JOTAIN IHAN MUUTA XXX

eli pieniä tarinoita elämän varrelta, sieltä sun täältä

1. Ajoittaisen tyhmyyden ylistyksestä eli mystisesti suriseva lämpöpatteri

Ihmisen on hyvä tuntea itsensä aika ajoin tyhmäksi. Ihan jo sen takia, ettei tule liian ylpeäksi ja ala kuvitella omaavansa jonkunlaista pakettiratkaisua asiaan kuin asiaan. Erityisesti televisiossa esiintyville erityyppisille kulttuurialan ihmisille näyttää usein käyneen niin, ja heillä on (erityisesti silloin, jos tiedotusvälineet kysyvät ja naama pääsee taas näkyviin) vahva ja vankka mielipide asiaan kuin asiaan, vaikka he kuulisivat kysyttäessä asiasta ensimmäisen kerran, eikä heillä ole ollut aikaa ottaa asiasta mitään selvää. Silti poski solisee, leuka laulaa ja toimittaja nyökkäilee hänelle esitetyn viisauden edessä. Kyseessähän on Tunnettu Kulttuurihenkilö, ja hänen edessään kuuluu toimittajan nyökkäillä, vaikka tyyppi puhuisi sujuvaa horinmummoa.

Ykällä ei tällaista ongelmaa ole, sillä hän ei pidä itseään kovinkaan fiksuna. Lisäksi Ykälle, niin kuin varmaan monelle muullekin tulee tapauksia, joissa voi tuntea itsensä suorastaan vapauttavalla tavalla tyhmäksi.

Eräs tapaus on jäänyt hyvin mieleen. Ykä ja Ylva olivat pakkaamassa kamppeitaan Huitsinnevadan Örnätjärvellä. Tarkoituksena oli lähteä muutamaksi päiväksi Nyhtänköljään tapaamaan Ykän vanhempia. Ykä oli pakkaillut omiaan ja Ylva omiaan. Pakkaamisessa oli tietysti se sukupuolien välinen, joskaan ei ylitsepääsemätön ero, että kun kyseessä oli muutaman päivän reissu, Ykä pakkasi kamppeita muutaman päivän reissulle. Ylva taas – niin kuin naisilla usein tapana on – pakkasi tavaroita kokonaista jatkosotaa varten.

Se ei ollut sinänsä mikään ongelma, vaan kuuluu niihin sukupuolten välisiin pieniin eroihin. Perskeleillä on kymmenen vaatekaappia. Ylvalla on yhdeksän ja Ykällä yksi. Ylvalla, niin kuin naisilla yleensä ei ole koskaan sopivaa päällepantavaa. Ykällä on aina sopivaa päällepantavaa.

No, yhtä kaikki, asia harhautui raiteiltaan, joten palataan asiaan. Ykä otti pari Ylvan pakkaamaa isoa putkikassia, käveli niitten kanssa tuulikaappiin ja laski ne maahan laittaakseen kengät jalkaan, että olisi voinut viedä kassit Perskeleitten Rutinoffiin.

Ja sitten se alkoi.

Tuulikaapin lämpöpatterista alkoi kuulua ihan helevatunmoinen surina. Ja surina kuulosti ihan selvästi sähköiseltä, mikä osaltaan oli erittäin kummallista, sillä kyseessä oli ihan tavallinen vesikiertopatteri. Siinä sitten Ykä ja Ylva äimistelivät asiaa ja taisihan siinä muutama rumakin sana lausuttua, koska eihän siitä ollut pitkäkään aika kun talosta oli putket uusittu. Ykä kävi läpi pannut, pelit ja meisselit, mutta kaikki oli aivan kunnossa. Siinä vaiheessa oli aika tietysti kysyä apua muinaisilta suomalaisjumalilta asiaankuuluvin termein sekä kaiken varalta vielä virolaiselta Kuratilta ja puolalaiselta Kurwalta.

Mutta se kurati kurat surina vaan jatkui.

Mielessä kävi, että eihän tässä Nyhtänköljään lähdöstä tule pulkkistakaan, koska ei pattereitten kerta kaikkiaan pidä pitää tommosta ääntä. Putkimieshän tässä on soitettava. Ykä päätti kantaa tuulikaapissa olevat kassit kumminkin Rutinoffiin, jos asialle vaikka joku järjellinen selitys löytyisi ja päästäisiin kumminkin matkaan.

Ja pihalla kasseja kantaessaan Ykä huomasi, että se helepuatenan surina kuuluukin nyt ulkoa.

Ja sitten tuli oivalluksen hetki.

Ykä käveli kassien kanssa takaisin sisälle, laski kassit maahan, kuunteli tyynesti Ylvan kommentin, että se surina hetkeksi hiljeni, mutta nyt se kuuluu taas.

Joo, tiedän totesi Ykä, aukaisi toisen kasseista, otti sieltä esille sähköhammasharjan, joka oli napsahtanut itsestään päälle, kun Ykä laittoi kassin lattialle, ja sulki sen.

Surina loppui.

Ja Ykä tunsi sitä niin vapauttavaa äärettömän tyhmyyden tunnetta, joka estää ihmistä ylpistymistä. Tällä pärjättäisiinkin koko loppuvuosi.

2. Mitteekö höpäjät?

En hahmota, mitä kautta tämänkin muistin, mutta joskus blogini kommenttiosiossa tämmöseenkin linkitettiin. Osaako joku sanoa, että mitä tää neiti itse asiassa tutkii?

"Kiinnostuksen kohteeni on multimodaalinen kriittinen diskurssianalyysi sukupuolen ja seksuaalisuuden näkökulmasta ja erityisesti ne moninaiset tavat ja käytänteet, joiden kautta sukupuolia ja seksuaalisuuksia rakennetaan ja puretaan ja joilla näistä neuvotellaan populaarikulttuurin ja median piirissä. Lisäksi minua kiinnostavat näkemykset ja teoriat subjektiudesta erityisesti neoliberalistisen ja postmodernin aikakauden valossa. Työskentelen parhaillani väitöstutkimukseni parissa, jossa tutkin naissubjektiuden rakentumista neoliberalistisessa postfeminismin diskurssissa."

- FM Kati Kauppinen, tohtorikoulutettava (Jyväskylän yliopisto, humanistinen tiedekunta, kielten laitos, kielenkäytön ja diskurssin osasto)

Minä kun en oikein tajunnut. Anteeksi maalaisuuteni. Pyrin käymään huomenna kaupungissa.

*

3. Tietokoneen iloja taitamattomalle eli eräs sähköposti Pöntiselle jokunen vuosi takaperin

Tervehdys Pöntinen,

Niin kuin tiedät, olen luonteeltani äärirauhallinen mies. Tiedät myös äärirauhallisten miesten olevan sellaisia, ettei heidän pinnaansa tule tarkoituksella äärimmilleen kiristämän, sillä silloin seuraukset ovat yleensä nopeita, dramaattisia ja brutaaleja.

Se henkilö, joka on keksinyt sinun minulle suositteleman Nero 8 poltto-ohjelman ja varsinkin siihen liittyvät asennusprotokollat, tai sitten Windows-käyttöjärjestelmän, joka ei halua neuvotella muun kuin Microsoftin tuotteitten kanssa ei tätä viisautta ole sisäistänyt. Näin ollen hänen tulee välttää tulemista näille selkosille, sillä tänne tullessaan on vaara, että häneen kohdistuu tylpällä esineellä suoritettu välitön ja raaka väkivalta.

Tarkempi täsmennys harmituksen aiheeseen:

Alkuun huomasin, että sen ohjelman asennus ei meinaa onnistua millään. Aikani rählättyäni huomasin, että tämä johtuu siitä, että virussuoja on päällä. No, irrotin koneen verkosta ja sammutin virussuojan ja yritin uudestaan. Nyt asennus alkoi onnistua, mutta se oli kylläkin tolkuttoman hidasta, tommonen kolme varttia siinä meni.

Lopulta asennus oli valmis ja kone ilmoitti, että haluamasi ämpärillinen dataa on onnistuneesti röyhtäisty kovalevylle. Olin onnellinen. Laitoin virussuojan takaisin päälle, kytkin koneen verkkoon ja käynnistin koneen uudelleen, että homma sujui kaiken protokollan mukaisesti.

Kone käynnistyi ok, eikä mitään herjan merkkejä ollut. Ajattelin sitten, että korkkaan uuden Nero 8-ohjelman siten, että poltan yhden levyllisen tuubaa tolle mainiolle Lötjösen ryökäleelle. Ennen kuin aloin poltto-operaation, otin käsiteltäväksi yhden kauhuklassikon ”Prince of Darkness”-elokuvan suomenkieliset tekstitykset, koska ajattelin polttaa sen myös. Tämä operaatio oli varsin työläs, koska subien ajastaminen oli vaikeaa, ja ne piti ajastaa pätkä pätkältä. En ollut tästä harmissani, sillä ajattelin polttamisen sujuvan sitten jouhevasti ja vaivatta.

Lopulta siirryin polttovaiheeseen ja käynnistin uuden, tuliterän ja jopa rahalla maksetun eli siis laillisen Nero 8-ohjelmani. Arvelin, että tässä on seuraavana sisäänkirjautumisvaihe, niin kuin näissä uusissa ohjelmissa yleensä on. Näin oli tässäkin. Se vaan oli erilainen kuin yleensä, sillä ohjelma vaati heti välittömästi lisäosien päivitystä verkosta. Muuten ei homma etenisi yhtään mihinkään. Tässä vaiheessa huomasin jo ohimosuoneni tykyttävän hälyttävästi ja kävin nappaamassa valmiiksi yhden ylimääräisen rytmihäiriölääkkeen. Tämän jälkeen uskaltauduin klikkaamaan päivityksen päälle.

Olin jo alun perin arvannut, että tämä operaatio tulee kestämään, joten en jäänyt tietokoneelle käkkimään, vaan siirryin keittiöön keittämään uudet kahvit, jota nautin hissuksiin pari kupillista. Tämän jälkeen kävin rappusilla polttamassa Voimasavuke Bostonin ja sitten läksin paskalle. Huusissa asioidessa luin parikymmentä sivua Jussi Halla-ahon mainiota kirjaa ”Kirjoituksia Uppoavasta Lännestä”.

Kaikkien näitten operaatioitten jälkeen minun ei enää tarvinnut odottaa tietokoneella kuin vajaan kymmenen minuuttia, että päivitys valmistuisi. Seuraavaksi näyttöön ilmestyi uusi ikkuna, jossa luki: ”Päivityksiä ei voida ottaa käyttöön, ellei Nero 8:aa ensin poisteta tietokoneelta”.

Tässä vaiheessa tietoinen tajuntani sumeni määrittelemättömäksi ajaksi. Muistikuvat tuolta ajalta ovat sekavia, mutta muistan kuulleeni kuin jostain hornan syövereistä kumpuavan rienaavan demonisen naurun sekä sorkkien hillittömän kopinan lattiaa vasten. Luulen nähneeni lieskoja, sarvia ja petomaisia kiiluvia silmiä sekä haistaneeni rikin ja mädän hirvittävän löyhkän. Muistan myös kuulleeni raastavaa hampaitten kirskuntaa sekä jo ammoin kuolleilla ja kielletyillä kielillä lausuttuja Julmia Sanoja.

Havahtuessani pikkuhiljaa takaisin todellisuuteen huomasin toistavani jatkuvasti lausetta ”tästä ei ole ehkä sittenkään välitöntä apua”. Havahtuessani kokonaan huomasin mistä oli kyse ja siirsin haulikon välittömän tähtäyssuunnan pois tietokoneesta. Tämän jälkeen poistin haulikosta panokset. Varotoimenpiteenä irrotin myös haulikon etutukin, sekä poistin kivääreistä lukot ja siirsin irrotetut objektit asekaappiin. Asekaapin avaimen heitin takapihalle hankeen. Ajattelin etsiä sen sieltä sitten keväämmällä. Tämän jälkeen poltin rappusilla seittemät tupakit.

