Eli
uuden vuoden tarina 2014 – 2015
Jatkoa
edelliselle uuden vuoden tarinalle Suunnanmuutos
Tamminiemi, Helsinki, 31.
joulukuuta vuonna 1985
Presidentin
virka-asunnossa kokoontuivat ne samat neljä miestä, jotka olivat kokoontuneet
samalla päivämäärällä vuonna 1969 sopiakseen tietystä suomalaisesta
poliittisesta suunnanmuutoksesta. Sen suunnanmuutoksen seurauksena tasavallan
presidentiksi valittu ja toista, sekä päätöksensä mukaan viimeistä kauttaan
pikku hiljaa lopetteleva Vilho Koskela, 72 vuotta, oli kutsunut luokseen vuotta
vaihtamaan Antti Rokan, 77, Jussi Lammion, 70 sekä Aarne Saarisen, 72.
Nämä
vanhat miehet olivat vielä hyvin vaikutusvaltaisia henkilöitä suomalaisessa
yhteiskunnassa. He kuitenkin tiesivät, että heidän oli aika väistyä ja antaa
tilaa nuoremmilleen. Heidän ansiostaan pääosa yhdestä suomalaisesta
poliittisesta sukupolvesta oli pääosiltaan syrjäytetty valtakoneistosta ja
korvattu toisilla, samalla kun koulutettiin tulevaa sukupolvea aivan toisin
periaattein, kuin mihin niin sanotut 60-luvun radikaalit olivat pyrkineet.
Näitten neljän miehen ansiosta sen radikaaliliikkeen vaikutusvaltaa oltiin
saatu vähennettyä murto-osaan siitä, mihin sen pyrkimys olisi ollut.
Kun
Vilho Koskela valittiin presidentiksi vuonna 1974, hän ylisti vuolain sanoin virastaan
eronnutta presidenttiä Urho Kekkosta ja luovutti hänelle Naantalin Kultarannan
asunnokseen eliniäkseen. Kulissien takana Koskela teki selväksi Kekkoselle,
että Kultarannassa hänen kannattaa pysyäkin, eikä paljon näkyä julkisuudessa ja
vielä vähemmän kommentoida sitä, että hänen niin sanotut lastenkutsunsa oltiin
poliittisesti teloittamassa. Kekkonen oli katkera tilanteesta ja
syrjäyttämisestään, mutta tajusi itse luoneensa voimakkaan presidentti-instituution
ja suurta kansansuosiota nauttiva, Mannerheim-ristillä palkittu Koskela oli
karismaltaan jo niin suuri, että pystyisi presidentin asemastaan haastamaan ja
voittamaan Kekkosen, mikäli Kekkonen olisi sitä halunnut yrittää.
Ja
sitä Kekkonen ei olisi kestänyt että viimeinen asia, josta hänet muistettaisiin
olisi julkinen tappio ja nöyrtyminen. Siksi hän vetäytyi julkisuudesta ja
muuttui legendaksi. Vaikenevaksi Presidentiksi. Hän ei koskaan kirjoittanut
muistelmiaan ja esiintyi eronsa jälkeen julkisuudessa ainoastaan yhden kerran,
ETYK-näytelmän avajaisissa. Kekkosen tilalle valittu Koskela veti näytelmän
läpi, koska se oli kerran ennalta jo sovittu, mutta jätti oman osuutensa
huomattavasti pienemmäksi, kuin mitä Kekkonen olisi itselleen suunnitellut. ETYKiä
oli Kekkonen suunnitellut omaksi juhlakseen ja Paasikiven-Kekkosen linjan
kansainväliseksi huipentumaksi, mutta niin Koskela kuin Rokka, Lammio ja
Saarinenkin olivat ottaneet itselleen päätehtäväkseen viedä termin
”suomettuminen” ja sitä myötä myös Paasikiven-Kekkosen linjan historiaan. Niin
politiikasta kuin suomalaisesta sielusta.
Nopeasti
katsottuna mikään ei varsinaisesti muuttunut, ainakaan Suomen ja Neuvostoliiton
välisessä virallisessa kanssakäymisessä. Ystävyyden, yhteistyön ja avunnannon
liturgiaa julistettiin näissä tilaisuuksissa aivan samoin kuin ennenkin. Myös
maitten välinen kauppa jatkui ja jopa lisääntyi, hyödyttihän se molempia
osapuolia. Ensimmäisellä valtiovierailullaan Moskovassa presidentti Koskela
ylisti maitten välisiä aitoon luottamukseen ja ystävyyteen pohjautuvia
suhteita.
Muutos
tapahtui pikkuhiljaa Suomen sisällä. Muutamassa vuodessa YYA-liturgia hävisi
lehtien pääkirjoituksista. Osa päätoimittajista jäi varhaiseläkkeelle ja
korvattiin uusilla. Tiettyjen toimittajien työsopimuksia ei jatkettu.
Yleisradion johtoporrasta muutettiin ja YLE keskittyi aina enemmän
objektiiviseen uutisointiin. Minkäänlaista neuvostovastaista propagandaa ei
edelleenkään sallittu, mutta neuvostovastaisen propagandan määrittely
muutettiin. Uutinen oli uutinen ja sen sai toki julkaista, propagandaa taas oli
suora hyökkäys eikä suomalainen media harrastanut sellaista muitakaan maita
kohtaan. Muihin maihin kuului myös Yhdysvallat, ja vielä 1970-luvun alussa
Suomessa yleinen Vietnam-hysteria laantui, koska media ei enää tarjonnut sille
sen vaatimaa yksipuolista polttoainetta. Uutisointi muistutti myös siitä, että
Pohjois-Vietnamkaan ei ollut kerho enkeleitä.
Parissa
vuodessa myös koulujen historiankirjat muuttuivat oleellisesti sisällöltään ja
koulujen rehtoreille annettiin ymmärtää, että YYA-liturgian jatkuva
julistaminen sekä asiaan liittyvät erilaiset teemapäivät ja –viikot eivät
olleet enää millään muotoa pakollisia ja koulujen tulisi keskittyä lähinnä
varsinaiseen opetukseen. Koska kouluissa oli kuitenkin silloin vielä rehtoreina
ja opettajina myös sodan käyneitä ihmisiä, suositusta noudatettiin
kirjaimellisesti, eikä oppilaittenkaan riveistä kuulunut juuri vastarintaa, sillä
pakko-opetettu liturgia on tylsää, koski se sitten mitä ideologiaa hyvänsä.
Niin
Koskela, Rokka, Lammio kuin Saarinenkin olivat jo 1960-luvun lopulla
ymmärtäneet, että mikäli kehitys jatkuisi entisellään YYA-liturgiasta tulisi
aina vain voimakkaampi sisäpoliittinen ase. Sitä käytti erityisesti Kekkonen,
mutta sitä alkoivat yhä suuremmassa määrin käyttää myös uuden polven
poliitikot, jotka erosivat edellisistä siten, että he olivat siirtyneet suoraan
koulusta poliittiselle uralle. Ilman varsinaista työkokemusta. Heillä ei ollut
kosketuspintaa aatteellisen viitekehyksensä ulkopuolella elävistä tavallisista
ihmisistä ja heille luontainen vallan- ja kunnianhimo sai aikaan sen, ettei
heillä ollut minkäänlaisia pidikkeitä käyttää moskovakorttia poliittisesti
hyödykseen. Heille ei tuottaisi minkäänlaista ongelmaa laittaa Suomea ryömimään
tiettyyn ilmansuuntaan edistääkseen omaa uraansa. Ja hyvin suuri osa heistä oli
myös aivopessyt itsensä uskomaan, että siinä tietyssä ilmansuunnassa aivan
oikeasti olisi tulevaisuus, edistys ja kehitys. Tätä myötä silloisessa Kekkosen
Suomessa oli alkanut suoranainen muodiksi muuttunut ilmiö, että tämän kaltaiset
niin poliitikot kuin virkamiehetkin pitivät suoranaisena velvollisuutenaan
hankkia itselleen niin sanotun kotiryssän. Se antoi uskottavuutta myös
sisäpoliittisesti. Eihän se ollut tyyppi eikä mikään, jolla ei omaa kotiryssää
ollut.
