KAKSI TARINAA KIUSAAMISESTA

Ensimmäinen tarina

Kiusattu istui kuntansa lastensuojelun sosiaalityöntekijän työhuoneessa. Mukana olivat myös hänen vanhempansa. Kiusattu arveli, että tähän pisteeseenhän se jossain vaiheessa päätyisi, mutta mitä tulevaisuus toisi hänelle tullessaan, oli täysin hämärän peitossa. Kovinkaan positiivisia toiveita hänellä ei ollut. Hän oli oppinut elämän realismin jo aikaa sitten ja hyvät uutiset olivat jotain sellaista, joka oli hänelle pelkkää fiktiota. Hän oli viisitoistavuotias, melko heiveröinen poika, joka oli kärsinyt viimeiset kaksi vuotta koulussaan jatkuvasta oppilasterrorista. Terrorin primus motorina oli hänen ikäisensä poika, joka kiusatun mielestä oli täysi psykopaatti. Niin kuin todennäköisesti muittenkin oppilaitten mielestä, mutta he eivät olleet uskaltaneet vastustaa häntä, joten hekin osallistuivat kiusaamiseen, mikä oli milloin fyysistä väkivaltaa, milloin henkistä ja jatkuvasti netissä tapahtuvaa kiusaamista. Muut oppilaat olivat osallistuneet kiusaamiseen lähinnä siksi, etteivät olisi itse joutuneet kiusatuksi.

Jollei kiusattu olisi ollut niin loppu, häntä olisi huvittanut termi ”kiusaaminen”. Se oli hänen mielestään lähinnä yhtä kuvaava, kuin napalmpommitusta olisi nimitetty papattimatoksi. Se oli jatkuvaa henkistä ja fyysistä terroria, jolle ei tullut koskaan loppua. Hän ei ymmärtänyt, miksi tämä terrori kohdistui häneen, mutta oli lakannut miettimästä sitä aikaa sitten. Omalla käyttäytymisellään hän ei voisi muuttaa mitään. Kyse oli siitä, halusiko häntä kiduttava psykopaatti seuraajineen muuttaa käyttäytymistään. Tai halusiko koulu panna kovan kovaa vastaan ja lopettaa tämän helvetin. Ja kiusattu tiesi, että molempiin kysymyksiin vastaus oli ei. Psykopaatti seuraajineen ei halunnut ja koulu ei kyennyt. Eikä koulu suostunut myöntämään avuttomuuttaan. Se keskittyi vain julkisivunsa ylläpitämiseen.

Koulu oli tarjonnut avuksi keskustelua. Olihan siellä Kiva Koulu-projekti, Mulla On Koulussa Mukavaa-projekti, Meillä Ei Kiusata-projekti, Yhdessä Ymmärtäen Ja Hyväksyen-projekti ja siihen liittyvät koulukuraattorin hyllyssä olleet huomattavat mappimäärät, jotka hän kaivoi esille, kun kiusattu oltiin laitettu saman pöydän ääreen kiusaajansa kanssa, vaikka kiusattu ei olisi halunnut nähdä kiusaajaansa yhtään sekuntia enempää. Kiusattu huomasi, että koulukuraattori eli niin kiusatun kuin kiusaajan elämään nähden täysin ulkopuolisessa todellisuuskuplassa, joten molemmat antoivat hänen pitää oman shownsa, josta hän kieltämättä nautti. Se pellehän puhui siitä, olisiko kiusattu voinut omalla käytöksellään aiheuttaa kiusaamisen. Helvetti, hänhän halusi vain olla rauhassa. Ei mitään muuta. Kiusattu huomasi, niin kuin varmaan kiusaajakin, että kuraattori puhui pääasiassa itselleen. Olihan hän nuori ja innokas virkanainen, joka oli ensimmäisessä työpaikassaan, eikä hänellä ollut mitään käsitystä siitä todellisuudesta, missä kiusattu eli. Niin kuin ei kiusaajankaan todellisuudesta. Hän oli niin sanottu Kympin Tyttö. Väärä ihminen väärässä paikassa väärään aikaan.

