Eli
uudenvuoden tarina 2013 - 2014
Jossain
Itä-Karjalassa, kesällä 1944
-
Pojat! Pojaat! Ne jyrää meitin!
-
Ei ne mitään jyrää! Siellä on miinoitus! Pysykää paikoillanne!
Luutnantti
Koskela ryömi pitkin ojaa ja pääsi lopulta siihen monttuun, mihin hän oli
tähdännytkin. Monttua lähestyi venäläinen panssarivaunu, ja Koskela aikoi
tuhota sen mukanaan olevalla kasapanoksella. Tilanne vaati tankin tuhoamista,
sillä ainakin osa miehistöstä oli pian joutumassa pakokauhun valtaan ja
karkaamassa hallitsemattomasti. Ja pakokauhulla oli tapana levitä. Koskela
aikoi nousta ylös montusta ja heittää kasapanoksen, mutta silloin hän kuuli
Rokan äänen:
-
Koskela! Älä nouse! Hää näkköö siut! Myö tullaa auttamaa!
Jos
kehenkään, niin Rokkaan Koskela luotti. Hän pysyi montussa ja montun reunoja
alkoivat pyyhkiä neuvostosotilaitten luotisuihkut. Montun lähellä räjähti myös
käsikranaatteja. Aivan liian lähellä. Kuolemanpelossa aika muuttuu
suhteelliseksi ja jokainen sekunti kesti piinaavan pitkään. Apu oli tulossa,
mutta ehtisikö se ajoissa? Koskela meni montun pohjalle niin matalaksi kuin
vain pystyi ja tuumi, että tähänkö tämä kaikki loppuu. Sitten vasemmalta
puolelta alkoi Määtän konekivääri naputtaa ja oikealta puolelta alkoi Rokan
konepistooli päristä viimeistä tuomiota neuvostosotilaille. Pärinään liittyivät
käsikranaatin räjähdykset. Sitten Koskela kuuli huudon:
-
Koskela! Heitä nyt! Nyt onkii paikka!
Koskela
nousi montusta ja heitti kasapanoksen. Kasapanos putosi tankin tornin juureen
ja räjähti. Hetkeä myöhemmin toinen tankki ajoi miinaan, ja se alkoi vähentää
vihollisen hyökkäyshaluja. Koskelan monttuun hyppäsi Rokka ja hänen apunaan
käsikranaatteja heittänyt Honkajoki. Koskela totesi:
-
Se pysähtyi tähän. Vastahyökkäykseen ei ruveta. Meillä ei ole siihen voimaa.
Turha tapattaa taas ryhmän verran miehiä tyhjän takia. Siirrymme puoli
kilometriä taaksepäin edullisempaan maastokohtaan. Siihen on Lammion lupa.
Lammio
oli käynyt tapaamassa joukkuetta ennen taistelua. Viimeisen puolen vuoden
aikana hän oli muuttunut ihmisenä. Hän kuunteli alaisiaan ja oli unohtanut
kaiken paskantärkeyden. Aikaisemman lampikannasten kautta tapahtuneen
perääntymisen, mikä oli Koskelan idea, hän oli hyväksynyt ja ottanut kaiken
syyllisyyden omaan piikkiinsä. Everstiluutnatti Karjula oli haukkunut Lammion
pataluhaksi, mutta Lammio oli todennut tylysti, että vaihdatteko miestä ja
laitatteko minut kenttäoikeuteen? Ja jos vaihdatte, niin kehen? Lammio pysyi
tehtävässään.
Koskelan
joukkue ja muukin komppania perääntyi parempiin asemiin, ja Lammio oli
vastassa. Hän totesi, että seuraavatkin asemat ovat vain viivytysasemia.
Lopullinen toppi on tulossa vasta tuonnempana. Mutta se tulee.
*
Jossain
Laatokan Karjalassa, kesällä 1944
Rokka:
Miehet, syökee pois sokerit. Myö uijaa koht tuos joes. Kastuut, pahalaiset ja
männööt pilal.
Joukkue
oli asemissa harjanteella. Harjanteen takana oli joki, jonka reunalla oli
suoaukea. Rykmentistä annetun käskyn mukaan asemat oli pidettävä viimeiseen
asti, kunnes sitten peräännyttäisiin joen yli menevää siltaa pitkin.
Siltaa
pitkin juoksi mies konepistooli käsissään. Hän oli kapteeni Lammio, joka juoksi
asemiin ja etsi käsiinsä luutnantti Koskelan.