Tilannehan
ei olisi voinut olla otollisempi Neuvostoliiton tiedustelukoneistolle, jonka ei
oikeastaan tarvinnut harjoittaa Suomessa lainkaan poliittista vakoilua, sillä
nämä nousukkaat, jotka olivat asettaneet oman uransa isänmaansa yläpuolelle
lörpöttelivät kotiryssilleen kaiken tietämänsä ilman sen suurempaa utelua.
Tähän
iski Koskela. Ja apuna olivat Lammio, Rokka ja Saarinen sekä myös
sosialidemokraattinen puolue, jota Koskela presidenttiydestään huolimatta
käytännössä kulissien takana johti. Koskela siirsi virkamieskunnasta toisiin,
merkityksettömiin tehtäviin kaikki ne virkamiehet, jotka olivat olleet
tekemisissä neuvostoliittolaisten kanssa virantoimituksen ulkopuolella. Tässä
apuna oli, tosin tahtomattaan, oli Urho Kekkonen, jonka kehittämää
myllykirjeperinnettä Koskela menestyksekkäästi jatkoi. Presidentin valta oli
1970-luvulla ehdoton, eikä se muuttunut, vaikka viranhaltijan sukunimi vaihtui.
Tämän nelikon hallitsema puoluekoneisto puolestaan teki päätöksen, että
kotiryssiensä kanssa tekemisissä olleita poliitikkoja ei valittu enää
ehdokkaiksi edes seuraaviin kunnallisvaaleihin. Viesti puolueitten suuntaan oli
selvä.
He tapaisivat huomenna uudestaan. Linnan
juhlissa. Sen jälkeen he tapaisivat seuraavan kerran Tamminiemessä. Uudenvuoden
aattona. Ja heidän tapaamiseensa osallistuisi neljä tulevaisuuden miestä.
Koskela,
Lammio, Rokka ja Saarinen tiesivät että Suomi oli ollut hyvin huolestuttavalla
tiellä. Mikäli asialle ei tehtäisi mitään, niin suoraan koulusta – ilman
minkäänlaista kosketuspintaa työelämään – ammattipolitiikoiksi siirtyvät nuoret
tulokkaat tulisivat aikanaan muodostamaan Suomeen uuden poliittisen rälssin,
joka tuntisi olevansa vastuussa vain itselleen ja toisilleen, puoluekannasta
riippumatta. Tämä saisi aikaan sen, että tavallisten kansalaisten hyvinvointi
ei olisi heille päätavoite eikä edes millään muotoa merkittävä asia, vaan
kansalaisten osana tulisi olla vain kustantaa, hyväksyä vallitseva asiantila ja
hyväksyä se nimenomaan mahdollisimman julkisesti. Koska poliittinen uusrälssi
mieltäisi olevansa samaa joukkuetta puoluekannasta riippumatta, tulisi
puolueitten ero aikanaan kaventumaan ja jossain vaiheessa häviämään kokonaan. Puolueet
olisivat vain valtionhoitoviraston erillisiä yksiköitä ja vaalit pelkkä
merkityksetön muodollisuus.
Ehkä
tilaa nimitettäisiin konsensukseksi, ehkä sitä pidettäisiin itsetarkoituksena
ja sen kyseenalaistamistaminen olisi, jos ei rikos, niin vähintäänkin
tuomittavaa. Joka tapauksessa se tietäisi politiikan ja sitä myötä
vaihtoehtojen katoamista ja lopulta sitä, ettei tavallisella kansalaisella
olisi enää mahdollisuutta vaikuttaa edes äänestämällä. Ja tämä neljän miehen
ryhmä oli ottanut asiakseen estää tämän kehityksen. He uskoivat demokratiaan,
ei poliittisten broilerien virkakonsensukseen. Konsensukseen tämä nelikko ei
pyrkinyt missään muussa asiassa kuin siinä, että suomalaisen politiikan tulisi
toimia suomalaisilla ja Suomen kansan parhaaseen tähtäävillä, ei Moskovan eikä
omaan kyseenalaistamattomaan asemaansa tottuneen uusrälssin sanelemilla
ehdoilla. Kaikesta muusta saattoi riidellä, ja nämä miehet olivatkin ottaneet
usein rajusti yhteen poliittisilla kunnian kentillä. Ulkopuolisesta olisi
saattanut näyttää varsin kummalliselta, kuinka leppoisasti he keskustelivat
täällä Tamminiemessä.
Nelikko
suoritti puolueissaan puhdistuksen. Jokaisen puolueen puhdistuksessa oli omat erilliset piirteensä, mutta oltiin sovittu,
että jokaisen puolueen johtaviin elimiin määrättiin kahden kolmasosan kiintiö
niille puolueen jäsenille, jotka olivat työelämässä. Tavalla tai toisella. Ne
jotka halusivat suoraan ammattipoliitikoksi olisivat aina vähemmistönä. Ja tämä
näkyisi myös kansanedustajaehdokasasettelussa. Yllättävää, tai ehkei niinkään
yllättävää oli se, että suurin vastustus tälle uudistukselle oli nimenomaan
kommunisteissa ja ennen kaikkea sen akateemisessa ja kulttuurisiivessä, jota
myös taistolaisiksi kutsuttiin, mutta Saarinen sai karismallaan ajettua sen
läpi sielläkin.
Puhdistukset
tiesivät poliittisen uran kuivumista suurelle määrälle nuoria poliitikkoja,
joilla oli nyt takanaan loistava tulevaisuus ja edessä työn etsiminen. Kun
siirryttiin 1980-luvulle, kukaan ei enää muistanut sellaisia nimiä kuin
Tuomioja, Halonen, Kanerva, Andersson, Björklund, Jyränki, Lipponen tai
Sundqvist. Heidän katkeruutensa oli tietysti kova, mutta koska heidän loistava
tulevaisuutensa ei ollut vielä päässyt tarpeeksi betonoitumaan, oli heidänkin ollut
lopulta pakko hakea kosketuspintaa tavallisen, työtä etsivän ihmisen elämään.
Nimenomaan työtä etsimällä. Heitä ei enää tarvittu, eikä heitä nimenomaan enää
haluttu, ja siksi heitä varten ei myöskään kehitetty hyväpalkkaisia suoja- ja
lohdutusvirkoja. Vielä sikiövaiheessa olevan rälssin syntymä oli eliminoitu.
Maassa oltiin tehty eräänlainen vallankumous, mutta koska se tehtiin tavallisen
politiikan keinoin ja laukaustakaan ampumatta, ei asiasta saatu aikaan sitä
dramatiikkaa, joita nämä syrjäytetyt olisivat halunneet. Heistä ei tullut
marttyyreita. Heistä tuli tavallisia, toimistoissaan istuvia valtion- ja
kunnallisvirkamiehiä. Katkeria, vallan ulkopuolelle jääneitä pyrkyreitä.
Joskus, paljon myöhemmin tätä kehitystä tultaisiin nimittämään Tavallisten
Vallankumoukseksi.
Kaikki
nämä toimenpiteet tulivat ehkä yhdennellätoista hetkellä, mutta silti ajoissa.
Suomen poliittinen selkäranka oli alkanut jo mädäntyä ja tulehdus uhkasi levitä
muuallekin yhteiskuntaan, mutta kipeällä leikkauksella sen toipuminen
mahdollistettiin. Virkamieskunta ei ollut vielä siinä määrin politisoitunut
kuin mitä se tulevaisuudessa epäilemättä olisi ollut, joten se toimi
ohjeistuksen mukaan, ja tämän tueksi ajettiin läpi laki, joka esti poliittiset
virkanimitykset niin valtion kuin kunnan viroissa. Virkoihin ei ollut muuta
tietä kuin pätevyys ja työkokemus. Menettelyn myötä virkamiehistöstä tuli
pikkuhiljaa vahva epäpoliittinen tuki sinänsä poliittiseen valintaan
pohjautuvalle uudelle linjalle.
