JOTAIN IHAN MUUTA XXIV

Roope Ankan valinnat

Klondike, Yukonin territorio Kanadassa, heinäkuussa 1962

Kuusi paikallaan asennossa seisovaa Yhdysvaltain 10th Special Forces Groupin  sotilasta ihmettelivät tilannetta. Kyseessä oli selvästi hautajaiset, ja merkkihenkilön sellaiset. Heidän komennuksensa oli alkanut kaksi päivää sitten kun heidän yksikkönsä komentaja oli kutsunut heidät luokseen. Hänen toimistossaan oli ollut heille täysin tuntemattomat eversti ja majuri, eikä heidän palveluspuvustaan saanut selvää, missä aselajissa he palvelivat. Heille annettiin allekirjoitettavakseen paperi, jossa he sitoutuivat täyteen vaitiolovelvollisuuteen tehtävästään.

- Tehtävään ei sisälly väkivaltaa, mutta teiltä vaaditaan ehdotonta salassapitovelvollisuutta. Tehtävän suoritettuanne teitä odottaa valmiiksi maksettu kahden viikon loma Havaijilla, totesi eversti.

- Mikä tehtävä sitten on, kysyi eräs sotilaista.

- Ampua kunnialaukauksia, vastasi puolestaan majuri.

Kaikki sotilaat kirjoittivat salassapitopaperin välittömästi, ja sen jälkeen alkoi lento pohjoiseen. Lennon aikana eversti kertoi, että kone oli Kanadan ilmatilassa, mutta siihen oli kanadalaisten suostumus. Asian vakuutti sotilaille matkustajakoneen viereen lentäneet kaksi kanadalaista hävittäjää, jotka heiluttivat siipiään ja saattoivat matkustajakoneen lentokentälle, mistä matka jatkui helikopterilla kohti tietöntä erämaata.

Perillä jossain, jonka sijainnista kokeneilla sotilaillakaan ei ollut mitään käsitystä odotti outo näytelmä. Paikalla oli muutama ihminen sekä jonkun verran ankkoja. Niin osalla ihmisistä kuin ankoistakin oli päällään mustat nahkaliivit, joissa luki MC Demontooth. Lisäksi paikalla oli hauraan oloinen myöhäiskeski-ikäinen, mutta vieläkin huomattavan viehättävän näköinen ankkanainen sekä kolme ankkaveljestä. Heidän päällään oli arvomerkitön Yhdysvaltain armeijan maastopuku, mutta heidän olemuksensa kertoi heidän olevan kokeneita sotilaita ja hyvin vaarallisia miehiä.

Koska sotilaille oltiin puhuttu kunnialaukauksista, he arvasivat jo lentonsa aikana kyseessä olevan hautajaisten. Oudoltahan touhu tuntui, mutta välikö hällä, sillä jokaisen sotilaan mielessä kiilui edessä olevat kaksi viikkoa Honolulussa. Ja hautajaisista oli kyse. Maahan oli kaivettu hauta, ja sen vieressä oli Yhdysvaltain lipulla peitetty arkku. Paikalla oleva pappi suoritti lyhyen ja koruttoman ruumiinsiunauksen ja sen jälkeen paikalla olevat ankat ja ihmiset laittoivat arkun päälle yhden kukan kukin vuorollaan ja lausuivat muistosanat.

Tämän jälkeen sotilaitten mukana tulleet eversti ja majuri siirsivät mukanaan tuomansa laatikon arkun viereen ja aloittivat oman osionsa. Sotilaitten silmät laajenivat teevadeiksi, sillä jokaisen kukan myötä he lukivat mukana olleesta paperista ”Roope MacAnkan muistoa ja elämäntyötä kunnioittaen”. Se ei kuulostanut vielä kummalta, mutta jokaisen muistolauseen perään lausutut nimet olivat vaikuttavia. Alkaen istuvasta presidentistä jokaisen kukan ja muistolauseen myötä käytiin läpi Yhdysvaltain kuka on kuka. Kuka hitto tuo Roope MacAnkka oikein oli?

Lopulta eversti antoi sotilaille käskyn:

- Ready! Chambers! Round! Aim! FIRE!

Kunnialaukaukset kajahtivat niin kuin asiaan kuuluikin. Eversti ja majuri poistivat Yhdysvaltain lipun arkun päältä ja muut paikalla olijat laskivat arkun kantoliinoilla hautaan alkaen välittömästi lapioida hautaa umpeen. Lipun tyypillisen amerikkalaiseen tapaan kolmioksi sotilaallisella täsmällisyydellä käärineet upseerit luovuttivat lipun hauraalle ankkanaiselle. Kyseessä oli hyvin harvinainen huomionosoitus, sillä nyt haudattiin siviili. Mutta hyvin poikkeuksellinen siviili.

Heti tilaisuuden jälkeen sotilaat komennettiin helikopteriin, jossa eversti vielä muistutti heitä, että tästä tilaisuudesta, ja varsinkin sen tapahtumapaikasta pidettäisiin sitten turvat visusti kiinni, tai kyyti olisi kylmää. Asian vahvistukseksi hän heitti jokaiselle sotilaalle kirjekuoret, jossa oli huomattavan suuri nippu dollareita ja käski pitämään hauskaa Havaijilla. Kun sotilailla oli Havaijilla käsissään ensimmäinen kylmä olut, he päättivät, että tapahtumasta ei puhuttaisi edes keskenään. He olivat kieltämättä olleet mukana jossain hyvin merkittävässä, mutta omalta kannaltaan viisainta varmaan olisi, että he unohtaisivat asian, palaisivat loman jälkeen yksikköönsä ja jatkaisivat sotilaan uraansa niin kuin aina ennenkin. Sotilaan uralle sattui usein omituisia tapahtumia.

Suurelle yleisölle varsin tuntematon, mutta tosiasiassa koko 1900-luvun Yhdysvaltain historian merkittävimpiin hahmoihin kuulunut Roope Ankka oli tahtonsa mukaan saanut viimeisen leposijansa hänelle niin rakkaassa Klondikessa. Hautapaikka pidettäisiin salattuna hänen omasta pyynnöstään.

*

Klondike, Yukonin territorio Kanadassa, vuonna 1899

Kultaryntäyksen Klondike. Miehisten miesten maa. Työn ja onnistumisen maa. Ja myös epäonnistumisen ja katkeruuden maa. Mutta ennen kaikkea maa, jossa vapaat miehet saattoivat toteuttaa unelmansa kovalla työllä saavutetusta rikkaudesta ja riippumattomuudesta muista ihmisistä. Maa, joka teki sankareita. Kovia miehiä, jotka ottivat riskin ja voittivat potin sisullaan ja periksiantamattomuudellaan.

Tai siltä sen tulisi ainakin vaikuttaa. Näin se kerrottaisiin lehdissä. Näin suuri yleisö sen lukisi ja uskoisi tarinoihin. Siitä pitäisi huolen eräs ankka, joka antoi taas kertaalleen setelinipun aloittelevalle lehtimiehelle Jack Londonille. London kirjoittaisi mitä ankka haluaisi. Vapaitten miesten ponnisteluista. Ankarasta työstä ja sitä kautta tulevasta voittamisesta ja menestymisestä. Niin kuin kirjoittaisivat muutkin lehtimiehet.

Tosiasiassa Klondikessa vallitsi eräänlainen kullankaivajien armoton torpparijärjestelmä. Ja sitä piti yllä tämä nimenomainen ankka. Skotlannista tullut armoton, piinkova ja huippuälykäs glasgowilainen katujätkä Roope MacAnkka. Yhdessä johtamansa suuren ja armottoman jenginsä kanssa, jossa hänen tärkeimpinä alaisinaan olivat hänen oikea kätensä Lucky Luke sekä Daltonin veljekset. MacAnkan johtama jengi, tai Organisaatio, niin kuin hän sitä kutsui käytännössä omisti yli 70 prosenttia Klondiken valtauksista. Kullankaivajille oltiin tehty ”tarjous, josta ei voinut kieltäytyä”, ja jokaisen valtauksen kultamäärästä puolet luovutettiin MacAnkan organisaatiolle. Ne, jotka olivat yrittäneet alkuun vedättää, päätyivät nopeasti suomonttuun, ja tällaiset yritykset olivat loppuneet alkuunsa. Tätä eivät lehtimiehet suurelle yleisölle koskaan kirjoittaisi. Siitä MacAnkka piti huolen.

