KOLMAS YMMÄRRYSHARJOITUS

Ensimmäinen osio

Mainio blogistikollegani Vasarahammer on kertonut Ruotsin tilanteesta parissakin hyvässä kirjoituksessa. Siellähän vasemmistolainen Researchgruppen on tonkinut esille kansallismielisiin keskustelupalstoihin osallistuvien ihmisten henkilötietoja, yrittänyt selvittää heidän luottotietojaan, pitänyt varsin arveluttavia henkilörekisterejä ja muutenkin ylpeillyt lähestyvänsä toiminnassaan Stasi-tasoa. Päätavoitteena on tietenkin hankaloittaa ruotsidemokraattien kannattajien elämää. Suomessa taas vastavaa harrastaa pienemmässä mittakaavassa (johtuu epäilemättä resurssien, ei halun puutteesta) ”jatkuvan käsitteiden määrittelyn ajattelukustannusyhtiö Andersson & Koivulaakso”.

Vasarahammerin sivuilta löytyy tarkemmat selvitykset näistä ruotsalaisista sankareista (uskoisin suurimman osan tämän blogin lukijoista ne jo lukeneenkin) ja suomalaisten sankareittemme aikaansaannokset ovat muutenkin tuttuja, joten en niitä rupea tässä toistamaan.

Pyrin miettimään asiaa enemmänkin inhimilliseltä kannalta. Jotenkin ymmärtääkseni sen, että mikä saa ihmisen ottamaan elämäntehtäväkseen haamujen jahtaamisen. Haamunahan tässä on tietenkin se äärioikeisto, jota on kumminkin vuosien etsinnän jälkeen löydetty suorastaan nolottavan vähän ja silloin äärioikeistoksi on luonnollisesti pitänyt alkaa tulkita aivan tavallisia ihmisiä.

Mikä voisi olla se suurin kannustava voima tähän ristiretkeen?

Ensimmäisenä vaihtoehtona voisi ajatella, että niin Suomessa kuin Ruotsissa todellakin on olemassa satoja, ellei peräti tuhansia aseistettuja ja järjestäytyneitä äärioikeistolaisia, jotka ovat sekä kykeneviä että halukkaita väkivaltaan ja joitten toiminta on alkamassa ihan näillä hetkillä, ettei jopa eilen. Eikä siinä silloin sen kummempaa, tokihan sellaista vastaan tulee taistellakin.

Ongelmana tässä ykkösvaihtoehdossa on tosin se, että missään sellaisia ei näy, ja epäilemättä poliisi olisi puuttunut asiaan, eikä poliisi välttämättä ole niin sokea kuin esmes Danin Tiedustelupalvelu kuvittelee. Tietysti voisihan sitä ykkösvaihtoehtoa perustella sanomalla, että poliisi on näissä ryhmittymissä mukana, mutta silloin herää mieleen kysymys, että kuinka perustelijat ovat enää yleensä hengissä. Tietysti voi todeta senkin, että kun meillä kansallismielisten blogien pitäjilläkin tuppaa olemaan melko säännöllisesti äärioikeistolaisen status, niin tässä tapauksessa epäilemättä kuuluisin itsekin tällaiseen organisaatioon, eikä minulla olisi tarvetta ymmärrysharjoitukseen, vaan rassaisin pyssyjäni turpa kuolassa ja hullunkiilto silmissä ja töljäisin itseäni pelistä ja pähkäilisin, että onko toi sininen kravatti nyt varmasti sävy sävyyn tuon mustan paidan kanssa. Ja kun tosiasiassa minäkin keskityn pääasiassa munien raapimiseen.

Luulen, että ykkösvaihtoehto ei oikein pelitä.

Toisena vaihtoehtona voisin ajatella, että vaikka mitään varsinaista näyttöä näistä äärioikeistolaisista järjestöistä ei ole, niin heillä on vakaa usko siihen, että kyllä niitä on olemassa. Ne vaan täytyy löytää, osoittaa sormella ja paljastaa todeksi. Tässä tapauksessa uskoa voi verrata muihinkin uskonnollisiin kokemuksiin, ja todeta, että kun tuntee jostakin asiasta tarpeeksi vahvoja tunteita, niin se asia muuttuu todeksi ja varsinkin kun asiaa vatvotaan samanhenkisessä seurassa tulee usko valettua teräsbetoniin.

Voi olla, että tämä usko on kehittynyt tämäntyyppisille ihmisille ajan kuluessa ja pitkälti median vaikutuksesta. Media on jo vuosikaudet kirjoittanut jatkuvalla soitolla äärioikeistosta. Missään sitä ei näy, mutta kun siitä on tarpeeksi kauan kirjoitettu, sen olemassaolo on todistettu jo kirjoitusten määrällä. Ja kun se oli kerran toteennäytetty, saattoi ryhtyä kirjoittamaan äärioikeiston väkivallasta. Siinä toimii sama mekaniikka, ja kun sitä on tarpeeksi kauan harrastettu, niin ollaankin jo tilanteessa jossa ihan toteen näytetty  vasemmistolainen väkivalta onkin vain puolustusreaktio äärioikeistolaiseen väkivaltaan, joka varsinaisesti oli olemassa vain toimittajan pääkopassa. Ihminen uskoo mihin haluaakin uskoa, ja varsinkin toisten omaisuutta tärvellessä on tietysti mukavaa, jos asiassa on jonkunlainen, vaikka edes keksimällä keksitty moraalinen oikeutus.