Tietynlainen
näkymätön koura, joka vielä 1970-luvun alussa sulki suut, tukahdutti ajattelun
ja sai aikaan kansallisen pysähtyneisyyden ja itsesensuurin ilmapiirin alkoi
vuosikymmenen puolenvälin jälkeen pikkuhiljaa irrottaa otteensa. Ilmapiiriä
raikasti myös se, että Yleisradion toiminnan puhdistamisen myötä aikansa
televisiossa ihmisiä valistaneet ja lähes rajattoman ohjelma-ajan saaneet kulttuurikommunistit
ajettiin takaisin KOM-teatteriin. Ohjelma ”Naapurineljännes” toki säilyi, mutta
siirtyi radion sijasta televisioon ja muuttui sisällöltään tunnin mittaiseksi pelkäksi
maan- ja kansatieteelliseksi opetusohjelmaksi ”Näin naapurissa” jossa
esitettiin poliittisesti neutraaleja dokumentteja laajasta neuvostomaasta, sen
vaihtelevista maastoista, laajasta eläin- ja kasvikunnasta sekä monenlaisista
kansoista ja kielistä. Itse asiassa tätä televisioformaattiin muutettua ohjelmaa
Suomessa jopa katsottiinkin, sillä luontodokumentit kiinnostivat kansalaisia
vähäisen televisiotarjonnan maassa.”Näin naapurissa” kilpaili jopa suosiossa Jacques
Cousteaun ”Merten salaisuuksien” kanssa. Ja ohjelman menestyksellä saatettiin omalta
osaltaan sanoa, että suomalaisilla on aito kiinnostus Neuvostoliittoa kohtaan.
Tokihan
Moskovassa huomattiin, että suomalaisten puolelta esiintynyt ystävyyttä
värisevä liturgia joka oli jossain vaiheessa alkanut muodostua kurkunpään
sijasta suoraan sydämessä, oli hypännyt sydämestä takaisin kurkunpäähän ja maa
alkoi kiusallisesti luisua sen otteesta, vaikka virallisesti välit olivat yhtä
sydämelliset kuin ennenkin. Vaikutusmahdollisuus takaportin kautta suomalaisen
yhteiskunnan sisällä toimivien hyödyllisten idioottien avulla oli vähentynyt
olennaisesti ja jäljellä oli vain vaikutus ulkopuolelta. Mutta siinäkin oli
ongelmansa. Neuvostojohdolle oli äärimmäisen tärkeää, miltä asiat julkisesti
näyttivät, joten varsinaista noottikriisiä ei voinut tehdä siitä, mikä
saatettiin suomalaisten puolelta kategorisesti kiistää. Neuvostoliitto päätti
yrittää kulissien takana ja vuoden 1975 jälkeen esitti useita kertoja
suomalaisille sotilaallisen yhteistyön lisäämistä.
Yritys
torjuttiin presidentti Koskelan ja puolustusvoimien komentaja Lauri Sutelan
tiiviillä yhteistyöllä. Neuvottelujen sisältö ja silloinen suoranainen vaara
eivät tulleet julkisuuteen kuin vasta 2000-luvulla. Sotilaallinen yhteistyö
torjuttiin kaikilta osiltaan, aina esikuntien karttaharjoituksia myöten, mutta
Koskela onnistui omalla tavallaan neuvottelujen kulussa puhumaan vastaosapuolen
pussiin.
Hän
totesi, että Suomi on luvannut, ja aikoo myös pitää lupauksensa YYA-sopimuksen
ehtojen täyttämisestä. Mutta Suomella ei ole siihen tarvittavaa sotilaallista
voimaa. Mikäli voiman puute ratkaistaan sijoittamalla Suomen alueelle
neuvostojoukkoja, se tarkoittaa tietysti myös suvereenin valtion miehitystä
vaikka se kuinka korulausein selitettäisiin ja sitä myötä se miellettäisiin
lännessä voimatasapainon aggressiivisena muutoksena, joka voisi laukaista
kolmannen maailmansodan. Suomen alueen puolustuksesta on siis vastattava
suomalaisin voimin. Suomalaiset osaavat kyllä sotimisen, mutta kalustoa on
saatava lisää. Ja tässä Neuvostoliitto voi auttaa. Sillä on kalustoa enemmän
kuin omiksi tarpeikseen ja asevelihinta on keksitty. Samoin Neuvostoliiton
tulee varata Suomelle mahdollisuus ostaa läntistäkin aseistusta, sillä siten se
osoittaa, että ystävyys- ja luottamusliturgia ei ole pelkkää liturgiaa ja tätä
voi Neuvostoliittokin käyttää kansainvälisesti arvokkaana propagandana kahden
erilaisen yhteiskuntajärjestelmän rauhanomaisesta rinnakkainelosta. Jopa
toimivana sellaisena, ja Neuvostoliitolla näitä esimerkkejä ei jonoksi asti
ole. Mikäli Neuvostoliitto taas haluaa pitää tilanteen entisellään ja Suomen
sotilaallisena tyhjiönä, se antaa signaalin, että Suomi on sille pelkästään maa,
jonka se voi tarvittaessa mahdollisimman helposti miehittää ja käyttää länteen
kohdistuvan hyökkäyksen astinlautana.
Koskela
muistutti vielä vastaosapuolta että Kekkonen oli tehnyt virheen. Kekkonen näki
rauhan takeena ainoastaan itsensä hoitaman neuvottelutoiminnan neuvostojohdon
kanssa ja samalla laiminlöi, sekä osittain jopa halveksi Suomen
puolustusvoimia. Ja tällä toiminnallaan hän tunnusti epäsuorasti ajatelleensa,
että uhka tulee kuitenkin vain idästä ja samalla unohti ja ignoroi lännen
puolelta tulevan uhan, joka suomalaisesta näkökulmasta on tietenkin olemassa,
valehteli Koskela korvat heiluen. Koskela jatkoi pajunköden syöttämistä ja
totesi, että välit itään hoidetaan hyvällä diplomatialla ja läntiseen uhkaan
vastataan taas voimakkaalla puolustuskyvyllä. Vaikka neuvostokenraalit
puistelivatkin päitään, niin politbyroon edustajia puhe itse asiassa miellytti.
Omista lähtökohdistaan se tulkitsi itselleen asian niin, että vaikka Suomi oli
näennäisesti selvästikin tekemässä ideologista irtiottoa Neuvostoliitosta ja
mahdollisella aseistuksen lisäämisellä tekisi itsestään entistä kovemman palan,
se kuitenkin kulissien takana olisi selkeästi ainakin potentiaalinen
liittolainen, mitä Kekkosenkin aikaan oltiin hieman epäilty, kaikesta
liturgiasta ja Kekkosen lupauksista huolimatta. Niin kuin Koskelakin totesi,
Kekkonen piti kaikki langat käsissään, mutta Kekkonenkin oli vain yksi mies.
Niinpä
Suomi ja Neuvostoliitto sopivat suuret asekaupat, jossa Suomi osti kaikkiaan 40
uutta MiG-23 hävittäjää sekä SA 3 ja SA 7-ilmatorjuntaohjusjärjestelmät. Tämän
lisäksi rajan yli kuljetettiin rautateitse huomattava määrä T –
72-panssarivaunuja ja ZSU-23-4-ilmatorjuntapanssareita sekä panssaroituja
miehistönkuljetusajoneuvoja, panssarintorjuntakalustoa ja tykistöä.
Vastavuoroisesti Suomi täydensi ruotsalaista Draken-kalustoaan
kahdellakymmenellä uudella koneella ja osti englannista Hawk-harjoitushävittäjiä
sekä otti käyttöön uuden kotimaisen ilmavalvontatutkajärjestelmän, täydensi
huomattavasti kotimaista kranaatinheitin- ja pioneerikalustoaan ja aloitti
reserviläistensä intensiivisen kertausharjoittamisen.
Koskelan
nimenomaisella tuella myös suomalaisen aseteollisuuden toimintaa tehostettiin
ja ennen kaikkea omaksuttiin ruotsalainen tapa ajatella, eli julistus on
julistusta, bisnes on bisnestä. Tämä tiesi vientirajoitusten poistoa ja
suomalaiset rynnäkkökiväärit sekä Tampellan kranaatinheittimet kävivät hyvin
kaupaksi maailmalla, joka taas tietysti lisäsi mahdollisuuksia tutkimus- ja
kehittämistoimintaan, minkä seurauksena tämän uuden Tamminiemen tapaamisen
aikana suomalainen Pasi-Sisu, 155-millinen kanuuna ja Helsinki-luokan ohjusveneet
olivat herättäneet maailmalla suurta mielenkiintoa.
