TYÖSTÄ JA TURHASTA TYÖSTÄ

1. Työstä

Käsittelen nyt hetkisen verran omaa ammattiani, eli sosiaalipiipertämistä. Periaatteessa asiaa olisi voinut käsitellä noin puolitoista kuukautta sitten, kun eräs youtubessa näkyvä video oululaisten huostaanotettujen lasten noutamisesta kotoaan herätti melkoisen kohun. Siinä vaiheessa päätin olla hiljaa, sillä seurasin toki keskustelua ja siellä oli pääasiassa vallalla koko alaan kohdistuva lynkkausmieliala ja alani on muutenkin sellainen, että siitä kovin helposti julistetaan puhdasta mutu-tuntua puhtaana faktana.

Kyseisestä Oulun tapahtumasta en voi sinänsä sanoa mitään, sillä en tiedä taustoja. Ja toisaalta jos tietäisin, en siltikään voisi kommentoida, sillä minulla on salassapitovelvollisuus. On helppo sanoa, että piiloudutaan salassapitovelvollisuuden taakse, mutta kuinka muuten toimittaisiin? Tällä alalla käsitellään huomattavan intiimejä ja raakojakin ihmisten yksityisasioita, eikä niitä kerta kaikkiaan voi huutaa turuilla ja toreilla ihmisten kuultavaksi.

Kirjoitan siis yleisellä tasolla, ja totean, että tässä asiassa ei ole varsinaista ehdotonta totuutta. Juoksuhaudat on kaivettu, eikä kummissakaan montuissa olevat ihmiset ole varsinaisesti väärässä, jos kohta eivät täysin oikeassakaan. Kolikossa on todellakin kaksi puolta. Niistä puolista voi todeta ammattini puolelta, että ihmisiä se ei koskaan miellytä. Kyseisessä Oulun tapauksessa lastensuojelu reagoi, ja sen seurauksena siltä vaaditaan päitä vadille. Ei ole pitkäkään aika, kun oli järkyttävä pikku-Eerikan tapaus, jossa lastensuojelu ei reagoinut. Siinäkin vaadittiin päitä vadille, enkä pidä ollenkaan mahdottomana, että molemmissa tapauksissa hyvin moni sama ihminen on vaatinut näitä päitä vadille. Tuomitseminen on helppoa, ja molemmat tapaukset muuttuivat hyvin nopeasti sosiaalipornoksi.

Näin alkuun tulee muistuttaa, että minä en ole niitä henkilöitä, jotka tekevät sijoittamispäätöksiä. Minä olen niitä, joitten tykö huostaanotetut sijoitetaan laitokseen. Mutta aika hyvä näppituntuma näihin huostaanottoihin ajan myötä kehittyy. Ja suurin osa huostaanotoista on kyllä aivan aiheellisia, ja niissä ainoa ongelma on oikeastaan se, että ne tehdään liian myöhään. Kunnat haluavat säästää, ja silloin ne satsaavat ns. avohuollon tukitoimenpiteisiin.

Avohuollon tukitoimenpiteissä on vain se ongelma, että ne ovat vapaaehtoisia, ja ne nuoret, jotka niitä eniten saattaisivat tarvita, eivät ota niitä vastaan. Ja nämä tukitoimenpiteet loppujen lopuksi kuitenkin ovat pääosin keskustelua, vaikka esim. jotain loma-, leiri- ja virkistystoimintaakin on. Yhtä kaikki, jos nuori on aloittanut vakavan häiriökäyttäytymisen ja päihteitten käytön, nämä keinot eivät riitä, sillä niillä ei pystytä tätä kehitystä pysäyttämään jos nuori ei itse halua pysähtyä. Ja valitettavasti aina useammin mukana on vanhempien avuttomuus. Aina useammin häiriökäyttäytyviä nuoria tulee perheistä, joissa puitteet ovat aivan kunnossa ja vanhemmat työssäkäyviä ja ns. yhteiskunnan rullissa täysin mukana olevia ihmisiä. Ei siis mitään ns. syrjäytyneitä. Ongelmana vain on, että he eivät ole missään vaiheessa oppineet sanomaan lapselleen ei. Ja silloin jossain elämänvaiheessa alkaa hihna luistamaan.

Ollaan siis tilanteessa, jossa avohuollon tukitoimenpiteet eivät auta, mutta niillä on saatu lykättyä huostaanottoa ja sijoitusta pari vuotta ja ongelmat ovat tietysti siinä vaiheessa kärjistyneet. Tässä vaiheessa kunta sitten yrittää löytää nuorelle sijaisperheen tai pienen, max nelipaikkaisen perhekodin, sillä ne ovat halvempia kuin laitokset. Tässä on vain ongelmana se, että eivät niin sijaisperheet kuin pienet perhekoditkaan halua ottaa vastuulleen valmiiksi päihdeongelmaista ja rikoskierteen aloittanutta 15 – 16-vuotiasta nuorta. Ja se on täysin ymmärrettävää. Ei sellaisissa paikoissa resurssit riitä.