Tässä kakkosvaihtoehdossa on tietysti se paha puoli, että kun sitä demonia etsitään, niin listalle päätyy sitten paljon aivan tavallisia ihmisiä, joilla ei etsityn demonin kanssa ole mitään tekemistä. He vaan sattuvat olemaan asioista eri mieltä kuin etsijät. Ja silloinhan on helppoa ottaa käyttöön tämä ”käsitteiden määrittely”.

Kakkosvaihtoehtoa en pidä mitenkään mahdottomana.

Kolmosvaihtoehto on tietysti roolipelaaminen, mistä olen aikaisemminkin maininnut. On mukavaa leikkiä partisaania sellaista vihollista vastaan, joka ei taatusti lyö takaisin, kun sitä ei edes ole.  Roolipelaamisen aatteellinen pohja valitaan tietysti sen mukaan, mikä valtiossa sattuu vallitsevana trendinä olemaan ja tässä tapauksessahan ei ole oikeastaan muuta vaihtoehtoa kuin vasemmistolaisuus. Tässä vaihtoehdossa on vain se ongelma, että vanhetessaan ihmisen kuvittelisi kasvavan pois roolipelaamisesta ja keskittyvän esim. työn tekemiseen ja muuhun tämmöiseen arkisempaan asiaan. Ja kun näihin ruotsalaisiin demonin etsijöihin kuuluva Mathias Wåg on kuitenkin jo yli neljäkymmentä, niin ehkä tässä ei roolileikistä sittenkään ole kysymys.

Neljäs vaihtoehto on tietysti puhdas opportunismi. Kun on huomattu, että rahoitus järjestyy, niin silloin saatetaan tuumia niin kuin Porno-Sundman aikanaan, että tästähän se leipä lähtee. Silloin jää jäljelle oikeastaan vain kysymys, että saako huorata ja missä määrin, ja vastaus on se, että kysymys on itsessään turha, sillä jos on kysyntää, niin tarjontaa löytyy varmasti.

Asiaa sottaillessani en hylkää edellä esitettyjä vaihtoehtoja, mutta vahvimpana vaihtoehtona noin henkilökohtaisesti pidän vaihtoehtoa viisi eli arvot ja asenteet ja täydellinen kykenemättömyys sietää vastakkaisia arvoja ja asenteita. Mitä tietysti voi pitää inhimillisenä heikkoutena ja sosiaalisten taitojen puutteena. Heidän kyyläämänsä ihmiset eivät ole mitään fasisteja. Mutta heillä on aivan toisenlaiset arvot ja asenteet kuin kyylääjillä. Ja sitä nämä ihmisoikeuksien nimissä toimivat niin sanotut aktivistit eivät voi sietää. Heille ei sovi, että arvoista ja asenteista keskustellaan ja mikseipä vaikka riidelläänkin. He haluavat hiljentää eri mieltä olevat ihmiset, nostaa heidät julkiseen häpeään ja rangaista heitä.

Asiaa sottaillessani tuumin, että tähän liittyy myös jonkunlainen egokysymys. Näkisin, että nämä ihmiset pitävät vanhantyylistä demokratiaa ja käsitettä sananvapaudesta vanhentuneena ja hylättävänä, koska se ei palvele heidän tarkoitusperiään. He haluavat päivittää ne uuteen versioon, jossa hyväksyttävät arvot ja asenteet määrittelee ja sanelee pieni eliittijoukko. Ja tähän pieneen eliittijoukkoon he mieltävät kuuluvansa, koska heillä on mielestään oikeus kuulua siihen.

Toinen osio

Tästä pääsemme Alexander Stubbiin, joka näin äkkiseltään kuvittelisi kokoomuslaisena ministerinä olevan varsin kaukana ruotsalaisista ja suomalaisista äärivasemmistolaisista. Yhtä kaikki, sottailen seuraavaksi häntä. Stubbhan tuoreeltaan avautui siitä, mistä hän avautuu jatkuvastikin, eli hän oli käyttänyt kuluneella viikolla paljon aikaa miettien, miten Suomesta saadaan vielä moniäänisempi ja eläväisempi maa, ja tullut taas kertaalleen johtopäätökseen, että enemmän kuin kansallisia toteemeja Suomi tarvitsee nyt moninaisuutta.