Ja
tässä he olivat nyt. Tamminiemessä. Siinä oli presidentti Vilho Koskela, joka
oli onnistunut poistamaan suomettumisen suomalaisesta sielusta, siitä
huolimatta pitämään yllä hyviä välejä Neuvostoliiton kanssa ja kulissien takana
pitämään sosialidemokraattisen puolueen asevelisosialistien puolueena. Vaikka
uudet poliittiset aseveljet eivät olleetkaan joutuneet ase kädessä sotimaan.
Mutta he ymmärsivät sodan ajan sukupolvien perinnön eikä heillä ollut halua
tehdä sukupolvikapinansa vuoksi poliittista isänmurhaa, niin kuin 60-luvulla
vielä vaikutti.
Siinä
oli myös Jussi Lammio, joka oli tehnyt puolueessaan tarpeelliset ja
välttämättömät muutokset. Vielä Kekkosen aikaan niin Kokoomuksessa kuin sen
ulkopuolella oikeistolaisissa piireissä oli elänyt voimakkaana pelko siitä,
että Kokoomus on muuttumassa samanlaiseksi niin
sanotuksi yleisdemokraattiseksi, Neuvostoliittoa myötäileväksi
puolueeksi joka ei eroa enää vasemmistopuolueista erityisesti suhteissaan Neuvostoliittoon
ja lopulta myös sisä- ja talouspolitiikassaankaan. Tämän kehityksen Lammio
torppasi, ja otti tärkeiksi yhteistyökumppaneikseen Tuure Junnilan ja Georg C. Ehrnroothin
sekä muutkin oikeistolaisesti ajattelevat kokoomuslaiset. Lammio jyräsi
puolueessaan yya-siiven, joka muutenkin kuului puolueen aloittelevaan
ammattipoliitikkosiipeen jonka urakehitys tylysti tuhottiin. Vuonna 1976
puolueen nimi muutettiin uusiksi. Puolue oli siitä edespäin Kansallinen
Perustuslaillinen Kokoomus.
Siinä
oli myös Antti Rokka, joka oli ymmärtänyt Maalaisliitosta Keskustapuolueeksi
muuttuneen poliittisen ryhmittymänsä olevan enää pelkkä ahne valtakoneisto.
Puolue, joka ei ollut enää puolue, vaan poliittinen virasto, joka eli oman
itsensä vuoksi. Kekkospuolue, jonka kivijalka luhistui Kekkosen syrjäyttämisen
myötä, mutta mikä ei halunnut sitä millään ymmärtää ja hyväksyä. Puolue, jonka
oli ansaittava uudet kannuksensa itse, ja uusin näytöin. Keskustapuolue oli
saanut jo varoituksen silloin, kun Veikko Vennamon SMP otti murskatuloksen
vuoden 1970 vaaleissa, mutta ei ottanut opikseen. Kun Rokka oli saanut
yliotteen puoluekoneistostaan hän aloitti kehityskulun, joka huipentui siihen,
että hän vetäytyi Vennamon kanssa eräälle kesämökille vuoden 1976 alussa. Tapaamisessa
tehtiin periaatepäätös, jonka seurauksena Keskustapuolue ja SMP yhdistyivät.
Syntyi uusi, vanha puolue nimeltään Suomen Maaliitto.
Aarne
Saarinen joutui odottamaan omaa puhdistustaan pidemmälle. Vuonna 1982 hän näki,
että taistolaishypetyksen suurin aalto oli lopullisesti laimentunut ja aloitti
omalta osaltaan. Silloin hän ajoi läpi päätöksen, että kommunistien ja
vasemmistososialistien yhteistyöjärjestö Suomen Kansan Demokraattinen Liitto
SKDL lakkaa olemasta pelkkä vaaleissa käytettävä yhteistyöjärjestö ja
rekisteröityy puolueeksi. SKDL:n silloin suurin osaryhmittymä SKP muutettiin
pelkäksi kulttuuritoimintaan keskittyväksi perinnejärjestöksi ja taistolaiset
erotettiin puolueeksi muuttuneesta SKDL:stä. Saarinen tiesi ottavansa tietoisen
riskin, ja oli varma oman puolueensa kannatuksen pienenemisestä, mutta siitä
huolimatta vuoden 1983 vaaleissa SKDL saavutti 10, 8 prosentin ääniosuuden kun
taas taistolaisten kiireessä perustama Vasemmistolainen Vapaus- ja
Demokratiapuolue sai vain 2,6 prosenttia äänistä. SKDL:n puolueeksi
muuttamisella Saarinen varmisti lopullisesti, että puolue toimisi jatkossa vain
ja ainoastaan parlamentaarisin keinoin. Muun perään haaveilevat oltiin lopullisesti
karkoitettu mitättömäksi vähemmistön vähemmistön vähemmistöksi joka saattoi
vain katkerana muistella sitä suurta mahdollisuuttaan, jota ei loppujen koskaan
edes ollutkaan.
He
olivat kaikki täällä. Tamminiemessä. Mutta he eivät olleet vain juhlimassa
onnistumistaan. He olivat nyt lopullisesti luovuttamassa valtansa seuraavalle
sukupolvelle. Neljälle miehelle, joita jokainen heistä oli seurannut uransa
aikana. Työelämän ammattilaisia. Luotettuja ja arvostettuja sellaisia. Jotka
olivat osallistuneet kunnallispolitiikkaan. Joita oltiin jo varsin nuorena
kysytty myös eduskuntavaaliehdokkaiksi. Mutta nämä neljä vanhaa miestä olivat
kehottaneet heitä odottamaan. Kasvamaan korkoa työelämässä. Saavuttamaan
ammatilliset kannuksensa kunnallispolitiikan ohessa. Ja sitä kautta ihmisten
luottamuksen. Kunnes oli heidän aikansa. Silloin he saisivat kaiken tuen ja
nosteen.
Myös
he olivat täällä Tamminiemessä.
Juhani
Järvinen, SDP. Syntynyt 1950 Imatralla. Rakennusmestari Luja-yhtiöitten
palveluksessa. Naimisissa, kolmen tyttären isä. Suorittanut
varusmiespalveluksensa sissinä Karjalan Prikaatissa, sotilasarvoltaan
kersantti.
Pentti
Huusko, Suomen Maaliitto. Syntynyt 1949 Hauholla, myyntipäällikkö Hankkijalla.
Naimisissa, yhden pojan isä. Suorittanut varusmiespalveluksensa
kuljetusaliupseerina Panssariprikaatissa, sotilasarvoltaan alikersantti.
Antero
Hedman, Kansallinen Perustuslaillinen Kokoomus. Syntynyt 1951 Kokkolassa.
Ekonomi Suomen Yhdyspankissa. Naimisissa, kahden pojan isä. Suorittanut
varusmiespalveluksensa tulenjohtoupseerina Vaasan Rannikkopatteristossa,
sotilasarvoltaan luutnantti.
Tuomas
Jokela, Suomen Kansan Demokraattinen Liitto. Syntynyt 1950 Helsingissä.
Lääkintävahtimestari
Meilahden sairaalassa. Naimisissa, yhden
tyttären isä. Suorittanut varusmiespalveluksensa lääkintämiehenä Kaartin Pataljoonassa,
sotilasarvoltaan korpraali.
Suomessa
pidettäisiin seuraavana vuonna presidentinvaalit. Koskela oli suosittu
presidentti, varmaan suositumpi kuin Kekkonen aikanaan oli ja hän tiesi, että
halutessaan hän voittaisi vaalit heittämällä. Mutta hän halusi kuitenkin luopua
tehtävästään tavallisena kuolevaisena miehenä, ennen kuin hän muuttuisi
myytiksi. Näitten nuorempien miesten aika siihen pestiin ei olisi vielä. Jo
tässä vaiheessa tiedettiin, että seuraavaksi presidentiksi tultaisiin
valitsemaan eläkkeellä oleva kenraali Lauri Sutela, joka oli suostunut tarttumaan
Suomen valtiolaivan peräsimeen kuudeksi vuodeksi. Sen jälkeen joku näistä
neljästä miehestä ottaisi tehtävän hoitaakseen.
