ANTERO LÄRVÄNEN JA POKAALIT VITRIINISSÄ

- Hyvää päivää hyvät kuulijat. Täällä Antero Lärvänen Huitsinnevadan paikallisradion ja Huitsinnevadan Paikallisdemokraatin yhteislähetyksessä. Maailmalla mietitään, että ruvettaiskos sitä sotimaan vai annettaiskos asian kumminkin olla  ja tilannetta tulee tietysti seurattua kylmä rinki erään tietyn pyörylän ympärillä. Siitä huolimatta elämä täällä Suomessamme etenee entiseen malliin ja tapetilla on myös huomattavasti paikallisempia ongelmia, ja tässä lähetyksessä pureudumme yhteen niistä.

- Ongelmana on esille nostetut ja jatkuvat vaatimukset eläkeiän nostamisesta. Lukijat ja kuulijat ovat ottaneet suurin joukoin yhteyttä toimitukseen ja heidän esittämä näkemyksensä on tämä: vaikka eläkeikää väkisin nostetaan, niin eihän se välttämättä tarkoita, että ihmiset tosiasiassa jaksaisivat eläkeikäänsä saakka. Varsinkin ne, jotka työkseen ihan oikeita töitä tekevät. Tilannetta voisi verrata siihen, että auto määrätään poliittisella ja hallinnollisella päätöksellä kulkemaan tyhjällä tankilla vielä sata kilometriä. Vaikka eihän se ilman bensiiniä minnekään liiku.

- Olemme kysyneet tämän asian tiimoilta selityksiä niin poliittisilta päättäjiltä, virkamiehistöltä ja elinkeinoelämän edustajilta, mutta valitettavasti olemme saaneet vastaukseksi tyylipuhdasta haavadeshalluaisesmellellemkukkuuta josta ei ota tolkkua edes muinaissanskriitin tutkijaprofessorikaan. Siispä olemme päätyneet jälleen kysymään selitystä rautaiselta ammattilaiselta. Tohtori Adolf Butler, suomalaisen selitteläätiön grand old man, tervetuloa lähetykseemme.

- Kiitos, Antero, ja tervehdys jälleen kaikille pinnanmaalaisille.

- Tohtori Butler. Maassamme on esiintynyt vaatimuksia, että eläkeikä nostettaisiin 68:aan ikävuoteen. Hyvin monet kuuntelijamme ovat olleet asiasta huolissaan. On monia ammattiryhmiä, joissa ihmiset alkavat jo päälle viisikymppisenä olla melko rikki. Ja kuusikymppisenä suorastaan romuna. Näitä aloja ovat mm. rakennus- ja metalliala, sekä yleensäkin teollisuus. Näihin kuuluvat myös hoitotyön ja suojelutyön edustajat. Merkillepantavaa on, että nämä alat koostuvat nimenomaan suorittavan työn tekijöistä, eli niistä ihmisistä, jotka varsinaisesti pitävät tämän maan pystyssä. Tuntuu jokseenkin epäreilulta, että kun nämä ihmiset eivät enää pysty työtään tekemään, he ajautuvat sairaslomille ja siitä vuosien mittaan peruspäivärahalle. Ja kun tarpeeksi kauan on oltu siellä peruspäivärahalla, niin eipä se eläkekään sitten kovin hääppöinen ole.

- Niin. Asia voi sinänsä tuntua varsin epäreilulta, varsinkin niille ihmisille, joita asia koskee. Minuahan se ei onneksi koske. Mutta epäreiluuden yli menee kuitenkin asioitten suurempi priorisointi. Kun ajatellaan uudelleenmääriteltyä hyvinvointia, niin tämä on suorastaan välttämätön askel.

- Millä tavalla välttämätön askel?

- Luonnollisesti sillä tavalla, että meillähän on olemassa erittäin suuri julkinen sektori, ja siinä huomattava joukko ei-suorittavia työntekijöitä, tai osuvampi termi olisi varmaankin palkannauttijoita. Heillä on yliopistollinen koulutus, ja eihän siitä semmoisesta mitään tule, että yliopistollisesti koulutettu ihminen joutuisi kituuttamaan jollain onnettomalla peruspäivärahalla ja palkannauttimisuransa jälkeen pelkällä kansaneläkkeellä. Heille on taattava riittävä eläke, ja kun kakkkua ei ole loputtomiin, niin jostain on silloin karsittava. Ja tässä tapauksessa karsitaan suorittavan tason työntekijöitten eläkkeistä.