Nythän on näin, Pöntinen, etten uskalla koskea tuohon Nero-ohjelmaan ollenkaan, ellet sinä ole paikalla teknisenä neuvonantajana. Muuten on selvä riski siihen, että päivittäisiin rutiineihini joudutaan lisäämään parranajon lisäksi myös otsasarvien tasoittaminen rälläkällä.

Osaatko suositella jotain netistä löytyvää, ilmaista ja yksinkertaista poltto-ohjelmaa?

*

4. Yllättävä laskeutuminen ja Ylvan ensimmäinen tunturisumu

Elettiin aikaa jo suht kauan sitten nykyaikaisen hektisen aikakäsityksen mukaan ja paikka oli käsivarren Lapissa, tarkalleen ottaen Gahperusvárri-tunturin itärinteellä, jossa Kalottireitti kulki. Tunturin kupeessa kulki kaksi pariskuntaa, suuntanaan etelä ja sitä kautta reitin varrella sijaitseva Saarijärvi, joka oli viimeinen etappipaikka ennen palaamista Kilpisjärvelle, keskuslämmityksen ja posliinivessojen pariin.

Pariskunnat eivät tunteneet toisiaan. Sattuivatpahan vain olemaan samassa paikassa samaan aikaan. Taempi pariskunnista oli Perskeleitten pariskunta. Tai no, tarkalleen ottaen pariskunnan jäsenistä vain toinen oli Perskeles, tämä Yrjö meinaan. Ylva oli vielä sukunimeltään Perkkelsson, mutta sekin aikanaan korjaantuisi. Oltiin Ykän ja Ylvan ensimmäisellä yhteisellä Lapinreissulla. Pariskunta oli palaamassa Meekonjärveltä ja sitä ennen he olivat palaamassa Kilpisjärven suurimmasta lähiöstä Pitshusjärveltä, jossa sekä täyden autio- ja varaustuvan lisäksi oli majaillut noin viisikymmentä telttakuntaa. Erämaan rauha oli siis hieman kyseenalainen, mutta kävellessä oli käynyt selväksi, että lapinkärpänen oli puraissut Ylvaa selkäydintä myöten, eikä siltä tieltä ollut paluuta.

Pitshusjärven ”lähiössä” oltiin muuten porukalla todettu, että vanhassa vara parempi. Eräs nuori nainen oli mennyt järveen uimaan ja halkaissut siinä jalkapohjansa tosi pahan näköisesti. Silloin alkoi olla jo joitain gsm-kännyköitä joilla ei siellä tehnyt yhtään mitään, mutta paikalle tulleet poromiehet olivat ottaneet vanhalla NMT 450-kännyllään yhteyden Kilpisjärvelle, josta tuli vesitaso hakemaan naisen hoitoon. Hyvä niin, ei hän olisi sitä pitkää matkaa Kilpisjärvelle pystynyt kulkemaan.

Kovddosgaissi Pitshusjärven itäpuolelta.

Kyseiset teltat olivat Pitshusjärven lähiön reuna-aluetta.

Varsinainen asutuskeskittymä oli kuvasta oikealla.

Pitshusköngäs

Meekonvaaran itäpuolen pahta.

Meekonjärven pienellä autiotuvalla Ykä ja Ylva olivat viettäneet yönsä, tosin teltassa, sillä tupa oli hyvin pieni, ja Ykän ja Ylvan teltta oli vielä aivan kunnossa ja makuupussit pelittivät hyvin. Sapuskan, eli pikamakarylliä, lihalientä ja brasilialaista säilykettä sekä näkkivoileipää he söivät kylläkin tuvassa. Tuvassa majaili yötä yli jonkunlainen ekohippipunkkariporukka, jotka olivat tosin hyvin käyttäytyviä nuoria, jotka kohteliaasti teitittelivät nimenomaan Ykää. Voi olla, että he olivat hyvin kasvatettuja nuoria. Ehkä myös Ykän ei välttämättä niin kovin diplomaattinen ulkomuoto saattoi vaikuttaa asiaan.

Yhtä kaikki, Meekonjärvellä oleskellessaan niin Ykä kuin Ylva nostivat lätsää näille ekohippipunkkareille, sillä ne näyttivät olevan asiassaan tosissaan. Sen saattoi päätellä siitä, että samaan aikaan kun tuleva ehepaar Perskeles oli edennyt ruuanlaitossaan jo röyhtäilyvaiheeseen, oli ekohippiporukan chéf päässyt öljyssä pyöritettyjen kasvispulliensa kanssa vasta siihen vaiheeseen, että niitä saattoi varsinaisesti alkaa vasta kuumentaa. Se on tarkkaa puuhaa tuo vaeltaminen kasvissapuskan kanssa. Ykä oli aikanaan Saariselällä tiputtanut yhden maratoonaritasoisen kaverinsa, vaikka olikin paljon huonokuntoisempi kuin tämä. Kaveri oli vuotta aikaisemmin siirtynyt kasvissyöjäksi, ja proteiinihomma oli pahasti hakusessaan.

No, kaveri sai sitten löydettyä paremmat kasvisvaellusmuonat ja tuleva Perskeleen avioparikin sai Meekonjärvellä telttansa pakattua ja lähti lontimaan etelää päin. Oltiin siis siinä Gahperusvárrin itäpuolella ja ilmasta alkoi kuulua flapa-flapa-flapa. Se ei ollut mitään epätavallista. Copterlinen helipööperihän se oli. Se vispasi edestakas Kilpisjärven ja erinäköisten tunturikohteitten välillä. Jotkut halusivat päästä suoraan Pitshusjärvelle, jotkut taas kaipasivat viikoksi kalaan käsivarren erämaajärville.

Mutta tällä kertaa vispilä näytti oikeasti laskeutuvan. Ja niinhän se juutas teki. Ykä ja Ylva, niin kuin heidän edellään kulkeva pariskunta heittivät rinkkansa pois ja juoksivat laskeutuneen helikopterin luo. Se edellä oleva pariskunta ehti ensin. Kyseessä ei ollutkaan hätätilanne, vaikka ensimmäisenä se kävikin mielessä. Jäi vähän epäselväksi, mutta nähtävästi eräs kopterin asiakasporukka olikin päättänyt jatkaa vielä olemistaan fisustusreissullaan tai jotain sinnepäin ja tarjolla oli nyt ilmainen kyyti Kilpisjärvelle. Ykä ja Ylva totesivat, että kävelemäänhän tänne oltiin tultu, ja toinen pariskunta taas puolestaan päätti tarttua täkyyn. Hulimutteri nousi ja häipyi. Ykä ja Ylva jatkoivat kulkemistaan.

Yllättävä flapa-flapa

Yllättävä flapa-flapa poistuu paikalta

Ehkä siihen helikopteriin olisi sittenkin kannattanut nousta, sillä ei mennyt kuin puolisen tuntia ja Ykä ja Ylva olivat Gahperusvarrín eteläpuolella, alkoi etelästä päin vyöryä jotain, joka aiheutti tulevalle Perskeleen pariskunnalle hyvin erilaiset reaktiot:

- Ylva: Ykä! Kato kun upee! Tota pitää kuvata!

- Ykä: No voi saatanan perkele!

- Ylva: No mikä nyt? Toihan on hieno.

- Ykä: No on hieno niin. Perkeleen saatana. Ja kohta se on päällä.

- Ylva: Hä?

- Ykä: Huomaat kyllä kohta. Pistä se kamera pois ja tossua toisen eteen. Me saatetaan ehtiä Kahperusjoelle. Siellä on kumminkin vettä.

- Ylva: Onhan meillä pulloissa.

- Ykä: Vaan eipä oo kahdeksi päiväksi. Liikettä!

Sumurintama tulossa

Eihän siinä mennyt kuin kymmenen minuuttia, kun Ylva hoksasi, mitä Ykä tarkoitti. Päälle vyörynyt tunturisumu vei näkyvyyden käytännössä nollaan. Istutaanpa perseelleen ja odotellaan. Kuulostellaan tuulia, tuumasi Ykä. Tuulet saattaa hajoittaa tään. Tai sitten tää saattaa olla tässä parikin päivää. Jos siltä rupee näyttään, niin sitten mennään kompassisuunnalla joen rannalle ja ollaan siellä siihen asti, kun tää hajoaa. Varaudu pitkäänkin leiriytymiseen.

Ykää tietysti vitutti, niin kuin miestä joka oli jo päättänyt tuosta naisesta tulevan hänen vaimonsa, ja jolle hän ajatteli tarjota luksusreissun tuntureille ja joka nyt oli sen naisen kanssa sumumotissa ties vaikka kuinka pitkään. Siinä olisi luksus kaukana. Onneksi ylimääräistä evästä oli mukana ja vermeet vielä varsin hyvässä kunnossa. Tietysti teltta oli jo jonkun verran kostea, mutta makuupussit oltiin saatu pysymään kuivina. Tässä saatettaisiin olla pitkäänkin.

Oliko Ykän apuna Teutates, Belenos tai joku pohjoinen ihmeäijä, tunnin odottamisen jälkeen alkoi tuntua tuuli. Toisesta suunnasta. Puolessa tunnissa sumu hajosi niin, että kulkeminen taas onnistui. Sen jälkeen matka eteni hissuksiin ilman sen suurempia kommelluksia. Ensiksi Kuonjarjohkan kämpille, missä pidettiin tauko. Siitä sitten Guonjarvárrin yli Saarijärvelle, jossa oltiin reissun viimeinen yö.

Viimeisenä kulkupäivänä pidettiin pitempi tauko Čáhkáljärveen laskevaan joen ylittävällä sillalla. Samaan aikaan sillalle saapui toisesta suunnasta kaksi rajamiestä, vääpeli ja ylikersantti. Siinä turistiin ja tupakoitiin hetkinen. Rajamiehet olivat olleet muutaman päivän korjaamassa rajamiesten kämpää jossain syrjemmällä. Tai no, aika syrjässähän siinä tietysti oltiin vieläkin. Totesivat, että olivat hommassa vapaaehtoisena, koska jotosten määrä oli vähentynyt ja touhu Norjan rajallakin enempi leimojen lämpsimistä.

Rajamiehet olivat itse asiassa melko ylipainoisia, mutta kun he heittivät raskaat kantolaitteet pykälään ja lähtivät lontimaan eteenpäin, näytti kulku sellaiselta että Valentin Kononenkin olisi tuuminut että onks tää totta ollenkaan vaiko trikkikuva. Ehkä Lapin Rajavartioston rajamiehille tehdään luuydinsiirto porohirvaalta. Sen näköistä se kulku ainakin oli.

Ykän ja Ylvan viimeiset kilometrit olivat rajamiehiin verrattuna huomattavan rauhallista kulkua. Tossua lyötiin toki tonttiin, mutta huomattavan rauhallisessa tahdissa. Pariskunnalla oli kova kiire pitämään taukoja. Laahustamisen taustamusiiksi olisi sopinut Volgan Lautturit. Yhtä kaikki, laahustamallakin pääsee aikanaan perille ja lopulta Kilpishallin pihassa Ylvan ilme kertoi syntyperäisen stadilaisnaisen äärimmäisestä tyytyväisyydestä ja  itsensä voittamisesta.

Eipäs vaan hypätty helikopteriin…

*

5. Punk is NOT dead!

Oltiinpa syksynä eräänä rakkaan vaimoni Ylvan kanssa vaeltamassa vaihteeksi Kainuun kauniissa metsämaisemissa. Oltiin sieltä sitten vuokrattu mökkikin, ja siinä mökillä saunoessamme meillä on tapana pulista keskenämme kaikenlaista maan ja taivaan väliltä. Eikös naistenlehdetkin sano, että parisuhteessa puolisoitten tulee keskustella keskenään?

Siinähän tuli jostain syystä puheeksi (heitäs Ykä lisää tsössiä) tuo punk. Molemmat oli sitä mieltä, että punk is so dead. Pariskunnan rumempi ja isompi osapuoli tykkää progesta ja kauniimpi ja pienempi osapuoli jazzista. Sillä, mistä punkkarit tykkää, ei ollut kummallekaan niin väliä. Ainoa punkkia tylsempi musiikin muoto on rap, mutta sehän ei musiikkia edes ole.