Koskela
tarjosi näille miehille viskit, toivotti heidät tervetulleeksi ja sanoi:
-
Maassa on tietenkin vaaleja. Mutta tosiasiassa valta vaihdetaan tässä
tilaisuudessa. Olemme tavanneet ennenkin, ja puhuneet paljon keskenämme, mutta
haluaisin vielä kertaalleen kuulla, mihin tulette aikanaan keskittymään.
Eräänlaisena koosteena, ja tavallaan sanallisena läksiäislahjana poliittisen
sukupolven vaihtuessa.
Juhani
Järvinen aloitti:
-
Suurin ongelmammehan on tietenkin rajan takana. Se on asia, jonka maantiede
sanelee, ja mille emme mitään voi. Ja rajan takana saattaa tapahtua suuri
muutos. Onko se muutos meille hyvä vaiko huono, näyttää tulevaisuus. Sinne on
valittu uudeksi pomoksi tämä Gorbatshov. Joka on ajamassa maassaan läpi
uudistuksia. Itse asiassa Neuvostoliiton mittapuulla valtavia uudistuksia. Niin
perestroikan kuin glasnostikin. Onnistuuko se? Mikäli perestroika onnistuu, voi
Neuvostoliitto, joka itsessään on pakkoon perustuva kansojen vankila ja jo sitä
kautta tuhonsa siemenet kylvänyt rakennelma saada muutaman kymmenen vuotta
lisää elinaikaa talouttaan tehostamalla. Toinen vaihtoehto on se, että toinen
uudistus, glasnost, avaa tyytymättömyyden Pandoran lippaan ja sitä kautta
jauhaa Neuvostoliiton rikki, jolloin se hajoaa, ja hajoaminen voi levitä myös
Venäjän Neuvostotasavaltaan itseensä. On tietenkin myös mahdollisuus, että
kovan linjan kommunistit ottavat vallan takaisin. Ainut asia, mitä me voimme
tehdä, on pitää maanpuolustuksemme kunnossa ja pyrkiä pitämään yllä
mahdollisimman hyvät suhteet itänaapurimme kanssa päästämättä sitä kuitenkaan
liikaa iholle. Tässä aiomme jatkaa teidän aloittamaanne työtä.
Pentti
Huusko jatkoi:
-
Se, mitä tapahtuu Neuvostoliitossa on vaikutusmahdollisuutemme ulkopuolella.
Meidän täytyy vain luovia mukana. Mutta siihen, mitä tapahtuu Suomessa, on
meillä mahdollisuus vaikuttaa. Te neljä miestä tuhositte poliittisen
uusrälssin, mistä olemme teille kiitollisia. Meidän tehtävänämme on taas tuhota
kaksi uutta syntymässä olevaa rälssiä.
Antero
Hedman täydensi:
-
Pentti on oikeassa. Se toinen rälssi, mikä on syntymässä, on toimittajarälssi.
Toimittajakoulutus on keskittynyt liian pitkälle Tampereen Yliopistoon, ja se koulutus
on puhtaasti marxilaislähtöistä. Me kaikki neljä olemme sitä mieltä, että
median tulee tarjota ihmisille vaihtoehtoja. Monia näkökulmia. Mahdollisuutta
ajatella ja muodostaa omia mielipiteitään. Koska ihmiset luottavat lehdistöön
ja Yleisradioon nykyinen kehitys tulee estämään sen ja yksipuolistamaan
tiedonvälityksen. Jos toimittajakunta tunnustaa liikaa jotain poliittista,
tässä tapauksessa vasemmistolaista väriä, se alkaa mieltää olevansa vallan
vahtikoiran sijasta itse vallankäyttäjä. Siksi tulemme toimimaan niin, että
Sutelan presidenttikauden loppuun mennesstä toimittajakoulutus Tampereen
Yliopistossa tullaan lopettamaan kokonaan ja siirtämään sanomalehdille
itselleen. Se tietää tietenkin sitä, että toimittajat tunnustavat tiettyä
väriä, mutta ne tunnustavat silloin useampaa väriä ja tekevät sen avoimesti.
Meidän on ehdottomasti vältettävä se tilanne, että toimittajakunta kaikissa
lehdissä ja median välineissä on saanut pelkästään yhden poliittisen ideologian
mukaisen koulutuksen.
Järvinen
jatkoi:
-
Ja siitä tullaan vielä kolmanteen rälssiluokkaan eli virkamiesrälssiin. Maamme
on jo 1970-luvulta alkaen tehnyt sen virheen, että se on kuvitellut akateemisen
koulutuksen itsessään takaavan maallemme hyvinvoinnin. Tämän seurauksena se
tuottaa jo tässä vaiheessa täysin turhia yhteiskuntatieteitten maistereita,
joille täytyy etsiä suojatyöpaikkoja. Johtavissa tehtävissä tietenkin, sillä
ovathan he sentään maistereita. Tämän kehityksen myötä tämän suojatyökoneiston
ylläpitämisestä voi pahimmillaan tulla julkishallinnon päällimmäinen tehtävä ja
silloin se unohtaa, mitä varten se on yleensä olemassa. Olemme keskenämme
sopineet, että näitten maistereitten koulutusta tullaan jatkossa huomattavasti
rajoittamaan. Yhteiskunnallisten aineitten koulutus lopetetaan kaikkialla
muualla Suomessa lukuunottamatta Helsingin Yliopistoa ja Åbo Akademia. Sen
enempää tämän kaltaista opetusta tämä maa ei tarvitse. Mikäli emme katkaise
tätä nykyistä kehitystä, saamme aikaan uuden, täysin tarpeettoman
virastorälssin, joka elää ainoastaan sen vuoksi, että perustelee oman
olemassaolonsa oikeutusta, syö resurssit suorittavalta taholta ja samalla
tietysti entistä enemmän turvottaa julkisen sektorin osuutta BKT:sta.
Tuomas
Jokela totesi vielä:
-
Lisäksi meillä on yksi uhkatekijä, joka ei välttämättä täällä Suomessa tunnu
tällä hetkellä niin suurelta, mutta jos katsomme sekä Ruotsia että
Länsi-Eurooppaa, se on todellinen tulevaisuuden uhka. Puhun maahanmuutosta.
Niin Länsi-Euroopassa kuin Ruotsissakin on väestörakenne muuttumassa, sillä
niihin maihin on muuttamassa huomattava määrä ihmisiä niin Afrikasta kuin
Lähi-idästä. Ja niistä pääosa on täysin tarpeetonta väkeä, joita valtaväestö
joutuu elättämään ja joka ei integroidu näihin yhteiskuntiin, koska se ei edes
halua tehdä niin. Tämä johtuu siitä, että tämä uusi muuttoliike on
valtaosiltaan islamilaista. Se eroaa niin paljon länsimaisesta elintavasta,
että meillä on vaihtoehtona joko hyväksyä se mitään kyseenalaistamatta, jolloin
taas kylvämme oman tuhomme siemenet, tai sitten estää tämä maahanmuutto
kokonaan.
Huusko
jatkoi:
-
Te neljä miestä eliminoitte aikanaan taistolaiset vallankahvasta. Tämä
maahanmuutto saattaa synnyttää maassamme uuden, tietyllä tavalla taistolaisen
liikkeen. Liikkeen, joka pitää maahanmuuttoa itseisarvona. Joka pyrkii estämään
siihen kohdistuvan kritisoinnin. Siitä saattaa tulla suorastaan uusi uskonto.
Sillä aina on ihmisiä, jotka haluavat hukkua ja hukuttaa muutkin utopian suohon
vain siksi, että se on jotain erilaista mitä ennen on tehty. Muutosta muutoksen
vuoksi, seurauksia tippaakaan ajattelematta. Me aiomme työllämme estää tämän
kehityksen. Me neljä edustamme erilaisia poliittisia näkemyksiä ja tulemme
taatusti riitelemään keskenämme. Mutta me kaikki olemme sitä mieltä, että Suomi
on Oy Suomi Ab. Suomalaisten edunvalvontakoneisto. Eikä kukaan muu valvo ja
puolusta suomalaisten etuja kuin suomalaiset itse. Me emme ole mikään
kansainvälinen sosiaalitoimisto. Taloutemme ei sitä kestä, meillä ei ole sitä
velvollisuutta muulle maailmalle, emmekä voi hyväksyä sitä, että saamme aikaan uuden
poliittisen uskonnon, joka käyttää tätä maahanmuuttoajatuksen pyhittämistä oman
asemansa pönkittämiseksi.