Tämän lisäksi MacAnkka tiesi, että raskasta työtä tekevät kullankaivajat kaipasivat aika ajoin viihdettä. Raskas työ vaati raskaat huvit. Niinpä hän oli ottanut haltuunsa kaikki alueella sijaitsevat kapakat ja bordellit. Aikaisemmat omistajat olivat MacAnkan järjestämän parin varoittavan esimerkin jälkeen päättäneet, että Klondike ei ollutkaan heitä varten. Itse asiassa MacAnkan omistamissa juottoloissa ja bordelleissa järjestys säilyi erittäin hyvin, sillä järjestystä pitivät yllä MacAnkan miehet, eikä järjestyksenpidossa tuomioistuimia tarvittu. Niinpä tarpeeksi rauhallisesti käyttäytyvä kullankaivaja sai MacAnkan saluunoissa sekä päänsä täyteen että pussinsa tyhjiksi, ja jopa vielä ilman pelkoa, että hänen rahansa olisi yön aikana viety. Liikaa rähinäviinaa juonut ja muita asiakkaita häirinnyt tyyppi taas sai joko rumasti selkäänsä tai yksinkertaisesti katosi. Klondikessa ei tarvittu poliisia. Siellä oli MacPoliisi.

Roopellehan tilanne oli lähinnä win-win, sillä sitä kultaa, mitä kullankaivajat eivät olleet pakolla hänelle luovuttaneet, he toivat MacAnkan saluunoihin ja huorataloihin. Tuotot olivat siinä parissa vuodessa, mitä Roope oli aluetta hallinnut olleet suorastaan tähtitieteelliset. Ja se mahdollistaisi Roopen seuraavan siirron. Hän luopuisi pian koko roskasta ja jättäisi alueen anarkiaan. Suonet kuivuisivat pian kuitenkin. Hänen seuraava tähtäimensä olisi Yhdysvaltain nouseva länsirannikko, varsinkin Calisotan alue, johon hän ajattelisi joukkioineen asettua. Sieltä käsin olisi hyvä hoidella myös Kalifornian bisneksiä. Alue oli valtavien lupausten maa. Se ei tarvinnut kuin sijoittajan. Sijoittajan, joka oli valmis ottamaan riskejä, ja toisaalta hoitamaan muut riskitekijät tarvittaessa hautaan. Ja sehän Roope MacAnkalle ei tuottanut ongelmia.

Kaikille Roopen jengiläiselle tämä toimintatavan muutos lähes lailliseen ei ollut mieluinen uutinen. Lucky Luke tajusi idean heti. Samoin Daltonin veljekset, kun sen heille selitti. Mutta organisaatiossa mukana olleet Youngerin veljekset napisivat vastaan ja sanoivat Roopen menettäneen pallinsa ja rohkeutensa. Heitä miellytti liikaa asemansa näkyvinä vallankäyttäjinä, eivätkä he halunneet siitä luopua. Yhteisymmärrys saavutettiin kuitenkin nopeasti, tehokkaasti ja vakuuttavasti. Roope oli ottanut veljekset puhutteluun, ja puhuttelussa oli ollut mukana huomattava osa organisaation miehistä. Roope ei ollut sanonut paikalle saapuneille veljeksille mitään, vaan oli tempaissut revolverinsa kotelosta sellaisella nopeudella, että jopa kuuluisa Lucky Luke ei olisi sille pärjännyt ja ampunut veljeksistä kolme. Neljäs oli jäänyt henkiin kauhusta vapisten. Roope käveli hänen luokseen ja otti hänen revolverinsa. Sen jälkeen hän sanoi viimeiselle Youngerille:

- Hymyile.

Kuolemankauhussa vapiseva nuorin Younger pakottautui jonkunlaiseen teennäiseen hymyyn, jolloin Roope iski revolverinsa piipun miehen hampaitten läpi kurkkuun ja painoi liipaisinta. Tämän jälkeen hän katsoi organisaationsa jäseniä ja puhui hiljaisella, mutta pelottavalla äänellä:

- Calisota it is. Questions?

There were no questions. Tämän jälkeen Roopen auktoriteettia ei hänen organisaatiossa enää koskaan kyseenalaistettu. Vuosisadan vaihteessa MacAnkan organisaatio oli siirtämässä toimintaansa etelämpään. Roopekin otti etunimestään pois Mac-etuliitteen ja ryhtyi ainakin päällisin puolin esimerkilliseksi amerikkalaiseksi. Ankan Organisaatiokin muuttui pikku hiljaa Ankka-konserniksi.

*

Ankkalinna, Calisota, vuonna 1925

- Oletko varma päätöksestäsi, kysyi Roope Ankka uskolliselta ja pitkäaikaiselta alaiseltaan Lucky Lukelta, joka tosin virallisesti oli johtanut viimeiset kaksikymmentä vuotta The Blade-nimistä tiedustelu- ja turvallisuuspalvelua.

- Aivan varma, totesi Lucky Luke. Olen seurannut Eka Vekaran kehitystä viimeiset viisitoista vuotta. Hän on huippuälykäs ja taitava sotilas, ja hänen lahjojaan oli turha hukata armeijan jäykkään byrokratiaan. Hän on ollut palveluksessamme viimeiset kahdeksan vuotta ja vakuuttanut minut täysin. Lisäksi hän on samaa mieltä kanssamme siitä, kuinka maan ja maailman asioita tulee pyörittää. Ja minun aikani ei enää kauaa kestä. Haluaisin olla muutaman vuoden eläkkeelläkin ja nauttia elämästä. Ajattelin muuttaa Arizonaan.

Roope nojasi tuolissaan taaksepäin ja katsoi kaukaisuuteen. Hän muisti erään tapaamisen vuonna 1905. Silloin Roopen pyynnöstä olivat Ankkalinnaan salaiseen kokoukseen saapuneet korkea-arvoiset edustajat sekä Yhdysvaltain armeijasta, sisä-, puolustus- ja ulkoministeriöstä sekä Pinkertonin etsivätoimistosta. Edustajat olivat hieman hämmentyneet tapaamisesta ja ihmettelivät sen syytä, mutta tiesivät hyvin, että Ankka-konserni, millä nimellä Ankan johtamaa lain kahta puolta toimivaa järjestöä kutsuttiin, oli erilaisten bulvaaniyhtiöitten kautta ottanut huomattavan nopeassa tahdissa haltuunsa noin kolmasosan Yhdysvaltain länsirannikon nopeasti kasvavasta elinkeinoelämästä. Ankka-konserni oli ylivoimaisesti voimakkain tekijä tällä alueella, joten jos Roope Ankalla oli asiaa, niin sitä kannattaisi kuunnella.

Roope kiitti tapaamiseen tulleita edustajia ja aloitti.

- Tiedän, että olette ehkä hieman hämillänne siitä, miksi juuri minulla on teille asiaa. Onhan minulla maineeni, ja turha tässä on ryhtyä valehtelemaan siitä, ettei se olisi tullut aiheetta. Mutta teistä jokainen on realisti, ja tietää, että vallitsevaa todellisuutta on turha kiistää. Ja täällä länsirannikolla minä olen vallitseva todellisuus.

Kokoukseen saapuneet edustajat nyökyttivät päätään hiljaa. Tokihan he tiesivät, että kasvavassa Yhdysvalloissa ei Missisipin länsipuolella juurikaan ollut bisneksiä pantu alulle ilman että kädet olivat veressä. Kenellä enemmän, kenellä vähemmän. Eikä intiaanit lähes sukupuuttoon hävittäneellä julkisella virkakoneistolla ollut oikein kanttia lähteä sanomaan, että joku toinen olisi toiminut epäreilusti. Ja asiahan oli juuri niin kuin Roope Ankka sanoi. Hän oli vallitseva todellisuus. Ja selvästi parempi sellainen kuin joku toinen, sillä väkivalta oli tälle skotlantilaisilta kujilta hyvin korkealle kohonneelle kovapintaiselle ankalle vain väline, ei itsetarkoitus. Hän ei ollut ihmisten silmissä despootti, vaan ennemminkin hyvä jätkä. Ja tosiasia oli myös, että ilman Ankan häikäilemättömyyttä ja rahallista satsaamista talouskasvu ja kehitys lännessä ei olisi ollut lähelläkään sitä luokkaa, mitä se nyt oli. Mies oli loistava organisoija ja asioitten eteenpäin liikuttaja.

Roope jatkoi puhettaan:

- Yhdysvallat on nopeasti kehittyvä ja vaurastuva maa. Voimavaramme ovat suuremmat kuin kenelläkään toisella. Aikanaan Yhdysvalloista tulee maailman vaurain ja voimakkain valtio. Ja sellaisen valtion täytyy pystymään puolustamaan etujaan. Yhdysvalloilla on toki jo olemassa omat turvallisuusinstanssinsa, mutta julkisina ne ovat hitaita ja kankeita toimimaan. Tarvitaan erillinen, valtiokoneiston ulkopuolinen, mutta sille vastuullinen ja tehtäviä suorittava tiedusteluorganisaatio.