Siinähän sitten oltiin sitten saunatauolla. Ylva ei polta, ei ole koskaan polttanutkaan, joten Ykä kohteliaana tupakkimiehenä meni mökin kuistilta parikymmentä metriä eteenpäin tuulen alapuolelle.

Ja sieltähän se punk sitten löytyi. Ei se ollutkaan kuollut. Se oli vaan lähtenyt karkuun ja metsittynyt. Siinähän se iloisesti hymyili.

So not dead. Siinähän se iloisesti meille hymyili.

6. Paatosta vuosikymmenten takaa

Kun kaivelin vanhoja paperivalokuvia skannatakseni ne tätä juttua varten, törmäsin vanhaan Helsingin Sanomien Nyt-liitteestä leikkaamaani valokuvaan. Leikkasin sen joskus 1990-luvun loppupuolella, oikeastaan tietamättä että mitähän hittoa minä tälläkin loppulaskussa teen. Mutta se paatos siinä kuvassa oli niin kauhean kaunista. Nythän se paatos on valtavirtaa. Eli vuorossa anarkofeministinen lauluryhmä Paatos:

Hotellin respastakin toivotetaan seksistit helvattuun.

Tosin vissiin vähän eri tavalla, mitä nää typsyt ajatteli.

7. Pyyntimiehet ja saantimiehet

Eräänä kauniina lokakuisena aamuna oli Ylva kävelemässä kohti postilaatikoita hakemassa Huitsinnevadan Paikallisdemokraattia. Postilaatikoita oli useita yhtenä ryppäänä ja Perskeleiltä oli sinne jonkun verran kävelymatkaa. Eihän täällä Huitsinnevadan Örnätjävellä posti sentään ihan pihalle asti kulkenut. Lähellä postilaatikoita oli naapurin koiratarha ja siellä majaili parivuotias harmaapystykorvauros Ärjy. Komea koira kuin mikä. Ärjy oli jo aikaa sitten tottunut Perskeleisiin, eikä Ylvan ohimarssi normaalisti saanut aikaiseksi kuin nopean vilkauksen ja toteamisen että tuohan kuuluu kalustoon. Ei aiheuta operatiiviisia toimenpiteitä.

                                           

Tällä kertaa Ärjyllä oli kuitenkin asiaa. Se vuoronperään hyppi innokkaasti sinne tänne, välillä juoksi vauhdikasta paskarinkiä, heilutti häntäänsä niin että meinasi lähteä lentoon ja tuumasi Ylvalle painokkaasti:

- Wäy wäy wäy! Yrrgllgörgglhauhau mmnjömnn! Vuff!

(Käännös: Eikös Perskeleen rouva huomaa, mitä mulla täällä on?)

- No mutta Ärjy! Sullahan onkin siellä kokonainen hirvenkoipi. Tuota sitä kelpaa järsiä.

- Hau hau mmrrröölgllöll murr wuff wuff & häntä: viuht viuht viuht viuht ja vähänköehkä viuht!

(Käännös: Tietääkös rouva Perskeles, kenenkä haukusta tää ammuttiin?)

- Se on varmaan ammuttu sinun haukusta. Olikos tuo sinun ensimmäisesi?

- Öywöywöy wuffhauhau mörlllglgl örr!

(Käännös: Ensimmäinen oli. Mutta ei taatusti ollut viimeinen!)

- Kyllä sinä olet vaan aika poika.

Ylva kävi laatikosta Huitsinnevadan Paikallisdemokraatin ja läksi kulkemaan kotia kohti. Tällä mukavalla tapaamisella oli mainiota aloittaa uusi päivä. Ärjy totesi vielä poispäin kulkevalle Ylvalle:

- Mörrlwörrghauwuff görgll…

(Käännös: Ne on pyyntimiehet erikseen ja saantimiehet erikseen…)

POLIISI TURVANAMME

Helsingissä sitten perustettiin näitä katupartioita, niin kuin odottaa saattoikin. Tarkoituksena tavallisten ihmisten suojaaminen. Asiasta seurannut uutisointi noudattaa perinteisesti tiedostavaa logiikkaa, sillä Iltalehti uutisoi Uusnatsit tappelivat keskellä Helsinkiä ja Yle tiedottaa, että toistaiseksi näyttää siltä, että katupartiot ovat onnistuneet ainoastaan provosoimaan lisää väkivaltaa. Otsikoita katsomalla äkkinäisempi tuumaisi, että ovatpa nasset alkaneet riehua. Sinänsä kyseessä oli tapahtuma, jossa wanna be-partisaanit hyökkäsivät katupartion kimppuun, vaikka katupartiot eivät olleet hyökänneet kenenkään kimppuun. Mediamme mielestä tietysti katupartion olemassaolo ”provosoi” väkivaltaa ts. antaa wanna be-partisaaneille ihan selkeän oikeutuksen hyökätä, sillä antifasismihan on itsepuolustusta jne jne.

Niin median kuin wanna be-partisaanien toiminta ei hotellin respassa pahemmin hätkäytä, sillä seepra ei pääse raidoistaan, kukko kiekuu, kana munii, aurinko nousee idästä ja tiedostava väki toimii niin kuin tiedostavat fysiikan lait pistävät sen toimimaan. Sen sijaan hotellissa kiinnostaa enempi poliisin reaktio. Helsingin poliisin edustaja komisario Jere Roimuhan totesi:

Katujen turvallisuuden valvominen on Suomessa vain ja ainoastaan poliisin tehtävä.

Aina voi yksittäisiä ikäviä asioita sattua, mutta niitä ei ratkota niin, että ruvetaan ottamaan tuolla oikeuksia omiin käsiin ja aletaan järjestämään katupartioita.

No joo. Periaatteessahan asia on juuri näin. Mikäli poliisi toimisi tehtävänsä mukaan. Ei nyt tässä vaiheessa takerruta siihen yksityiskohtaan, että kuinka vähintään seitsemänkymmenen ihmisen järjestäytynyt pieksäminen voidaan tulkita yksittäisiksi ikäviksi asioiksi. Vaan kerrataanpa vielä, mitä poliisi on tämän kyseisen asian tiimoilta sitten tehnyt.

Ensinnäkin poliisi oli tiennyt maahanmuuttajaporukoitten kantasuomalaisiin kohdistamasta sadistisesta ja jatkuvasta väkivallasta jo pitkään. Pistikö se asian tiimoilta jonkunlaisen erikoisoperaation pystyyn? Älysikö se edes varoittaa asiasta tavallisia kansalaisia? Oliko se huolissaan tavallisten kansalaisten turvallisuudesta?

Kissan paskat. Poliisi pyrki vain salaamaan tapahtuneen. Ettei maahanmuuttajiin ja sitä kautta maahanmuuttopolitiikkaan kohdistuisi negatiivista huomiota. Utopian ylläpitäminen oli sille kansalaisten turvallisuutta tärkeämpää. Ja se salaisi sen vieläkin, ellei asia olisi vuotanut julkisuuteen. Tämän jälkeen poliisi on keskittynyt huolehtimaan asiaan liittyvistä tuohtuneista nettimielipiteistä. Joissa ei olla lyöty ketään. Poliisi on myös aktivoitunut valvomaan niitä ihmisiä, jotka ovat huolissaan tavallisten kansalaisten turvallisuudesta. Kun poliisi siitä ei itse näytä olevan huolissaan. Se on vain huolissaan siitä mielikuvasta, että poliisi viranomaisena mukamas tekisi jotain. Tärkeintä on instituutio, se mitä se edustaa ja miltä se ulospäin näyttää. Ei se, mitä se varsinaisesti tekee.

Tämähän on tietysti luonnollista, sillä poliisi on osa virkakoneistoa ja virkakoneiston suurin huoli on se, että virkakoneistolla ei ole tarvittavia rahallisia resursseja sen toiminnan jatkamiseksi ja lisäämiseksi, mikä ei ole tähänkään mennessä toiminut. Toiminnan, joka osaltaan on saanut aikaan sen, että kantasuomalaisia hakataan muunmaalaisten toimesta ja yhteiskunta miettii parhaansa mukaan syitä ja perusteluja, joilla osoitetaan kantasuomalaisten itse asiassa saaneen mitä tilasivatkin.

Ei poliisi ole mikään maailmasta irrallinen saareke. Ei poliisiin luoteta vain siksi, että poliisi niin vaatii. Luottamus on ansaittava. Ja tässä tapauksessa poliisi on tehnyt parhaansa menettääkseen luottamuksen.

Oma alani eli sosiaaliala on myös osa virkamieskoneistoa. Toiston uhallakin puhun vielä asiasta sen tiimoilta. Julkisuudessa on esitetty että myös lastensuojelu reagoi. Mitä se käytännössä tarkoittaa? Helsingin tapahtumien vuoksi on tietysti odotettavissa lisää huostaanottoja ja sijoituksia. Silloin virkakoneisto voi todeta, että asiaan on reagoitu. Mitä reagointi sitten saa aikaiseksi? Nykyisissä laitoksissa yhteydenpitoa ei juurikaan voi rajoittaa. Myös lomat pelaavat, eli mahdollisuus väkivallan jatkamiseen on täysin entisenlainen.

Ainoa merkittävä asian tämäntyyppisessä viranomaisreagoimisessa on se, että kun nämä tyypit ovat sijoitettuina laitokseen, oikeusjärjestelmämme tulkitsee asian nykykäytäntönsä mukaan niin, että koska tyypit ovat jo ”lastensuojelullisten toimenpiteitten kohteena”, ei niille anneta ehdottomia vankeusrangaistuksia sitten millään.

Eli näillä toimilla varmistetaan, että näillä rikoksentekijöillä on suojanaan eräänlainen oikeudellinen sateenvarjo. Jonka ylläpitäminen maksaa veronmaksajille tommosen 120.000 euroa per kärsä per vuosi.

Lisätäänpä tähän vielä yksi asiaan liittyvissä keskusteluissa esille tullut seikka. Nythän on ollut ehdottoman tärkeää muistuttaa, että kantasuomalaisetkin ovat harrastaneet aikanaan jengitappeluita, joten on ihan turha mennä mussuttamaan maahanmuuttajien väkivallasta. Tässä tulee esille tiedostava logiikka jotenkin kauneimmillaan:

Väite:

- Asia A on pahasti perseellään ja se on perseellään juuri nyt.

Tiedostava vastaväite:

- Mutta asia B oli pahasti perseellään 38 vuotta sitten.

Tiedostava johtopäätös:

- Koska asia B oli pahasti perseellään 38 vuotta sitten, ei asia A ole perseellään ollenkaan.

Hotellin respassa odotellaan, että seuraavaksi todistuskappaleeksi kaivetaan esille Härmän Häjyt. Ja eikös se Lallikin riehunut sen kirveen kanssa?

HARMAA PARTIO

Joskus lähitulevaisuuden Helsingissä

Helsingin Kalliossa, tarkemmin sanottuna Kaarlenkadulla sijaitsevassa siistissä ja hiljaisessa eläkeläiskaksiossa kello raksutti mennyttä aikaa ja kahvinkeitin pulputti hiljakseen. Asunnossa yksinään asuva Eino keitteli tällä kertaa täyden pannullisen, vaikka yleensä hän tyytyi pariin kupilliseen. Nyt kyseessä oli poikkeuksellinen tilanne, sillä hän odotti vieraita. Ovisummeri soisi melko tarkkaan kello 21. Tänne tulijat olivat täsmällistä väkeä niin kuin Einokin, vaikka Einon lailla hekin olivat jo kovin iäkkäitä.

Summeri soi, Eino kysyi, kuittasi ja avasi samalla asuntonsa oven. Vanhanaikainen hissi nousi hiljalleen kolmanteen kerrokseen, pysähtyi ja sen haitariovi aukesi paljastaen kaksi hahmoa. He kättelivät toisiaan ja Eino pyysi hissistä tulleet Liisan ja Veikon peremmälle. Vieraat riisuivat takkinsa ja kenkänsä ja istuivat pöytään. Eino kaatoi heille kahvit. Pöydässä oli tarjolla keksejä eikä sitten muuta. Jos ulkopuolinen ihminen olisi katsonut tätä kahvihetkeä, hän olisi ehkä ihmetellyt, miksi tuo kolmikko oli kovin hiljainen. Mutta tämä ei ollut tavallinen kahvittelu. Puheet oli puhuttu jo aikaisemmin. Niihin ei ollut enää tarvetta.