- Yliopistolliset joutotyöntekijät jaksavat kyllä oikein mainiosti nauttia palkkaa 68-vuotiaaksi. Jos unohdetaan absoluuttinen työn määrä ja puhutaan vuosista, niin voidaan kyllä todeta, että esim. 68-vuotiaana eläkkeelle siirtyvä kunnallinen jatkuvan projektin aloitus- ja lopetuspäällikkö on tehnyt työvelvollisuutensa huomattavasti paremmin kuin vaikkapa 53-vuotiaana työmailla selkänsä särkenyt ja työelämästä ulos joutuva metallimies. Tokihan hän silloin ansaitsee myös paremman eläkkeen. Kun se metallimies on sitten yhteiskunnan elätettävänä huomattavan pitkään. Varsinkin jos se ei hoksaa kuolla ajallaan, sanotaan nyt 55-vuotiaana.

- En nyt oikein mahda sille mitään, että epäreiluuden tunne vain kasvaa. Tuo nimenomainen metallimies kun on työuransa aikana ollut koko ajan nettomaksaja, joka on pitänyt myös tämän kunnallisen jatkuvan projektin aloitus- ja lopetuspäällikön leivän syrjässä kiinni. Metallimies on tuottanut valtiolle sileitä seteleitä, kun taas tämä julkishallinnon heppu on ollut koko ajan pelkkä menoerä. Lisäksi metallimies on kouluttautunut hommiinsa ennen armeijaa ja tehnyt hommia heti intistä päästyään. Metallimiehen elättämä heppu taas on ollut yliopistolla hyvinkin kolmekymppiseksi ja sen jälkeen tehnyt työurallaan sertifikoitua jonninjoutoa.

- Antero, sinulla on ikävä tapa takertua yksityiskohtiin. Se johtuu siitä, ettet ymmärrä uudelleenmääritellyn hyvinvoinnin käsitettä.

- Autatkos sitten minua ymmärtämään?

- Tottahan toki. Kansallista hyvinvointia voi määritellä monella tavalla. Sen vanhentuneen tavan mukaan riitti ajatus, että mahdollisimman monella olisi varaa ostaa metukkaa leivälleen ja hankkia mopon ja myöhemmin mossen. Ehkäpä jopa omakotitalon. Tämä hyvinvoinnin määrittelytapa unohtaa täysin ei-aineelliset arvot. Uudelleenmääritellyn hyvinvoinnin mukaan kansakunta voi sitä paremmin, mitä enemmän sillä on ei-aineellisten asioitten parissa työskenteleviä ihmisiä. Kyse on siis puhe-, kirjoitus- ja ajattelutyöstä. Tai no, ehkä se ajattelu on tässä hieman liioiteltua, mutta ymmärrät idean kyllä. Tässä maamme on upealla tiellä. Se siirtyy ensin rasvasta, pulteista ja muttereista mukavaan paperinrapinaan ja ajan myötä pelkkiin puhtaisiin ja tahrattomiin ajatuksiin. Dialogilla leipää pöytään, Antero, dialogilla leipää pöytään.

- Eli voisiko tässä käyttää jo sitä vähän kulunutta termiä, että nämä hyvää eläkettä jossain elämänsä vaiheessa nauttivat henkilöt ovat eräänlaisia pokaaleja kansakunnan palkintovitriinissä?

- Juuri niin, Antero, tuo on hyvä vertaus. Itse asiassa erinomainen vertaus. Pokaalillahan ei varsinaisesti tee mitään, mutta onhan se hienoa, jos sellaisen voi vitriiniinsä laittaa. Sehän on merkki onnistumisesta. Ja tietysti mitä useampi pokaali, sen suurempi onnistuminen.

- Ja jos nämä välttämättömät jonninjoutohenkilöt ovat hyvinvoinnin pokaaleita, niin katukuvassa kävelevät etnisesti edistykselliset henkilöt ovat epäilemättä solidaarisuuspokaaleita.