- Minä pystyn tarjoamaan sen teille. Oma organisaationi rahoittaa tämän palvelun perustamiskustannukset ja sen toiminnan kymmeneksi ensimmäiseksi vuodeksi. Sinä aikana uskon sen vakuuttaneen teidät kaikki tehokkuudellaan. Ehdotan tämän järjestön nimeksi The Bladea. Se toimii Yhdysvaltain veitsenä silloin, kun julkiset tekijät eivät uskalla vielä ottaa omaansa tupesta. Se pystyy hankkimaan tarvittavaa tiedustelutietoa paljon häikäilemättömämmin kuin julkiset palvelut. Ja te tiedätte itsekin, että tällaista palvelua tullaan ajan myötä tarvitsemaan. Mutta mikäli se tehdään byrokratian kautta, te tuumitte vielä vuonna 1935 että jotain tartteis tehdä. Silloin olette menettäneet kolmekymmentä vuotta, ja muut maat menevät edellenne.

- The Blade kartoittaa ja tarvittaessa eliminoi niin sisäisiä kuin ulkoisia uhkatekijöitä. Ehdotan, että järjestön henkilökunnasta kolmasosa tulee omasta organisaatiostani, kolmasosa armeijasta ja kolmasosa Pinkertonista. Nimellisesti he kaikki tulevat olemaan perustamani Hurlburt & Wharburton-kirjanpitoyhtiön työntekijöitä, irrallaan kaikista virallisista kytköksistä. Näin ollen he voivat olla myös verikoira, joka valvoo virkakoneistoa ilman siihen liittyviä rasitteita ja sitoumuksia  ja pystyy tarvittavalla nopeudella ja ankaruudella reagoimaan senkin virheisiin. Se toimii oikeastaan juuri niin kuin perustuslakimme ensimmäinen lisäys vaatii. Hallinto ei saa rajoittaa oikeutta vaatia hallinnolta epäkohtien korjaamista. The Blade pitää tästä huolen. Mikäli se ei onnistu hyvällä, se tehdään väkisin. Niin kuin ymmärrätte, julkinen hallintomme saattaa aikanaan muuttua itseään ruokkivaksi ja lihottavaksi organisaatioksi, joka elää itsensä vuoksi. Sille on oltava olemassa vastavoima. Ja ulkoiset uhkatekijät ovat tietysti oma lukunsa. Niitten muodostamaan uhkaan The Blade voi reagoida paljon nopeammin ja tehokkaammin kuin julkinen turvallisuuskoneisto.

- Osoittaaksemme tehokkuuttamme ja yhteistyöhaluamme, tarjoamme teille listan henkilöistä, jotka hoidamme pois häiritsemästä Yhdysvaltain yhteiskuntarauhaa. Te haluaisitte tehdä saman, mutta teillä ei ole siihen tarvittavia valtuuksia, eikä ehkä kykyäkään. Meillä se kyky on, ja valtuudet määrittelemme itse. Toimitamme nämä henkilöt teille kuolleina ja säästämme teiltä oikeudenkäyntien vaivan. Kunnian näistä ennen aikaisista poismenoista voi ottaa julkinen lainvalvontasektori. Se saa siitä monta komeaa sulkaa hattuunsa.

Myös kokouksessa mukana ollut Lucky Luke antoi jokaiselle osallistujalle listan, ja se oli vaikuttava:

- Big Jim Colosimo

- Salvatore "Toto" D'Aquila

- Al Swearengen

- Ignazio Lupo

- Giuseppe "The Clutch Hand" Morello

- Vito Di Giorgio

Ja listan lopuksi vielä Roope Ankan organisaatiosta irtautuneet ja erittäin julman maineen itselleen hankkineet Daltonin Veljekset. Jokainen kokoukseen osallistuja ymmärsi, että tässä samalla Roope Ankka suorittaisi ankaran puhdistuksen vastustajiensa keskuudessa ja pääsisi myös eroon Daltoneista, jotka pidätetyiksi joutuessaan saattaisivat laulaa Roopesta ikäviä tietoja. Roopehan sinänsä olisi halutessaan voinut liiskata vuosi sitten omille teilleen lähteneet Daltonit kuin kärpäset, mutta oli päättänyt, että Daltonit saavat saavat tehdä Ankan organisaatiolle vielä viimeisen ja äärimmäisen palveluksen.

Roope Ankka ja Lucky Luke nousivat seisomaan ja sanoivat, että antavat edustajille hetken aikaa miettiä tarjousta keskenään. Ennen poistumistaan Roope sanoi vielä, että muut käytännön asiat The Bladesta ovat neuvoteltavissa, mutta yksi ehto olisi ehdoton: järjestön johtajaksi – absoluuttisella vallalla – nimetään  Lucky Luke. Se on kynnyskysymys, josta ei keskustella. Tämän jälkeen he poistuivat.

Neuvonpito ei kestänyt pitkään. Roope Ankan maine oli mitä se oli, mutta Ankan organisaatio hakkasi tehokkuudessaan heidän omat organisaationsa sata – nolla. Ja jokainen kokoukseen osallistuja oli jo aikaisemmin tiennyt, että tällaisen salaisen palvelun tarve on ilmeinen. Ja Ankka oli oikeassa siinäkin, että sen perustaminen kestäisi eri julkisten tekijöitten keskinäisessä pallottelussa kymmeniä vuosia. Ja ei välttämättä onnistuisi sittenkään. Nyt se annettaisiin heille valmiina. Jokainen tiesi myös, että Lucky Luke – pahasta maineestaan huolimatta – olisi oikea mies toiminnan johtajaksi.

Puoli tuntia myöhemmin The Bladen perustamisesta oli sovittu. Edustajien poistuttua Roope kaatoi itselleen ja Lukelle lasilliset kallista skottiviskiä ja he kilauttivat lasit yhteen. Ja syytä olikin. Roope Ankan organisaatio olisi jatkossa valtio valtiossa, eikä olisi enää sellaista tiedon ripettäkään, joka ei kantautuisi Yhdysvaltain mahtavimman ankan korviin.

Roope havahtui tuolissaan kahdenkymmenen vuoden takaisista muistoistaan ja sanoi Lucky Lukelle:

- Jos olet kerran varma asiastasi, niin mikäs siinä. Kutsu heppu käymään täällä tykönäni, niin annetaan hänelle se lopullinen tieto The Bladesta, minkä johtajaksi häntä aletaan kouluttaa. Ja organisaatiosta, joka on sen takana.

*

Roope Ankan piilopirtti, Peikonhammasvuoren kansallispuisto, Calisota, Tammikuu 1931

Yhdysvaltain Valtiovarainministeriön agentti Eliot Ness nosti katseensa kansiosta ja katsoi Roope Ankkaa. Tuntia aikaisemmin hän oli saapunut tämän vaikutusvaltaisen ankan hirsihuvilalle Roopen kohteliaasti kutsumana. Ness oli tullessaan ollut yhtä ihmeissään kuin ne henkilöt, jotka olivat mukana The Bladen perustavassa kokouksessa vuonna 1905. Ei Ness turvallisuudestaan ollut huolissaan, sillä Roope Ankan tyyliin ei kuulunut viranomaisten vahingoittaminen, vaikka hänet tarvittaessa hyvin kovaotteiseksi tiedettiinkin.

Hänet oltiin saatettu huoneeseen, missä Roope istui takkatulen ääressä. Roope tervehti Nessiä kohteliaasti, pyysi häntä istumaan ja tarjosi konjakin. Ness kiitti, ja kysyi, että mistähän tässä tapaamisessa mahtoi olla kysymys.

Roope otti moukun konjakkia, irvisti ja vastasi:

- Minä tarjoan teille Al Caponen, kun te ette sitä itse nalkkiin saa.

Sen jälkeen hän antoi Nessille paksun kansion, laittoi hänen viereensä konjakkipullon todeten että saa kaataa itse ja totesi, että tutustukaa kaikessa rauhassa, tulen vaikka tunnin päästä takaisin. Ankalla oli melko tarkka aikavainu, sillä hän palasi takaisin huoneeseen kun Ness oli kansion viimeisellä sivulla. Ness nosti katseensa kansiosta, katsoi Roope Ankkaa ja sanoi:

- Tällä me saamme Caponelle takuuvarmasti pitkän tuomion. Ei tosin siitä kaikesta, mitä hän on tehnyt, mutta yhdentoista vuoden tuomioon tämä riittää. Ja koska hän ei ole ensikertalainen, hän lusii koko keikan. Kuinka te saitte tämän aineiston haltuunne?

Roope Ankka kallisti hieman päätään ja hymyili Nessille. Niinpä tietysti. Tyhmä kysymys. Hänen edessään oli Roope Ankka. Mies kulissien takana. The Duck. Legenda niille, joilla oli tarvittava tieto. Julkisestihan hän oli vain erakkoluonteinen calisotalainen miljonääri, mutta Ness tiesi, että bulvaaniyhtiöittensä kautta hänen edessään istui Yhdysvaltain vaikutusvaltaisin henkilö. Ankka, jonka valta meni yli presidentinkin. Kysymys oli siis väärä. Toinen kysymys oli paljon perustellumpi:

- Miksi? Miksi annatte tämän aineiston juuri lainvalvojille? Tiedän kyllä, että olisitte voinut hankkiutua itse Caponesta eroon jo aikaa sitten, jos olisitte halunnut. Itse asiassa me olemme sitä jo, no en voi virallisesti sanoa että olisimme toivoneet, mutta ainakin odottaneet.