-
Koskela! Komentakaa miehenne välittömästi menemään tuon joen yli parempiin
asemiin. Jos ryssä pääsee tähän teidän perääntyessänne, niin sillä on sata
metriä aukeaa ampuma-alaa. Te kuolette tähän joka ainoa. Silta on vielä
olemassa, mutta se on miinoitettu ja kun siihen osuu ensimmäinenkin ryssän
kranaatti, se lentää ilmaan. Ja niitä kranaatteja on tulossa aivan hetken
kuluttua. Pistä Koskela toimeksi. Minä menen hoitamaan Jalovaaran joukkueen
vetäytymisen. Hän on vielä melko kokematon upseeri, ja tarvitsee apua. Ja
muistakaa miehet! Me olemme piakkoin siirtymässä niin sanotulle U-linjalle.
Siellä pidetään huoli, että tämä juokseminen loppuu.
Lammio
läksi juoksemaan Jalovaaran joukkuetta kohti ja Koskela komensi miehensä uimaan
joen yli. Idästä alkoi kuulua lähtölaukausten ääni.
*
Jossain
Laatokan Karjalassa, syksyllä 1944, välirauhan tultua.
Majuriksi
ylennetty Lammio oli käynyt kättelemässä pataljoonansa jokaisen sotilaan.
Lopuksi hän halusi erikseen tavata kapteeni Koskelan, jonka vasemman taskun
alla oli nyt Mannerheim-risti ja kersantti Rokan. Lammio kätteli molempia
miehiä ja totesi:
-
Vilho ja Antti. En pysty sanoin kuvailemaan sitä ylpeyttä, mitä tunnen, kun
olen saanut kulkea tämän armottoman kovan tien kanssanne. Minä jatkan puolustusvoimien
palveluksessa ja te ymmärtääkseni siirrytte siviilielämään. Mutta uskon, että
me vielä kohtaamme. Voi olla, että Isänmaa vaatii vielä palveluksiamme. Etiäinen
kertoo sen minulle. Sitä en tiedä, tapahtuuko se ase kädessä vaiko muilla
tavoin. Mutta silloin minä haluan apua nimenomaan teiltä. Teihin minä luotan.
Viimeiseen asti.
Miehet
kättelivät toisiaan. Sanoja ei enää tarvittu. Suomi alkoi pikkuhiljaa siirtyä
rauhan aikaan.
*
31.12.
1969, Kokoomuksen puoluesihteeri Jussi Lammion yksityiskoti. Paikalla oli neljä
miestä. He olivat kaikki sotaveteraaneja. Yksi heistä oli tietoisesti
hakeutunut politiikkaan, kolme muuta olivat vain jotenkin ajautuneet siihen,
oikeastaan tahtomattaan. Tähän oltiin kuitenkin päädytty, ja tuleva keskustelu
tulisi muuttamaan Suomen poliittista suuntaa. Siihen oli aihettakin, sillä nämä
neljä miestä olivat hyvin huolissaan maan tulevaisuudesta.
Nämä
neljä miestä olivat:
Jussi
Lammio: Kansanedustaja ja Kokoomuksen
puoluesihteeri
Vilho
Koskela: Kansanedustaja ja SDP:n toinen varapuheenjohtaja
Antti
Rokka: Kansanedustaja ja Keskustapuolueen toinen varapuheenjohtaja
Aarne
Saarinen: Kansanedustaja ja Suomen Kommunistisen Puolueen puheenjohtaja
Lammio:
-
Hyvät aseveljet. Olen kutsunut teidät kotiini syystä, minkä tiedätte varsin hyvin
itsekin. Kekkonen on menettämässä todellisuudentajunsa ja sokaistumassa
vallastaan. Lisäksi hän on nostamassa valtaan hänelle mieluisia ihmisiä, niin
sanottua Kekkosen nuorisoseuraa, joka jatkaa Kekkosen linjalla koko seuraavan
sukupolven. Tai niin Kekkonen luulee. Tosiasiassa tämä nuorisoseura muuttaa sen
linjan täydellisen alistumisen ja suomalaisuuden mitätöimisen linjaksi, joka
ennen pitkää koituu tuhoksi maan itsenäisyydelle ja tulevaisuudelle. Tähän
nuorisoseuraan kuuluvat muunmuassa Tuomioja, Kanerva ja Halonen.
-
Me olemme sukupolvea, joka on hävityn sodan jälkeen ymmärtänyt, että
Neuvostoliitolle on julkinen liturgia hyvin tärkeää. Tärkeää ei välttämättä ole
se, mitä todella tapahtuu, vaan se, miltä se näyttää julkisuudessa. Siksi me
olemme pitäneet yllä mahdollisimman myöntyväistä ja mahdollisimman julkista liturgiaa
Neuvostoliittoa kohtaan. Nimenomaan liturgiaa. Tosiasiassa olemme toimineet
kuitenkin pääosin niin kuin itse lystäämme. EFTA-jäsenyys oli hyvä esimerkki
siitä, eikä Suomi ole millään lailla osana Varsovan Liiton sotilaskoneistoa.