Ja lopulta edessä on sitten laitossijoitus. Joka maksaa yhteiskunnalle tommoset +300 euroa vuorokaudessa. Kun seurasin tuosta eräästä huostaanotosta kertoneesta videosta liittyvää keskustelua, niin huomasin, että siellä suurimmassa vihan tähtäimessä olivat yksityiset lastensuojelulaitokset. Niitä pidettiin puhtaina rahankeräämisyrityksinä, joita kunnalliset lastensuojelun sosiaalityöntekijät ruokkivat.

Sehän on selvää, että mikäli jollain kunnallisella sosiaalityöntekijällä on yhteyksiä yksityiseen laitokseen, niin tällaiset ihmiset täytyy jäävätä tehtävistään. Mutta minulla on jonkun verran yhteyksiä niihin ihmisiin, jotka ovat sen yksityisen laitoksen pistäneet pystyyn. Itse asiassa olen heille hieman kateellinen, sillä itse olen ollut aina luonteeltani hieman renki, eikä minusta sellaiseen yritykseen olisi ollut.

Totta kai yksityisen lastensuojelulaitoksen pystyyn pistäneet ihmiset ovat halunneet lisää rahaa työstään. Esimerkiksi yksityisissä lääkäriasemissa työskentelevien lääkärien kohdalla asiassa ei nähdä mitään ongelmaa. Mutta laitosten perustamiseen on ollut toinenkin syy, sillä nämä ihmiset ovat olleet kuitenkin myös ammatillisesti kunnianhimoisia, ja halunneet todellakin saada työssään aikaan jotakin. Samoin he ovat halunneet ottaa työn omaan käsiinsä ja päästä eroon byrokraattisista julkishallinnon johtajista, joitten ainoa merkittävä piirre on se, että he eivät kyseenalaista vallitsevaa järjestelmää millään tavalla.

Osa yksityistä laitoksista toimii paremmin kuin julkiset laitokset. Osa toimii huonommin, osa on todella huonoja. Julkiset laitokset ovat siinä jossain välissä. Ja voidaan todeta, että julkiset laitokset toimivat täsmälleen samalla tavalla kuin yksityiset laitokset. Julkisten lastensuojelulaitosten pääprioriteetti ei ole se, että ne tarjoavat mahdollisimman hyviä lastensuojelupalveluja. Niitten pääprioriteetti on vain ja ainoastaan se, että niitten täyttöaste on mahdollisimman korkea. Sinne sijoitetut nuoret ovat ainoastaan bensaa koneeseen, että laitos itsessään pystyy näyttämään sen, että se on kustantanut toimintansa itse. Mikä tietysti on paskapuhetta, sillä kyse on ainoastaan julkisen rahan siirtämistä yhdeltä julkiselta toimijalta toiselle julkiselle toimijalle. Penniäkään ei tienattu.

Itse pitkään tätä ammattia tehneenä näen, että laitoksia pitäisi verrata palokuntiin. Me annamme apua tarvittaessa. Mutta toimintamme ei ole nykyisin sellaista. Tilanne muuttui tämän kaltaiseksi silloin 1990-luvun laman myötä, jolloin talouspuolesta vastaavat tahot määrittelivät toimintamme, vaikka heillä ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä toimintamme on.

Jos lukija haluaa syyllistää yksityisiä laitoksia, hänen täytyy muistaa, että ne tarjoavat palveluja siksi, että julkisia palveluja ei ole tarpeeksi. Jos lukija haluaa muutosta asiaan, hänen tulee vaatia lisää julkisia palveluja. Vaikka en itse sosialismin kannattaja olekaan, niin näkisin, että lastensuojelu tulisi irrottaa kunnista ja siirtää kokonaan valtion taakse. Silloin kunnat voisivat keskittyä itse ongelmiin, eikä siihen, onko siihen varaa, ja täytyykö kunnan saada valtiolta kierrätettyä rahaa.

Mitä taas tulee noihin lastensuojelun sosiaalityöntekijöihin, on minulla siihen oma, pitkän uran tuoma näkemykseni. Kun olen seurannut tuota sosiaalipornoa, olen huomannut, että ongelmana pidetään sitä, ettei tarjolla ole tarpeeksi paljon koulutettuja sosiaalityöntekijöitä. Itse olen ollut melko paljon tekemisissä näitten ns. koulutettujen sosiaalityöntekijöitten kanssa, eivätkä kokemukset ole olleet kovin kaksiset. Pelkkä koulutus ei anna ihmiselle ihmistuntemusta, pelisilmää eikä tilannetajua, mitä heidän työssään tarvitaan. Itse kaipaan niitä vanhoja vielä 1990-luvulla vaikuttaneita sosiaaliämmiä, joilla ei ehkä ollut niin hyvä koulutus kuin nykyisillä, mutta heillä oli tilannetaju ihan muuta toista kuin näillä nykyisillä yliopistokoulutetuilla kollegoillaan.