Roope Ankka kallistui nojatuolissaan taaksepäin, oli hetken hiljaa ja sanoi sitten:

- No luonnollisesti siksi, että haluan tukea lainvalvojia ja laillista yhteiskuntaa yleensäkin.

Ness naurahti, tajusi välittömästi epäkohteliaisuutensa ja pyysi anteeksi. Roope jatkoi.

- Älkää suotta pyydelkö anteeksi. Ymmärrän reaktionne, enkä ole siitä loukkaantunut. Katsokaas, Capone ja kaltaisensa edustavat porukkaa, jolle väkivalta ei ole väline, vaan itsetarkoitus. Ja te lainvalvojat olette olleet avuttomia. Teille hymyillään jo. Ja pian teille aletaan avoimesti nauraa. Sen tien päässä on rikollisten anarkia. Silloin minä, itsekin rikollisena joudun puuttumaan peliin. Tasapainotila on saavutettava. Ja silloin tuloksena on teurastus. Pystynhän minä siihen, en minä sitä kiellä. Mutta minä en sitä halua. Minä en ole sotaherra, vaan liikemies. Ja kaikenlainen tarpeeton sotiminen on pahaksi bisneksille. Te lainvalvojat tarvitsette nyt tämän voiton saadaksenne lisää uskottavuutta. Tulen toimittamaan teille muutakin hyödyllistä tietoa, mutta ne toimitetaan teille muuta tietä. Tämän asian halusin hoitaa henkilökohtaisesti.

- Miksi henkilökohtaisesti? Ja miksi juuri minä?

- Osoittaakseni henkilökohtaisesti, kuinka vakavasti otan tämän tilanteen. Ja miksi juuri te? Hetken kuluttua teidät saatetaan ulos tästä rakennuksesta. Saatte tuon aineiston mukaanne. Te tiedätte kyllä, mitä sillä tehdään. Minua tuskin tapaatte enää koskaan. Mutta aikanaan Washingtonissa teitä tulee tapaamaan eräs mies nimeltä Eka Vekara. Mikäli haluatte, että kykynne ovat todella hyödyllisessä käytössä kehotan teitä kuuntelemaan hyvin tarkasti, mitä hänellä on sanottavaa. Hyvästi, agentti Ness, ja kaikkea hyvää teille.

Ness poistui Roopen huvilasta ja palasi Chicagoon. Pian uutisoitiin Al Caponen pidätyksestä ja tuomiosta. Ness ei halunnut itselleen ylimääräistä gloriaa, vaan kiitti työryhmäänsä ja antoi kunnian Yhdysvaltojen lainvalvontajärjestelmälle, joka pikku hiljaa alkoikin saada asioista tiukemman otteen. Vuosina 1932 – 1933 nähtiin lehdissä pieniä uutisia, joitten mukaan niin Eliot Ness kuin suurin osa ”Lahjomattomista” lopetti poliisin uransa ja siirtyi Hurlburt & Wharburton-kirjanpitoyhtiön palvelukseen. Jokainen totesi omalta osaltaan, että vauhtia ja vaarallisia tilanteita oli nähty jo tarpeeksi, ja oli aika siirtyä rauhallisemmalle elämänuralle.

*

Berliinin olympiastadion, Natsi-Saksa, 1. elokuuta 1936

Roope Ankka istui Berliinin olympialaisten avajaisissa virallisesti tavallisena amerikkalaisena turistina ja katseli avajaisjuhlallisuuksia. Avajaiset olivat kieltämättä komeat, mutta Roopen mieli oli musta kuin Tyyneltä Mereltä Ankkalinnan päälle nouseva ukkosmyrsky. Virallisessa historiankirjoituksessa tultaisiin aikanaan toteamaan, että viimeinen mahdollisuus estää toinen maailmansota oli joskus vuonna  1939. Roope puolestaan tiesi, että viimeinen mahdollisuus menetettiin päivää aikaisemmin, 31. heinäkuuta 1936, jolloin hän tapasi Adolf Hitlerin.

Hän muisteli tapaamistaan Hitlerin kanssa. Hitler otti hänet vastaan hyvin kohteliaasti, ja syytä tietysti olikin, sillä Roope oli tukenut Hitleriä hyvin suurella taloudellisella panoksella hänen poliittisen uransa alkuaikoina. Mutta Roope kävi suoraan asiaan:

- Adolf. Sinä tiedät, että ilman taloudellista tukeani et välttämättä olisi koskaan päässyt tähän tilanteeseen, missä nyt olet. Minulla oli hyvät syyni tukea sinua. Saksa olisi saattanut ajautua anarkiaan, ja anarkian perässä olisi saapunut kommunismi, mikä on suurin uhka maailmalle ehkä koskaan. Halusin voimakkaan ja järjestäytyneen Saksan, joka toimii linnoituksena Stalinin Neuvostoliittoa vastaan. Ja sinä olet onnistunut hyvin. Junat kulkevat ajoissa, kansa tekee työtä, hyvinvointi lisääntyy ja sotilaallinen voimasi kasvaa. Tietysti olet samalla kehittänyt diktatuurin, mutta sen kanssa minä voin kyllä elää. Mutta sinä olet menossa liian pitkälle.

- Mitä tarkoitat, kysyi Hitler.

- Kahta asiaa, vastasi Roope. Ensinnäkin sinä valmistelet sotaa. Ei se mikään salaisuus ole. Minä ymmärrän sen, että haluat tietyt alueet palautettavaksi takaisin Saksalle. Sitä mukaa, kun sotilaallinen voimasi kasvaa, ja Saksasta tulee tarpeeksi voimakas, se voidaan hoitaa neuvotteluteitse. Ilman sotaa. Länsivallat kestävät sen kyllä, sillä sota ei palvele kuin Stalinin pyrkimyksiä. Danzigin käytävän siirtäminen rauhanomaisesti takaisin Saksalle onnistuu, mikäli Puolalle taataan mahdollisuus säilyä olemassa. Edes sisämaavaltiona. Mutta olet liian ahne. Jossain vaiheessa länsimaitten raja tulee vastaan. Mikäli hyökkäät Puolaan, minkä tiedän sinun aikanaan tekevän, ne julistavat sinulle sodan. Ja aikaa myöten siihen sotaan tulee mukaan myös Yhdysvallat. Jossain vaiheessa bluffisi katsotaan, ja olet silloin liian heikko. Mikä on selvää, on se, että päädyt joka tapauksessa sotaan myös Neuvostoliittoa vastaan ja silloin Saksa on jälleen kahden rintaman sodassa. Sitä se ei tule kestämään, ja silloin potin korjaa Stalinin kommunismi. Sinä olet ahne, ja sinulla on liian kiire. Saksa ei ole valmis siihen, mitä sinä haluat yrittää.

Adolf Hitler vastasi:

- Puhut siitä, että Yhdysvallat tulisi mukaan sotaan. Yhdysvaltain armeija on tällä hetkellä aivan pikkutekijä, vaikka maanne muuten suuri onkin. Sen voimalla ei ole strategista merkitystä. Saksalla on oikeutettuja vaatimuksia. Ja niitä ei välttämättä saa kaikkia hyvällä.

Roope Ankka vastasi:

- Aliarvioit Yhdysvallat. Meidän teollinen voimamme on kymmenkertainen verrattuna Saksaan. Kun se keskitetään sotateollisuuteen sinulla ei ole mitään mahdollisuutta. Ja valitettavasti – vaikka niin en haluaisikaan käyvän – Yhdysvallat saattaa ryhtyä tukemaan myös Neuvostoliittoa. Yritän tahollani estää tämän, mutta selvää on, ettei mene kymmentäkään vuotta siihen, kun sinä olet Stalinin kanssa sodassa. Roosevelt ei tue natseja, ja hänen vihollisensa vihollinen on hänen ystävänsä. Vaikka se olisikin hirviö. Mieti riskejä. Rakenna sotateollisuutta. Rakenna puolustusta. Mutta älä hyökkää. Asiat voidaan hoitaa neuvottelemalla. Mutta on toinenkin syy.

- Mikä? Kysyi Hitler.

- Juutalaiset, vastasi Roope. Sinä suunnittelet kokonaisen kansakunnan lahtaamista. Joo joo, älä nyt teeskentele, kyllä minä sen tiedän, totesi Roope nähdessään Hitlerin hämmästyneen ilmeen, joka itsessään kertoi totuuden. Roope jatkoi:

- Ensinnäkään en voi hyväksyä sitä jo sen takia, että se on yksinkertaisesti väärin. Ei kokonaista kansakuntaa voi teurastaa. Saksaa pidetään kuitenkin sivistysvaltiona. Tulevalla toiminnallasi saatat Saksan valtion ja Saksan kansan barbaareista pahimmaksi. Valtioksi, jolle ei tulla antamaan mitään armoa. Ja toiseksi, suunnitelmasi on käsittämättömän typerä. Juutalaiset ovat ahkeraa väkeä, kauppiaita, työntekijöitä ja heissä on valtava määrä teräviä aivoja, jotka hyödyntäisivät Saksaa suunnattomasti, jos vain ymmärtäisit heidän potentiaalinsa. Tarvitset heitä. Luodaksesi entistä pitävämmän muurin itäistä kommunismia vastaan.