Tapaamisen lopuksi kuraattori halusi, että niin kiusattu kuin kiusaaja kirjoittivat nimensä ”ei enää kiusaamista-sopimukseen”. Molemmat kirjoittivat. Sehän oli helpointa. Lähinnä siinä niin kiusattu kuin kiusaaja pääsivät eroon tilanteesta, joka oli kiusaajalle lähinnä huvittava ja kiusatulle se merkitsi lähinnä ETYK-sopimusta siitä, että häneen kohdistuva terrori voisi jatkua, ja koulu voisi pestä kätensä. Koulukuraattori puolestaan oli onnellinen, mielsi onnistuneensa ja näytti allekirjoitetun sopimuksen rehtorille, jota taas seuraavassa paikallislehden julkaisussa haastateltiin, ja joka saattoi sanoa, että meidän koulussamme on työrauha taattu kaikille oppilaille. Opetushallituksen hyvä materiaali ja sen moniammatillinen hyödyntäminen mahdollistaa sen.

Kiusaamishelvetti jatkui. Siitähän ei ollut mitään epäilystäkään. Kiusattu ei enää mennyt kouluun. Hän sanoi sen suoraan vanhemmilleen. Häntä ei saisi sinne enää kuin kilon kappaleina. Vanhemmat ymmärsivät ongelman, ja ottivat jälleen yhteyttä kouluun. Yllätyksekseen he huomasivat, että ongelmaksi olikin muuttunut heidän poikansa. Joka ei käynyt koulussa, vaikka oppivelvollisuus niin vaati. Koulu oli pakotettu tekemään pojasta lastensuojeluilmoituksen. Perheen isä kysäisi rehtorilta, että mahtaisiko tämän asian, ja heidän saamansa varsin tylyn vastineen kanssa olla mitään tekemistä sillä, että tuon kiusaavan psykopaatin isä oli varsin iso tekijä paikallisessa kunnallispolitiikassa. Rehtori vastasi, että hän ei ole velvoitettu vastaamaan tuollaiseen henkilöön kohdistuvaan solvaukseen. Mikäli vanhemmat eivät saa poikaansa kouluun, saa lastensuojelu hoitaa asian. Koulun velvollisuus se ei ole, eikä myöskään perättömiin syytöksiin vastaaminen.

Ja tässähän sitä nyt oltiin. Kunnan lastensuojelun sosiaalityöntekijän toimistossa. Sosiaalityöntekijä sanoi selkeästi, että mikäli poika ei suostu menemään kouluun, hänet on otettava huostaan ja sijoitettava laitokseen. Poika totesi hyvin selkeästi, että minä en sinne mene rääkättäväksi. En jaksa enää. Teepä ihan mitä lystäät. Vanhemmat tukivat poikaa, ja totesivat, että Suomessa on oppivelvollisuus, ei mitään yleistä velvollisuutta olla psykopaattien terrorin kohteena.

Niin poika kuin hänen vanhempansa näkivät sosiaalityöntekijän kasvoista, että hän oli samaa mieltä heidän kanssaan. Mutta hänkään ei pystynyt tekemään mitään. Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ottaa poika huostaan ja sijoittaa hänet toisessa kunnassa olevaan lastensuojelulaitokseen, jossa oli oma koulu. Ehkä henkilökunta pitäisi siellä huolen siitä, että poika saisi olla rauhassa ja käydä koulunsa läpi. Poika pani merkille sen, että sosiaalityöntekijä sanoi ”ehkä”.

Kolmea päivää myöhemmin hän odotti kotonaan, kun lastensuojelulaitoksesta saapui kaksi ohjaajaa hakemaan hänet. He olivat melko nuoria naisia, ja poika aisti heissä jotain samaa kuin siinä koulukuraattorissa, joka eli aivan eri todellisuudessa kuin hän. Mutta eipä hänellä ollut vaihtoehtoa. Hän astui autoon, meni ohjaajien mukana laitokseen, jossa hänelle osoitettiin oma huone ja kerrottiin laitoksen tavat.

Muutamassa päivässä hän huomasi, että tilanne ei muuttunut mihinkään. Hänelle kehittyneellä tutkalla hän huomasi, että kiusaajia ei olisi enää yksi, vaan useampi. Myös laitoksessa oli toimiston hyllyssä mappikaupalla ”meillä ei kiusata”-materiaalia. Osastolla oli myös pari miestä työssä. Heidän vuorojensa aikana poika sai olla rauhassa ja hän pyrkikin olemaan mahdollisimman paljon heidän seurassaan. Toisten työntekijöitten vuorot olivat silkkaa anarkiaa, ja anarkian kohteena oli hän. Sama terrori jatkui uudessa koulussa.