-
Mutta ehkä maskirovkamme oli liiankin uskottavaa. Suhteessa omiinkin. Sillä valitettavasti
jossain vaiheessa kävi niin, että suomalainen nuorempi poliittinen sukupolvi
alkoi uskoa siihen liturgiaan ihan tosissaan. Ehkä heillä oli kyseessä
jonkunlainen sukupolvikapina ja kateus siitä, mitä aikaisempi sukupolvi teki, mitä heidän ei tarvinnut tehdä
ja mitä heistä ei olisi koskaan ollut tekemään. Tai ehkä he ovat
yksinkertaisesti nenästävedettäviä hölmöjä ja hyödyllisiä idiootteja. Joka
tapauksessa menneen halveksunta ja kuvainraastaminen on tälle porukalle nyt
päivän sana, itsetarkoitus ja itseisarvo. Kekkosen nuorisoseura kuuluu tähän
porukkaan. Kekkonen kelluu omahyväisenä heidän ihailussaan, eikä ymmärrä, että
hän on synnyttämässä hirviötä.
-
Tiedämme, että KGB pyrkii vaikuttamaan suomalaiseen yhteiskuntaan sisältäpäin,
hienovaraisesti ja pikkuhiljaa. Se on aloittanut yliopistoista ja
kulttuurielämästä. Ja etenee pikkuhiljaa puolueisiin. Myös kokoomukseen. Se
haluaa, että Suomi siirtyy ensimmäisenä Eurooppalaisena maana maailmassa
vapaaehtoisesti ja väkivallattomasti osaksi neuvostoblokkia. Ja sehän olisi
sille valtava PR-voitto, joka vaikuttaisi koko läntisessä Euroopassa. Mikäli
tähän ei puututa, niin joskus tulevaisuudessa – eikä ehkä kovin kaukaisessakaan
– se tulee onnistumaan. Seuraavan kymmenen vuoden aikana tullaan käymään
kamppailu suomalaisesta sielusta. Tavallinen kansa ei lämpene Neuvostoliitolle,
mutta mikäli tuleva poliittinen eliitti on valmis luovuttamaan maan pelkän
sukupolvikapinansa vuoksi, ei tälle kehitykselle tulla meidän jälkeemme
mahtamaan mitään.
Koskela:
-
Uhkakuva on selvä. Väinö Tanner varoitti siitä useasti. On suuri harmi, että
hän ei ole enää keskuudessamme. Tuo puoluesihteeriksi valittu Sorsa tulee
edustamaan SDP:n uutta linjaa, samoin kuin se perkeleen pälkäneläinen, se
Tuomioja. Samoin kuin tuo nousevaksi tähdeksi ajateltu Halonen. Ne onnettomat
kun uskovat, että Taivas sijaitsee Itä-Berliinissä. Heidän linjansa on
alistumisen ja kaiken sinisilmäisesti hyväksymisen linja. Meillä ei ole muuta
vaihtoehtoa kuin se, että asevelisosialistit ottavat jälleen puolueessamme
vallan. Leskinen on tukenamme, samoin kuin Paasio. Hänkin on pikkuhiljaa
ymmärtänyt, vaikka se paljon vaatikin, eikä helpolla tapahtunut, että kyytä
povella ei kannata kasvattaa täysikasvuiseksi. Noilta tyypeiltä on
kertakaikkiaan vietävä mahdollisuudet poliittiseen vaikuttamiseen. Ne ovat
typeryydessään aivan liian vaarallisia.
Rokka
jatkoi. Hänellä irtosi vielä tarvittaessa leveä kannakselaismurre, mutta
politiikka, johon hän oli joutunut sattumalta ja tahtomattaan, niin kuin
Koskelakin, oli opettanut hänellekin yleiskielen:
-
Keskustapuolueen kenttäväessä tilanne nähdään myös hyvin selkeästi. Kun
Maalaisliitto muuttui kepuksi, ei siitä tullut keskustapuoluetta vaan
kekkospuolue, joka muuttui itseään ruokkivaksi ja itseensä keskittyväksi
organisaatioksi. Puolue tulee käyttämään seuraavan vuosikymmenen ajan
ulkopolitiikkaa häikäilemättömästi hyväkseen vakiinnuttaakseen ja
vahvistaakseen oman valta-asemansa. Se on unohtanut sen, mistä se mandaattinsa
saa, ja pitää asemaansa itsestään selvyytenä. Voin kertoa teille, että puolueen
puheenjohtaja Johannes Virolainen on tukenamme. Hän pitää puolueen puhdistusta
ainoana vaihtoehtona, vaikka se tarkoittaisikin välirikkoa Kekkoseen. Mutta hän
haluaa, että puhdistus tapahtuu kenttäväen toimesta, alhaalta ylöspäin. Ja sen
minä pystyn organisoimaan. Ja puhdistuksen jälkeen Virolainen haluaa, että minä
astun puolueen johtoon. Hän haluaa jatkaa rivikansanedustajana ja ehkä
ministerinä.
