TANE

Eli jotain ihan muuta XXIII

Maakuntapääkaupungin sairaalassa, joskus 1990-luvun lopulla

Hoitaja tuli potilashuoneeseen tarkistuskierrokselleen ja huomasi, että huoneen ovea lähinnä olevassa sängyssä makaava langanlaiha vanha mies ei enää hengittänyt. Hän tarkasti pulssin. Tämä ei tullut yllätyksenä, tätä oltiin jo odotettu. Hoitaja kävi hakemassa lääkärin paikalle ja ilmoitti exituksesta.

*

1970-luvun loppupuoliskolla, kesäaikaa, Nyhtänköljän Laidanperällä

Tane hakkasi halkoja niistä puista mitkä olivat aiemmasta risusavotasta peräisin. Halkoja tarvittiin, sillä Tanen ja vaimonsa Ainon talo oli hieman harva rakenteiltaan, sähköllä oli oma hintansa ja talvisin talossa olevalle kahdelle pönttöuunille oli käyttöä. Edellisellä viikolla moottorisahalla pätkityt rangat muuttuivat Tanen taitavissa käsissä nopeasti haloiksi, joita hän toimitteli liiteriin kuivumaan.

Hörpätessään välillä vesipullosta hän huomasi, että kuuman kesäkelin kuivattamalla soratiellä näkyi pieni pölypilvi. Siellä taisi joku sotkea polkupyörällä. Jaa, mutta sehän onkin Ykä. Ainon siskonpoika, joka oli tulossa tänne vieraaksi taas kertaalleen. Ykä oli haluttu vieras, sillä pariskunnan omat lapset olivat jo lähteneet maailmalle. Ykä ajoi pihaan ja tervehti Tanea. Hän tuli ensimmäistä kertaa heidän vieraakseen omalla polkupyörällään. Tätä ennen hän oli aina tullut postiautolla. No mitäs, jo toisella kymmenellä oleva heppu, eikä matkaa Nyhtänköljästä ollut kuin vajaa kolmekymmentä kilometriä. Joka heppu tommosen matkan ajaa ja niin ajoi tietysti Ykäkin.

Ykä ajoi pihaan, tervehti Tanea ja esitteli ylpeänä uutta pyöräänsä. Pyörämuoti oli jo vähän muuttunut vuosikymmenen alusta, sillä tämä oli ihan normaalilla satulalla varustettu pyörä, jossa oli kokonaista viisi vaihdetta. Ykä esitteli ylpeänä pyörän tarakalla olevia sivulaukkuja, jotka isä-Perskeles oli ostanut hänelle ihan hiljattain. Sinne Ykän romppeet mahtuivat mainiosti.

- Et sitten hankkinut semmosta käyräsarvista pyörää, mikä näyttää olevan muotia nykyisin, kysyi Tane.

Ykä vastasi:

- En minä, kun tämmösellä suoratankoisella on mukavampi ajaa.

Ykän tulo oli hyvin tiedossa Laidanperällä, isä-Perskeles oli soittanut Ykän lähdöstä ja aika oli muutenkin selvillä. Niinpä Ykän täti Ainokin tuli ulos ja toivotti Ykän tervetulleeksi. Ruoka olisi valmista ja se olisi Ykän suurinta herkkua eli makaroonilaatikkoa. Vaikka asuttiin maalla, niin Tane ja Aino eivät olleet maanviljelijöitä. Tane oli töissä louhoksella ja Aino myyjänä kyläkaupassa. Mutta läheisiltä tiloilta he saivat itse tehtyä ruisleipää ja aitoa maalaisvoita joita Ykä äyskäröi ääntä kohti laatikon höystönä sellaisella innolla, että Tane tuumi, että mihinkähän mahaan tuo pojanvessukka tuota evästä oikein pisteleekin. Aino taas ei tuuminut mitään, vaan oli pelkästään mielissään, kun ruoka maittoi. Talon kissikin kävi välillä hieromassa poskeaan Ykän jalkaa vasten ja sitähän tietysti piti rapsutella.

Ykän ruokahalu johtui tietysti siitä, että nuorella pojalla energiavaroja tarvittiin jatkuvassa touhuamisessa. Niinpä kun Tane ja Aino heittäytyivät ruokalevolle, Ykä läksi ulos ja Tane tiesi ilmoittamattakin, että jätemontuillehan se lähtee ajamaan rossia ja touhuamaan taas kerran niitten autonromujen kanssa. Kilttina poikana Ykä tietysti ilmoitti tarkasti, mihin oli menossa.

