KUN VIHAPOSTIA EI TULLUTKAAN

Kuinka pitkä odottavan aika saattoi ollakaan? Varsinkin ihmiselle, joka odotti palavasti jotain, mitä ei sitten tullutkaan. Jotain, mitä hän niin, niin kovasti olisi halunnut. Käsi meni jälleen hiirelle, hiiri napsautti taas sähköpostin auki, ja mieli odotti innokkaana,  joskin jo hieman epätoivoisena.

Joko nyt?

Mutta ei. Ei siellä ollut mitään. Käsi meni viinipullolle ja kaatoi kolmannen lasillisen. Melkein piripintaan. Vittu. Kun se tuntui niin hyvältä idealta. Pakkohan sen oli toimia. Se voisi olla hänen rappusensa kerrosta ylemmäksi. Ehkä Helsingin Sanomiin tai Yleen. Otanpa taas huikan. Onhan näitä tullut tietysti jo otettua. Välikö hällä, vaikka ottaisi kerralla enemmän. Litkivää journalismia, perkele.

Nainen, joka otti tympiintyneenä taas uuden viinihuikan oli Radanvarsikaupungin Sanomien nuori, hiljattain Tampereen yliopistosta valmistunut toimittaja Inkreetta Lytterström. Hän oli samana päivänä julkaissut kirjoituksen siitä, kuinka tiedostavat ihmiset joutuvat toimimaan jatkuvan äärioikeistolaisen ja rasistisen väkivallan uhan alaisena. Ja kirjoituksessaan todennut, että niin sanottu maahanmuuttokriittisyys ja väkivalta kulkivat käsi kädessä. Esimerkkinä hän oli käyttänyt Kansan Uutisissa esiintynyttä Tiina Rosenbergia, joka oli todennut haastattelussa, että ”kauheasti on tullut jo vihapostia”.

Lisäksi hän kirjoitti ruotsalaisesta kirjailijasta Katarina von Bredowista, joka muutti pois Hjortsbergasta, kun siellä äänesti neljäsosa ihmisistä ruotsidemokraatteja. Ja hänelle kommentoitiin, että ”senkun muutat, emme me sinua tänne halua”. Voiko enää suurempaa todistetta organisoituneesta vihasta olla?

Muut todisteet olivat jääneet hiukka vähälle, mutta hän ajatteli, että eiköhän tällä pärjätä. Hän oli tehnyt juttunsa tarkoituksella, jo seuraavaa juttuaan ajatellen ja nyt hän odotti kaipuulla vihapostia itselleen. Ja kun sitä vihapostia tulisi, hän julkaisisi ne Radanvarsikaupungin Sanomissa. Otsikkona olisi ”Kohtalona jatkuva pelko – äärioikeistolainen viha vuonna 2014”.

Hieman Inkreettaa ihmetytti, että miksi Rosenberg ei ollut ottanut niistä vihaposteista – sähköpostillahan ne varmaan olivat tulleet – kuvakaappauksia ja julkaissut niitä jossain. Varmaankin Kansan Uutisetkin olisivat ne mielellään julkaisseet. Ehkä hän oli niin viisas nainen, että hän oli vihaajiensa yläpuolella. Tosin ei Inkreettaa sinänsä Rosenborgin viisaus niin vakuuttanut. Hän tunsi vain puhdasta kateutta. Miksi hänen naamansa on jatkuvasti esillä? Miksi minun ei ole?

Hei, nyt oli tullut sähköposti. Joko siellä olisi uhkailua?

”Moi Inkreetta. Heititpä hyvän kolumnin sinne Radanvarsikaupungin Sanomiin. Minä olen muuten ylihuomenna käymässä siellä päin. Voitaiskos vaikka nähdä ja käydä vaikka parilla kaljalla?

Zyge”

Jaahah. Vesiperä. Zyge oli toimittajana naapurimaakunnan ykköslehdessä, Inkreettan opiskelukaveri Tampereen yliopistosta ja kun Inkreetta oli opiskeluaikana kerran hänelle reitensä levittänyt, niin jätkä kuvitteli, että uusintasessio onnistuisi ihan milloin tahansa.

Ei uhkauksia. Ei niin mitään. Mitäs jos kävisin läpi facebookini? Nääh, sitä tylsää yläpeukuttelua vain. Enkö minä muka ole olemassa äärioikeistolaisille? Kai niitä sentään on? Onhan niistä niin paljon puhuttu.

Mutta hei! Entäs Hommaforumi? Ja sieltä saa varmaan linkkejä niihin hirveisiin blogeihinkin. Anskumä…

Hei! Minähän olen siellä! Mutta… nehän nauraa mulle… mikä toi kommentti tossa… joku moderaattori…

”Koska kyseessä on vielä varsin nuori ihminen, joka on hyvin lähellä lukion ykkösluokkaa ja täynnä tiettyjä ihanteita ja uskoa siihen, mitä se ei ainakaan täältä löydä, niin kehotan kommentoijia noudattamaan korostetun kohteliasta linjaa tätä nuorta toimittajaa kohtaan, ettei hänelle tulisi kuitenkaan liiallinen henkinen pipi. Ihmisen kasvu ja kehitys vaativat aikansa ja kokemuksensa, eikä juuri nuoruudestaan orastavan aikuisuuden kukkaan puhjenneelle mimosalle kannata aiheuttaa liian suuria traumoja”.