Hedman
lisäsi vielä:
-
Se, mihin suuntaan kehitys Neuvostoliitossa etenee, on meille elämän ja
kuoleman kysymys. Mutta täytyy muistaa
myös tietty kehitys Euroopassa. Läntisessä Euroopassa on suunnitteilla Euroopan
yhteismarkkinat. Se voi olla meillekin hyvä asia. Mikäli siinä on kyse vain
vapaasta kaupankäynnistä. Mutta EEC:n koneisto on varsin byrokraattinen ja sitä
myötä keskusjohtoisuuteen pyrkivä ja kehitys perustuu mielestämme aivan liikaa
Jean Monnetin suunnitelmaan Euroopan yhdentymisestä. Ja se tietää ennen pitkää
liittovaltiota. Suomi ei voi olla mukana tässä kehityksessä, sillä sellaisessa
liittovaltiossa Suomi on pelkkä Euroopan Takahikiän Perähikiä, jonka
hyvinvointi ei kiinnosta ketään ja jolta on viety valta päättää edes omista
asioistaan.
Ja
Jokela jatkoi:
-
Sellaisen kehityksen, joka meitä uhkasi idästä saitte te estettyä. Meidän vuoro
on estää sen tulo toisesta ilmansuunnasta. EFTA-tyyppisiin ratkaisuihin olemme
toki valmiita osallistumaan, mutta sen laajemmin emme voi itsemääräämistämme
muille antaa. Sen vuoksi aiomme jatkossa perustaa Suomeen
perustuslakituomioistuimen, joka takaa, että Suomen perustuslaki on jatkossakin
se kulmakivi, millä Suomen tulevaisuutta ajetaan eteenpäin. Suomen
itsemääräämisoikeutta ei tulla luovuttamaan kenellekään muulle.
Presidentti
Koskela nousi seisomaan ja sanoi:
-
Uskon, että tulemme luovuttamaan Suomen järkeville ja asiallisille miehille.
Jussi, oliskos sulla siellä kassissasi jotakin?
Lammio
vastasi:
-
Johan nyt toki. Tämä on saksalaista konjakkia vuodelta 1943. Me neljä miestä
otimme tästä uudenvuoden aattona vuonna 1969 moukut, kun teimme keskenämme
päätökset siitä suunnasta, mihin Suomea tullaan johtamaan. Ja nyt on aika juoda
tämä pullo loppuun.
Lammio
täytti lasit, ne kilahtivat yhteen ja presidentti Koskela pyysi paikalla olevia
kahden sukupolven miehiä siirtymään Tamminiemen saunaan. Ulkona alkoi
räjähdellä ilotulitusraketteja. Suomi vaihtoi aikaansa vuodesta 1985 vuoteen
1986. Samalla vaihtui poliittinen aikakausi toiseen, vaikka juhlivat
suomalaiset eivät sitä vielä tienneetkään. Ei se tosin heihin suuresti
vaikuttaisikaan, sillä Tavallisten Vallankumous jatkui edelleen.
Joulukuussa 1990:
Sisäministeri
Hedmanin avustaja ryntäsi hänen huoneeseensa ja sanoi kiivaalla äänellä:
-
Se alkaa nyt!
Hedman
katseli papereitaan ja totesi:
-
No niin alkaa. Ja loppuu samantien. Olen ottanut yhteyden presidentti Sutelaan
ja pääministeri Järviseen ja saanut kaikki valtuudet. Ota yhteys VR:ään ja
poliisiin. Se juna siellä pysäytetään, ja yhtään somalia ei lasketa ulos. Ota
myös yhteys Immolan rajaan. Kaikki paikalla olevat miehet Vaalimaalle ja heti.
Rynkyt mukaan ja näkyville. Niihin tyhjät lippaat kiinni, mutta reppuihin kovat
mukaan. Itänaapuri on lakannut kustantamasta Mohammed Siad Barren porukoitten
koulutuksen Lumumba-yliopistossa. Nyt ne pyrkivät tänne. Vihje siihen on tullut
Suomesta. Niin SPR kuin Suomen
Pakolaisapu ovat vesi kielellä odottamassa. Mutta ne saavat luvan vetää
vesiperän ja paikata talouttaan jollain muulla. Siitä junasta lasketaan ulos
kaikki muut paitsi ne somalit. Ja sitten se juna pakitetaan takaisin naapurin
puolelle. Ja ilmoitetaan niille, että tehkääpä näitten kanssa mitä lystäätte,
mutta tänne ne eivät tule. Ja hei. Otapa myös yhteys Helsingin satamaan, käske
sinne poliisit ja merivartioston väki. Sinne on mitä varmimmin tulossa samaa
evästä. Täydet valtuudet.
Helsingin
satamassa:
Nuori
naispuolinen oikeustieteitten yo seisoi laivan rampilla. Poliisit olivat
tulossa kohti häntä. Hän oli jo aikaisemmin antanut neuvoksi laivassa olleille
somaleille, että he repisivät passinsa ja huuhtelisivat ne vessasta alas. Hän
tunsi itse olevansa siinä kulminaatiopisteessä, joka takaisi hänelle loistavan
elämänuran. Hän tunsi olevansa siitä
suorastaan päihtynyt, ja kun poliisit nousivat ramppia pitkin laivaan,
hän huusi itsevarmana:
-
Teillä ei ole tänne mitään asiaa!
Rampille
nousseet poliisit eivät viitsineet edes vastata. He löivät tämän
oikeustieteitten ylioppilaan rautoihin ja kantoivat maijaan, joka kuskasi hänet
putkaan. Aikanaan hänelle tulisi tuomioon johtava syyte virkavallan
vastustamisesta. Niin poliisin, tullin kuin merivartiostonkin miehet marssivat
laivaan ja ilmoittivat kapteenille, että ensimmäinenkään somali ei tulisi laivasta
Suomen puolelle. Kapteeni saisi luvan kuskata somalit takaisin Tallinnaan. Se,
mitä heille siellä tehtäisiin, ei kiinnostaisi suomalaisviranomaisia.
Viesti
levisi. Suomi ei ottaisi vastaan. Sinne ei kannattais edes yrittää. Kannatti
pyrkiä ennemminkin Ruotsiin. Siellä olisi alkanut päättymätön hippikesä.
Jussi Lammion yksityiskoti,
Helsinki, heinäkuussa 1995
Nuori
Expressenin toimittaja Jonas Andersson oli haastattelemassa muutama päivä
aikaisemmin kahdeksankymmentä vuotta täyttänyttä valtioneuvos Jussi Lammiota.
Tuo vanha ja harmaantunut mies oli jo hieman kumaraan painunut, mutta hänen
karismansa tuntui vieläkin täyttävän koko huoneen. Andersson tiesi edessään
istuvan sodan läpi käyneen evp. everstin ja yhden Suomen sodanjälkeisen
yhteiskunnan vaikuttavimmista hahmoista. Andersson tunsi kutistuvansa tämän
miehen edessä, mutta aikoi rohkeasti suorittaa sen, mitä oli tekemässä. Ruotsalainen
lukeva yleisö ei suinkaan kaipaisi pelkkää itäisen naapurinsa hymistelyä, vaan
jotain muutakin. Näin uskoi ainakin Andersson itse, samoin kuin lehtensä johto.
Tavanomaisten sotaan ja sotien jälkeiseen aikaan liittyvien kysymysten jälkeen
hän päätti aloittaa haastattelun revolveriosuuden.
-
Valtioneuvos Lammio. Ymmärrättekö te, ja oletteko koskaan edes ajatelleet, että
te, ja muutama muu sodan juoksuhautoihin mielessään juuttunut mies kielsi, ja
suorastaan tuhosi poliittisen vaikuttamisen mahdollisuuden kokonaiselta
sodanjälkeiseltä, demokraattisempaan ja humanistisempaan yhteiskuntaan
pyrkivältä sukupolvelta? Ja jos ymmärrätte, kuinka te olette pystynyt elämään siihen
liittyvän syyllisyyden kanssa?