Aarne
Saarinen oli tähän asti ollut hiljaa, mutta puhui sitten vuorostaan:
-
Niin, meillähän tilanne on päällä jo tällä hetkellä. Taistolaiset ovat
hamuamassa puoluetta haltuunsa, ja nehän haluaisivat Suomesta
neuvostotasavallan saman tien. Siihen minä en voi suostua. Johtamani SKP pyrkii
sosialistiseen, ja painotan, itsenäiseen sosialistiseen Suomeen, mutta
tapahtuuko se, on äänestäjien ratkaistava. Taistolaisille kävisivät muutkin
keinot. Pystyn pitämään tilanteen aisoissa, mutta joudun tekemään tiettyjä
myönnytyksiä. Taistolaisille on taattava tietty määrä paikkoja puolueorganisaatiossamme.
Ne ovat kuitenkin puolueessa vähemmistö, mutta Moskovan tukema sellainen. Tuen
suunnitelmaanne, ja takanani oleva kenttäväki tukee sitä myös.
Rokka
kysyi:
-
Vaan eikö olisi helpompi heivata nuo taistolaiset kerralla helvettiin ja panna
pystyyn kaksi erillistä puoluetta?
Saarinen
vastasi:
-
Periaatteessa kyllä. Mutta niitä on helpompi vahtia, kun ne ovat omissa
nurkissa. Ja puhtaasti Moskovaan suuntautunut kommunistipuolue saisi Moskovan
jakamattoman poliittisen ja taloudellisen tuen. Sitä riskiä ei kannata ottaa.
Näethän sinäkin, kuinka nuo taistolaiset kulttuurikommunistit riekkuvat
Yleisradiossa. Sille ei tällä hetkellä mahda mitään, mutta jos saamme
puoluekenttämme porukalla puhdistettua, niin seuraavan eduskunnan aikana tuolle
Reporadiolle täytyy tehdä jotakin. Ennen kuin tuo kulttuuritaistolainen linja
leviää uutistoimituksiinkin.
Tähän
totesi Lammio:
-
Tulevien eduskuntavaalien jälkeen se otetaan varmasti työn alle. Mutta ensin ne
vaalit on voitettava, ja nyt ei ole välttämättä kysymys siitä, että mikä puolue
voittaa, vaan että puolueilla on oikeat kansanedustajat. Meillä kokoomuksessa
Rihtniemi tullaan syrjäyttämään ja Jussi Saukkonen palaa väliaikaiseksi
puheenjohtajaksi. Sen jälkeen tehtävään siirryn minä. Salaliittohan tämä on, ei
siitä mihinkään pääse, mutta se on myös välttämätön. Luotan, että jokainen
teistä saa aikaan puolueessanne puhdistuksen. Avuksemme tulee myös Veikko
Vennamo, jonka SMP:tä meidän tulee
kulissien takana tukea. Vennamo on kansallismielinen ja Kekkosvastainen, ja
mikäli puolue saa ensi vaaleissa hyvän menestyksen, siitä on meille pelkkää
hyötyä.
-
Meille henkilökohtaisesti tämä tarkoittaa tietysti urakan pitenemistä. Se yksi
urakka kesti viisi vuotta. Tämä uusi urakka kestää paljon pidempään, sillä se
sukupolvi, jolle meidän kuuluisi luovuttaa valta on jo pitkälle mädäntynyttä.
Meidän on jaksettava odottaa seuraavaa. Ja meidän on annettava sille
mahdollisuudet kehittyä suomalaisessa, Suomea arvostavassa Suomessa. Mutta sitä
ennen meillä on vielä yksi kanto kaskessa, ja siitä on päästävä eroon.
Koskela:
Kekkonen
Rokka:
Kekkonen
Saarinen:
Kekkonen
Lammio:
Niin, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen. Ja sitten otetaan viisi
seuraavaa lappua. Kovin tuttua. Mutta me kaikki tiedämme, että Kekkonen ei edes
halua jatkossa kuunnella tuota litaniaa. Hän haluaa, että seuraava eduskunta
jatkaa hänen valtaansa poikkeuslailla. Ja kun se on kerran tehty, näkyykö
loppua? Tässä täytyy muistaa, että Kekkonenkin vanhenee, ja Kekkosen
nuorisoseura haluaa käyttää valtaansa hänen kauttaan. Mikä on tilanne vuonna
1980? Kekkonen on silloin jo kahdeksankymppinen. Ja jos hän on vallassa, virallisesti,
tosiasiallinen valta on Kekkosen nuorisoseuralla. Ja sitä kautta Moskovalla.