Puolillaan oleva viinilasi lensi seinään ja hajotessaan tuhri pahasti tapetit. Millähän helvetillä minä tuonkin putsaan? Vittuilevat, perkeleet. Miksi ne vaan nauravat? Miksi ne eivät voi uhata minua? Enkö kirjoittanut tarpeeksi tiedostavasti? Enkö kertonut uhkasta tarpeeksi selvin sanoin? Kai sen nyt perkele sentään on pakko olla olemassa? Onhan sitä niin moni puhunut. Eikö se riitä, että siitä puhutaan? Pakkoko sitä on toteen näyttää? Saatanan rasistit! Saatanan natsit!

Hei, nyt tuli sähköposti. Joko nyt?

”Hei! Sulla oli tosi hyvä avautuminen. Mainostin sitä feissarissani.

Jaananiina”

Äh. Opiskelukaveri taas. Jos kävis taas siellä Hommaforumilla?

VITTU! Ne vaan nauraa mulle! Ja sitten muutama perustelee, että puhun paskaa. Faktoja esittävät, mulkut. En minä mitään faktoja kaipaa! Minä kaipaan vihaa! Ei ensimmäistäkään uhkausta! Täytyykö mun jossain tällaisessa perslävessä olla toimittaja koko lopun ikääni?

Pitäiskös mun pistää pystyyn muutama itse tehty sähköposti g-mailiin ja ruveta laittaa itselleni uhkauksia? Ja ottais niistä kuvakaappauksia? Jos kehittäis raflaavia sähköpostiosoitteita? Niin kuin vaikka

nationalisti90@gmail.com

lesbot.hirteen@gmail.com

kuolema.maanpettureille@gmail.com

Mutta osaanko minä lavastaa niitä viestejä? Helvetti. Kun enhän minä osaa kirjoittaa mitään muuta kuin mitä mulle Tampereen yliopistossa opetettiin. Miten minä osaan kuvata jonkun duunarin vihaa, kun enhän minä ole sellaista koskaan tavannutkaan? Tai niin no, tapasinhan minä kapakassa sen yhden tyypin. Opiskeli insinööriksi. Oli eri mieltä kuin minä. Pyrki vielä perustelemaan, ihan rauhallisesti, paskiainen. Minä poltin päreeni. Aloin rääkymään. Se puisteli päätään ja poistui paikalta. Siitä ei ollut mulle vastusta. Minä voitin. Voitinhan minä?

Mutta hei? Mitäs jos lavastaisi kaappauksen? Menis tekemään poliisille rikosilmoituksen siitä, että mut vietiin joittenkin naamioituneitten miesten toimesta johonkin pakettiautoon ja uhkailtaisiin, että lopetan toimittajan urani? Niin ja hei, vielä yritettäisiin raiskata! Joo, se olis hyvä! Raiskata! Ja että olisin päässyt sitten karkuun, kun olisin potkaissut yhtä niistä miehistä munille. Sehän toimi sen yhden kirjailijankin kanssa. Miksi ei sitten minun kanssani?

Vaan pitäiskös mulla pokka?

No eihän se pitäisi. Ja poliisitkin ovat rasisteja. Ja äärioikeistolaisia. Ne kysyisivät ikäviä kysymyksiä. Ehkä auttaisi, että juoksisin pääni seinään, että tulis mustelmia. Mutta pystynkö minä siihen?

No enhän minä pysty. Ei minusta siihen ole.

Oliskos tullut viestejä sähköpostiin? Katsonpa taas. Hei, siellä on yksi.

”Hei, Inkreetta! Elloksella on nyt juuri sinulle kanta-asiakkaana hyviä tarjouksia…”.

Haistakaa nyt jo vittu…

…mut hei! Entäs jos minä kirjoittaisin jutun ihan puhtaasti otsikolla ”Minä pelkään”? Jos se menis läpi? Kun pakkohan minun on olla oikeassa? Kai se uhka sentään on olemassa? Vaikkei se ole koskaan realisoitunut missään. En kai minä voi olla väärässä? Ei kai me kaikki voida olla väärässä? Ei kai kukaan ole sentään valehdellut? Vai voisiko kuitenkin olla niin? Enhän minä tiedä. Kun eihän niitä kuvakaappauksiakaan ole ollut julkisuudessa muista kuin persuihin kohdistuneista väkivaltafantasioista. Ei kai sentään… ei kai se niin voisi olla… entäs jos se onkin…

Samassa toimittaja Inkreetta Lytterströmin olohuoneen pöydältä, ihan siitä tietokonepöydän vierestä kuului pamaus. Jonka jälkeen huoneeseen tuli rikinkatkuinen pilvi. Ja olohuoneen pöydällä istui saunatontun kokoinen sarvipäinen hahmo.

Inkreetta kauhistui.

- Mikä… kuka… mikä sinä olet?

Pöydällä istuva hahmo iski Inkreetalle kiiluvaa silmäänsä ja sanoi:

- Moi, Inkreetta. Minä olen Epäilyksen Piru. Ja minä tulen jatkossa käymään luonasi säännöllisesti. Saattaa olla, että minä autan sinua löytämään jotain, mitä sinä siellä Tampereen yliopistossa hukkasit. Tai mitä sinulla ei ollut ehkä sinne mennessäkään…