Lammio
katsoi hetken aikaa ihmetellen tätä nuorta toimittajaa, joka
kohteliaisuudestaan huolimatta oli hetkessä osoittautunut samanlaiseksi
typerykseksi, mitä läntinen naapuri sai nykyisin aikaan suorastaan
liukuhihnalta. Sitten hän vastasi.
-
Ymmärränkö? Olenko ajatellut? Syyllisyys? Kuules nilkki, tämä ymmärrettiin,
ajateltiin ja tieten tahtoen tehtiin jo kuusikymmenluvun lopussa. Enkä minä
siitä tunne syyllisyyttä vaan suunnatonta ylpeyttä. Estettiinhän siinä Suomen
muuttuminen sellaiseksi valtion irvikuvaksi, minkä kehityksen te ruotsalaiset
olette jo hyvin pitkälle vieneet ja jonka kieltämättä dramaattista loppua minä
en onneksi ole enää näkemässä. Ja kuules juippi. Minä olen jo vanha mies, mutta
tuollaisen hampin minä sotken vielä tarvittaessa suohon. Niin että kerää
roippeesi ja ala kalppia. Aikaa on harvinaisen vähän.
Haastattelua
ei koskaan julkaistu ruotsalaisessa mediassa.
Helsingissä, toukokuussa 2011
Neljä
miestä istui opiskelija-asunnossa, joi olutta ja katsoi televisiosta Suomen ja
Ruotsin välistä jääkiekon MM-kisojen loppuottelua. Heistä kolme oli suomalaisia
ja yksi kamerunilainen, nimeltään Christian Eteki. Heistä tulisi valmistuttuaan
sähköinsinöörejä. Vuotta aikaisemmin sama porukka oli seurannut Afrikan jalkapallon
mestaruuskisoja ja kannattanut Kamerunia aivan kybällä. Nyt tämä porukka
jännitti Suomen puolesta.
Christian
oli aikanaan kysellyt näiltä suomalaisilta kavereiltaan, miksi häntä oltiin
kohdeltu täällä niin hyvin. Kaverit olivat vastanneet.
-
Katsos, kun me täällä Suomessa tiedämme, että jos täällä liikkuu sanotaanko
vaikka sinun näköinen mies, niin se mies liikkuu täällä asiallisella asialla.
Se on täällä joko töissä, turistina tai opiskelijana. Se ei ole täällä
elätettävänä eikä muutenkaan riekkumassa. Toisin kuin tuolla Ruotsissa, joka
oikein haalimalla haalii afrikkalaisia ja arabeja ja mitä perkeleitä ne nyt
haalivatkaan. Ajatteles, Etekin mamman poika, aikanaan sinne mentiin töihin.
Niin kuin esmes suomalaiset menivät. Kun silloin siellä oli töitä tekijälle.
Mutta nyt sinne mennään suoraan ikuiseksi elätiksi. Ja ne elätit nostetaan
kantasvenssonien toimesta ikoneiksi, joita ei saa arvostella. Ja kun ne ikonit
tekevät rikoksia ja usko huviksesi, ne niitä vasta tekevät, niin siellä
yritetään selittää niitten rikokset olemattomaksi, ja niitä rikoksia, joita ei
voida piilottaa, selitetään sillä, että kantaväestö ei ole antanut niille
tulijoille tarpeeksi mahdollisuuksia ja arvostusta. Ja siellä pidetään
itseisarvona sitä, että sama touhu jatkuu, levenee ja laajenee. Ne haluaisivat
sen tännekin, mutta hallitus vastasi pistämällä passitarkastukset takaisin
Suomen ja Ruotsin rajalle.
Christian
oli ollut ensin varma, että jätkät yrittävät hassuttaa vierasmaalaista, mutta
tajusi sitten kavereittensa pärstävärkin mallista että nehän ovat hitto vie tosissaan.
Suomen kieltä jo hyvin taitava Christian oli alkanut seurata suomalaisia
sanomalehtiä, erityisesti Helsingin Sanomia, joissa selitettiin Ruotsin
tilannetta varsin seikkaperäisesti. Tervejärkisenä miehenä Christian oli
hahmottanut tilanteen nopeasti sekä tajunnut Suomen ja Ruotsin välisen valtavan
eron. Se sai hänet tuntemaan kiitollisuutta siitä, että hän opiskeli nimenomaan
Suomessa. Täällä se arvostus, minkä hän saisi, olisi ansaittua. Ja jos hän tyrisi,
löytäisi hän senkin edestään. Hän ei halunnut olla mikään ennalta määritelty
kultamuna, vaan tavallinen häiskä. Ja täällä hän sai olla sellainen. Kunnes
palaisi aikanaan kotimaahansa valmiina sähköinsinöörinä. Ja tekisi siellä
maalleen oman osansa.
Ja
nyt nämä tavalliset häiskät seurasivat loppuottelun kolmatta erää, jota Suomi
johti 3 – 1. Christianin kaverit kertoneet hänelle, että vaikka Ruotsi muuten
sekaisin onkin, niin lätkää siellä osataan pelata, ja Christian oli kuullut
myös Suomen niin sanotusta kolmannen erän kirouksesta. Juuri Ruotsia vastaan.
Niinpä Suomeen ja suomalaisiin mieltynyt Christiankin seurasi ottelua kylmä
rinki persreiän ympärillä.
Kunnes
tilanne laukesi ja Jarkko Pesonen latoi Ruotsin maaliin lukemat 4 – 1.
Maailmanmestaruus varmistui. Ja erän loppu oli suomalaisten järjestämää
teurastusta. Kolme suomalaista ja yksi kamerunilainen aloittivat kovaäänisen
juopuneen juhlimisen. Naapureita se ei haitannut, sillä siellä oli samanlainen
meteli. Toki jääkiekko on vain jääkiekkoa, mutta suomalaiset mielsivät
ansainneensa pienen karnevaalin keskellä tavallista arkea. Seuraavan aamun
Helsingin Sanomat uutisoi laajasti maailmanmestaruudesta ja kultatunnelmista.
Ainut
soraääni mediassa tuli 1990-luvun alkupuolella perustetun Kansandemokraattisen
Ympäristöpuolueen äänenkannattajasta Vihreästä Tiedonantajasta. Puolue oli
perustettu taistolaisten ja kaupunkivihreitten yhteenliittymäksi, jossa tosin
ei aina erottanut kummat olivat kumpia vai oliko eroa ollenkaan ja sen
äänipotti vuoden 2011 eduskuntavaaleissa oli 6,8 %. Puolue oli ainoa Suomen
poliittisessa kentässä, joka ei pitänyt yllä työelämästä kokemusta saaneitten
kiintiötä, ja siksi se houkutteli juuri tietynlaisia ihmisiä riveihinsä. Vihreän
Tiedonantajan pääkirjoituksessa arvosteltiin maailmanmestaruusjuhlien
liiallista kansallishenkisyyttä ja kehotettiin ottamaan oppia
solidaarisemmasta, kansainvälisemmästä ja monikulttuurisemmasta Ruotsista.
Seuraavan päivän Helsingin Sanomissa tunnettu sitoutumaton kielitieteilijä
Jussi Halla-aho kirjoitti purevan vastakolumnin, jonka otsikko oli ”Ottaakko
oppia ruotsalaisista rumista sanoista?”
Naapurirakennuksessa
eräs oikeustieteen kandidaatti oli ylitöissä. Häntä ei kiinnostanut Suomen
voitto. Hän oli se nuori nainen, jonka poliisi löi rautoihin Tallinnan laivan
rampilla vuonna 1990 päättäen samalla hänen mielessään kimaltelevan loistavan
tulevaisuuden. Eihän naista laivalla olleet somalit sinänsä pätkääkään
kiinnostaneet. Mutta hän oli mielettömän vallan- ja kunnianhimoinen ja samalla
sen verran rehellinen itselleen tunnustaakseen, että hän ei omilla kyvyillään
ja osaamisellaan pääsisi koskaan niin korkealle, kuin olisi halunnut. Laivalla
olleet somalit olisivat saattaneet olla se jalusta, jota pitkin hän nousisi
tähtiin. Kunnes poliisi potkaisi sen jalustan nurin. Ei ollut asemaa. Ei tietä
tähtiin. Eikä somaleita.