Hitler katsoi hiljaa alaspäin ja totesi:

- Saksa on jo valinnut tiensä.

Roope vastasi:

- Ei, Adolf. Ei Saksa. Sinä itse olet valinnut sen tien. Ja sinäkin olet sen vasta aloittanut. Mutta se ei ole onneksi kuin vasta alussa. Muuta linjasi. Ehdit tehdä sen kyllä. Etsi syntipukki ja sano, että et tiennyt tästä. Sen jälkeen hirtät hänet julkisesti ja toivotat juutalaiset takaisin saksalaiseen perheeseen. Kyllä se sinulta onnistuu, jos vain haluat.

Adolf Hitler oli hetken hiljaa. Näki, että hän todella mietti sitä, mitä Roope oli sanonut. Sitten hän nousi seisaalleen ja vastasi:

- On todella ikävää, että emme päätyneet yhteisymmärrykseen. Mutta arvostan sinua, Roope, suuresti, ja olen hyvin kiitollinen avustasi. Olet Saksan kansan kunniavieraana näissä alkavissa olympiakisoissa.

Roope lopetti muistelunsa ja katsoi, kuinka Fritz Schilgen sytytti olympiatulen. Paljon muitakin tulia tulisi lähivuosina syttymään niin Euroopassa kuin laajemmaltikin. Heti poistuttuaan valtakunnankansliasta Roope oli komentanut avustajaansa lähettämään Ankkalinnan sähkeen, jossa ei ollut kuin yksi sana: scrooge.

Viestin saatuaan Roopen henkilökohtainen avustaja lähtisi viemään presidentti Rooseveltille Roopen kehittämän lend-lease suunnitelman. Toinen avustaja ottaisi yhteyttä teollisuuspamppuihin ja valmistelisi suunnitelmaa Yhdysvaltain teollisuuden muuttamisesta sotakuntoon. Roope tiesi, että häntä kuunneltaisiin, sillä hän tosiasiassa omisti lähes kolmanneksen Yhdysvaltain sotakuntoiseksi muutettavasta teollisuudesta. Sen lisäksi hän (vaikka sitä ei virallisesti tiedetty) omisti sekä Coca-Cola Companyn, että British American Tobacco-yhtiön jonka Lucky Strike-tupakkaa tultaisiin jakamaan tulevassa sodassa amerikkalaisten sotilaitten annostupakoina. Jos kerran sota on pakko tulla, niin voihan sillä tienatakin, tuumi Roope.

Roope toivoi valtoihin palattuaan vakuuttavansa Rooseveltin siitä, että lend-lease ohjelmaa ei pitäisi ulottaa Neuvostoliittoon. Viisainta olisi, kun Hitlerin Saksa ja Stalinin Neuvostoliitto sotkisivat toisensa suohon, ja länsi marssisi korjaamaan tilanteen. Mutta hän oli hyvin pessimistinen Rooseveltin suhteen. Jokohan olisi aika tehdä hänen kanssaan radikaalimpia toimenpiteitä ja vaihtaa presidenttiä? Roope päätti vielä odottaa. Jälkeenpäin hän piti odotustaan suurimpana virheenään.

Ennen kuin hän lähtisi Saksasta, hän lähettäisi vielä toisen sähkeen, jossa olisi myös vain yksi sana: Manhattan. Sähkeen saatuaan hänen avustajansa järjestäisi tapaamisen kahden kuuluisan fyysikon kanssa. Ei vara venettä kaada, tuumasi Roope. Ja lähivuosina vene tulisi olemaan suuremmassa myrskyssä kuin koskaan ennen.

*

Roope Ankan piilopirtti, Peikonhammasvuoren kansallispuisto, Calisota, 14. huhtikuuta 1945

Yhdysvaltain surressa presidentti Franklin Delano Rooseveltin kuolemaa The Bladen johtajan Eka Vekaran yksityiskone lensi Ankkalinnan lentokentälle, josta hän jatkoi autolla Roope Ankan hirsihuvilalle. Roope otti hänet vastaan ystävällisesti. Heillä oli kuriirien kautta jatkuvaa yhteydenpitoa, mutta naamakkain he tapasivat hyvin harvoin. Roope Ankan ja The Bladen yhteys oli yksi Yhdysvaltain suurimpia salaisuuksia.

Roope tarjosi Eka Vekaralle viskin ja kysyi:

- Kuolinsyy saatiin näyttämään luonnolliselta?

- Kyllä. Paraskaan patologi ei saa selville sitä, että me murhasimme Rooseveltin. Me emme tehneet tätä mielellämme, mutta eihän tässä ollut vaihtoehtoa. Rooseveltia seuraava Truman ei ole varsinaisesti The Bladen miehiä, mutta hän on erittäin luotettava ja ennen kaikkea ohjailtava. Hänen avullaan pyrimme  pelastamaan mitä pelastettavissa on. Roosevelthan pidätti Trumanilta lähes kaiken strategisen tiedon. Tai niin hän ainakin kuvitteli. Meidän kauttamme hänellä on ollut jo hyvän aikaa tarkemmat tiedot kuin Rooseveltillä itsellään oli.

Roope raaputti mietteissään poskipartaansa ja totesi sitten:

- Niin. Tämä oli väistämätöntä. Se olisi vain pitänyt tehdä jo aikaa sitten. Se Rooseveltin tohelo ajoi Belsebubia pois Pirun avulla ja avusti Stalinia koko teollisuutemme voimalla. Minun teollisuuteni voimalla, helvetti soikoon! Ilman apuamme Neuvostoliitto olisi romahtanut viimeistään 1943, mutta kuollessaan se olisi vienyt myös Saksan armeijalta parhaan terän. Sen jälkeen omat joukkomme olisivat voineet vapauttaa koko Euroopan. Nyt Roosevelt sai Neuvostoliitosta aikaiseksi supervallan joka nielaisee ainakin puolet Euroopasta. Ja ennen kaikkea se tulee aikanaan uhkaamaan Yhdysvaltojakin. Tämä olisi voitu välttää. Minun olisi pitänyt olla päättäväisempi.

Eka Vekara naukkasi viskiään ja vastasi:

- Joka tapauksessa se on nyt tehty. Truman ei anna Stalinille enää enempää myönnytyksiä. Valtava määrä vahinkoa on tietysti tapahtunut. Mutta vaikka sota Euroopassa päättyy pian, niin Japania vastaan se jatkuu. Ja siihen Truman pystyy vaikuttamaan. Roosevelt ei olisi koskaan antanut lupaa käyttää atomipommia, vaan olisi halunnut valloittaa Japanin pääsaaret tavanomaisella hyökkäyksellä. Se olisi sitonut joukkomme ainakin kahdeksi vuodeksi, maksaisi mielettömän määrän kaatuneita ja heikentäisi materiaalista voimaamme, jota tarvitsemme enemmän Euroopan turvallisuuden varmistamiseen. Truman sen sijaan tulee hyväksymään tämän aseen käytön.

- Euroopanpa hyvinkin, totesi Roope. Mikäli vedämme joukkomme Euroopasta, ei Stalinilla ole mitään estettä marssia vaikka Englannin kanaalille. Meillä ei ole kerta kaikkiaan varaa tapattaa toista mokomaa miehiämme ja uhrata valtavaa määrää materiaalia sodassa, jonka olemme tosiasiassa jo voittaneet. Samaan aikaan kun Stalinilla on aikaa nuolla haavojaan ja vahvistaa asevoimiaan entisestään. Sen roiston ahneudella ei ole mitään rajoja. Mikä on Manhattan-projektin aikataulu tällä hetkellä?

- Koeräjäytys tehdään kesällä. Viimeistään elokuussa asetta voidaan käyttää operatiivisesti. Pommitettavat kaupungit päätetään ylihuomenna. Jos sinä et olisi ollut tässä asiassa niin aktiivinen, meillä olisi käyttökelpoinen ase vasta aikaisintaan vuonna 1947.

Roope oli hetken hiljaa. Eka Vekara näki hänen kasvoillaan ilmeen, jollaista hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Epävarmuuden. Pelon. Katumuksenkin. Sitten hän terästäytyi, ja sanoi:

- Niin. Jumala minun paatunutta sielua armahtakoon, jos pystyy. Me olemme tekemässä ehkä maailmanhistorian suurinta rikosta. Ja minä olen sen alullepanija. Mutta vaihtoehtona olisi uhrata hyvin merkittävät kaksi vuotta ja lukematon määrä nuoria amerikkalaisia miehiä. Ja samalla tuhota Japanin pääsaaret täysin. Ne kun eivät suostu antautumaan tavallisessa taistelussa, vaan ne pitää tappaa kaikki. Tämä ase on ainoa tapa saada heidät antautumaan. Koska se ylittää kaiken inhimillisen käsityskyvyn.