Kiusattu alkoi miettiä, että itsemurha olisi varteenotettava vaihtoehto. Kuolema voisi olla ystävä, joka vapauttaisi hänet tästä kaikesta. Sillä hän tiesi, että kukaan ei auttaisi. Koskaan.

Toinen tarina

Koulun kello soi välitunnin päätteeksi. Kiusaaja poltteli tupakkansa loppuun ja heitti natsan lumihankeen. Hän oli hyvällä tuulella. Niin kuin aina. Hän oli uittanut taas kertaalleen kiusattua lumihangessa ja hänen seuraajansa olivat riekkuneet ympärillä. Parikin heistä oli kuvannut session älypuhelimella ja kiusaaja tiesi, että seuraavan tunnin aikana se olisi kaikkien katsottavissa youtubessa.

Kiusaaja ei oikein tiennyt, miksi hän oli valinnut juuri tuon tyypin rääkättäväkseen. Ehkä siksi, että tyyppi oli heiveröinen, eikä pystynyt puolustamaan itseään. Ehkä hän oli hiljainen, eikä itseään niin esille tuova, ja asia ärsytti kiusaajaa. Ei tyypillä, eikä tyypin henkilöllisyydellä sinänsä ollut mitään merkitystä. Kiusaaja tiesi itsekin olevansa sadisti, ja nauttivansa ihmisten alistamisesta ja nöyryyttämisestä. Hän tiesi myös olevansa pelkuri, ja valitsi rääkättäväkseen itseään heikompiaan. Tuo kiusattu kävi siihen osaan hyvin. Hän tiesi, että hänen hännystelijöissään olisi monia, jotka pystyisivät hakkaamaan hänet itsensä halutessaan tuhannen paskaksi, mutta omalla röyhkeydellään hän pystyi pitämään heidät aisoissa. Antamaan kuvan jostain, joka oli paljon enemmän, kuin mitä hän tosiasiassa oli. Ja hän varmisti sen joka välitunnilla rääkkäämällä tuota onnetonta. Mielikuvat olivat tärkeitä. Ne herättivät pelkoa. Ja siitä, pelosta hän eli. Hän eli ja hengitti ympärilleen levittämäänsä pelkoa. Hänellä itsellään ei ollut mitään ongelmia. Hänen perheessään ei ollut mitään ongelmia. Hän oli tottunut saamaan kaiken, minkä hän halusi. Hänen maailmankaikkeutensa keskipisteenä oli hän itse. Muut olivat vain joko seuraajia tai hänen sadisminsa kohteita.

Koulu oli esittänyt hänelle varoituksia. Hän oli haistattanut niille pitkät. Minkä koulu hänelle mahtaisi? Olihan hänen isänsä sentään jonkunlainen kunnallispamppu. Isä suojelisi häntä, ja varmistaisi, että hän saisi jatkaa sadistin uraansa. Rehtori oli esittänyt hänelle varoituksen kerran. Toisen varoituksen rehtori oli esittänyt lastensuojelun sosiaalityöntekijän kanssa. Kiusaaja ei ollut välittänyt. Ei mikään kuitenkaan muuttuisi. Eivät ne hänelle mitään mahtaisi, tuumi kiusaaja sillä itsevarmuudella, mikä viisitoistavuotiaalla psykopaatilla oli.

Kiusaaja käveli luokkaansa kohti. Historian tunti. Nuori naisopettaja. Sitä olisi myös kiva rääkätä. Mutta yllättäen rehtori käveli hänen luokseen ja totesi, että marssipas toimistoon. Mikäs erinomainen nyt oli? Kiusaaja käveli huvittuneena rehtorin toimistoon, mutta toimiston oven mentyä kiinni hän vakavoitui. Toimistossa oli se sama lastensuojelun sosiaalityöntekijä kuin ennenkin. Se ei häntä haitannut. Se, mikä pisti hänet ihmettelemään, oli se, että toimistossa oli myös neljä varsin suurikokoista hänelle tuntematonta aikuista miestä.

Lastensuojelun työntekijä alkoi puhua:

- Niin sinulle kuin vanhemmillesi on puhuttu tästä useita kertoja. Mutta sinä olet silti jatkanut oppilasterroria, eikä sinulla näytä olevan mitään mielenkiintoa lopettaa sitä. Aikanaan maassamme oli systeemi, että terrorista vaiettiin ja sen kohde siirrettiin laitokseen. Nyt tilanne on toinen. Nämä miehet ovat Huitsinnevadan Kasvatuslaitoksesta, ja sinä siirryt sinne välittömästi. Olkaapa hyvät, totesi lastensuojelun sosiaalityöntekijä paikalla olleille miehille.