Einolla, Liisalla ja Veikolla oli paljon yhteistä. He olivat kaikki iältään puolessavälissä kahdeksaakymmentä. Kaikki olivat tehneet pitkän työuran rakentaen omalta osaltaan suomalaista hyvinvointia ja siitä kiitoksena olivat nyt köyhiä ja valtion unohtamia eläkeläisiä. Valtio satsasi mieluummin muihin asioihin. Eino oli tehnyt pitkän uran VR:n Pasilan konepajalla. Liisa oli puolestaan ollut aikanaan kirurgisena sairaanhoitajana kymmeniä  vuosia. Veikko taas oli painanut pestinsä rakennuspuolella. Heitä yhdisti myös se, että he olivat kaikki leskiä, ja heidän lapsensa ja lapsenlapsensa pärjäilivät jo ilman heidän apuaan.

Kun kahvit oli juotu, Eino keräsi kupit, huuhteli ne ja asetti tiskialtaaseen. Ne oli sitten myöhemmin helppo pestä. Tiskikone oli hajonnut vuosi sitten, eikä uuteen ollut oikein varaa. Toisaalta yhden eläkeläisen huushollista ei kovin paljon tiskiä kertynyt.

Kolmikon oli aika lähteä ulos. Jokainen tarkasti varusteensa. Eino oli teettänyt eläkkeellä olevalla suutarikaverillaan itselleen kainalokotelon, johon hän sujautti vanhan venäläisen Tokarev TT 33-pistoolin. Se oli peräisin hänen isältään, joka oli ottanut sen neuvostoupseerilta, jolla ei sille enää tarvetta ollut. Eino oli pitänyt aseen huolellisesti kunnossa. Liisa otti sirosta käsilaukustaan lyhytpiippuisen .38-kaliiberisen Smith & Wesson revolverin ja latasi sen. Revolveri oli peräisin hänen edesmenneeltä aviomieheltään. Veikko puolestaan aukaisi mukanaan tuomansa putkikassin, jossa oli hänen vanha kaksipiippuinen Leijona-haulikkonsa, josta hän oli sahannut piiput lyhyemmiksi. Hän latasi piippuihin panokset, joissa oli karkeita hauleja. Kaikilla oli mukanaan myös UHF-puhelimet.

Ei mikään tyypillinen eläkeläisten iltakävelyvarustus. Mutta kyseessä eivät olleet myöskään tavalliset eläkeläiset eikä tavallinen iltakävely. Korkean ikänsä ja leskeytensä ohella Einoa, Liisaa ja Veikkoa yhdisti vielä yksi asia. He olivat kaikki parantumattomasti sairaita. Jokainen sairasti pitkälle edennyttä syöpää. Kaikilla oli elinaikaa maksimissaan vuosi. Sen vuoksi heillä ei ollut elämässään enää mitään menetettävää, ja sitä kautta he halusivat suorittaa vielä yhden tehtävän. Ei ehkä valtiolle, joka heidät oli hylännyt, vaan nuoremmille suomalaisille, joilla vielä menetettävää oli. Eivätkä he olleet ainoa samanlainen eläkeläisporukka. Niitä oli Helsingissä monta.

Paria vuotta aikaisemmin tilanne Suomessa oli edennyt eräänlaiseen kulminaatiopisteeseen. Käsiin räjähtäneen maahanmuuttajien kantasuomalaisiin kohdistaman väkivallan myötä valtiovallan piti tehdä valinta. Joko tunnustaa tekemänsä virhe, ja pyrkiä korjaamaan tilanne mahdollisimman nopeasti ja keinoja kaihtamatta. Tai sitten pitäytyä utopiassa, seurauksista välittämättä. Valtiovalta valitsi utopian. Keinoja ei kylläkään kaihdettu, sillä kun kyseiset jengit huomasivat, että heille ei todellakaan tehdä mitään, oli väkivalta lisääntynyt ja raaistunut entisestään. Se sai aikaan kansalaisten katupartioita. Ensiksi aseettomia, ja sittemmin astalot mukana kulkevia. Valtiovallan toimenpiteet kodistuivat näihin kansalaispartioihin, ja niitten jäsenille jaettiin poikkeuksetta pitkiä vankilatuomioita. Maahanmuuttajien tekemään väkivaltaan itsessään ei puututtu, vaan estettiin sen vastustaminen ja valtion palkkaamat asioitten uudelleenselittäjät käänsivät vastuun väkivallasta jatkuvasti suomalaisille itselleen.

Silloin paikalliset eläkeläiset olivat saaneet idean. Idea tuli useammalle eläkeläiselle suurinpiirtein yhtä aikaa ja se levisi. Vaikka Harmaita Partioita perustavat ihmiset olivat vanhoja ja parantumattomasti sairaita, heillä oli vielä kyky organisoitua. He tiesivät, että sylipainissa ja otsaanlyöntikilpailussa he eivät pärjäisi. Mutta ase oli maailman suurin voimien tasoittaja. Ja koska heillä ei ollut mitään menetettävää, ei heitä tehokkaampia katupartioita voinut kuvitellakaan. Nuoremmalla sukupolvella menetettävää vielä oli. Lapset tarvitsivat vanhempiaan omassa elämässään mieluummin kuin vankilassa.

Kaupunkiin oli tullut uusi sheriffi. Sen hiukset olivat harmaat. Eikä se tuntenut ehdollisia tuomioita.

Ensiksi väkivaltajengit eivät olleet uskoa silmiään ja nauroivat katketakseen, kun muutaman raihnaisen suomalaisen eläkeläisen porukka käski heitä painua helvettiin kaduilta riehumasta. Mutta esille otetut aseet muuttivat tilanteen. Kaksi ensimmäistä kertaa porukka oli ymmärtänyt häipyä hyvällä. Kolmannella kerralla joukkion amfetamiinipöllyssä oleva johtaja kuvitteli elävänsä ikuisesti ja yritti lyödä eläkeläisiä pesäpallomailalla. Hetkeä myöhemmin hän makasi maassa puoli päätä köyhempänä. Aseet olivat puhuneet Helsingissä kaikkiaan neljä kertaa.

Ampuneista eläkeläisryhmistä oli kaksi jäänyt poliisin haaviin. He olivat kertoneet poliisille henkilöllisyytensä ja sitten todenneet että on aivan sama, viettävätkö he viimeiset kuukautensa vanhainkodin vaippaosastolla vaiko vankilassa. Sen jälkeen heistä yksikään ei ollut sanonut kuulusteleville poliiseille enää yhtään mitään. Olivat vain katsoneet kuulustelijaa hiljaa silmiin. Ja kuulustelijat olivat ymmärtäneet, että näitä ihmisiä kovapintaisempia tyyppejä he eivät olleet koskaan tavanneet. Kuulusteluissa olleilla ammattirikollisillakin oli aina ollut jotakin menetettävää. Näillä vanhuksilla ei ollut mitään. He olivat kuin teflonia. Hanhia, joitten selästä uhkausten vesi virtasi pois jälkeäkään jättämättä. Aivan sama, vaikka olisi aseella uhattu. Ja vankiloista oli tullut viesti, että nämä vanhukset olisivat siellä toisten vankien erityissuojeluksessa. He kun olivat tehneet sen, mitä nuorempi polvi ei ollut pystynyt tekemään.

Eino, Liisa ja Veikko olivat valmiita lähtemään. Tämä oli heidän kolmas partiokierroksensa. Ensimmäisellä kerralla he olivat joutuneet ampumaan. Ja he olivat tehneet sen epäröimättä. Kahdella seuraavalla kierroksella oli ollut rauhallisempaa. Jengeillä oli menetettävää. Heillä taas ei. Saattoihan olla, että joku ohiajava poliisipartio ratsaisi heidät, pidättäisi ja ottaisi aseet pois. Sekin oli yksi lysti. Elämän tiimalasin hiekka oli muutenkin loppumassa, vapaaehtoisia oli yllin kyllin eikä aseitten hankkiminen ollut ongelma. Siitä pitäisi huolen kulissien takana tapahtuva kansalaiskeräys, joka oli tuottanut jo miljoonia. Ja vankilassa huolto pelaisi heille huomattavasti paremmin kuin vanhainkodissa.

Eino sulki huoneistonsa oven ja kolmikko siirtyi hissiin, joka nytkähti liikkeelle. Kadulla oli työtä tehtävänä.

Vanhassa vara parempi.

AINESTA LEGENDAKSI

Kun seuraa Helsingin maahanmuuttajajengien silmittömästä väkivallasta tehtyä uutisointia, huomaa, että tiedostavat piirimme laajentavat mielellään vastuun sellaisillekin tahoille, jotka tätä riekkumista eivät ole harrastaneet. Nyt on kovasti muodikasta mainostaa sitä, että Helsingissä on – ihonväristä riippumatta – niin ja niin paljon syrjäytyneitä nuoria ja kyse on nimenomaan syrjäytymisestä ja eriarvoistumisesta.

Tähän eriarvoistumisen termiin turvaudutaan kuin hukkuva oljenkorteen. Se, että syrjäytyneet suomalaisnuoret eivät ole perustaneet tällaisia täysin randomisti ihmisiä hakkaavia porukoita, vaikka näitä syrjäytyneitä suomalaisia on ollut jo 1990-luvulta alkaen ei tämän epistolan hokemisessa ole mikään este, sillä tiedostavalla puolellahan ei olla koskaan takerruttu yksityiskohtiin, eikä todellisuuden olla annettu häiritä hyvää läppää.

Tämän epistolan hokemisessa Helsingin Demarinuoret ovat saavuttaneet tähänastiset pohjat. He luonnollisesti toteavat, että väkivallalla ei ole mitään tekemistä maahanmuuton kanssa. Ovathan tutkijat ja asiantuntijatkin sanoneet niin. Vakavampi ongelma sinänsä ovat moraalista paniikkia ja vihaa lietsovat kommentit. Ei se lyöminen niinkään, mutta lyömisestä puhuminen ja kirjoittaminen.

Yhtä kaikki, helsinkiläiset demarinuoret ovat nyt löytäneet syyn väkivaltaan:

Kuvittele itä-helsinkiläinen nuori, jonka äiti on matalapalkkaisessa kolmivuorotyössä, koulu loppuu kolmelta ja kotona odottavat vanhentuneet pelikonsolit. Maailmassa, jossa vapaa-ajan vietto perustuu kuluttamiseen ja uusin pelikonsoli maksaisi puoli tuhatta euroa, nuorella on uudenlaiset sosiaaliset paineet ja odotukset.

Vanhentuneet pelikonsolit. Siitä se otti kiinni. Siinä se pinna katkesi. Kärsimysten malja jo kukkuroillaan on.

Tulee muistaa, että demarinuoret puhuvat aivan härskisti koko nuorisosta, aivan kuin se olisi ollut porukalla hillumassa ja ihmisiä hakkaamassa. Vaikka tällä tavalla demarinuorten mielestä vastuun väkivallasta kai jollain tavalla voi jakaa laajemman porukan kesken, on tosiasia, että pottunokkajengit eivät edelleenkään terrorisoi Helsinkiä. Vaikka persaukisia löytyy suomalaisistakin yllin kyllin. Suomalaisia persaukisia vaan ei nosteta samalla lailla jalustalle kuin etnisiä vastineitaan.

Joka tapauksessa demarinuoret nuodattavat säntillisesti nykylinjaa, jossa väkivallan tekijällä ei ole vastuuta teoistaan. Vastuu on yhteiskunnalla, joka ei järjestänyt tekijälle tarpeeksi ajanmukaista viihdettä. Demarinuoret heittivät pallon kentälle vanhentuneen pelikonsolin muodossa. Hotellin respassa odotetaan vastausta vasurinuorilta. Ehkä he ryhtyvät tutkimaan sitä, ovatko väkivallantekijät joutuneet kulkemaan vanhentuneissa lenkkareissa. 