- Olisiko sinulla mitään erityistä viestiä Trumanille, kysyi Eka.

- Ymmärrän jonkun verran japanilaista luonteenlaatua. Vaikka Yhdysvaltain vaatimuksena on tietysti ehdoton antautuminen, näkisin viisaana, että Japanin keisari saa säilyttää muodollisen asemansa. Itse asiassa uskon, että se tulee olemaan japanilaisten ainoa vaatimus sen jälkeen kun olemme käyttäneet tätä asetta. Mikäli siihen suostutaan, se helpottaa urakkaamme huomattavasti. Lisäksi näen tarpeellisena, että sodan läntiset voittajavaltiot muodostavat yhteisen puolustusliiton. Tällä kertaa Neuvostoliiton uhkaa vastaan. Ja siihen liittoon on aikanaan saatava mukaan myös Saksa. Tai ainakin se osa Saksaa, jota Stalin ei ehdi miehittää. Elämää on olemassa myös sodan jälkeen. Alkaa olla aika valmistautua siihenkin. Hulluintahan tässä on, että meilläkin tullaan juhlimaan pian suurta voittoa. Mikä ihmeen voitto se sellainen on, joka jättää henkiin vielä suuremman uhan kuin sen, jota vastaan taisteltiin?

Miehet nousivat ja kättelivät toisiaan. Eka Vekara ajoi Ankkalinnan lentokentälle, josta hän jatkoi Washingtoniin. Olisi paljon asioita toimitettavana. Roope jäi huoneeseensa, jossa hän katseli takkatulta. Pitkään. Hänen sihteerinsä Neiti Näpsä kävi välillä toimittamassa jotain asiaa. Hänestä näytti niin kuin tuon maailman mahtavimman ankan silmissä olisi ollut jotain kosteaa. Näpsällä oli omansa, hyvin tehokas keino rauhoittaa Roopen mieli, mutta hän ymmärsi, että se sai hetken aikaa odottaa. Ensin Roope haluaisi olla yksin.

*

Roope Ankan piilopirtti, Peikonhammasvuoren kansallispuisto, Calisota, toukokuu 1947

Suurikokoisen Harley-Davidsonin moottorin ääni kuului kaukaa Roopen hirsihuvilalle. Kyseessä taisi olla ensimmäinen kerta, kun tälle paikalle tultiin moottoripyörällä. Ainakaan tulijalla ei koskaan aikaisemmin ollut päällään mustia nahkaliivejä joitten selässä luki MC Demontooth. Roopen veljenpoika Aku Ankka ajoi huvilan pihalle, sammutti moottorin ja käveli sisään. Hänet ohjattiin setänsä huoneeseen, jossa hän oli viimeksi käynyt ennen sotaa. Aku tiesi kyllä Roopen seuraavan hänen elämäänsä, mutta mitään yhteyttä setä ei ollut häneen pitänyt. Ehkä Roope ei pitänyt siitä, että Aku oli perustanut pelottavan maineen saaneen moottoripyöräjengin. Toisaalta, eipä äijällä ollut sinänsä paljon kanttia valittaa. Roopen sukulaisena Aku kun sattui tietämään setänsä elämästä huomattavasti enemmän kuin tavallinen ankkalinnalainen. Roope oli huoneessaan selin oveen, takkatuleen tuijottaen. Akun saavuttua hän kääntyi:

- Tulit sitten.

- Tulin kun kutsuit.

Roope katseli Akua hetken aikaa. Sitten hän pyysi veljenpoikaansa istumaan, kaatoi tälle lasin konjakkia ja sanoi:

- Perustit sitten tuommoisen liiviporukan ja rupesit rosvoksi.

Aku otti kulauksen konjakkilasistaan ja vastasi:

- Niinhän minä tein. Aivan niin kuin setäni aikanaan. Erona kai on vain se, että minä ratsastan Harley-Davidsonilla ja minulla on liivit. Sinä ratsasti aikanaan hevosella ja pukeudut nykyisin tummaan pukuun.

Roope hymähti.

- Hmh. Kaltaisellasi miehellä olisi ollut käyttöä omassakin organisaatiossani. Mutta tuolla liivipelleilyllä olet tehnyt sen mahdottomaksi. Mikä on suuri sääli. Sinä olet häikäilemätön ja hyvä organisoimaan. Arvostan sinua siitä. Mutta minun tapanani on toimia kulisseissa. Ei niin näkyvästi kuin sinä. Ja se on todella sääli.

- Rakas setäni, sinun täytyy ymmärtää, että minun tapani toimia ei ole pelkkää bisnestä. Se on tapa elää. Valitsin sen sillä hetkellä kun sain Tyynellä merellä siipeeni. En ota enää käskyjä keneltäkään. En kumarra ketään.

- Tiedätkös, rakas veljenpoikani, jokainen kumartaa jotakin. Tai ainakin hänen pitää pystyä yhteistyöhön muitten kanssa. Ellei sitten satu olemaan Jumala. Ja hänen olemassaoloaan kyllä epäilen. Ainakin hänellä on varsin harva seula siinä, keitä hän laskee tänne maan päälle syntymään. Jo minun ja sinun olemassaolomme on varsin selkeä todiste siitä. Ja aivan turha sinun on perustella kaikkea sodan vuoksi. Kyllä minäkin kerkesin univormu päällä tapella. Hänen Majesteettinsa armeijassa, silloin aikanaan. Burmassa ja Sikkimissä. Tappamisen hulluus ja kuolemankauhu ovat nykyisin aivan samanlaisia kuin silloinkin. Vaikka nuo tappamisen vehkeet ovat omista ajoistani kehittyneetkin.

- Eikös, rakas setäni ole niin, että nimenomaan sinä et kumarra ketään. Sinun ei tarvitse.

- Kyllä minäkin kumarran. Kumarran kuolemaa. Minä olen toiminut sen turhankin innokkaana apurina, mutta ei se minua kiitä, vaan aikanaan vie minulta kaiken. Vaikka olisinkin maailman mahtavin ankka. Mutta nämä puheet kuuluvat lähinnä filosofian laitokselle. Puhutaanpa käytännöstä. Perustit tuon MC Demontoothin ja pistit tuulemaan. Ja ihan tyylikkäästi pistitkin. Mutta unohdit yhden asian. Niin Calisotassa kuin länsirannikolla yleensäkin mikään kaltaisesi toiminta ei tapahdu ilman minun hyväksyntääni. No helvetti, koko Yhdysvalloissa tuollainen toiminta ei tapahdu ilman minun hyväksyntääni.

- Aiotko sitten liiskata MC Demontoothin? Ja minut sen mukana? Tiedän toki, että sinulla on siihen mahdollisuus.

Roope nousi ja kaatoi uuden konjakkihuikan Akulle ja itselleen. Sitten hän vastasi:

- Tiedätkös, Aku. Jos kyseessä olisi joku muu kuin sinä, olisin liiskannut ryhmäsi kuin kärpäsen. Mutta veri on vettä sakeampaa. Minä annan hyväksyntäni toiminnallesi. Ja itse asiassa aion auttaa sinua. Annan sinulle aseen, joka on tehokkaampi kuin sata hampaisiin asti aseistettua miestä.

- Ja mikä se ase mahtaa olla?

Roope katsoi Akua ovelasti.

- Kirjanpitäjä. Lähetän luoksesi miehen, joka opettaa sinua. Ei laittoman rahan tekeminen ole vaikeaa. Vaikeaa on käsitellä sitä niin, että sitä voi rauhassa käyttää. Tuon kirjanpitäjän myötä annan sinulle myös mahdollisuuden sijoittaa omistamiini bulvaanifirmoihin. Saat niitten kautta pestyä ja täysin laillista rahaa. Nimittäin, vaikka tässä vaiheessa niin sinä kuin jengikaverisikin ajattelette että huorat ei hurmaa ja linna ei pelota, niin jossain vaiheessa teitäkin alkaa öykkäröinnin sijasta kiinnostaa myös varmuus ja turvallisuus. Mutta avullani on hintansa.

- Mikä se hinta on, kysyi Aku. Haluatko rahaa? Eikö sinulla ole sitä tarpeeksi?

- Ei minulle rahalla ole enää mitään merkitystä. En minä sitä ole vailla. Itse asiassa minä haluan auttaa sinua ihan hyvää hyvää hyvyyttäni. Ainakin osittain. Mutta niin kuin tiedät, niin ei tässä maailmassa ole ilmaisia aterioita. Haluan tiettyjä palveluksia aika ajoin. Todennäköisesti hyvin harvoin. Oma organisaationi pystyy hoitamaan sen, mitä haluan, mutta joskus on eduksi käyttää vieraampia.

- Niin sanottua märkää työtä?