Rokka:
Kekkonen on syrjäytettävä. Ennen kaikkea tuo poikkeuslaki pitää estää.
Saarinen:
Mutta Kekkosella on mahdollisuus hajottaa eduskunta, mikäli se ei toimi hänen tahtonsa
mukaan.
Koskela:
Onpa hyvinkin. Mutta Kekkonen ei ole vielä seniili, ja hän tietää, että jos
saamme puoluekoneistot käsiimme, silloin hajotetun eduskunnan jälkeen valittu
eduskunta voi olla vieläkin enemmän Kekkosta vastaan. Niin kuin se tulee olemaankin.
Lammio:
Ja tässä tullaan siihen, että tässä neuvottelussa on valittava seuraava
presidentti. Minä se en voi olla. Kokoomuslainen taustani vaikuttaa siihen.
Neuvostoliitto vastustaisi minua liikaa.
Rokka:
Minäkään se en voi olla. Niin kuin ei Virolainenkaan. Me olemme molemmat
evakkoja ja Neuvostoliitto voisi pitää meitä liian revanssihenkisinä.
Saarinen:
Minua ei kommunistina valita presidentiksi kuitenkaan. Enkä ole muutenkaan
halukas tehtävään. Enhän minä toimi ministerinäkään. Näen vain yhden
vaihtoehdon.
Lammion,
Rokan ja Saarisen katseet kääntyivät Koskelaan.
Koskela:
Niin, tiedän. Ei tässä varmaan muutakaan vaihtoehtoa ole. Moskovalle on
tietysti tiukka paikka hyväksyä Mannerheim-ristillä palkittu asevelisosialisti
Suomen presidentiksi, mutta kun pidämme yllä virallisen tiukkaa YYA-liturgiaa,
niin eiköhän se onnistu. Ehdotan, että uusi eduskunta esittää Neuvostoliitolle
YYA-sopimuksen jatkamista kahdellakymmenellä vuodella jo ensi vuonna. Se voi
lievittää tulevaa. Sen sopimuksen tulkinnassa tosin keskitytään siihen Y:hyn ja
Y:hyn. Niitä ripaskatanssiryhmiä voidaan toki kuskata esiintymään kouluihin ja
opettajia muistutetaan, että oppilaitten tulee sitten taputtaa ankarasti.
Samoin keskinäistä kaupankäyntiä jatketaan ja kehitetään. Se on hyödyksi
molemmille osapuolille. Mutta se A-puoli jätetään vähemmälle ja keskitytään
Y:tä julistaviin julkilausumiin. Näen tarpeellisena, että alkavalla
vuosikymmenellä perustetaan parlamentaarinen puolustuskomitea, joka selvittää
Suomen itsenäisen puolustuksen kehittämistä. Mutta joka tapauksessa on selvää,
että Neuvostoliitto tulee Kekkosen poistuttua kuvioista esittämään kulissien
takana voimakasta niin poliittista kuin sotilallista painostusta.
Lammio:
Poliittisen painostuksen huolehdimme me. Ja sotilaalliseen painostukseen on
olemassa oikea mies oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Hän on kenraaliluutnantti
Lauri Sutela, joka toimii tällä hetkellä yleisesikuntapäällikkönä. Nykyinen
puolustusvoimien komentaja K.O. Leinonen on suostunut jatkamaan tehtäväänsä,
vaikka hän haluaisikin jo eläkkeelle. Hän ymmärtää, että Sutelan tulee
tavallaan kasvaa korkoa, ja hän siirtyy tehtäväänsä samaan aikaan kun sinä,
Vilho aloitat omasi Suomen Tasavallan presidenttinä.
Saarinen:
Mutta vuoden 1974 presidentinvaalit tulee kikkailla niin, että Vilhon valinta
on varma. Ettei satu vahinkoa. Puoluekoneistojen kansallismielisten tahojen
haltuunottaminen tietysti auttaa, mutta Viljon vastustajiksi tulee valita
ehdokkaita, joilla ei ole mitään läpimenon mahdollisuuksia. SKDL tulee
asettamaan ehdokkaaksi Ele Aleniuksen, joka on miellyttävä ja maltillinen
sosialisti mukavine s-äänteineen, mutta ei hänellä mitään mahdollisuutta ole
tulla valituksi. Ja toisella kierroksella valitsijamiehemme äänestävät Vilhoa.