KOLMAS UUSINTA

Kun hotellin respassa on seurattu Helsingin maahanmuuttajajengien kantasuomalaisiin kohdistuvasta väkivalta-aallosta seurannutta keskustelua, on täälläpäin huomattu nimenomaan ns. tiedostavan tahon olevan voimakkaasti sitä mieltä, että asian hoitaminen kuuluu yhteiskunnalle, ei millekään katupartioille ja siinä suunnassa on myös voimakas luotto siihen, että yhteiskunnalla on asian hoitamiseen tarvittavat keinot.

Tässä tapauksessa näitä keinojahan on karkeasti ottaen kolme:

1. Poliisi.

No, asian myötähän on käynyt ilmi, että poliisi itse oli hyvin tietoinen tapahtumista jo kuukausia, eikä tehnyt asialle mitään, eikä edes varoittanut. Jatkossa linja tuskin muuttuu millään tavoin, eikä poliisin resurssejakaan lisätä. Meinaten, jos asian tiimoilta lisättäisiin resursseja, niin sehän olisi tunnustus siitä, että maahanmuuttopolitiikkamme on epäonnistunut. Samoin se olisi suvaitsevaistomme mielestä osoitus siitä, että poliisi harjoittaa etnisyyteen perustuvaa valvontaa ja sehän itsessään jo aiheuttaisi suvaitsevaa joukkorääkymistä. Sitä, mitä tavallinen partiokonstu asiasta ajattelee, ei kysytä, vaan toimintatavat määritellään aivan muualla.

2. Lastensuojelu

Niin kuin olen jo aikaisemmin useaan otteeseen kirjoittanut, ei lastensuojelun toimenpiteet – vahvimpana huostaanotto – ja sijoitus laitokseen estä tätä riekkumista millään muotoa, eikä ole oikeastaan edes pelote.

3. Oikeuslaitos

Keskustelussa olen useaan otteeseen törmännyt siihen väitteeseen, että luonnollisesti väkivallan tekijät saavat teoistaan asiaankuuluvat ja oikeudenmukaiset rangaistukset. Luonnollisesti alle 15-vuotiaita ei voida edes tuomita, jolloin heidän kohdassa palataan kohtaan 2, ja mitä tulee sitä vanhempiin, niin Suomessahan ei alaikäisiä koppiin laiteta oikein millään, eli tuomiot ovat joko sakko- tai ehdollisia vankeustuomioita.

Tiedostava henkilö saattaa tietenkin ajatella, että ehdollinen tuomio on sen verran vakava asia, että se pistää rikoksentekijän ankarasti sottailemaan, että näinköhän sitä töpeksimistä kannattaisi jatkaa ensinkään. Todellisuus on tietysti toinen, ja siihen liittyen julkaisen – vaikka itsensä toistaminen ehkä tympeää onkin – vanhan kirjoitukseni ”Ehdollisista tuomioista” vuodelta 2008. Se, mitä olen siinä kirjoittanut, pätee sataprosenttisesti nykyhetkeenkin. Kirjoituksen kuvitteellinen päähenkilö on kantasuomalainen pottunokka Masa, mutta mekanismi sopii hyvin myös näihin tuoreisiin etnisiin sankareihimme. Lisänä on vielä tietysti se, että näillä tuoreimmilla sankareilla on luonnollisesti takanaan huomattavasti suurempi puolestaloukkaantumiskoneisto kuin kantasuomalaisella Masalla. Eli Ykä vuodelta 2008, ole hyvä:

- Kiitos, Ykä vuodelta 2014:

*

Jussi Halla-aho on tuoreimmassa kirjoituksessaan käsitellyt hyvin sitä, kuinka vaikeaa Suomessa on joutua vankilaan. Koska aihe ei ole itsellenikään työni puolesta mitenkään vieras, rustaan siitä minäkin muutaman rivin, keskittyen erityisesti ehdollisiin tuomioihin.

Ehdollinen tuomiohan on sinänsä varsin mainio keksintö ja se muistuttaa paljon ovissa olevia lukkoja. Molemmat kun ovat tarkoitettu nimenomaan lainkuuliaisille ihmisille. Lukko ei estä ketään murtautumasta sisään, mutta se on merkkinä siitä, että nyt ollaan siirtymässä jonkun toisen manttaalille, joten lainkuuliainen ihminen ymmärtää kääntää rintamasuuntansa ympäri ja poistua paikalta.

Sama vaikutus lainkuuliaiseen ihmiseen on ehdollisella tuomiolla. Jo pelko siitä, että tuomitaan, vaikkei ineen joutuisikaan, saa tavallisen Taunon miettimään tukevaa oksaa ja sopivan mittaista köydenpätkää.

Valitettavasti on olemassa ihmisiä, joille ehdollinen tuomio tarkoittaa vain sitä, että rikollista toimintaa saa jatkaa, koska sitä estävää vankilatuomiota ei tullut.

Omissa hommissani olen vielä useasti törmännyt siihen, että tuomion saanut nuori herrasmies ei edes ymmärrä tuomiotaan, eikä sitä mistä hän on sen saanut.

Yritän selittää tätä asiaa erään (tässä tapauksessa kuvitteellisen, mutta prototyyppinä hyvin toimivan) henkilön rikollisen uran kehityskaarella. Käytetään esimerkkihenkilöstämme vaikkapa nimeä Masa.

Masa aloittaa aktiivitohelointinsa jo kolmetoistavuotiaana, ja saa tililleen sekä omaisuus- että väkivaltarikoksia. Rikoksia selvitellessä Masa tapaa sosiaalihuollon edustajia ja myös virkavaltaa. Masalle pidetään puhutteluja. Mutta koska Masa on vielä alle viisitoista, ei Masa joudu oikeuteen.

Masan johtopäätös asiasta: minähän voin tehdä mitä lystään.

Masa siis jatkaa kulkuaan oikeaksi katsomallaan polulla ja lopulta sosiaalihuolto ottaa Masan neljätoistavuotiaana huostaan ja sijoittaa laitokseen. Suomessa ei kovia laitoksia tällä hetkellä paljoa ole, joten Masa huomaa, että lomat pyörii ja osalle henkilökuntaakin saa rääpiä turpaansa sen, minkä huvittaa. Masa siis pitää lystiä kaupungilla, mutta koska hän ei edelleenkään ole ikänsä puolesta rikosoikeudellisessa vastuussa, ei Masa joudu oikeuteen.

Masan johtopäätös asiasta: minähän voin tehdä mitä lystään.

Masa täyttää viisitoista ja jatkaa sankartöitään. Nytpä hän joutuukin enemmän tekemisiin poliisin ja oikeuslaitoksen kanssa. Hän vaan tipahtaa kärryiltä melko pian, koska oikeusprosessi on hidas. Jos hän tekee rikoksen lokakuussa, saattaa ensimmäinen varsinainen oikeusistunto olla seuraavan vuoden kesäkuussa. Ja siinä istunnossa ei tuomioita jaeta, koska kaikki asianosaiset eivät ole paikalla. Masahan ei ole tehnyt aktiviteettejaan yksin, vaan samanhenkisessä porukassa, eikä kalenterin seuraaminen ole tämän porukan vahvimpia puolia. Istunto siis siirretään eteenpäin ja Masa kävelee oikeussalista ulos.

Masan johtopäätös asiasta: minähän voin tehdä mitä lystään.

Jo ennen edellistä, keskeytettyä istuntoa on Masalla tietenkin jonossa poliisikuulusteluja ja syyteharkinnassa olevia juttuja sen lokakuisen jutun jälkeenkin. Siitä lokakuisesta jutustaan hän saa lopulta tuomion elokuussa (4 kk ehdollista). Vähän Masaa ihmetyttää, kun tuomio tuli varkaudesta ja eikös hän ollu viimeksi kyttiksellä pahoinpitelystä, mutta eipä sillä suurta väliä ole, koska Masa tajuaa, että hän voi edelleenkin marssia oikeussalista ulos. Kun häntä ei viety ineen, hänhän on vapaa mies jatkamaan valitsemaansa uraa. Masalla on monia ominaisuuksia, mutta terävä ajattelukyky ei valitettavasti kuulu niihin.

Masan johtopäätös asiasta: minähän voin tehdä mitä lystään.

Masan ura jatkuu, ja oikeussali tulee tutuksi paikaksi. Ehdollista tuomiota tulee lisää. Saatetaanpa hänelle tarjota yhdyskuntapalvelua. Masa käy nojailemassa muutaman kymmenen tuntia harjan varteen jossain kaupungin puutarhahommissa. Vankilaan vaan Masa ei joudu millään. Hänelle annetaan taas ehdollinen tuomio. Hän ei miellä sitä tuomioksi, koska hänhän voi taas kävellä ulos oikeussalista.

Masan johtopäätös asiasta: minähän voin tehdä mitä lystään.

Lopulta 17-vuotiaana Masa ottaa juoksukaljaa R-kioskista ja jää (niin kuin on aina jäänyt) kiinni. Tuomari laskeskelee papereista tällä kertaa, että sepä on Masan piikki tullut täyteen ja laittaa Masan istumaan. Samalla Masalle tulee istuttavaksi aikaisemmat ehdolliset tuomiot, koska koetusaika ei ole ohi.

Masan johtopäätös asiasta: zwiddu tää on natsi maa, kun mäyräkoiran varastamisesta saa 2 vuotta 4 kuukautta vankeutta.

Ei Masasta tule edes ammattirikollista, sillä tohelona hän jää aina kiinni. Masasta tulee ammattivanki. Ehkäpä hän jossain vaiheessa kruunaa uransa puukottamalla piripäissään hengiltä jonkun vastaantulijan.

Ehdolliset tuomiot eivät vaikuttaneet Masan käytökseen yhtään mitään. Eikä maailman Masojen käytökseen vaikuta yhdyskuntapalvelu eikä nuorisorangaistus. Jos ehdollisesta oppii, sen oppii kerralla. Mutta kun viimeinen varoitus annetaan kuudetta kertaa, on touhu lähinnä naurettavaa.

Olisiko Masalle kannattanut rojauttaa 15-vuotiaana kuukauden ehdoton tuomio, jonka hän olisi istunut samalla osastolla esim. moottoripyöräilyä ja painonnostoa harrastavien herrasmiesten kanssa? Olisiko Masa tajunnut, että ei tää touhu niin mukavaa ehkä olekaan?

Yhdysvalloissa on ollut (liekö vieläkin) projekti, jossa nuorisorikollisia vietiin vankilaan oppitunneille. Oppitunteja pitivät elinkautisvangit, jotka pelästyttivät tyypeiltä paskat housuun. Ainakin aiheesta tehdyn dokumentin mukaan porukasta suurin osa rupesi elämään ihmisiksi.

Toimisiko tämä meillä? Mene ja tiedä, mutta ei tämä nykyinenkään systeemi tunnu toimivan.

Voidaan tietysti sanoa, ettei vankila paranna ketään. Ei se varmasti parannakaan, mutta pitääpähän tavallisille ihmisille vaaralliset tyypit pois kuleksimasta. Jotkut kun vain päättävät elää kusipäinä, vaikka humanistinen virkakoneistomme mitä yrittäisi.

*

- ja luovutan puheenvuoron vuoden 2014 Ykälle:

Kiitos, vuoden 2008 Ykä. Tuohon äskeiseen tulee vielä lisätä se, että näistä Helsingin etnisistä sankareista osa siis on jo huostaanotettu ja sijoitettu, ja oikeuslaitoksellamme on jo pitkään ollut se linja, ettei sijoitetuille anneta ehdottomia tuomioita sitäkään vähää kuin muille. Tämä johtuu siitä, että oikeuslaitoksen näkemyksen mukaan sijoitetut ovat jo niin sanotusti toimenpiteitten kohteina. Se, kuinka tehokkaita nämä toimenpiteet ovat, on nähty esimerkiksi Helsingin kaduilla.

Mikäli valtiovalta haluaa, että näitä katupartioita ei maisemiin ilmesty, sen tulisi pikkuisen muuttaa toimintansa linjaa. Nykyinen linjahan on, että ei pahemmin toimita, vaan mieluummin puhutaan toimimisesta.