- Mitäpä muutakaan. Ja niitä ei sitten hoideta millään julkisella jengimeiningillä. Kohteen täytyy kadota. Kerta kaikkiaan. Nacht und Nebel, niin kuin saksalainen sanoisi. Ja on toinenkin hinta. Henkilökohtainen ja ikävä sellainen. Minä tulen jatkossa kieltämään sinut sukulaisenani. En ole missään tekemisissä kanssasi. Virallisesti. Rahasäiliööni sinulla ei ole minkäänlaista asiaa. Mutta tänne piilopirtille voit aika ajoin tulla, ja olet tervetullut. Mutta tulet jatkossa nätisti autolla ja ilman noita liivejä.

- Ymmärrän ratkaisusi ja ymmärrän syyt siihen. Oletan, että sinulla on jo mielessä etumaksu siunauksestasi ja tulevista palveluista.

Roope käveli kirjahyllylle, aukaisi laatikon ja otti sieltä paperin. Siinä oli yksi nimi. Aku luki sen, nyökkäsi ja ojensi paperin takaisin Roopelle.

- Onnistuu viikossa.

Aku poistui hirsihuvilasta ja käynnisti moottoripyöränsä. Moottorin ääni hävisi pikku hiljaa. Roope istui toimistopöytänsä ääreen. Itse asiassa hän oli paljon innostuneempi Akusta kuin mitä hänelle suoraan ilmaisi. Akussa oli kuitenkin jotain, joka niin paljon muistutti nuorta Roopea. Ja vaikka Roope ei ehkä motoristien mielenlaatua ymmärtänytkään, niin laittomien organisaatioitten perustamisesta hän tiesi kaiken. Ja olihan hän ottanut selvää näistä MC-porukoistakin. Hänellä oli keinonsa saada tietoa, ja tieto oli avain valtaan.

Hän tiesi, että MC Demontooth ei ollut ainoa. Kalifornian puolella oli toimintaansa aloittamassa MC Hells Angels. Illinoisissa taas oltiin perustettu jo ennen sotia MC Outlaws. Kerhot tulisivat epäilemättä levittämään toimintaansa. Demontooth ottaisi haltuunsa Luoteis-Yhdysvallat ja Alaskan. Hells Angels ottaisi varmaankin hallintaansa kaakon. Ja Outlaws taas hallitsisi pohjoista.

Vaikka Roope ajattelikin Akusta lämpimästi, oli asiassa silti ongelma. Nämä jengit aikanaan ymmärtäisivät siirtyä öykkäröinnistä puhtaaseen bisnekseen. Ja jos joku niistä kasvaisi liian suureksi, se saattaisi yrittää haastaa Ankka-konsernin. Kyllä Roope siitäkin selviäisi, mutta se tietäisi sotaa ja häiritsisi tasapainotilaa. Kolme suurta olisi siis liian vähän. Tarvittaisiin hajaannusta, että nuo liivijätkät keskittyisivät tappelemaan keskenään. Tyhjiä alueita löytyi sekä Yhdysvaltain itärannikolta että eteläosista. Kumpaankin paikkaan pitäisi kehitellä jotakin vastaavaa. Tasapainotilan säilyttämiseksi.

Roopen täytyisi hieman nykiä naruista. Ja sen hän osasi. Sopivia yhteyshenkilöitäkin löytyisi. Hän kaivoi esiin Yhdysvaltain kartan sekä muistivihkon ja alkoi luonnostella alustavaa suunnitelmaa jonka lopputuloksena aikanaan Teksasiin perustettaisiin MC Bandidos ja Philadelphiaan MC Pagans.

Tasapainotilan säilyttämiseksi.

*

Roope Ankan rahasäiliö, Ankkalinna, Calisota, heinäkuussa 1962

Roope katseli työpöydällään olevaa Ankka-konsernin kuukausiraporttia. Hän hallisi paljon, ja halusi pysyä ajan tasalla siitä, mitä hallitsi. Ankka-konserni ei ollut mikään demokratia. Valta oli hänellä, ja hän halusi tietää, mihin valtaansa käytti. Rahasäiliö oli ankkalinnalaisten mielessä mystinen paikka. Sen ajateltiin olevan täynnä rahaa. Olihan siellä tietysti varsin paljon käteistä ja huomattavat kultavarannot, mutta ennen kaikkea siellä oli Ankka-konsernin kirjanpito kymmenien vuosien ajalta. Tulenkestävissä huoneissa, joitten sisältö toisaalta voitaisiin muuttaa hetkessä tuhkaksi, mikäli Roope painaisi tiettyä nappia. Eihän sille sinänsä enää tarvetta ollut, sillä käytännössä Yhdysvallat olivat hänen peukalonsa alla. Mutta mihinkäs vanha ankka höyhenistään pääsisi.

Hänen sihteerinsä neiti Näpsä toi Roopelle kahvikupillisen ja voileivän. Hän hymyili Roopelle lämpimästi. Roope hymyili takaisin. Yhtä lämpimästi. Nenonilla Näpsä oli ollut hänen sihteerinsä jo kolmisenkymmentä vuotta. Ja siitä ajasta hänen rakastajattarenaan noin kaksikymmentäviisi vuotta. Roope ei ollut sitä alun perin tarkoittanut. Hän halusi todellakin vain palkata hyvän sihteerin. Sellainen oli kultaakin kalliimpi. Ja neiti Näpsä oli työssään aivan erinomainen. Valokuvamuisti, loistava asioitten hahmotuskyky, järjestelmällisyys ja huikea älykkyys olivat hyvin pian tehneet Näpsästä Roopen oikean käden.

Roopella ei ollut siinä vaiheessa elämäänsä edes minkäänlaista halua romanssiin. Hän ei ollut varma, oliko koskaan rakastanut ketään. Naiset olivat mukavia kulutushyödykkeitä, ei sen enempää. No, olihan hänellä ollut Klondikessa eräs Kultu Kimallus, mutta tosiasiassa siinäkin oli kyse vain molemminpuolisesta hyötymisestä. Ja olihan Kultu ottanut mainiosti nokkaan.

Mutta Nenonilla oli jotain aivan muuta. Aluksi Roope oli ihastunut naisen työtaitoon ja antoi sen näkyä hänen palkkapussissaan. Mutta ajan myötä heidän välinsä olivat lämmenneet entisestään ja aikanaan väistämätön tapahtui. Nenonillaa ei haitannut heidän suuri ikäeronsa, sillä Roope oli osoittanut olevansa Mies isolla alkukirjaimella kaikilla niillä tavoilla, minkä mies voi osoittaa. Eikä Nenonilla niinkään ajatellut Roopen rikkautta. Tärkeintä oli se, että Roope toi hänen elämäänsä turvallisuuden.

Nenonillan elämänhistoria oli ollut myös varsin synkkä. Hän tiesi, mitä on köyhyys, pelko, väkivalta ja jatkuva epävarmuus. Hän tiesi hyvin, mikä Roope oli ja minkälaista toimintaa hän johti. Mutta Roope piti häntä kuin kukkaa kämmenellä ja toi hänen elämäänsä turvallisuuden, jollaista hän ei ollut koskaan kuvitellut olevankaan. Roope taas oli hyvin tietoinen Nenonillan menneisyydestä. Se ei häntä haitannut, päinvastoin. Ei hän sihteerikseen ja sitä kautta rakastajattarekseen mitään hienostoperheen tytärtä tai nunnakoulun kasvattia halunnutkaan. Jossain sydämensä pohjalla Roope oli edelleenkin se glagowilainen katujätkä, joka oli päättänyt näyttää maailmalle, että elämä vittuili hänelle viimeisen kerran.

Suhde jatkui salattuna hyvin pitkään. Kunnes kolme vuotta aikaisemmin silloin jo 92-vuotias Roope ehdotti avioliittoa. Hänellä oli siihen omat syynsä, jotka hän perusteli Nenonillalle. Ja Nenonilla vastasi kyllä. Heidät vihittiin yksinkertaisessa seremoniassa Roopen piilopirtissä. Roope oli sitä ennen muuttanut sukunimensä ja ottanut jälleen takaisin Mac-etuliitteen. Seremoniassa oli vain muutama ihminen, ja he nostivat maljan Roope ja Nenonilla MacAnkan onnelle. Sormus, jonka Roope pujotti Nenonillan sormeen, oli taottu hänen onnenrahastaan. Ensimmäisestä kolikosta, jonka hän oli koskaan ansainnut. Roope totesi, että hän ei tarvitse enää sen tuomaa onnea, ja haluaa siirtää sen vaimolleen. Nenonillan mielestä tämä koruton sormus kuvasi Roopen suurta rakkautta paremmin kuin Englannin kruununjalokivet.

Roope rakasti Nenonillaa kaikesta sydämestään. Mutta avioitumiseen hänelle oli toinenkin syy. Hän tiesi, että hänen aikansa olisi pian lopussa. Ja hän ajatteli tulevaisuutta. Kenelle Ankka-konsernin johto tulisi siirtää? Siitä ei saisi tulla mitään pörssifirmaa keinottelijoiden pelikentäksi. Ankka-konsernin tulisi säilyä vakaassa ja ankallismielisessä komennossa. Kuka olisi se mies? Kuka jatkaisi hänen työtään.