Montuilta palattuaan Ykä haki taas kertaalleen louhoksella käytettävän lentäjän happimaskin näköisen pölynaamarin, veti sen naamalleen ja asettautui istumaan alakerran huoneeseen ikkunan ääreen. Poika oli jossain kaukana ja Tane tuumi, että mahtaakohan Ykä lennellä jossain Karjalan korpien yläpuolella. Samojen korpien yläpuolella, missä hän aikanaan rämpi. Onnistunut lentotehtävä ei ollut mahdollista ilman asiantuntevaa suunnistajaupseeria, joten tässä vaiheessa talon kissi yleensä hyppäsi pojan syliin, otti navigointitehtävät ja tyytyväinen hyrinä ilmoitti että mielikuvituslentokoneen moottorit toimivat erinomaisesti ja polttoainetta oli riittävästi.

Ykän kamppeet oltiin viety talon yläkerrassa olevaan vinttihuoneeseen. Olisihan talossa ollut toinenkin huone yöpyä, mutta Ykä oli mieltynyt siihen. Siinä olivat asuneet pariskunnan kaksi poikaa, jotka olivat jo aikamiehiä ja asustelivat siellä enää aika ajoin kotona käydessään. Ykästä tuntui siltä, että hän oli itsekin aikamies, kun vietteli yötään siinä vinttihuoneistossa. No, olihan siellä sängyn alla myös serkkupoikien pornolehtivarasto, jota Ykä oli aikanaan selannut asiasta mitään tajuamatta ja nyt pikkuhiljaa asiasta jo jotain ymmärtäen. Kyllähän Tanekin oli hyvin tietoinen pornovarastosta, mutta hän tuumi, että tuskinpa pienen pojan kuolematon sielu tuheron näkemisestä mihinkään tärveltyy. Ja kyllähän Ykä siihen herkkuun itsekin aikanaan tutustuu.

Pieni poika nukkui vinttihuoneessa tyytyväistä ja rauhallista unta.

*

Viisihevosvoimainen Terhin perämoottori kuljetti kevyttä moottorivenettä pitkin erästä Näyliänjärven selkää. Järvi-Suomen mittapuulla Näyliänjärveä ei laskettu vielä varsinaisesti suureksi järveksi, mutta olihan sillä pituutta nelisenkymmentä kilometriä, isoja selkiä ja kapeita lahtia, jossa oli innokkaille kalamiehille paljon mukavia kalapaikkoja.

Ja ne paikat Tane tunsi. Hän oli kalastanut Näyliänjärvellä vuosikymmenet. Toisin kuin metsästäjän uraansa isä-Perskeleen kanssa aloittava Ykä, Tane ei ollut kiinnostunut metsästyksestä. Hän oli armoitettu kalamies. Ja kyllä kalalla käyminen Ykällekin kelpasi. Taas kerran pikkunen poika oli kaksistaan Tanen kanssa järvenselällä. Tane antoi Ykän ohjata venettä. Siinä vaiheessa kun siirryttäisiin saareen tauolle, Tane ohjaisi itse veneen rantaan.

Ja nyt olisi tauon paikka. Kalastusretkikunnalla oli mukanaan erinomainen nykyajan keksintö, eli styroksinen kylmälaukku, jossa eväät säilyivät mukavan viileänä. Saaressa tietysti ensimmäisenä tehtävänä oli etsiä oksia ja tehdä tulet. Tane tiesi isä-Perskeleen opettaneen Ykälle erätaitoja ja Ykä löysikin pian hyvän tervaskannon, jota Tane alkoi pilkkoa kirveellään. Tanen heilutellessa kirvestään Ykä keräili kuusien kuivia alaoksia. Ne kelpaisivat tulelle mainiosti ruuaksi. Kannosta pilkotusta puusta väsättiin kiehisiäkin ja Tane huomasi puukon pysyvän varsin hyvin Ykän käsissä. Eivät Ykän kiehiset olleet vielä yhtä hyviä kuin mitä Tanen tekemät olisivat olleet, mutta yhtä kaikki niillä tuli syttyi ja sehän lienee koko touhun idea.