HÖMPSTADIN KASSA

Kukaan ei oikeastaan osannut sanoa, mistä se alkoi. Mitä todennäköisimmin siitä oltiin puhuttu kaikkialla Suomessa, erillisissä porukoissa erillisiin aikoihin. Sattumalta puheeksi tulleena. Miesten saunailloissa. Mökkiviikonlopuissa. Nuotiotulilla metsästyksen lomassa. Porukalla kalaverkkoja nostettaessa. Pulaakilentopallon jälkeen. Vielä hahmottomana, muotoutumattomana ajatuksena. Oltiin vain yhtä mieltä siitä, että valtiovalta oli menettänyt legitimiteettinsä hyvin monen ihmisen silmissä, ja jollain tavalla valta pitäisi ottaa kansalaisille takaisin. Aseista tietysti puhuttiin. Mutta siihen ei oltu halukkaita menemään. Ainakaan vielä. Tuumittiin ja ihmeteltiin sitä, kuinka suuri se viha ja vitutus aikanaan kapinan aikana oli ollutkaan. Sitä he eivät olleet vielä ylittäneet. Vaikkei se äärettömän kaukana tuntunut olevan sekään vaihtoehto.

Näissä porukoissa joku aina keksi, että entäs jos yritettäisiin jotain muuta. Passiivisempaa. Ei tehtäisi asioita, vaan jätettäisiin tekemättä. Pantaisiin hiekkaa ladulle. Ignoroitaisiin koko valtio. Jotenkin. Porukka nyökkäili päätään ja myötäili ideaa. Ja ihmetteli, että kuinka sen sitten käytännössä voisi tehdä. Mökkiviikonlopun jälkeen ei ollut  jäljellä kuin krapulainen avuttomuuden tunne. Ei ollut oikeita miehiä. Ei tarpeeksi monta. Ei oikeissa paikoissa. Eikä varsinkaan yhtä aikaa. Mutta ajatukset levisivät. Pikkuhiljaa. Porukasta toiseen. Saunaillasta seuraavaan. Nuotiotulilta nuotiotulille. Vellovina, leijuvina ideoina. Varmaan pari vuotta sitä kesti. Ilman että mitään tapahtui.

Kunnes sattui eräs saunailta, jossa oli kolme miestä oikeaan aikaan oikeassa paikassa. He olivat kaikki pankinjohtajia, jotka olivat tunteneet toisensa jo opiskeluajoista. Kaikki kolme olivat päätyneet pankinjohtajiksi Riippumattomien Maakuntapankkien Ketjuun. RMK toimi yksinomaan maakunnissa, ja se oli kasvattanut kuluttajien keskuudessa varsin voimakkaasti suosiotaan. Ihmiset olivat alkaneet muutenkin suosia sitä, mikä oli paikallista ja lähellä. Se loi jonkinlaista turvallisuuden ja pysyvyyden tunnetta. Naapurituntua. Kylähenkeä. Jonkun hahmottoman EU:n sijasta. Joka suomalaisten lakeijoittensa välityksellä otti toisella kädellä rahat ja toisella antoi elämää jatkuvasti vaikeuttavia määräyksiä. Joita oli pakko noudattaa. Ja viime aikoina ihmisiäkin. Joita oli pakko elättää. Ja joita olisi ollut viranomaismääräyksellä pakko rakastaa.

Nämä kolme pankinjohtajaa olivat istuneet monissa saunailloissa, joissa oltiin puhuttu epämääräisestä passiivisesta vastarinnasta. Mutta eivät yhdessä ja yhtä aikaa. He tapasivat nyt toisensa ensimmäisen kerran kahteen vuoteen ja normaalien perhekuulumisten, tyttärien ylioppilaskirjoituksien, poikien armeijan ja muun sellaisen asiaankuuluvan jälkeen heidän keskustelunsa meni siihen, mitä he olivat monen miehen suusta omilla tahoillaan kuulleet. Siihen hahmottamattomaan vastarinnan haluun.

Siinä saunoessaan ja rupatellessaan he tajusivat pystyvänsä antamaan hahmottamattomalle muodon. Ja tajusivat, kuinka muoto muutettaisiin toiminnaksi.

Viikonloppu meni törpötellessä ja yleisiä suuntaviivoja laatiessa. Mutta tähän tarvittaisiin muitakin. Kaksi viikkoa myöhemmin, eräässä Hömpstadissa sijaitsevassa suuressa rantahuvilassa tapasi kaikkiaan kaksitoista RMK-pankkiketjun johtajaa. Oltiin sovittu, että jokainen heistä toi mukanaan ns. luotetun miehen, jolla oli kokemusta tarpeellisilta elämänalueilta. Pelkkä pankkitaito ei tähän yritykseen riittäisi. Viikonlopun aikana saatiin aikaan valmis suunnitelma. Sovittiin, että se laitetaan toimeen vuoden kuluttua. Nyt täytyi alkaa rekrytointi. Suunnitelma oli vielä pelkkää paperia. Tarvittiin pataljoonia ja prikaateja. Tosin tällä kertaa aseettomia sellaisia.

Alusta alkaen oli selvää, että tämä suunnitelma tuli toteuttaa, ja se pystyttäisiin toteuttamaan vain yksityisen sektorin kautta. Tapaamisen yleinen ilmapiiri oli, että siellä oltaisiin niin työnantaja- kuin työntekijätaholla enemmän kuin halukkaita.

Miehet hajaantuivat ja aloittivat työn. He ottivat yhteyksiä, soittivat puheluita, lähettivät sähköpostia ja tapasivat eri alojen yrittäjiä erityisesti PK-sektorilta. Tapaamisissa he selvittivät suunnitelmansa yksityiskohtaisesti, ja jo selvityksen aikana huomasivat sellaisia ilmeitä ja päännyökytystä jonka saattoi puhutulle kielellä kääntää muotoon ”tätä, juuri tätä me ollaan jo vuosia odotettu”. Tapaaminen päättyi säännöllisesti kädenpuristukseen ja toteamiseen, että johan me yrittäjät ollaan tätä utopiaa tarpeeksi rahoitettukin. Seuraavaksi viemme asian firmojemme työntekijöille. Ja siellä ollaan taatusti yhtä kypsiä.

Kun asia eteni ja laajeni, oli tietenkin selvää, että se myös ennen pitkää vuoti julkisuuteen. Siihen oltiin varauduttu. Eräs luotetuista miehistä oli nuori media-alan ammattilainen, joka pyöritti yhtiönsä kautta maan suosituinta huumorisivustoa. Siellä asiasta tehtiin nettimeemi, jota väänneltiin kieli poskessa kymmenillä eri tavoilla. Eräs kolmesta ”alkuperäisestä” pankinjohtajasta oli mukana Ylen uutistoimituksen haastateltavana ja hieman naureskellen totesi, että asia itsessään olisi laiton, teknisesti mahdoton ja moraalisesti tietenkin erittäin arveluttava, mutta niin kuin haastattelija itsekin ymmärtää, kyseessä on vitsi, jonka joku on ottanut hieman liian tosissaan. Pankinjohtaja muistutti kuitenkin nähneensä velvollisuudekseen vastata haastattelupyyntöön, sillä luottamus valtakoneistoon ja vallitsevaan yhteiskunnalliseen järjestelmään on yhteiskunnallisen vakauden ja yhteiskuntarauhan ehdoton kulmakivi. Vitsi ei saisi kasvaa varjoaan suuremmaksi ja aiheuttaa kansalaisten mielissä tarpeetonta levottomuutta.

Suunnitelman laatijat käyttivät asiassa eräänlaista käänteisgöbbelsiläistä logiikkaa. Ei toistettu suurta valhetta totuutena, vaan toistettiin totuutta vitsinä ja näin ollen laimennettiin se merkityksettömäksi. Kohu laantui nopeasti, ja työtä oltiin jatkettu koko ajan. Asiaan osallistuvat ihmiset pitivät liki sataprosenttisesti turpansa kiinni, ja ne jotka sitä eivät tehneet saivat vastaansa kommentin, että tuo on jo vanha vitsi. Kerro veikkonen ihmeessä uusia.

Kuluvan vuoden lokakuussa RMK-pankkiketju ilmoitti pitävänä tiedotustilaisuuden, jossa se ilmoittaisi mullistavasta uudistuksesta suomalaisessa talouselämässä. Tiedotusvälineet muistivat puolisen vuotta takaperin tapahtuneen ja nopeasti lässähtäneen kohun, hoksasivat että heitähän oltiin saatettu kumminkin kusettaa ja joka tapauksessa tajusivat, että tulossa on ehkä lööppitavaraa.

Tiedotustilaisuudessa eräs pankinjohtajista nousi ja alkoi puhua:

- Hyvät tiedotusvälineitten edustajat. RMK-pankkiketju ilmoittaa tehneensä yhteenliittymän huomattavan määrän suomalaisten PK-yritysten omistajien ja työntekijöitten kanssa, ja yhteenliittymän myötä olemme perustaneet Yksityisen Veronkeruukassan, jota on työnimeltään kutsuttu Hömpstadin Kassaksi.

- Hömpstadin kassan ideana on toimia veroviranomaisen sijaisena ja kerätä tällä hetkellä 38.000:n suomalaisen yksityisen sektorin työntekijän verot ja tilittää ne kauttaan verohallinnolle. Itse asiassa toiminta on ollut jo kuukauden voimassa, eli jos verohallinto on hieman ihmetellyt, miksi veroja ei ole ajallaan tilitetty, niin syy on tässä. Kassaanhan on liittymässä vielä enemmänkin ihmisiä, mutta päätimme, että tämä oli riittävä määrä toiminnan aloittamiselle. Luonnollisesti kassaan kirjataan väkeä koko ajan lisää.

- Kassan ideana ei ole pimittää valtiolta verotuloja. Jokainen työntekijä maksaa veronsa oman veroprosenttinsa mukaan täysimääräisenä. Mutta työntekijän verot ovat tällä kertaa korvamerkitty. Hömpstadin Kassa tilittää verokertymän veroviranomaisille, mikäli veroviranomainen käyttää verot vain ja ainoastaan siihen, mihin verovelvollinen antaa luvan. Kaikilla julkisen sektorin aloilla on omat tilinsä ja tiukka rahankäytön valvonta jota hoidetaan reaaliajassa tietokoneilla, joten seurannan pystyy kyllä suorittamaan.

- Mikäli valtio ei tähän käytäntöön suostu, tai veroviranomainen yrittää kikkailla, ei veroja silloin tilitetä valtiolle, vaan ne jäävät kassan haltuun. Mikäli valtio ilmoittaa suostuvansa, lähtee kassasta kuluneen kuukauden verokertymä asianmukaisille verohallinnon tileille välittömästi. Samoin mikäli kunnat suostuvat näihin ehtoihin, maksaa kassa kunnallisveron suoraan kunnalle. Edessänne pöydällä on nippu liitteitä, joissa tarkemmin selvitetään se, mihin Hömpstadin Kassan jäsenet suostuvat verorahojaan luovuttamaan. Voitte ottaa siitä vapaasti. Muistutamme vielä kerran, että kassassa on 38.000 nimenomaan nettoveronmaksajaa ja lisää on tulossa sitä myötä, mitä ehdimme sisään kirjata, joten suosittelisimme, että valtio ei kuhnisi vastauksen kanssa hyvin kauaa.

- Syy siihen, miksi tämä kassa on perustettu on yksinkertaisesti se, että kassaan liittyneet suomalaiset nettoveronmaksajat eivät enää kerta kaikkiaan suostu rahoittamaan sitä hirviöksi muuttunutta utopiaa ja yhteiskunnallista pakkokokeilua, jota valtiovaltamme on harjoittanut viimeiset kolmekymmentä vuotta. Kokeilua, jonka seurauksena maamme on muuttunut laskiämpäriksi, jossa tavallisia suomalaisia kohdellaan lähinnä sen ämpärin pohjalla olevana kuonana. Tiedotustilaisuus on päättynyt, kysymyksiä ei oteta vastaan. Kaikki tarvittavat vastaukset ovat noissa liitteissä.

