternospullossa lihalientä. Kahvia hän ei välittänyt laittaa termariin, sillä se näljääntyi siellä nopeasti. Kovin suurta gourmeeta ei palovartija harrastanut täällä etelässäkään, sillä hänen yhdeksän neliön yksiössään ei ollut kuin mikroaaltouuni, vedenkeitin ja kahvinkeitin. Ei liettä eikä uunia.

Helsingissä oli pikkuhiljaa käynyt niin, että niin sanottu uusavuttomuus oli muuttunut tiedostavan ja kaupungissa alati kasvavan urbaanin punavihreän väestönosan keskuudessa itseisarvoksi. Valmisruokaa valmistettiin, koska se oli helppoa, eikä ruuanlaiton taitoja viitsitty opetella. Saattoihan sitä käydä syömässä ravintolassakin. Suuret kauppaketjut hoksasivat ajan hengen, totesivat, että hittoakos ihmisille raaka-aineita kannattaa myydä, kun on paljon tuottavampaa myydä pelkkiä valmisaterioita. Raakaliha ja kala maksoi nykyisin Helsingissä maltaita.

Tämä heijastui rakentamiseen, ja palovartijankin pieni yksiö oltiin varustettu vain mikroaaltoajan varustuksella. Palovartijalla oli tosin mukanaan Helsingissä uskollinen trangiansa. Kaasupulloja hän kävi ostamassa vielä toimintaansa ylläpitävästä Partioaitasta. Hän tilaili postitse hyvää pohjoista säilykelihaa kavereiltaan ja haaveili kunnon pihvistä. Kun palovartija ei ollut oikein ravintolaihmisiä.

Jaahah, Länsi-Pasilassa räjähti. Ja sitten sieltä menivätkin sähköt. Taisivat taas räjäyttää muuntajan. Ilmoitus keskukseen. Tuttua settiä. Normaali yö.

Kolme vuotta aiemmin, syyskuu 2025, Nivatunturin palovartiopiste, Savukoski

Palovartija oli pessyt ja kuivannut itsensä ja istui palovartijan mökin rappusilla. Tutut kuukkelit olivat käyneet ottamassa leivänmurusensa. Palovartija kääri itselleen paikallisen viljelijän sivubisneksenä kasvattamasta kessusta käärimänsä sätkän, veti nautinnolliset henkoset ja odotteli vanhaa kaveriaan.

Ja sieltähän se tuli. Sama kettu, johon palovartija oli tutustunut jo kolme vuotta aikaisemmin. Kettu oli pikku hiljaa tottunut palovartijaan, ja tullut napsimaan palovartijan heittämiä makupaloja aina vain lähemmältä. Tänä kesänä kettu oli oppinut syömään kädestä. Vähän aikaa maastoa tutkittuaan kettu tuli parin metrin päähän palovartijasta. Asia piti hoitaa protokollan mukaan. Palovartija heitti namipalan parin metrin päähän, josta kettu nappasi ne nopeasti. Seuraavan makupalan palovartija heitti metrin päähän. Ja sitten kettu tulikin nappaamaan makupalat hänen kädestään.

Ei se sentään antanut silittää, vaan siirtyi makupalan saatuaan puolen metrin päähän, mutta katsoi palovartijaa kuitenkin ilmeellä, että ollaan kavereita. Sitten se kävi hakemassa palovartijan kädestä uuden makupalan. Tätä toistui muutaman kerran, kunnes kettu päätti session loppuneen ja läksi hoitamaan asioita mitä ketut nyt yleensä hoitavat. Ehkäpä ensi vuonna se antaa silittääkin, tuumasi palovartija. Ei vielä tänä vuonna. Pestiä ei ole enää paljoa jäljellä. Sitten lyhyt loma ja takaisin Laskettelukeskukseen.

Helsinki, syyskuu 2028

Syötyään eväänsä oli palovartijan palattava työn toimeen. Kalliossa paloi, ja hän ilmoitti siitä yleishälytyskeskukseen. Ei näyttänyt äkkikattomalla olevan muita kuin palavia roskiksia. Jokaöistä ja jokapäiväistä kauraa. Miksikähän ihmeessä ne juuri niitä roskiksia polttavat? Kun sitten pihat ovat täynnä sinne tänne heitettyjä roskapusseja, jotka alkavat haista ihan hirveälle. No, palovartija ei muutenkaan oikein ollut ymmärtänyt tätä Helsingin meininkiä. Kuhanpahan lusi täällä palkkaa vastaan.

Jahah, ja sitten Hakaniementorilla päin näytti syttyneen useita autopaloja. Ja siellä näytti olevan myös laukaustenvaihtoa. Sarjatuliaseita. Kiireellisyysluokka A. Palovartija teki ilmoituksen ja tiesi, että vartiopoliisit menivät paikalle sellaisella vauhdilla ja sellaisella arsenaalilla, että riehujat ymmärtäisivät tehneensä elämänsä virheen. Hakaniementori ei kuulunut erityisvartioalueisiin, mutta oli sen verran lähellä, että häiriöihin suhtauduttiin huomattavan huumorintajuttomasti.

Palovartija tiesi, että erityisvartioalueet olivat koskematonta aluetta. Sen tiesivät myös muilla alueilla riekkuvat niin sanotut kunniakansalaiset. Itäkeskuksesta eteenpäin alueet olivat käytännössä anarkiavyöhykettä. Siellä ei ollut palovartijoitakaan. Eikä mitään muitakaan viranomaisia. Palakoot. Suojeltujen alueen lähivyöhykkeet olivat turvallisuusviranomaisten tarkemmin vartioimia.