Nuotiotulen päällä lämpeni metallipannussa kahvivesi. Eväänä oli lenkkimakkaraa ja näkkivoileipää, maalaisvoilla voideltuna tietysti. Reissulla oli samanlainen rauhan ja kiireettömyyden tuntu kuin aina ennenkin. Aurinko paistoi jotenkin tavallista kirkkaammin ja järvellä aina esiintyvä tuulikin tuntui ymmärtäneen, että nyt ei parane tuivertaa, koska Tane on Ykän kanssa kalassa. Ykä mätti särvintä loputtomaan mahaansa ja kyseli innoissaan kaikenlaista. Tane piti naamaansa tutulla hymyntirrillä ja vastaili. Ykällä kun se elämänkokemus oli vielä kovin vähäistä, mutta uteliaisuus loputon. Tulihan siinä puhuttua sodastakin. Tane oli ollut siellä jossakin ja Ykä tiesi sen. Monien kysymyksien lisäksi tuli Ykä kysyneeksi tietysti sen kysymyksen, mitä sen ikäinen poika ei malttanut jättää kysymättä.

- Tapoitko sinä Tane ketään siellä sodassa?

- No enhän minä, sanoi  Tane, ja muisteli mielessään kun…

… vihollisen keskitys osui tulenjohtomiesten niskaan ja painoi heidät maahan niin litteäksi kuin ihminen vaan voi kuolemanhädässään olla. Keskitys jatkui jatkumistaan, eikä yksittäisten kranaattien ääniä enää erottanut, vaan maailma oli pelkkää yhtämittaista kuolemaa janoavaa pauhua. Lopulta keskitys siirtyi taaksepäin ja ihmeen kaupalla hengissä säilynyt tulenjohtoryhmä alkoi vastailla mielessään toiminnan jatkamisen kannalta olennaisiin kysymyksiin, jotka olivat tuossa tulimyrskyssä hetkeksi karanneet ajatuksista.

- Kuka?

- Missä?

- Miksi?

Kokeneille sotilaille asia valkeni varsin pian, ja he tiesivät, mitä heiltä odotettiin.

- Lukemia!

Tanen tulenjohtoryhmä kuului neljännen divisioonan KTR 1:een. Divisioona oltiin siirretty Kannakselle Itä-Karjalasta kiireen vilkkaa, kun puolustus Kannaksella oli kesäkuussa 1944 murtunut. Elettiin jatkosodan ratkaisuvaiheita. Vihollisen hyökkäyksen suurin painopiste oli kuudennen divisioonan kohdalla, mutta hauskaa ei ollut sen itäpuolella taistelevan neljännen divisioonan miehilläkään.

- Lukemia, saatana!

Tane miehineen tiesi, että tällä kertaa tuliportaalla oli millä mällätä. Tulenjohtajat saisivat ampua niin paljon kuin halusivat. Patteristojen tuli pystyttiin keskittämään yhteen pisteeseen ja yksi tulenjohtaja saattoi johtaa vaikka kymmentä patteristoa yhtä aikaa. Mutta tuliporras oli voimaton, jos se ei tiennyt mihin ampua. Se oli tulenjohtomiesten tehtävä. Mutta naapuri ei tehnyt sitä helpoksi.

- Niitä saatanan perkeleen lukemia ja vähän helvetin äkkiä!

Lukemat menivät perille ja takaapäin alkoi kuulua omien lähtölaukausten kumu. Tulenjohtomiehet hymyilivät kuivan kireää hymyä ja totesivat, että nyt ryssä saa omaa lääkettään. Niin kuin saikin. Keskitys osui kohdalleen tuhoisalla voimalla. Tanella ei ollut mitään mielikuvaa siitä, että hän oli yhtenä monista tekemässä suomalaista historiaa. Eikä asia häntä sillä hetkellä tippaakaan kiinnostanut. Häntä kiinnosti vain elää seuraavaan päivään. Ja olla yhtenä miehenä pysäyttämässä hyökkäystä, joka oli pakko pysäyttää. Muuta vaihtoehtoa ei ollut…

…kuin ehkä välillisesti, totesi Tane, ja alkoi kertoa Ykälle Poventsassa olleesta mainiosta kalapaikasta, jossa tulenjohtomiehet kävivät ongella. Ja onkimisesta puheen ollen, totesi Tane, ne muikkuverkot on vielä kattomatta. Haluakkos sinä Ykä vielä olla moottorimiehenä?

Joo, totesi Ykä mielissään, ja erään Näyliänjärven saaren eräs niemenkärki siirtyi sodasta takaisin rauhan aikaan. Seuraavana päivänä Ykä lähtisi takaisin Nyhtänköljään ja Tanenkin lomat olisivat loppumassa. Olisi taas aika siirtyä töihin louhokselle, ja odottaa että pikku-Ykä tulisi taas käymään. Tane tiesi, että käynnit tulisivat aikanaan, ja ehkä jo melko pian harvenemaan. Ykä ei itse tajunnut sitä, kuinka nopeasti hän kasvoi, mutta tarkkasilmäinen Tane sen huomasi kyllä. Tane oli Ykän puolesta hieman surullinen, sillä tuonkin pienen pojan piti varsin pian siirtyä aikuisten maailmaan, joka ei mukavia kesäisiä kalareissuja kovin usein tarjonnut. Niin kirjaimellisesti kuin vertauskuvallisestikaan.