Lehtimiehet alkoivat käydä liitteitä läpi, ja huomasivat niitten olevan korutonta kertomaa. Maahanmuuttoteolliselle koneistolle tilitettävä veromäärä putoaisi kerralla nollaan. Tosin takaportiksi oltiin jätetty vaihtoehto, jossa valtio perustaisi ”vapaaehtoisen ja nopean maastapoistumisen avustussäätiön”. Siihen oltiin valmiita luovuttamaan verorahoja.

Kehitysapu lakkaisi kokonaan. Julkiselle sektorille annettaisiin rahoitusta vain suorittavan tahon työtä varten, ja sillä kohdalla rahoitusta oltaisiin valmiita lisäämään. Mutta hallintohimmelin osuus putoaisi 95%. Puolustusvoimille tulisi huomattava lisäys. Yliopistoissa yhteiskunnallisten aineitten rahoitus tipahtaisi myös 95%, mutta sen sijaan luonnontieteellisille aloille rahoitusta oltaisiin valmiita lisäämään. Yleveroa ei maksettaisi ollenkaan.

Ja niin edelleen.

Ja niin edelleen.

Lehtimiehistä älykkäimmät ymmärsivät, että mikäli tämä toiminta alkaa kasvamaan, eikä sitä saada äkkiä pysäytettyä, se tietää sitä että se helvetin raappahousuväki saattoi keksiä ihan oikean tavan tarttua valtaeliittiä kasseista kiinni. Ja valtaeliitiksihan lehtimiehet itsensäkin lukivat. Nyt oli aika panna etusivu uusiksi, täyttää lehdet pääkirjoituksilla ja kolumneilla joissa jyrkästi tuomittaisiin tämä Hömpstadin Kassa ja muistutettaisiin että ulkoparlamentaarisilla keinoilla ei saada aikaan kuin onnettomuutta. Luonnollisesti tulisi kaivaa esille 1930-luku ja Lapuan Liike.

Selväähän on, että uutinen Hömpstadin kassan perustamisesta aiheutti valtiovallan taholla äärimmäisen paskahalvauksen. Hallitus kokoontui seuraavana päivänä, apunaan huomattava määrä erilaisia asiantuntijoita. Pääministeri raivosi:

- Tämähän on perkele kapinaa! Tämä pitää lopettaa heti! Kuvittelevatko ne idiootit mutterinkääntäjät, että heillä on oikeus omiin rahoihinsa? Ja luulevatko ne saatanan haalaripellet että niillä on muka oikeus MIELIPITEESEEN?!!!

Valtionvarainministeri totesi:

- Mutta mitä me teemme? Kyseessä on kuitenkin 38.000 ihmistä ja ne ovat tosissaan. Ja tietojen mukaan määrä todellakin kasvaa.

Pääministeri jatkoi:

- Ei muuta kuin raskaimman jälkeen. Ilman varoitusta ja viivyttelyä. Pidätetään puuhaheput ja nostetaan automaattinen verorikossyyte jokaiselle kassan jäsenelle. Tämmöinen pitää lopettaa heti alkuunsa.

Oikeusministeri kommentoi:

- Kaikella kunnioituksella, mutta se ei ole ihan yksinkertaista. Tässä tapauksessa on helppo sanoa että mitä, mutta nyt on kysyttävä että miten. Pomomiehet voidaan ehkä pidättää. Jos ne löydetään. Varmasti siellä kassassa on jotenkin varauduttu tähänkin, ja toiminta on taatusti hajautettu. Mutta 38.000:n ihmisen esitutkinta ja tuomitseminen on lukumäärällisesti yksinkertaisesti liikaa. Ellemme me sitten pistä kenttäoikeuksia pystyyn. Ja siksi toiseksi, Suomessahan on nykyisin oikeastaan enää kaksi vakavaa rikosta. Toinen on rasistinen rikos. Ja toinen on verorikos. Ja molemmista tulee ehdotonta ilman muuta. Ja vielä siinä muodossa että ensikertalainenkin istuu kakkunsa kokonaan. Mihinkä me ne laitetaan lusimaan? Perustetaanko uusi Hennala ja Tammisaari?

Valtionvarainministeri lisäsi:

- Ja onhan tässä sitten sekin, että yksi vankivuorokausi maksaa sen parisataa euroa. Jos näille annetaan vaikka vain lyhyt, sanotaan nyt vaikka vuoden mittainen verorikostuomio, niin sehän on… hetkinen… 38.000 x 365 x 200 eli totanoin mjämjämjäm… joo, tommonen 2,7 miljardia euroa siihen uppoaa jo itsessään. Eikä sitä nykyisellä vartijamäärällä vahdita. Niitäkin joutuisi palkkaamaan. Ellei sitten tosiaan perusteta vankileirejä. Ja tulee muistaa, että niistä on nettoveronmaksajia joka ainoa, eli sen sijaan, että ne rahoittaisivat valtion toimintaa, ne istuisivat kopissa vähän perkeleen kalliilla hinnalla. Ei se vaan onnistu. Ei niin kertakaikkiaan.

Pääministeri näytti siltä kuin alkaisi hyvin pian repiä hiuksiaan:

- No mitä helvettiä me sitten tehdään? Ei kai me sitä voida hyväksyä, että ne pitävät koko valtiokoneistoa panttivankinaan? Valtio on kone, sen bensaa on raha ja jos tätä touhua ei saada loppumaan niin kone alkaa pian piiputtaa. Ja vielä pahempaa, maine menee. Nehän kusevat meidän kengille ja rahvas nauraa kätkättää.

Sisäasianministeri kysyi tekniikan asiantuntijalta:

- Mutta oliskos se mahdollista, että yksinkertaisesti hakkeroitaisiin niitten koneet? Kaapattaisiin sieltä bittiraha kokonaan, imuroitaisiin kaikki tiedostot ja tehtäisiin porukka kerralla persaukisiksi? Ei ne käteisellä pitkään siellä pärjää, vaikka tietojen mukaan noihin kyseisiin pankkeihin on viimeisen vuoden aikana kuljetettu hyvinkin paljon riihikuivaa.

Tietotekniikan asiantuntija vastasi kuivalla äänellä:

- Ei onnistu. Yritettiin jo viime yönä. Ensinnäkin niitten järjestelmä on aivan liian hajautettu. Toisekseen niillä on paremmat nörtit kuin meillä. Ainoa, mitä me saatiin aikaiseksi oli se, että saatiin omille koneillemme tiukka virus. Se toimii niin, että koneiden näytöllä ei näy nyt muuta kuin rupisammakko. Joka aina kymmenen minuutin välein alkaa kurnuttaa. Jolloin printteristä tulee ulos aanelonen, joka on täynnä nuijapäitä. Me toimitaan nyt varakoneilla, eikä ihan vähällä yritetä uudestaan. Siks toiseks olen melko varma, että se sammakko röyhtäisi meidän omien koneittemme sisällön suoraan Hömpstadin Kassan käyttöön.

Viestintä-, valistus- ja vittuiluministeri puhui vuorostaan.

- Saattaa olla niin, että kannattaa kuitenkin yrittää vielä hyvällä. Annetaan niille viikko aikaa luovuttaa, ja luvataan, että ne selviävät silloin ilman syytettä. Ja sen viikon aikana me pannaan päälle suurin mahdollinen propagandamylly, mitä tässä maassa on pistetty pystyyn ikinäkoskaanmilloinkaan. 24/7 nälkäistä neekerilasta, rasismia kohdannutta maahanmuuttajaa, suomalaisten luontaista väkivaltaisuutta ja se kaikki mahdollinen ryönä mitä on ikinä keksitty tai on vielä keksimättä. Ja lisätään siihen jatkuvalla syötöllä se, että ei sivistysvaltion ihminen ryhdy toimimaan valtiota vastaan. Tiedättehän, ”suomalainen, et sinä omalla työlläsi elä, vaan valtion kautta. Sinulla olevat rahat ovat valtion rahaa, ne ovat sinulla vain lainassa. Nyt on aika maksaa velkasi. Niin Suomelle kuin koko maailmalle. Ennen kaikkea maailmalle”

- Nielevätkö ne sen, kysyi puolestaan ympäristö- ja elämän vaikeuttamisministeri.

Pääministeri vastasi:

- No jos eivät niele, niin ainakaan sinun ministeriöllesi ei jää kuin tuulen huuhtoma perse. Toimimme näin. Viikko aikaa ja propagandamylly täysillä päälle. Siitä vaihtoehdosta, että ne saattaisivat olla ehkä oikeassa ei näissä tiloissa edes keskustella.

Viikkoa myöhemmin hallitus huomasi, että vaikka sillä itsellään saattoi vielä ollakin usko median kaikkivoipaisuuteen, se ei välttämättä enää maakunnissa uponnutkaan. Hömpstadin Kassan jäsenmäärä oli tällä hetkellä jo 72.000. Hallitus päätti, että nyt ei enää hyvällä pärjätä, ja päätti tehdä Hömpstadin pankista esimerkkitapauksen, joka säikyttäisi muut ja saisi heidät luovuttamaan. Paikalle komennettaisiin kaikkiaan 20 poliisipartiota. Ne miehittäisivät pankin ja takavarikoisivat sekä kaikki tietokoneet että käteisvarat. Samalla pidätettäisiin siellä oleva henkilökunta sekä mahdolliset kassan jäsenet joille annettaisiin oikeudessa nopeutetulla käsittelyllä ankarat tuomiot. Hallitus uskoi vakaasti, että poliisia vastaan ei ryhdyttäisi kuitenkaan vastarintaan. Kaiken varalta tehtävään komennettaisiin poliisipartiot Helsingin, Espoon ja Vantaan suunnalta. Hömpstadin ja Pinnanmaan omaan poliisiin ei luotettu tarpeeksi.

*

Kaksi vuorokautta myöhemmin Hömpstadin pankin edustalla:

Tehtävää johtava komisario raapi päätään ihmeissään. Tähän ei oltu varauduttu. Pankin edusta oli aivan täynnä ihmisiä. Kyseessä oli tietysti selvä mielenosoitus, ja luvaton sellainen, kun ei siitä oltu minnekään ilmoitettu. Mutta se ei näyttänyt tavalliselta mielenosoitukselta. Ihmisillä ei ollut mukanaan lippuja, kylttejä tai banderolleja. Minkäänlaisia iskulauseita ei huudettu. Ihmiset yksinkertaisesti seisoivat paikallaan ja katsoivat paikalle tulleita poliisipartiota sellaisella tietyllä lailla pelottavan rauhallisella tavalla, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin komisarion selkäpiitä. Komisario oli kyllä tottunut kaikenlaisten anarkoharrastajien mielenosoituksiin, mutta nehän olivat enemmän bailuja ja humalapäissään paikkojen rikkomista kuin varsinaisia mielenosoituksia.

Nämä ihmiset vaikuttivat täysin selviltä. Ja hyvin rauhallisilta. Komisario ei ollut nähnyt tällaista koskaan aikaisemmin. Komisarion luo saapui eräs vantaalainen vanhempi konstaapeli ja kysyi, että mitä helvettiä me nyt tehdään. Komisario oli jo vastaamassa että vitustako minä tiedän, mutta silloin joukosta erkani mies, jolla oli päällään tumma puku ja päässään musta lierihattu. Mies käveli komisarion eteen ja esittäytyi:

- Hyvää päivää, herra valtion väkivaltakoneiston edustaja. Olen Antero Lärvänen. Näin alkuun huomauttaisin, että tätä paikkaa kuvaa kaikkiaan kahdeksan kameraa, ja lähetys menee suorana verkkoon. Ja toiseksi voin kertoa, että paikalla on kaikkiaan kahdeksansataakuusikymmentäkaksi ihmistä. Miehiä ja naisia. Nuoria ja vanhoja. Kaikki aikuisia. Alaikäisiä ei ole mukana. Kolmanneksi voin ilmoittaa, että yhdelläkään meistä ei ole hallussamme terä- eikä tuliaseita eikä minkäänlaisia astaloita.

- Mitä te haluatte, kysyi komisario.