Erityisvartioalueet itsessään olivat alueita, joissa häiriköijät ammuttiin kyselemättä. Siellä asustivat Liittovaltion viranomaiset ja punavihreät poliitikot. Palovartija tiesi, että vartiopoliisit olivat aina aika ajoin ottaneet riehujia kiinni lähellä erityisvartioaluetta, kuskanneet riehujat sitten alueen sisälle, heittäneet ulos autosta ja teloittaneet tylysti. Palovartijalla ei ollut vartiopoliisin toiminnasta mitään valittamista. Miksi ihmeessä hän olisi ammattiriehujien elämästä kiinnostunut? Sitähän saivat mitä kysyivätkin.

Kolme vuotta aiemmin, syyskuu 2025, Savukoski

- Niin että loppu? Kysyi palovartija.

- Loppu on niin, sanoi palolaitoksen esimies. Ja loppu on kaikki muukin. Koko Lappi on siirretty Euroopan Liittovaltion erämaa-alueitten suojeludirektiivin piiriin. Ja se tarkoittaa sitä, että Lappi on jatkossa luonnonpuisto. Ja luonnonpuistoissa metsäpalot kuuluvat normaaliin luonnon kehityskulkuun. Joten palovartijoitakaan ei tarvita.

- Niin että nää hommat ovat sitten lopussa?

- Lopussa ovat. Niin kuin ovat hommasi laskettelukeskuksessakin. Lapissa sallitaan jatkossa  teollisuutta, yritystoimintaa ja niin sanottua normaalia elämää vain tietyissä keskuksissa.  Laskettelukeskuksenkin toiminta lopetetaan direktiivillä.

- No milläs helvetillä me sitten eletään?

- Eipä paljon millään. Omalta kohdaltani minä siirryn eläkkeelle, kolmenkymmenen pinnan haja-asutusaluerangaistusverolla. Mutta eiköhän tässä jotenkin pärjätä. Mutta nuorempi väki joutuu muuttamaan etelään. Ja siihen liittyen, minulla olis sullekin etsittynä työpaikka. Palovartijan hommia. Ei vain kesäisin, vaan ympärivuotinen homma.

- Hö? Missä päin maailmaa?

- Helsingissä.

- Hä? Ei kai Helsingissä mitään palovartijoita tarvita?

- Voi veikkonen, siellä niitä vasta tarvitaankin.

Helsinki, syyskuu 2028

Palovartija kuittasi vuoronsa seuraavalle vuoroon tulevalle palovartijalle ja totesi, että oli tavallista rauhallisempi yö. Vuoronsa aloittava palovartija totesi, että toivottavasti päivä pysyy samanlaisena.

Palovartija käveli kotiaan päin, ja huomasi, että hänen kännykkänsä soi. Tuttu mies. Pena. Lapsuudenystävä Lapista. Vaikka Lapissa oltiinkin yrittäminen tehty niin vaikeaksi, oli mies silti pystynyt pistämään pystyyn menestyneen maansiirtoyrityksen.

- No, mitäs mies?

- Olekko kotosalla?

- Just sinne päin menossa.

- Nähtäiskös?

Palovartija odotti ulko-ovella hetken aikaa, ja sitten Pena kurvasikin siihen Lada Nivallaan. Miehet kättelivät toisiaan ja siirtyivät sen jälkeen palovartijan tilavaan yhdeksän neliön yksiöön. Kun palovartija oli sulkenut ovensa, alkoi Pena puhumaan:

- No, mitenkäs mies täällä maalikylissä pärjää ja viihtyy?

- Kai tuon näet ittekin. Mies ei asu edes kanakopissa vaan munakennossa ja joutuu kulkemaan tykki vyöllä sen takia, että työkseen havainnoi tulipaloja. Siis havainnoi, ei sytytä. On tää yhtä perkelettä, en paremmin sano.

- Huvittaiskos sinua lähteä takaisin Lappiin?

- Voit uskoa että huvittais. Mutta ihmisen täytyy syödä.

- Tilanne on nyt se, että Lappi on itsenäistymässä. Ei millään julistuksella, ei millään kapinalla, ei millään rysäyksellä, vaan pikku hiljaa, niin että Liittovaltio ei tajua koko asiaa ennen kuin on liian myöhäistä. Ja siihen tarvitsemme kaltaisiasi miehiä. Sinähän kävit pioneerikoulutuksen armeijassa?

- Niin kävin. Taisin olla sitä toiseksi viimeistä ikäluokkaa, joka intin kävi, ennen kuin täällä siirryttiin siihen ikiomaan sveitsiläiskaartiin. Ja onhan mulla laturin paperit täällä siviilissäkin. Vaikken ole niitä niin paljon tarvinnutkaan.

- Me ollaan perustamassa suojelukaarteja. Sinun kaltaisia miehiä tarvitaan. Varsinaista palkkaa ei ole tarjota, mutta ruoka ja majoitus taataan, ja pieni päiväraha siihen päälle. Ja pääset pois täältä paratiisista. Oletko halukas?

- Enemmän kuin halukas.

- Mikä sulla on irtisanoutumisaika noista hommistasi?

- Virallisesti kuukausi, mutta käytännössä irtisanoutumisaika alkaa sillä hetkellä kun aloitan tämän lauseen ja loppuu, kun lopetan sen. Voin viedä virka-aseen ja avaimet Linnanmäen vartiopisteeseen ja irtisanoutua tästä kämpästä verkkoilmoituksella. Omaa tavaraa mulla täällä on tasan rinkallinen. Eiköhän lähdetä?