*

Muutama vuosi aikaisemmin

Ykä istui juhlavaatteet päällä ruoto suorana ja naama peruslukemilla. Vaikka Ykä oli vilkas pikkupoika, hänkin ymmärsi, että oli hetkiä, jolloin pikkusällien oli syytä olla turpa rullalla ja tämä hetki oli yksi niistä. Vietettiin Tanen 50-vuotissyntymäpäiviä, ja Tanen ja Ainon koti oli täyttynyt sille ajalle yleisistä ruskeista teryleenipuvuista ja naisilla varsin yleisistä kansallispuvuista. Ennen kaikkea talo oli täyttynyt niin sanotusta arvokkuuden tunnusta, joka mutkattoman ja lupsakkaan Tanen kohdalla muuten loisti poissaolollaan.

Onnitteluja tuli Tanelle niin paikallisilta ihmisiltä, työpaikalta, ammattiliitolta kuin Rintamaveteraaniliitoltakin, jonka jäsen Tane oli. Onnittelijoina oli myös kaksi muualta tullutta hiljaisempaa miestä, joitten kanssa Tane puristi kättään vähän pitempään ja he vaihtoivat keskenään katseet, jotka kertoivat paljon.

Kahvipöytä oli pullollaan kakkua ja sitä kuuluisaa sen seitsemää. Alkoholia ei tarjottu kuin yksi kuohuviinilasillinen. Tane ei ollut kovin ahkera viinamäen mies muutenkaan ja tämä tilaisuus oli muutenkin sellainen, että se piti hoitaa arvokkaalla ikävyydellä. Juhlittiin, mutta juhlissa ei saanut varsinaisesti olla hauskaa. Juhla piti hoitaa tietyn käsikirjoituksen mukaan. Vuosia myöhemmin eräs Eppu Normaali-yhtye esitti kappaleen Pidetään Ikävää, ja Ykä tuumaili aika ajoin, että olikohan kappaleen sanoittaja ollut samanlaisissa juhlissa.

Vuosia myöhemmin, kun Ykä itse alkoi olla hyvin lähellä viittäkymmentä, hän päätyi siihen johtopäätökseen, että tällaisia juhlia ei välttämättä pidetä varsinaisesti yhtä miestä varten, vaan jonkun suuremman yhteisyyden tunteen vuoksi. Se juhla, vaikkakohta hieman ikävä sellainen, oli kylän ihmisten yhteinen juhla, tai enemminkin muistutus siitä, että kylä ja yhteisö elää. Lähes viisikymppinen Ykä oli jo pitkään elänyt maailmassa, jossa kylä ja yhteisö oli hajonnut, ja Nyhtänköljäkin alkoi olla sirpaloitunut pitkin maailmaa.

Niissä varsinaisissa juhlissa ei Ykä ajatellut muuta kuin että kun nyt osaisi olla munaamatta itseään. Kahvikuppi aluslautasineen ja toinen lautanen pikkuleipineen ja täytekakun paloineen olivat niin pahuksen hankalia kuljetettavia. Varsinaiset juhlat eivät kestäneet kovin kauan ja juhlavieraat, mukaan lukien Perskeleet kättelivät Tanea ja siirtyivät kuka minnekin. Ainoastaan ne kaksi hiljaista miestä jäivät paikalle. Ykä hahmotti, että ne varsinaiset juhlat alkaisivat vasta nyt. Ne miehet olivat selvästi Tanen veteraanikavereita. Saattoi olla, että kun ovi viimeisen juhlavieraan takana olisi sulkeutunut, panisi Tane saunan lämpiämään ja olohuoneesta saattaisi kuulua kierrekorkin nirskahdus.

Ykä oli ollut aina tervetullut Tanen ja Ainon luo, mutta jo pienenä poikana hän ymmärsi, että näihin juhliin ei hänellä ollut asiaa.

*

1990-luvun loppupuoli, Nyhtänköljän Laidanperällä

Vielä kirkas ja terävä mieli oli vankina.

Vankina ruumissa, joka ei enää tuntunut olevan hänen omansa.

Jalka ei jaksanut nousta.

Käsi ei jaksanut puristaa.

Voimat olivat kaikonneet jonnekin.

Keuhkot eivät jaksaneet kuljettaa happea, ja liikkuminen huimasi.