Omaa lasta hän ei ollut hankkinut. Hän tunsi hyvin historian, ja hänen mielessään oli käynyt se, kuinka Tsingis-kaanin perintö pantiin palasiksi hyvin nopeassa ajassa. Ei siis omaa lasta. Ehkä olisi parempi niin. Veljenpoika Aku olisi kyllä älykäs ja häikäilemätön, mutta hän oli liian julkinen hahmo. Häneen henkilöityi pitkälti amerikkalaiset 1%-motoristit. Akun veljenpojat olisivat hyviä kokelaita, mutta he olivat vielä liian nuoria ja tarvitsisivat kokemusta. Heidän aikansa tulisi vielä, mutta se ei ollut nyt. Ja yhdelläkään hänen varsinaisella alaisellaan ei olisi tarvittavaa ehdotonta karismaa.

Kuka olisi se mies?

Roope oli pian tajunnut, että sellaista miestä ei vielä ollut. Roopen ylivalta oli liian ehdoton, että kukaan mies pystyisi astumaan hänen paikalleen. Tarvittiin joku vielä älykkäämpi. Joku vielä häikäilemättömämpi. Ja joku tarvittaessa vielä julmempi.

Tarvittiin nainen.

Roope alkoi kouluttaa Nenonillaa seuraajakseen. Avioliitolla ratkaistaisiin perintöongelmat. Muille sukulaisille säätiöitäisiin rahaa niin, että kenelläkään ei olisi valittamista. Ja koulutuksensa aikana Nenonilla oli osoittanut Roopelle, että hän oli tehnyt oikean ratkaisun. Roope saattoi odottaa kuolemaansa rauhallisin mielin.

Ja nyt elettiin heinäkuuta 1962. Roope sulki Ankka-konsernin kuukausiraportin ja laittoi sen laatikkoon. Ja silloin hän näki jotain silmäkulmassaan. Se oli tuttu hahmo. Viimeksi hän oli nähnyt saman häilähdyksen, kun hän oli ampunut Youngerin veljekset Klondikessa vuonna 1899. Se oli viimeinen kerta, kun hänen oli tarvinnut henkilökohtaisesti tappaa ketään. Mutta sen häilähdyksen hän oli nähnyt ennenkin. Ja tällä kertaa se siirtyi silmäkulmasta suoraan hänen eteensä.

- Tulit sitten, totesi Roope.

- Niinhän minä tulin. Taidat tuntea minut?

- Tunnenhan minä Kuoleman, kun sen näen. Tiesin, että kerran elämässäni joudun vielä kumartamaan. Ja nyt se aika näyttää tulleen.

- Tiedätkös, Roope. Sinä olet pitkän elämäsi aikana työllistänyt minua varsin paljon. Niin henkilökohtaisesti kuin käskyjesi välityksellä. Olet myös elämäsi aikana saanut aikaan tiettyjä kehityskulkuja, jotka ovat pistäneet minunkin kyvyt äärirajoille, vaikka ne lähes loputtomat ovatkin. Hiroshima ja Nagasaki olivat minullekin melkein liikaa.

- Tiedän tekoni. Olen tehnyt paljon pahaa. Osilla teoistani olen ehkä estänyt vielä suuremman pahan. Olen valmis siihen, mitä sinulla on osalleni tarjota. En tiedä, onko rajan takana mitään. Jos on, niin siellä minun tekoni punnitaan ja saan ansioni mukaan. Olen tehnyt kaiken tietoisesti.

Kuolema katsoi Roopea hieman ihmetellen, ja sanoi:

- Yleensä tässä vaiheessa ihmiset pyytävät minulta armoa. Anovat jatkoaikaa. Edes hetkisen. Että voisivat jättää jäähyväiset rakkaimmilleen.

Roope katsoi kuolemaa suoraan silmiin ja vastasi:

- En minäkään sitä armoa ole aikanaan antanut. Miksi minäkään ansaitsisin sen? No niin, pane toimeksi.

Puoli tuntia myöhemmin Nenonilla saapui Roopen toimistoon. Hän tajusi heti, mitä oli tapahtunut. Hän kuitenkin kokeili vielä pulssia, jota ei tuntunut. Hän sulki Roopen silmät ja suuteli häntä otsalle. Vaikka asialla ei ollut enää merkitystä, hän painoi hälytysnappia, joka toi nopeasti paikalle Roopen henkilökohtaisen lääkärin ja ensiapuryhmän. Lääkäri totesi, että mitään ei ollut enää tehtävissä ja julisti Roopen kuolleeksi kello 10.48. Myöhemmin kuolinsyyksi todettaisiin sydänkohtaus.

Yhdeksänkymmenenviiden vuoden mittainen tarina oli päättynyt.

Kun Roopen ruumis oltiin viety pois, Nenonilla aukaisi kassakaapin ja etsi sieltä käsiinsä tietyn kansion. Surun aika oli myöhemmin. Nyt oli tehtävä tiettyjä asioita. Ne oltiin Roopen kanssa käyty läpi jo aikaisemmin, mutta järjestelmällinen Nenonilla hoiti asiat paperille tehdyn suunnitelman mukaan. Testamenttiasiat tulisi hoitaa. Roopen hautajaiset tulisi järjestää hänen haluamallaan tavalla. Ja ennen kaikkea Ankka-konsernin tulevaisuus olisi turvattava. Nenonilla ottaisi yhteyden sekä The Bladeen että MC Demontoothiin. Oli olemassa tiettyjä henkilöitä, jotka kuvittelisivat Roopen kuoleman olevan astinlaudan omalle imperiumilleen. He katoaisivat maan päältä.

Hyvin pian tiedettäisiin, että Nenonilla MacAnkka, ja vain ja ainoastaan Nenonilla MacAnkka olisi seuraava The Duck.

*

Jälkinäytös

Washington, helmikuussa 1982

Juuri hetkeä aikaisemmin oli loppunut keskustelu, jonka perusteella Eka Vekara siirtäisi The Bladen johtajuuden Tupu, Hupu ja Lupu Ankalle. Miehet olivat nauttineet lasillisen Hitlerin Sudenpesästä hankittua konjakkia. Kun lasit olivat tyhjiä, Eka Vekara sanoi yllättäen:

- The Blade siirtyy teidän hallintaanne. Mutta oletteko ystävällisiä, ja siirrytte hetkeksi vielä ulkopuolelle. Saattaa olla, että otamme tästä pullosta vielä toisenkin moukun.

Ankan veljekset hieman ihmettelivät, mutta siirtyivät pois huoneesta odottamaan. He tiesivät, että Eka Vekara ei tehnyt mitään ilman syytä. Veljesten poistuttua toimiston takaovi aukesi, ja Nenonilla MacAnkka astui sisään. Eka Vekara puhui:

- Olemme seuranneet noitten veljesten elämää ja uraa jo pitkän aikaa. Ja sinä olet tietoinen siitä kaikesta. Mielestäni he ovat valmiita. Niin The Bladen johtajuuteen kuin siihen, vielä suurempaan tehtävään, mitä sinä aiot heille esittää. Kuulit käydyn keskustelun. Lopullinen päätös on sinulla.

Nenonilla MacAnkka vastasi:

- He ovat vakuuttaneet minut. Varsinkin veljesten idea siirtymisestä tietokonealalle oli se viimeinen vakuutus. He eivät ole ainoastaan tiedustelumiehiä ja märkien operaatioitten erikoismiehiä. He ymmärtävät bisnesmaailman lait. Heillä on kyky nähdä asioita etukäteen. He ovat ilmiselvä valinta. Tietysti se, ottavatko he The Bladen lisäksi myös Ankka-konsernin hallintaansa riippuu heidän päätöksestään. Mutta kun kerron heille asian taustat, uskon heidän ottavan haasteen vastaan. Ole hyvä ja kutsu heidät sisään.

Eka Vekara käveli ovelle, ja pyysi Ankan veljekset sisään. He hieman hämmästyivät nähdessään huoneessa istuvan vanhan ja hauraan ankkanaisen. Nenonilla pyysi veljeksiä istumaan. Kun he olivat istuneet, hän alkoi puhua:

- Olen Nenonilla MacAnkka, minkä toki tiedättekin. Vaikka olemme tavanneet nopeasti vain kerran, ja siitäkin on jo kaksikymmentä vuotta, olen seurannut elämäänne tiiviisti koko ajan. Nyt kerron teille jotain, jota hyvin harva tietää. The Blade on organisaatio, joka on kaiken taustalla. Mutta The Bladenkin taustalla on vielä eräs organisaatio. Kerron teille siitä kaiken. Ja minulla on teille ehdotus…

*
*
*
Kirjoitus on jatkoa tarinoille Aku Ankan valinta sekä Tupun, Hupun ja Lupun valinta.