Hän
oli ollut sillä hilkulla, ettei olisi menettänyt lakimiesoikeuksiaan. Sen
jälkeen hän oli ollut töissä yksityisessä lakimiesfirmassa, ja oli katkera
siitä, että hänen työnsä oli lähinnä kirjanpitäjän hommaa. Mutta hän tiesi,
että mitään muutakaan hän ei saisi. Hänen erityisosaamisensa oli
näennäishumanistinen toisten ihmisten avulla tapahtuva oman egon ruokkiminen.
Ja sillä Suomella, missä hän eli, ei ollut tarvetta sen kaltaiselle
osaamiselle. Nainen tuijotti tietokoneen näyttöruutua katkerana ja kirosi sitä,
ettei ollut aikanaan älynnyt häipyä Ruotsiin. Ehkä se taakse jäänyt loistava
tulevaisuus olisi löytynyt sieltä.
Arboga, Västmanland, Ruotsi,
tammikuussa 2015
Kunnallisvirkamies
Håkan Lindblad käveli omakotitalonsa postilaatikolle, aukaisi sen ja otti
sieltä Dagens Nyheterin. Lindblad käveli lehti kainalossaan sisälle kotiinsa,
sulki ulko-oven ja heitti sen kummemmin miettimättä lehden eteisessä
sijaitsevaan halkolaatikkoon. Tämän jälkeen hän käveli keittiöönsä, missä hänen
vaimonsa joi aamukahvia ja katseli tablettiaan. Lindblad kaatoi kahvia
kuppiinsa, aukaisi oman tablettinsa ja etsi suomalaisen, Helsingissä ilmestyvän
Hufvudstadsbladetin sivut, joita tiesi vaimonsakin lukevan.
Lindbladit,
niin kuin hyvin monet ruotsalaiset tilasivat vieläkin Dagens Nyheteriä, mutta
tekivät sen vain näön vuoksi. Tilaamisen lopettaminen olisi aiheuttanut
kaikenlaisia turhia epäilyjä kyräilyn ja kyttäämisen ilmapiirin täyttämässä
Ruotsissa. Varsinaiset uutisensa he hakivat Hufvudstadsbladetista, joka uutisoi
laajalti Ruotsin tapahtumista ja oli viime vuosina lisännyt huomattavasti
toimituskuntaansa Ruotsin puolella. Ruotsissa oltiin tehty hiljattain tutkimus
siitä, mitä uutisverkkomedioita maassa seurataan ja kauhistuksekseen tutkijat
olivat huomanneet, että Ruotsin kolmanneksi suurin lehti olikin
Hufvudstadsbladet. Lehti, jota Ruotsissa pidettiin suurinpiirtein fasistisena,
niin kuin koko Suomeakin. Tutkimuksen tulosta ei julkaistu yhdessäkään
ruotsalaisessa lehdessä.
Lindbladilla
oli viimeisen muutaman vuoden aikana muotoutunut työnsä kautta neljän miehen
kaveriporukka, joka piti yhteyttä vapaa-aikanakin, lähinnä aika ajoin
vietettävien kosteitten iltojen muodossa. Yksi porukasta oli alun perin
suomalainen, tosin äidinkieleltään itsekin ruotsinkielinen mies, joka oli
kotoisin Vaasasta. Hänen myötään porukka oli oppinut nauttimaan suomalaisesta
saunasta, jossa kielenkannat aukesivat, tietysti lukuisien saunaoluitten
avustamana ruotsalaista normimeininkiä avoimemmin ja ennen kaikkea
rehellisemmin.
Jossain
vaiheessa porukka oli saavuttanut keskinäistä luottamusta jo sen verran paljon,
että he uskalsivat alkaa puhua Ruotsin tilanteesta sellaisena kuin se oli, ei
sellaisena kuin heidän oletettiin siitä puhuvan. Suomesta kotoisin ollut mies
aloitti ja totesi, että se Ruotsi, mihin hän aikanaan muutti, oli hieno ja
esimerkillinen maa. Nyt se ei ole enää kuin kesantopelto, jossa ei kasva kuin
vitutus sekä juhannuksena se uusin ruotsalainen rikkaruoho eli midsommarfittan.
Kävi
ilmi, että kaikki olivat samaa mieltä. Suomesta kotoisin oleva sanoi
äänestäneensä ruotsidemokraatteja. Kolme muuta tunnusti, että olisi halunnut
äänestää niitä, mutta ei suoraan sanoen uskaltanut. Ruotsin äänestysjärjestelmä
oli kaikkea muuta kuin salainen. Ja kaikki huomasivat sen saman seikan, että
jokainen tilasi Dagens Nyheteriä, vaikka ei ollut vuosiin lukenut sitä. Kaikki
lukivat uutisensa Hufvudstadsbladetista. Ja sitä oli luettava, mikäli halusi
uutisia. Dagens Nyheter ei ollut enää vuosiin erottunut edesmenneestä
Pravdasta. Oli jo aivan sama vaikka se painettaisiin kyrilisillä kirjaimilla.
Tai saman tien vaikka arabiaksi.
Lindblad
luki uutiset loppuun, sulki tablettinsa ja tyhjensi kahvikuppinsa. Suurimmalle
osalle ruotsalaisista, omahyväistä kansaa kun ovat, oli Suomen historia varsin
vierasta. Niin oli ollut pitkään myös Lindbladin kohdalla. Mutta aina vain enemmän Hufvudstadsbladetia
luettuaan hän alkoi tutustua lähemmin naapurimaahansa. Ne hemmetin suomalaiset
olivat olleet monta kertaa viisaampia kuin me ruotsalaiset. Kuinka ne sen
tekivät? Mikä oli murrosvaihe? Suomen historiaa tutkittuaan, että murrosvaihe
oli suurinpiirtein vuosi 1969. Silloin Ruotsin pääministeriksi oli tullut Olof
Palme. Ja Suomessa taas Kekkosen valta alkoi pikku hiljaa murentua. Nimet
Koskela, Rokka, Lammio ja Saarinen tulivat aina vain enemmän esille.
Lindblad
kirosi mielessään sitä Palmen perkelettä ja käveli autolleen. Oli aika lähteä
töihin. Kadulla kulki ohi porukkaa lähellä sijaitsevasta
vastaanottokeskuksesta. He loivat itsetietoisella olemuksellaan uuden
määrittelyn öykkärimäisyydelle. Ruotsin uudet kuninkaat, Lindblad ajatteli. Ei
tarvittaisi kuin univormu ja aseet olalle, niin ne kävisivät miehitysjoukoista.
Lindblad käynnisti auton ja ajatteli taas sitä, mitä vaimon kanssa oltiin niin monta
kertaa jo puhuttu.
Entäs
jos kuitenkin muutettaisiin Suomeen?
Helsinki, Hietaniemen hautausmaa,
joulukuun viides päivä vuonna 2019
Hietaniemen
hautausmaalla kulki neljä vanhaa, vaiteliasta miestä. He olivat aluksi käyneet
Malmin hautausmaalla sytyttämässä yhden yksinkertaisen hautakynttilän Aarne
Saarisen haudalle. Sen jälkeen he olivat tehneet samoin Hietaniemen
hautausmaalla Vilho Koskelan, Antti Rokan ja Jussi Lammion haudoille. Heidän
täytyi tehdä se tänään, sillä huomenna heidän aikansa menisi linnan juhlissa.
Rituaalissa, josta he eivät loppujen lopuksi paljoa perustaneet, mutta jonka
ymmärsivät olevan osa kansallista yhteistä kokemusta. Se oli tarpeellinen. Se
oli tehtävä.
Siinä
oli presidentti Antero Hedman, 68. Siinä
oli myös pääministeri Pentti Huusko, 70. Olihan siinä myös eduskunnan puhemies
Juhani Järvinen, 69 ja SKDL:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Tuomas Jokela, 69
vuotta. He pitivät jokaisella haudalla hiljaisen hetken niitten miesten
kunniaksi, jotka aikanaan siirsivät Suomen valtiolaivan peräsimen heidän
valvontaansa. He olivat tehneet parhaansa, ja mieltäneet onnistuneensa. Suomi
oli välttynyt paljolta siltä, mikä riivasi jopa lähintä naapurimaata Ruotsia.