Pelkkä oleminen vaati  ponnistelua.

Hän ei jaksanut enää hymyillä, mutta katse oli vielä lämmin. Se olisi lämmin loppuun asti.

Tane oli hiipumassa pois.

*

Maakuntapääkaupungin sairaalassa, joskus 1990-luvun lopulla

Hoitaja tuli potilashuoneeseen tarkistuskierrokselleen ja huomasi, että huoneen ovea lähinnä olevassa sängyssä makaava langanlaiha vanha mies ei enää hengittänyt. Hän tarkasti pulssin. Tämä ei tullut yllätyksenä, tätä oltiin jo odotettu. Hoitaja kävi hakemassa lääkärin paikalle ja ilmoitti exituksesta.

Ruumiinavauksessa selvisi lopullisesti se, mikä jo muutenkin tiedettiin. Vuosikymmenien työ asbestilouhoksella oli vaatinut veronsa. Asbestoosi oli edennyt niin pitkälle, että Tanen keuhkoissa ei ollut enää happitilaa kuin viisi prosenttia. Lääkäri totesi olevan ihmeen, että Tane eli näinkin pitkälle.

Tane haudattiin helmikuussa. Pakkaspäivä oli hiljainen. Hautajaisväki oli vielä hiljaisempi.

*

Nyhtänköljä, kesällä 2012

Isä-Perskeles ja poikansa Ykä istuivat löylytauolla Perskeleitten takapihalla heinäkuisessa ilta-auringossa. Löylyssä oltiin käyty jo useampaan otteeseen ja kylmät Karjala-tölkit olivat nirskahtaneet auki eräänkin kerran. Niin kuin monta kertaa ennenkin. Isän ja pojan löylysessiot tuppasivat venymään, sillä Ykä asui kaukana Nyhtänköljästä ja pystyi käymään harvoin. Lisäksi kun Ykäkin oli jo melkein viisikymppinen mies, niin tyypillinen isän ja pojan välinen tietty jännitys oli kadonnut ja takapihalla istui kaksi rennosti rupattelevaa miestä. Luonnollisesti siinä istui edelleen isä ja poika, mutta tietty lupsakkuus oli astunut mukaan kuvioihin.

Saunassa oltiin puhuttu menneistä metsästysreissuista, perheen tapahtumista vuosien varrelta, isä-Perskeleen nuoruusvuosista ja tietysti armeijamuistoista. Kerta toisensa jälkeen kahden sukupolven  Perskeleet pistivät maanpuolustuksen totaaliseen kuntoon ja hoitelivat siinä sivussa kohdalleen niin kotimaisen kuin maailmanpolitiikankin.

Jossain vaiheessa puhe siirtyi aina Taneen. Se vaihe oli tullut nyt.

Isä-Perskeles sanoi:

- Silloin kun Tane alkoi olla tosi huonossa kunnossa, hän halusi rupatella kanssani ja kysyi, että jos on jäänyt jotain hampaankoloon, niin sanoisit nyt, kun vielä kerkiää. Ettei jää kaihertamaan. Arvaat vissiin, mitä vastasin?

Johon Ykä:

- No en sanamuodolleen arvaa, mutta sisältö oli kyllä se, että jos jollain Tanen kanssa jotain hampaankoloon oli jäänyt, niin silloin jätkän kannatti kaivella ne oman hampaankolonsa ja katsella sen jälkeen itseään peilistä hyvin tarkkaan ja pitkään. Tane oli nimittäin kelpo häiskä ja läpitte reilu mies. Tanessa ei ollut koskaan ilkeyttä. Ja sellaisia ihmisiä on harvassa. En minäkään ole ilkeyden synniltä välttynyt.

Isä-Perskeles oli hetken hiljaa ja totesi sitten:

- Käypäs poikani nuoremmuuttasi tuolta olohuoneen kaapista se Glenfiddich-pullo ja ne Oy Firma Ab:n viskilasit. Otetaanpa Tanen muistolle.

Tähän Ykä totesi, että minä kun olen kiltti ja hyvätapainen poika, niin minähän teen mitä isä käskee, nousi tuolista ja palasi mukanaan pullo ja lasit, jotka hän täytti.

- Tanelle.

- Tanelle.

Lasit kilahtivat yhteen. Kilahdus eteni ääniaaltoina pitkin pihaa, heijastui paksuista puunrungoista ja jatkoi matkaansa eteenpäin. Ehkäpä se eteni aina jonnekin kaukaisuuteen, jossa Tane katseli heitä ja hymyili lämmintä hymyään.