Rokka:
Me asetamme ehdokkaaksemme Martti Miettusen. Ahti Karjalaista ei voi ajatella,
sillä ihmisille on jostain syystä tullut mieleen varmaankin Kekkosen itsensä
luoma ajatus, että Karjalainen on Kekkosen luonnollinen seuraaja. Ihmiset
saattavat vahingossa äänestää häntä liikaa. Miettunen on taas sopivan väritön
hahmo. Tietysti riskinä on, että hän on Kekkosen näköinen kaljupää, mutta joka
tapauksessa pystyn pitämään huolen, että puolueemme valitsijamiehet ovat Vilhon
takana kakkoskierroksella.
Lammio:
Kokoomus tulee asettamaan ehdokkaakseen Matti Virkkusen. Virkkunen on itse
tietoinen suunnitelmastamme ja koska hän ei kuitenkaan tule saamaan ehdotonta
enemmistöä, hän tulee itse kannattamaan kakkoskierroksella Vilhoa kansallisen eheyden
nimessä. SMP:n Vennamo tulee olemaan vaaleissa ehdokkaana myös, hän on
tietoinen suunnitelmastamme, ja on viisasta että hänen tulee olla loppuun asti
Vilhon vastaehdokkaana, ettei vaalit ole liian itsestään selvät.
Saarinen:
Mediassa tulee nostaa jatkossa esille Vilhon saavutuksia niin sodassa kuin
rauhan aikana. Vilhon sukuhan on hämäläinen punakaartitaustainen torpparisuku,
ja suvun historiaa voidaan nostaa esille mahdollisimman paljon.
Punikkitaustainen torpparin poika, josta tuli Mannerheim-ristin ritari ja
sitten kansanedustaja. Kansallinen yhdistäjä. Seuraavan eduskunnan tehtävä on
puhdistaa Yle näistä kulttuurikommunisteista jotka suoraan sanottuna hävettävät
minuakin. Ei niillä ole työn tekemisestä mitään tietoa, vaikka ne siitä niin
laulavatkin.
Lammio
käveli kirjahyllyssään olevalle baarikaapille,otti sieltä pullon saksalaista
konjakkia, joka oli ollut hänellä jo vuodesta 1943. Jostain syystä hän oli
säästänyt sen. Nyt hän tiesi syyn. Hän kaatoi tukevat moukut neljään
konjakkilasiin, ojensi lasit miehille ja totesi:
-
Ensin puolueet, sitten eduskunta, ja sitten Tamminiemi. Meillä on paljon työtä
tehtävänä.
Miehet
kilistivät lasejaan. Tällä kilahduksella määriteltiin Suomen poliittinen
tulevaisuus kymmeniksi vuosiksi eteenpäin.
*
Kesäkuussa
1973:
Kolme
nuorta poliitikkoa, joilla oli takanaan loistava tulevaisuus katseli jokainen
tahollaan ihmeissään päivän lehteä, jossa oli otsikko kissankokoisin kirjaimin:
KEKKONEN
EI JATKA VUODEN 1974 JÄLKEEN
Nuoret
has-been poliitikot olivat nimeltään Erkki Tuomioja, Tarja Halonen ja Ilkka
Kanerva. Heidän elämänsä oli viimeisen kahden vuoden aikana kääntynyt
päälaelleen. Vielä muutama vuosi sitten kaikki näytti olevan kuin heitä varten
tehty ja edessä oli loistava tulevaisuus suomalaisina päättäjinä.
Sitten
kaikki kääntyi. Nyt heitä ei enää haluttu edes kunnallisvaaliehdokkaiksi.
Tyydyttämätön, ja mitä todennäköisimmin koko heidän loppuelämäkseen
tyydyttämättä jäävä vallanhimo jäyti narsistista mieltä, ja mielen taustalla
jäyti vielä hirveämpi kysymys:
Onko
minun etsittävä ihan oikeasti töitä?
*
Joulukuun
31. päivä vuonna 1973, Neuvostoliiton suurlähetystö:
Neuvostoliiton
suurlähetystössä KGB:n kenraali Viktor Vladimirov oli päättämässä raporttiaan.
Se oli enää viimeistä pistettä vaille. KGB:n suunnitelma Suomen vapaaehtoisesta
sovjetisoimisesta suomalaisten nuorten poliitikkojen omasta aloitteesta oli
alkanut lupaavasti ja näytti siltä, että se tulisi onnistumaan viimeistään
1990-luvulla. Suomi miehitettäisiin ja sovjetisoitaisiin laukaustakaan ampumatta.
Vuosikymmenen
vaihteessa joku oli muuttunut, ja Vladimirov älykkäänä ja rehellisenä miehenä
saattoi todeta, että suunnitelma oli viimeisen kolmen vuoden aikana mennyt
pahasti reisille. Ei siitä mihinkään päässyt. Vaikka politbyroo halusi tuloksia,
niin vuoden 1970 jälkeen hänellä ei ollut sille enää niitä esittää. Tsuhna oli
ollut kuitenkin ovelampi, ja vanha, sodat käynyt kaarti oli kaapannut vallan.