- Nimenomaan, Antero. Sinä alat oppia. Uudelleenmääritellyn hyvinvoinnin mukaan ei hyvinvointia määritellä siitä, kuinka paljon kansakunta tienaa, vaan siitä, kuinka paljon se voi hyvää ajatellen törsätä. Ja tietysti tulee muistuttaa, että eräs vanha periaate pitää paikkansa vieläkin. Eli on aina ollut elättäjät ja elätettävät ja näin tulee aina olemaan. Aikanaan elätettävä aatelisto sai asemansa perimän kautta. Neuvostoliittolaisessa nomenklatuurassa vaikutti poliittinen asema. Nykyisessä virka-aatelissa vaaditaan tietty opiskelurituaali. Sillä saavutetaan arvo ja asema. Alempiarvoiset taas hankkivat ammatin, joten heidän tehtävänsä on elättää. Ja jäädä sitä myöten ennenaikaisille  sairaslomille ja nitkuttaa pienillä eläkkeillä.

- Mutta eikö kuitenkin niitä työuria kannattaisi pidentää nimenomaan sieltä alkupäästä? Ja miettiä tarkemmin, että onko pitkä koulutus loppujen lopuksi mikään itseisarvo? Miettiä ehkä enemmänkin oppisopimusjärjestelmän kehittämistä?

- No Antero, eihän toki. Sinä et tainnut kumminkaan kuunnella, mitä minä sanoin. Tuo oppisopimusjärjestelmä voi kyllä toimia suorittavan tason työssä, mutta sehän ei edistä uudelleenmääriteltyä hyvinvointia. Kyse on nimenomaan ulkoaopettelemisrituaalista, jolla varmistaa itselleen paikka virka-aatelistosta. Ei siinä koulutusmäärää voi pienentää. Siks toiseks, noitten suorittavissa töissä olevien ihmisten arvomaailma tuppaa usein olemaan varsin epäilyttävä. Siitä porukastahan se Jytkykin tuli. Sen vuoksi ammatillisen koulutuksen määrää tulisi ennemminkin vähentää.

- Eli voisiko asiaa tulkita siten, että yhteiskuntamme on eräänlainen kehittyneempi versio muurahaispesästä. Muurahaispesässä on yksi kuningatarmuurahainen ja miljoona työläistä. Meillä taas on yksi kuningatarmuurahainen yhtä työläistä kohden. Ja kun työläismuurahainen ei enää hommiaan jaksa, niin suotavinta olisi, että se älyäisi kuolla pois turhia kuleksimasta.

- Hmmm… no jaa… onhan tuo ehkä vähän karkeasti sanottu, mutta kyllähän tuo paikkansa pitää. Mutta meillähän ihmisellä on kuitenkin mahdollisuus ruveta kuningatarmuurahaiseksi jos ihminen niin haluaa. Ei muuta kuin pensselit santaan, rukkaset naulaan ja yliopistoon opiskelemaan yhteiskuntatieteitä.

- Näinpä. Tohtori Butler, kiitos taas kertaalleen, että väänsitte vaikean asian rautalangasta tai etten sanoisi suorastaan ratakiskosta kaikille ymmärrettäväksi. Täällä Antero Lärvänen, Huitsinnevadan paikallisradio. No niin, äänimiehet. Rojut ransittiin ja suunta kohti Lällävettä. Olihan tuo koruton kertoma jo tiedossa, mutta tulipahan nyt noin tiivistettynä versiona.

Hösse: Vaan kyllähän tulevien eläkeläisten uudelleenmäärittelemättömänkin hyvinvoinnin eteen on tehty tiettyjä toimenpiteitä.

Pertta: Joo, virvoitusjuomat on nykyisin pakattu pääosin joko muovipulloihin tai peltitölkkeihin. Ne eivät mene rikki kun niitä viskotaan sinne tänne. Saa kerättyä pullonpalautukseen suuremmalla katteella.

- Joo, totta tuo. Mutta täytyy tietenkin muistaa ilmoittaa palautetut pullot ja tölkit veroilmoituksessa. Ettei elämä sentään ihan rahalla rehvasteluksi mene. Se on nousukasmaista se semmonen.