- Se riippuu täysin siitä, mitä te haluatte. Jos olette tulleet tänne pitämään esimerkiksi liikenneturvallisuuteen liittyvää puhallusratsiaa, niin mehän puhallamme mielellämme. Jos otat, et aja. Jos ajat, et ota. Sen sijaan, mikäli tarkoituksenanne on tunkeutua tuohon pankkiin, me olemme täällä estämässä sitä. Te olette aseistettuja, me emme, mutta meitä on kaksikymmentä kertaa enemmän kuin teitä. Ja me pistämme hanttiin. Paljain käsin. Jos te haluatte päästä pankkiin, te joudutte ampumaan. Haluatteko olla ensimmäiset poliisit Suomessa, jotka käyttävät väkivaltaa aseettomia siviilejä kohtaan vain päästäkseen ryöstämään pankin? Suorassa lähetyksessä? Ja mikäli meinaatte hankkia lisävoimaa, niin yhdellä tekstiviestillä löytyy kaksituhatta ihmistä lisää, jotka tukkivat tänne johtavat tiet ja asettuvat osaltaan ihmiskilveksi. Huomautan vielä, että mikäli käytätte väkivaltaa meitä vastaan, siinä seuraavassa pankissa ei sitten olekaan enää vastassa aseettomia ihmisiä. Ja silloin me ammumme ensin.

- Oletteko te jumalauta ihan tosissanne, kysyi komisario.

Mutta lierihattuinen mies ei enää vastannut. Katsoi vain komisariota silmiin. Lopulta komisario ei kestänyt enää miehen katsetta. Hän painoi päänsä alaspäin, kääntyi ympäri ja komensi partiot palaamaan sinne mistä lähtivätkin. Takaisin ajaessaan komisario mietti, että miten ne olivat voineet varautua noin nopeasti ja niin tehokkaasti. Ja hoksasi samantien, että totta kai tieto operaatiosta oli tullut joltain kenttäpoliisilta. Varmaan useammaltakin. Ties kuinka monta Syvää Kurkkua tuolla Hömpstadin Kassalla olisi puolellaan.

*

Kolme päivää myöhemmin hallitus kokoontui uudestaan eikä millään muotoa voittoisissa tunnelmissa. Sisäministeri oli alustanut tilanteen poliisin osalta. Poliisi ei tulisi enää osallistumaan tämänkaltaisiin operaatioihin. Sen tehtävä on turvata tavallisten suomalaisten turvallisuutta, ei toimia minään kuolemanpartiona. Ja poliisin tiedustelun mukaan oli todellakin niin, että jos poliisi ampuu sen ensimmäisen laukauksen, niin sen jälkeen vastassa ovat aseelliset miehet. Ja niitä on Suomessa paljon. Ylemmissä toimistoportaissa oltaisiin oltu kyllä valmiita toteuttamaan nämä määräykset, mutta kenttäpoliisit olivat niistä jyrkästi kieltäytyneet ja uhkasivat joukkoirtisanoutumisilla.

Kunta- ja kuristusministeri jatkoi:

- Nythän on niin, että Hömpstadin Kassan jäsenmäärä kasvaa jatkuvasti. Myös muualla kuin maakunnissa. Suuria helsinkiläisfirmojakin on liittynyt siihen. Ja nyt on alkanut myös se ilmiö, nimenomaan maakunnissa, että lukuisia kuntia on liittynyt kassaan. Eli ne ovat tosiasiassa irrottautuneet valtion hallinnasta ja muuttuneet itsenäisiksi. Siellä nähtävästi tuli mitta täyteen viime vuonna, kun kunnat joutuivat pakkomääräyksestä ottamaan vastaan 60.000 kappaletta sitä niin sanottua EU:n vastuunkantoa. Mikä muuten on kovaa vauhtia valumassa tänne pääkaupunkiseudulle. Maakunnissa on nimittäin tietojemme mukaan on tullut taikaseiniin pahemman luokan laakerivika joka on jäänyt niihin pysyvästi. Ja täälläkin alkaa siihen touhuun nähden loppua pian laarista perunat.

Opetus- ja aivopesuministeri katsoi kunta- ja kuristusministeriä silmät teevateina ja sanoi ääni hieman särkyen:

- Siis kuntia… kokonaisia kuntia… mutta… eiväthän ne voi tehdä niin… eiväthän ne saa tehdä niin… sehän on siis… laitonta… niin, laitonta se on…

Pääministeri oli tähän asti lähinnä tuijottanut kenkiensä kärkiä ja kuunnellut, mutta nyt hänkin aukaisi suunsa:

- Eiväthän ne niin saa tehdä. Mutta kyllähän ne sen tässä tilanteessa jo voivat tehdä. Koska meillä ei ole hirveästi mahdollisuutta sitä estääkään. Ainakaan tämän päivän tietojen valossa. Minulla on tosin muutama vaihtoehto vielä taskussa. Niitä kovempia sellaisia. Ja mikä on laitonta? Se kysymys on tällä hetkellä enää retorinen. Meidänkin viime vuosien toimintaa voi katsoa sen ajattelun mukaan monellakin tavalla. Esimerkiksi perustuslain kuudes pykälä sanoo, että ”Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.” Olemmeko me todella toimineet tuon pykälän mukaisesti?

Opetus- ja aivopesuministeri katsoi pääministeriä aivan niin kuin olisi kuullut koko asian ensimmäistä kertaa, onnistuen näyttämään kaikkien blondien esiäidiltä. Pääministeri jatkoi:

- Niin, sinähän olet perinteinen puoluekoneiston tuote ja tässä hallituksessa kiintiöministerinä pelkästään siksi, että käytät hametta. Sinä olet todellakin uskonut täysin sinisilmäisesti tähän kaikkeen. Nyt ei katsos ole enää kyse siitä, mikä on laillista. Nyt on kyse enää siitä, säilytämmekö me asemamme ja otammeko valtamme takaisin. Vai tunnustammeko ääneen, että olemme pitäneet yllä kokonaiselle kansakunnalle vahingollista utopiaa pelkän utopian vuoksi? Se merkitsee meille asemamme, tulevaisuutemme ja ennen kaikkea kasvojemme menettämistä. Ja sitähän me emme kestä. Kauniita ratkaisuja ei enää ole. Se juna meni jo. Niin kuin totesin, muutama keino minulla vielä on takataskussani. Jatkamme kokoustamme huomenna kello yhdeksän. Minulla on tunnin päästä eräs tapaaminen. Se ratkaisee paljon.

*

Tuntia myöhemmin puolustusvoimien komentaja astui sisään pääministerin toimistoon. Pääministeri viittasi kädellään kohti tuolia ja pyysi kenraalia istumaan.

- Tämä asia sujuu kyllä seisaaltaankin. Se kun ei hyvin kauaa kestä.

Pääministeri katsoi edessään seisovaa ammattisotilasta silmälasiensa yli ja totesi:

- Sinä siis tiedät mitä aion pyytää?

- Totta kai tiedän. Haluat, että puolustusvoimat iskevät kaikkiin Hömpstadin Kassan toimipisteisiin sekä niitä tukeviin pankkeihin. Sen lisäksi haluat, että joukkomme miehittävät kaikki ne kunnat, jotka ovat irtaantuneet valtiohallinnosta ja liittyneet kassaan. Haluat myös kaikki kyseisen toiminnan aktiivit sekä kyseisten kuntien valtuustot sekä johtavat virkamiehet vangittavaksi ja kaikki nuo alueet riisuttavaksi aseista. Hyökkäykset tulee tehdä nopeasti, armottomasti ja kohdealueen henkilötappioista välittämättä.

- Juuri niin. Mutta mistä sinä tiesit tuon suunnitelman noin tarkkaan?

Puolustusvoimien komentaja katsoi pääministeriä hymyillen ja hieman pää kallellaan. Pääministeri nyökkäsi ja totesi, että niinpä tietysti. Sitten hän kysyi:

- Millä aikataululla voit aloittaa?

- Kuka sanoi, että minä aloitan? En tule koskaan antamaan sellaista käskyä. Minä olen sotilas, en poliittisen poliisin päällikkö enkä vankileirin komendantti.

- Sinä olet sotilas, totta. Ja sotilasta voidaan käskeä.

- Voidaan toki. Sitten minä eroan. Voi tietysti olla, että löydät kenraalikunnasta jonkun pyrkyrin, joka on valmis tuollaiseen hulluuteen, mutta ei sillä ole mitään merkitystä. Tuollaisiin operaatioihin tarvitaan pataljoonia ja komppanioita. Eikä niitä johda kenraalit, vaan majurit ja kapteenit. Ja siltä taholta on tehty selväksi, että suomalaisia vastaan ei asetta kohoteta. Viimeisin lukko ovat asevelvolliset itse. Eivät ne koteihinsa lähde riekkumaan ja ihmisiä terrorisoimaan. Ja siinä ne ovat aivan oikeassa. Ja jos rehellisesti sanotaan, niin PV:ssä on hyvin voimakkaasti vallalla sellainen ajatus, että tuon Hömpstadin Kassan perustaminen on ensimmäinen järkevä asia, mitä tässä maassa on tehty kolmeenkymmeneen vuoteen.

- Sitten sinä jätät minulle varsin vähän vaihtoehtoja.

- Ei. Minä en jätä sinulle ollenkaan vaihtoehtoja. Tiedän varasuunnitelmasi. Aiot palkata tänne tulleista muukalaisista ikioman kaartisi, aseistaa sen ja lähettää miliisiksi ja miehittäjiksi maakuntiin. Kaikkiaan kuusi tuhatta miestä. Älä katso niin ihmeissäsi, totta kai me sen tiedämme. Puolustusvoimat toimivat ulkoista vihollista vastaan ja sinä olet tuonut sen ulkoa tänne sisäiseksi viholliseksi. Luotit suunnitelmassasi siihen, että me pysymme kasarmeissamme kun lähetät ikiomat terrorijoukkosi maakuntiin. Voin kertoa, että me teurastamme ne. Jos ehdimme. Maakunnissa löytyy kyllä aseita, miehiä, taitoa ja tahtoa sen verran, että meille jää todennäköisesti tehtäväksi lähinnä ruumiitten hautaaminen.

- Tiedätkö, kenraali. Tuo mitä puhut on kapinaa.

- Ja se, mitä sinä puhut on maan luovuttamista ulkoiselle miehittäjälle. Tunnetaan myös nimellä maanpetos. Seuraavaksi nimittäin olisit pyytänyt sotilasapua EU:sta. Sinä olet vallan korruptoima vastenmielinen hirviö, joka olisi valmis surutta uhraamaan omia kansalaisia, kanssasuomalaisia jo pelkästään omien kasvojen säilyttämiseksi.

- Onko tuo viimeinen sanasi.

- On. Ja se on myös puolustusvoimien viimeinen sana. Presidenttiin sinun on turha vedota. Tilanne ei siitä muutu.

- Mitä minä sitten teen?

- Luovutat. Tunnustat, että olet tietoisesti asettanut kokonaisen kansan vaaranalaiseksi pelkän ideologisen utopian vuoksi. Ja että edeltäjäsi ovat tehneet samoin. Sitten pyydät anteeksi, hajotat hallituksesi, ja annat uuden perustamisen oppositiopuolueen ja Hömpstadin Kassan edustajien tehtäväksi. Toinen vaihtoehto on, että annat ne aseet muukalaiskaartillesi ja koetat onneasi. Meillä on vaan enemmän miehiä, parempi koulutus ja isommat pyssyt. Kolmas vaihtoehto on, että ammut itsesi. Pääset silloin vastuusta nopeasti. Nimesi tietysti vedetään lokaan, mutta tuskinpa se sinua enää silloin häiritsee. Ja tekisithän siinä edes kerran palveluksen kansallesi.

Puolustusvoimien komentaja kääntyi ja poistui pääministerin toimistosta sen kummemmin lupia kyselemättä. Pääministeri jäi tuijottamaan seinää tyhjä katse silmissään ja mietti. Sekä vaihtoehtoja, että sitä, kenen niskoille hän voisi vierittää syyllisyyden, jos kaikki menisi päin helvettiä…

Samaan aikaan Viipurissa suomalaiset rahtilaivat Ingrid, Gerda ja Inga sulkivat kansiluukkunsa ja aloittivat täyteen lastattuina ensimmäistä kertaa matkansa kohti Suomen puolella sijaitsevaa uutta määränpäätä.