Täähän on kuultu noin x kertaa. Sottailuni varsinainen aihe ei ole sinänsä Stubbin loihelausuma:

Suomi tarvitsee ensinnäkin lisää väestöllistä moninaisuutta, vaikka hyvään suuntaan on menty jo jonkin aikaa

Mutta siitä on hyvä todeta tietysti jotakin. Suomihan on – ei niin kovinkaan väestöllisesti monimuotoisena maana – saavuttanut melko huonoista lähtökohdista ihan kohtuullisen hyvinvoinnin, ja täällä ollaan pärjätty suht mukavasti. Jos Suomessa on joku olennaiselta osalta rikki, ja sillä tavalla rikki, että se on ehdottomasti paikattava tällä väestöllisellä monimuotoisuudella, on Stubbin velvollisuus ensin osoittaa, mikä on rikki. Stubbin velvollisuus on myös osoittaa, millä tavalla tämä viimeisen kymmenen vuoden aikana kasvanut väestöllinen moninaisuus on muuttanut Suomea parempaan suuntaan. Minkä vian se on korjannut? Millä tavalla pääkaupunkiseutu on parantunut, kun siellä on 160 rekisteröityä äidinkieltä ja 150 kansallisuutta niin kuin Stubb hehkuttaa? Jos Stubb esittää väitteitä, ei pelkkä väite riitä, vaan se tulee perustellakin.

Vaan se, mikä minua ymmärrysharjoitukseni kannalta varsinaisesti kiinnostaa, on Stubbin lausuma:

Olennaisin ajatukseni on, että meidän ei pidä pelkästään sietää moninaisuutta vaan suorastaan edistää sitä.

Lienenkö yksinkertainen, mutta omasta mielestäni moninaisuuteen kuuluvat mm. ihonvärin lisäksi tässä jutussa jo aiemmin mainitut arvot ja asenteet. Ulkomailta tänne tulevat ihmiset tuovat mukanaan toisenlaisia arvoja ja asenteita, ja tämä lienee Stubbin mielestä erinomaisen hyvä. Mutta olen kyllä pannut merkille, että varsinaisilta kantasuomalaisilta Stubb ei hyväksy omistaan poikkeavia arvoja ja asenteita. Ei tavallisilta kansalaisilta eikä edes vertaisiltaan kansanedustajilta.

Ei ole pitkäkään aika siitä, kun eduskunnassa käsiteltiin romanian mustalaisia ja Stubb määritteli pokkana kansanedustaja Jussi Halla-aholle, minkälaista keskustelua asiasta saa ja ei saa käydä, ja millä sävyllä. Halla-aho kun edusti erilaisia arvoja ja asenteita kuin Stubb. Moninaisuutta julistava Stubb hyväksyy vain oman näkemyksensä moninaisuudesta. Siihen ei kuulu hänen linjastaan poikkeavat arvot ja asenteet. Varsinkin, jos ne ovat suomalaisia arvoja ja asenteita. Niistä ei tule edes keskustella, ne tulee vaientaa. Niitä ei saa olla olemassa.

Minullahan ei ole selitteläätiön ja sovelletun spedestetiikan maisterin tutkintoa, joten en tietenkään ole oikeutettu tekemään johtopäätöksiä. Mutta mieleeni tulee kuitenkin ajatus, että Stubb muistuttaa hyvin paljon näitä ykkösosiossa käsiteltyjä äärivasemmistolaisia. Nähdäkseni myös Stubbilla on kyseessä jonkunlainen egokysymys, inhimillinen heikkous ja sosiaalisten taitojen puute. Omista poikkeavat arvot ovat hänelle henkilökohtainen loukkaus. Ja epäilemättä hänkin pitää vanhantyylistä demokratiaa ja käsitettä sananvapaudesta vanhentuneena ja hylättävänä, koska se ei palvele hänen tarkoitusperiään. Hän haluaa päivittää ne uuteen versioon, jossa hyväksyttävät arvot ja asenteet määrittää ja sanelee pieni eliittijoukko. Ja tähän pieneen eliittijoukkoon hän mieltää kuuluvansa, koska hänellä on mielestään oikeus kuulua siihen.

Ja huvittavaa kyllä, nämä äärivasemmistolaiset hyväksyvät täysin Stubbin näkemykset väestöllisestä moninaisuudesta. Sekä arvojen moninaisuudesta ts. pelkästään yhdenlaisten arvojen hyväksymisestä. Minä en näe mitään varsinaista eroa Stubbissa ja näissä äärivasemmistolaisissa, vaikka heidänhän pitäisi olla poliittisen kentän vastakkaisilla puolilla. Molemmat pitävät kansallisvaltiota ja kansallismielisesti ajattelevia ihmisiä vihollisenaan, joitten arvoista ja joitten esittämistä kysymyksistä ei tule edes keskustella. Ja yksikään hallituspuolue ei ole kyseenalaistanut niitä arvoja ja asenteita, joita esittävät niin äärivasemmistolaiset demoninmetsästäjät kuin oikeistolaiseksi mainittu ministeri Alexander Stubb.

Vaikken minä tunnetusti mitään mistään ymmärräkään, niin päässä pyörii silti kysymys, että oliskohan sitä fasismia koko ajan etsitty vähän väärästä paikasta?