- No niin, juippi, alas kävellä. Lähdetään Huitsinnevadaan.

Kiusaaja luuli että tämä oli jotain järjestettyä bluffia ja alkoi huutaa:

- Ja vitut minä minnekään lähde! Ei teillä ole valtuuksia! Haistakaa homot vittu!

Sen jälkeen hän yritti lyödä lähimpänä olevaa kasvatuslaitoksen miestä. Hän oli lyönyt muutamaa kuukautta aikaisemmin kouluavustajaakin, eikä asiasta ollut seurannut mitään. Kouluavustaja ei ollut tehnyt rikosilmoitusta, koska olisi joutunut käymään oikeusprosessin läpi yksinään. Koulu ei olisi ollut hänen apunaan. Vielä silloin. Muutamaa sekuntia myöhemmin, maatessaan lattialla käsiraudoissa hän ymmärsi, että tilanne oli tainnut radikaalisti muuttua. Miehet saattoivat hänet pihalla odottavaan pakettiautoon. Saattaminen oli sinänsä lievä termi, sillä kiusaajan jalat eivät paljon maata tavanneet, kun miehet kuljettivat häntä. Matkan varrella hän yritti vielä huutaa epäreilua kohteluaan, mutta alkoi tajuta, että hän oli ensimmäistä kertaa elämässään törmännyt tilanteeseen, jossa hän ei ollut johtaja. Ja hän oli näkevinään, että yksikään hänen seuraajistaan ei nostanut sormeakaan hänen puolestaan.

Miehet heittivät hänet auton takapenkille, kaksi isoa miestä istui hänen viereensä, auto käynnistyi, kuljettaja kääntyi taaksepäin ja sanoi hiljaisella ja rauhallisella äänellä:

- Ole hiljaa. Ja pysy hiljaa.

Hän älysi olla hiljaa. Auto oli ajanut muutaman kymmenen kilometriä. Tultiin sillalle. Auto pysähtyi. Miehet nostivat hänet autosta ja yksi miehistä sanoi:

- Tämä on kuules Örnätjoki. Jossain vaiheessa sinulla saattaa tulla mieleen lähteä hatkaan laitoksestamme. Viimeistään tässä Örnätjoen sillalla me saamme sinut kiinni, ja uitamme sinut tuolla joessa. Laitoksessamme sinulle opetetaan käytöstapoja ja sinut opetetaan ottamaan muut ihmiset huomioon. Sinut opetetaan ymmärtämään, että sinä et ole tämän maailman napa. Se opetetaan sinulle joko hyvällä tai pahalla. Valinta on täysin sinusta kiinni. Samalla voit käydä peruskoulusi loppuun.

Nämä neljä miestä katsoivat häntä täysin rauhallisesti, jopa hymyillen. Heissä ei ollut mitään sellaista kuin koulukuraattorissa. Kiusaaja tunsi, että jotain pyrki turahtamaan housuun. Nämä miehet eivät olleet häntä heikompia. He eivät olleet kiusattavia. He eivät olleet myöskään sellaisia virkamiehiä, jotka säikähtäisivät huutamista ja uhoamista.

Kiusaaja kysyi:

- Te otitte mun älypuhelimen. Kai minä sentään sen itselleni saan?

Yksi miehistä vastasi:

- No, katotaan kolmen kuukauden kuluttua. Ne sun youtube-videot on muuten lähetetty poliisille. Saattaa olla, että sijoituspaikkasi siirtyy Huitsinnevadan Kasvatuslaitoksesta Keravalle. Itsehän tätä pyysit. 

Kiusaaja ymmärsi, että ensimmäistä kertaa elämässään hän oli ehjän edessä. Kukaan ei auttaisi. Hän joutuisi vastaamaan tekemisistään.

*

Lukijalle: nykyisin harvoin puutun omaan työhöni. Nyt ajattelin tehdä niin. Ensimmäinen tarina on tosi. Se on tosi hyvin monen nuoren kohdalla. Toinen tarina on täysin kuviteltu. Sellainen olisi nykyisin täysin mahdoton. Meillä ei ole siihen valtuuksia.

Kysymys: kumpi tarina lukijan mielestä olisi oikeudenmukaisempi?