Vallankaappauksessa, jota ei virallisesti ollut tapahtunutkaan.
Nyt
Vladimirovilla ei ollut käsissään mitään muuta kuin suora sotilaallisen
tunkeutumisen uhka. Ja sen riskit olivat kuitenkin liian suuret. Poliittisen ja
soluttautumistoiminnan kannalta mahdollisuudet olivat olennaisesti
heikentyneet. Agentti Timon kohdalta saatettiin merkitä raportteihin, että
siirtymässä eläkkeelle, ei enää hyödyllinen. Nuoret lupaavat DDR:n kautta
värvätyt nousevat tähdet oli vanha asevelikaarti oli pudottanut virkakoneiston
alempiin kerroksiin ja piti huolen, että ne myös siellä pysyivät.
Uuden
sukupolven kohdalla Vladimirov oli pistänyt merkille, että Suomessa pystyyn
laitettavan peruskoulun myötä historianopetusta oltiin lisätty, ja Vladimirovin
suunnitelmiin nähden ikävällä tavalla tarkistettu. Virallisesti Suomen ja
Neuvostoliiton suhteet olivat tietysti edelleenkin hyvät ja luottamukselliset.
Vladimirov
löi raporttiinsa viimeisen pisteen. Johtopäätöksenä oli, että tilanne Suomen
kanssa kannattaa jättää hautumaan nykyiselleen seuraavaksi kahdeksikymmeneksi
vuodeksi. Ilman väkivaltaa se ei tule muuttumaan. Ja Neuvostoliittohan on
ikuinen. Sillä on aikaa odottaa.
Sen
sijaan tulee keskittyä Ruotsiin. Siellä uusi uusi nuori pääministeri oli hyvin
lupaava. Hänhän oli prototyyppiversio hyödyllisestä idiootista ja toimi KGB:n
asiamiehenä vaikkei sitä itse tajunnutkaan. Hänen värväämisensä olisi turhaa.
Ja Ruotsin poliittinen ilmapiiri oli muutenkin sellainen, että sitä saattaisi
muokata loppujen lopuksi ihan minkälaiseksi haluaisi. Ehkäpä silloin, kun Suomi
olisi vapaaehtoisesti sovjetisoidun Ruotsin ja Neuvostoliiton välissä
itsepäiset tsuhnatkin osaisivat päätyä väistämättömiin johtopäätöksiin. Päättäessään
raportin Vladimirov kirjoitti loppukaneetiksi, että näki välttämättömäksi
siirtonsa Tukholman suurlähetystöön paikallisen KGB:n päälliköksi.
*
Kevättalvella
1974:
Eduskuntatalo
oli täpösen täynnä. Oli alkamassa uuden presidentin virkaanastujaisseremonia.
Paikalla oli muun muassa pääministeri Antti Rokka. Mukana oli myös
sisäministeri Jussi Lammio. Samoin kuin maa- ja metsätalousministeri Johannes
Virolainen sekä Suomen Kommunistisen Puolueen puheenjohtaja Aarne Saarinen. He
kaikki esittivät toisilleen varsin merkityksellisen katseen, jota ulkopuolinen
ei ehkä olisi pystynyt lukemaan. Mahtoivatkohan he iskeä myös toisilleen
silmää.
Mukana
oli myös hyvin yrmyilmeinen Neuvostoliiton Suomen suurlähettiläs Vladimir
Stepanov. Samoin kuin toukokuussa Neuvostoliiton Tukholman suurlähetystöön
siirtyvä Viktor Vladimirov. Hänen ilmeensä oli huomattavasti Stepanovia
levollisempi. You win some, you lose some. Ehkä hänen katseestaan saattoi jopa
lukea tiettyä myötätuntoa ja arvostusta suomalaisia vastapelureitaan kohtaan.
Aikaisempi
presidentti Urho Kekkonen oli jäänyt pois seremonioista vedoten terveydelliseen
tilaansa.
Ylähyllyn
puolella, yleisön seassa seisoi myös arvokkaasti harmaantunut vanha mies. Hänellä
oli ikää jo 87 vuotta. Hänen vaimonsa seisoi hänen vierellään ja he katsoivat
aina välillä toisiinsa lämpimästi.
Vanha
mies oli ollut aikanaan torpparin poika ja torppari itsekin. Hän oli ollut myös
punakaartin komppanianpäällikkö ja selvinnyt nippa nappa hengissä
vankileiriltä. Hän oli kovan menneisyytensä, ja kahden sodassa kaatuneen
poikansa myötä kerännyt elämäänsä aimo annoksen katkeruutta. Aikanaan näytti
siltä, että katkeruus söisi hänet ennenaikaiseen hautaan.