Ehkä oikea ratkaisu lastensuojelun sosiaalityöntekijöitten kohdalla olisi jonkunlainen oppisopimus/kisällijärjestelmä, jossa aloitteleva sosiaalityöntekijä olisi vanhemman opastuksessa ja oppisi työtään käytännön kautta.

Tämmöinen oppisopimus/kisällijärjestelmä olisi mielestäni hyvä, sillä nykyinen lastensuojelujärjestelmä tekee myös virheitä. Eli väärin perustein tehtyjä huostaanottoja. Kyllä niitäkin tapahtuu, aivan turha siitä on väittää vastaan. Ja ne ovat raakoja tapauksia, koska niissä tapauksissa sosiaalikoneiston on hyvin vaikeaa tunnustaa olleensa väärässä, ja koneistolla itsellään on enemmän massia käydä käräjiä kuin väärin perustein huostaanotetun lapsen vanhemmilla. Järjestelmä ei saa olla väärässä, ainakaan se ei voi tunnustaa olleensa väärässä ja sen vuoksi se tukee virkamiestä, vaikka tietää sen tehneen virheen. Ja tämä aiheuttaa inhimillistä kärsimystä. Tässä on moka, se tulisi korjata, ja vähän äkkiä tulisikin.

2. Turhasta työstä

Kun julkisuudessa keskustellaan aiheesta ”lastensuojelun tila”, keskustelua käydään nimenomaan sosiaalityöntekijöistä ja huostaanotoista. Ne, jotka tekevät tätä työtä ammatikseen, tietävät, että alalla on myös toinen, hyvin merkittävä ongelma. Ja se on työkalujen puute.

Asiaa taustoittaessa tulee muistuttaa, että laitoksiin sijoitetuilla nuorilla kun on aivan oikeasti hyvin vakavaa häiriökäyttäytymistä, alkava rikoskierre ja hyvää vauhtia kehittymässä oleva päihdeongelma. Sijoituksella laitokseen tämä kierre pyritään katkaisemaan. Aikanaan asiaan saattoi vaikuttaakin, mutta tilanne on pikkuhiljaa päätynyt päälaelleen, eikä laitosten työntekijöillä ole oikein mahdollisuutta tehdä mitään.

Tämä johtuu uudesta lastensuojelulaista, sen ylitiukasta tulkinnasta ja ennakkotapausten pelosta. Alasta itsestään aivan kuutamolla olevat lakimiehet ovat määritelleet alan kuvan, ja lopputulemana on se, että laitoksiin sijoitettujen nuorten oikeuksia vahditaan jo niinkin tiukasti, että oikeastaan sijoitukset alkavat olla täysin turhia, sillä häiriökäyttäytymiseen ei pysty puuttumaan. Sanotaanko että noin viisi minuuttia kestävä ratsaus (jos siihen ylipäänsä saadaan lupa) saa aikaiseksi puolitoista tuntia paperityötä. Kaikenlainen fyysinen rajoittaminen alkaa pian olla täysin mahdotonta.

Kun laitoksiin sijoitetaan nuoria, joille ei puhe ole tehonnut, ja laitoksissa työskentelymenetelmänä alkaa olla enää pelkkä puhe, ovat laitokset tavallaan tekemässä itsensä tarpeettomiksi. Miksi maksaa yli satatuhatta euroa vuodessa pelkästä säilyttämisestä? Ja tilanne on se, että hyvin monessa laitoksessa vallitsee jo nykyisin täydellinen nuorten anarkia, ja se tietysti polttaa henkilökunnan loppuun. Tilanne ei palvele ketään. Ja vähiten se palvelee näitä sijoitettuja nuoria. Nyt tilanne on sellainen, että hyvin usein laitokseen tulevalla nuorella on alkava itsetuhoinen kierre, Keravan kokoinen ego ja onnettomat elämäntaidot. Ja laitoksesta lähtiessään hänellä on paheneva itsetuhoinen kierre, Teksasin kokoinen ego ja onnettomat elämäntaidot.

Virallisesti alalla ei tietenkään ole mitään ongelmaa. Alan henkilökunta (enemmistönä jo pitkään naispuoliset työntekijät) ovat koulutetumpia kuin koskaan. Ja silloin tilanteen täytyy olla parempi kuin koskaan, sillä alallamme – niin kuin julkishallinnossa yleensäkin – tuijotetaan pelkkiä papereita, ei käytännön työtaitoa. Lastensuojelu on osa järjestelmää. Ja järjestelmähän ei ole koskaan väärässä.