Mutta
kun hänen vanhin poikansa palasi sodasta hengissä, ja nuorin poika oli halukas
ja kyvykäs jatkamaan tilaa, hänen katkeruutensa oli alkanut pikkuhiljaa sulaa,
ja sitä myötä hän oli sittenkin saattanut elää pitkän ja onnellisen elämän.
Vanhin poika oli luovuttanut tilan isännyyden nuorimmalle, ja halusi jatkaa
vain renkinä. Ehkä hän halusi sodan jälkeen vain rauhaa itselleen. Myöhemmin
pojan eno oli houkutellut vanhimman pojan mukaan kunnallispolitiikkaan. Ja
pojan rauhallinen ja harkitseva tapa käsitellä asioita oli nopeasti vienyt
pojan kunnanvaltuustosta eduskuntaan. Ja siitä aina ylemmäksi. Tämän ylemmäksi
ei Suomessa enää voisi päästä.
Akseli
Koskela pyyhkäisi silmiään ja totesi Elinalle, että on vähän liian kovalla tämä
ilmastointi täällä eduskuntatalossa, kun pistää silmät vuotamaan. Elina silitti
miehensä poskea, ja sen jälkeen he alkoivat kuunnella sitä, mitä kuuden vuoden
välein tässä talossa kuuluikin kuulla:
-
Minä, Vilho Johannes Koskela, jonka Suomen kansa on valinnut Suomen tasavallan
presidentiksi, vakuutan…
*
Helsingin
kaupungin virastotalo, Toinen Linja 4, maaliskuussa 1998:
Eräs
työhönsä läpeensä kyllästynyt Helsingin kaupungin sosiaaliviraston lakimies
katseli katkerana kalenteria ja laskeskeli aikaa eläkkeeseen. Lakimies oli
katkera, ja ihmetteli sitä, miksi hänen täytyy tällaisen paskasakin kanssa olla
tekemisissä päivästä toiseen. Hänhän oli ollut sentään aikanaan demareitten
nouseva tähti. Sitten jotain oli tapahtunut ja hänen poliittinen uransa oli
tyssännyt kokonaan. Häntä ei vaan kerta kaikkiaan ollut haluttu. Hän oli hetken
miettinyt liittymistä kommunisteihin, mutta näytti siltä että häntä ei haluttu
muualla kuin taistolaisissa ja se oli ollut hänellekin vähän turhan vierasta.
Olihan
hänelle jäänyt sentään asema SAK:n lakimiehenä. Ja sen hän oli aikonut hoitaa
niin mallikkaasti ja aggressiivisesti kuin pystyisi. Hän muisti eräät
TUPO-neuvottelut 1970-luvulta, jolloin työnantajapuolen edustajat olivat
myöhään yöllä todenneet, että eiköhän mennä välillä nukkumaan. Lakimies oli
ruiskinut työnantajapuolen päälle hajuvettään ja todennut, että eipä teidän
kannata tuolle haisten lähteä vaimojenne viereen. Neuvotellaanpa sopimus
valmiiksi.
Hajuvettä
ruiskiessaan lakimies oli kuvitellut, kuinka vuosikymmeniä myöhemmin hänestä,
Suomen ensimmäisestä naispresidentistä kirjoitettaisiin tarinoita hänen
aggressiivisuudestaan ja taktisesta osaamisestaan.
Mutta
kuinkas kävi?
Potkut.
Heti
seuraavana päivänä. Onneksi hän sai järkättyä itselleen vielä olemassa olevien suhteittensa
kanssa työpaikan Helsingin kaupungin sosiaaliviraston lakimiehenä, jossa hän
joutui olemaan päivittäin tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joita hän
inhosi. Mutta leipä oli pakko jostain repiä. Puoluekoneisto oli hyljännyt hänet
totaalisesti. Poliittisen uran rakentamisessa ei auttanut sekään, että hän
ryhtyi SETA-aktivistiksi.
Hän
oli halunnut rakentaa Suomea tiettyyn suuntaan. Haluamaansa suuntaan. Mutta
Suomi ei halunnut hänen suuntaansa. Ja Suomi oli voittanut. Hänellä ei ollut jäljellä
kuin katkeruus, ja kalenteri, josta hän laski eläkepäiviään. Jo nuorena häneen
pesiytynyt, kaiken ylitse menevä vallanhimo ei ollut hänestä koskaan häipynyt.
Ja hän tiesi, ettei hän sitä koskaan pystyisi enää tyydyttämään. Hän saattoi
vain ottaa vastaan seuraavan asiakkaan ja odottaa eläkettään.
Voi
perkeleen perkele, miten ihmeessä tässä näin kävi…
*
*
*
*
*
*