TUTKIJAPROFESSORI JA EPÄILYKSEN PIRU

Elettiin syyskuuta 2035 Oronossa, Mainen osavaltiossa Yhdysvalloissa. Syksyinen päivä oli vielä kirkas ja lämmin ja erään katukahvion viihtyisellä terassilla istui 48-vuotias mies, joka oli tilannut café au laitin ja croissantin ja nautti niitä hissukseen katsellen samalla rauhallisella kadulla kulkevia ihmisiä. Mies oli nimeltään Leevi O. Piimäläinen ja hän oli tyytyväinen elämäänsä. Miksei olisi, sillä hän oli ollut täällä Oronossa,  jossa sijaitsi Mainen osavaltion yliopisto tutkijaprofessorin vakanssilla jo viimeiset kuusi vuotta. Hänen elintasonsa oli taattu ja hän eli rauhallisessa ympäristössä, jossa häntä ei kukaan uhannut.

Alun perin Piimäläinen oli suorittanut yliopisto-opiskelunsa vanhassa kotimaassaan Suomessa ja hän oli siellä valmistunut tohtoriksi sekä selitteläätiöstä että soveltavasta spedestetiikasta (in english: some political science and shit, you man) sekä spesifioidun spekulatiivisesta käsitehässimisestä (in english: fucking things up real bad academically and explaining it otherwise) ja täällä Mainen yliopistossa hän nautti suurta arvostusta ja mainetta, sillä vanhassa kotimaassaan hänet tunnettiin aktiivisena yliopistomiehenä, humanistina, ihmisoikeustaistelijana, monikultturismin ja rajoittamattoman maahanmuuton kannattajana sekä rasismin ja äärioikeiston väsymättömänä vastustajana ja täällä amerikkalaisessa yhteiskuntatieteellisissä yliopistopiireissä sellainen maine teki miehestä melkein uuden Che Guevaran.

Pääosin tutkijaprofessori Leevi O. Piimäläinen saattoi keskittyä tutkimustyöhönsä, toisin sanoen hän saattoi kirjoittaa ja julkaista ihan mitä lystäsi, mutta ajoittain hän myös luennoi. Tämä johtui tosin pääosin siitä, että hän katsasteli luennoillaan uusia pää vasemmistohumanismia täynnä olevia yliopistopimuja, ja sitä kautta hän oli päässyt nauttimaan amerikkalaisesta sisäfileestä kaikissa roduissa ja väreissä. Ja voi että Piimäläinen nauttikin. Miksei nauttisi, hän kun oli naimaton. Hän tiesi, ettei hänestä edes olisi perheelliseksi, sillä hän tunnusti itselleen, ettei pystyisi koskaan sitoutumaan mihinkään muuhun kuin itseensä, omaan tahtoonsa ja omiin tarpeisiinsa. Ja hän oli löytänyt tietyn lokeron yhteiskunnallisen tutkimuksen ekologisessa systeemissä joka mahdollisti sen kaiken. Totuuden kanssahan sillä ei ollut mitään tekemistä, mutta Piimäläistä se ei ollut koskaan haitannut.

Sillä tutkijaprofessori Leevi O., niin kuin hänet täällä Mainen yliopistossa tunnettiin ei ollut varsinaisesti humanisti eikä mitään muutakaan, mistä hänen julkinen maineensa oli rakentunut. Hän oli häikäilemätön opportunisti, joka nautti täällä Yhdysvalloissa sen työn hedelmiä, mitä hän oli tehnyt aikanaan synnyinmaassaan Suomessa. Henkilökohtaisesti Piimäläinen ajatteli, että hänen edustamansa ns. ideologiseen viitekehykseen kuuluvat ihmiset saattoi luokitella kolmeen osaan.

Ensimmäinen osa oli se porukka, joita saattoi hyvin perustellusti sanoa hyödyllisiksi idiooteiksi. He aivan vilpittömästi uskoivat, että joka ainoa Suomeen saapunut, kymmenen turvallisen valtion läpi kulkenut maahantulija oli oikeasti välittömässä vaarassa ja vain turvapaikka ja jatkuva asumis- ja elatusoikeus Suomessa saattoi pelastaa heidät. Nämä ihmiset olivat tietyllä lailla lapsenuskoisia sinisilmäisiä typeryksiä joitten ei koskaan kannattaisi ostaa käytettyä autoa ilman fiksumman apua, sillä he uskoivat, että kun he ovat rehellisiä, niin tokihan tuo autoa myyvä joppari samoin kuin hätäänsä huutava Abdulkin oli rehellinen. Abdul oli vangittu, häntä oli kidutettu, hän oli kotimaassaan jatkuvassa kuolemanvaarassa, hänen perheensä oli tapettu ja todiste sille oli se, että Abdul sanoi niin. Ei siihen muuta tarvittu ja jo sen epäileminen oli rasismia ja todiste epäilijän epäinhimillisyydestä. Ei vaikka Abdul sitten alkoi hankkia kuulusteluissa tapettua hyvinkin hengissä olevaa perhettään Suomeen suomalaisten elätettäväksi.

Sitten oli se toinen porukka, mihin hän oli Suomessa niin hyvin tutustunut. Se ei sinänsä täysin uskonut siihen, mitä saarnasi, mutta sille oli pääasia se, että Suomeen tulisi mahdollisimman paljon etnisesti edistyksellisiä ihmisiä ja perusteena oli se, että he tiesivät sen vituttavan ankarasti kansallismielisiä suomalaisia. Ja mitä enemmän kansallismielisiä suomalaisia vitutti, sen paremmalta heistä tuntui, koska sillä tavoin he saattoivat pönkittää omaa egoaan. Heillä ei ollut varsinaisesti kykyä luoda tai rakentaa mitään uutta, joten ainoastaan omaa kansakuntaansa halventamalla ja sen rakenteita hävittämällä he saattoivat ajatella olevansa jotakin. Ja 2000-luvun suomalainen yhteiskunta oli heille suoranainen ihmemaa, joka tarjosi heille niin uran, arvostuksen kuin julkisuudenkin.

Piimäläinen oli pitkän yliopistollisen uransa, tai no, menestyksekkään mutta hyvin palkitun näennäisuransa aikana havainnut, että tällaisia ihmisiä oli valtavasti nimenomaan demokraattisissa länsimaissa ja hän oli tuuminut, että jos hän olisi oikea yhteiskunnallinen tutkija eikä pelkkä opportunisti, hän paneutuisi tähän asiaan. Mikä tekee oman kansan, oman valtion ja oman historian mitätöimisestä arvon sinänsä ja jopa mahdollisuuden menestyksekkääseen uraan? Tarvitseeko valtio muutaman kymmenen vuoden välein käytävän sodan pysyäkseen järjissään? Voiko hyvinvointia ja rauhallista, toimivaa yhteiskuntaa olla liikaa? Tuottaako se automaattisesti yksilöitä, jotka elävät yhteiskunnan varoilla, mutta jotka siitä huolimatta alkavat nakertaa sen perusteita pelkästään tunteakseen itsensä paremmaksi kuin muut? Paremmaksi kuin ne ihmiset, jotka heidät tosiasiassa elättivät?

Mutta eihän Leevi O. Piimäläinen sellaista tutkimusta tekisi. Sillä hän kuului siihen kolmanteen porukkaan ja tunnusti sen itsekin. Ainakin itselleen, joskaan ei kenellekään muulle. Hän oli raaka ja häikäilemätön opportunisti. Hän oli jo nuoresta saakka halunnut arvostusta, julkisuutta ja turvattua elantoa. Hän halusi olla Nimi. Mutta hän oli ymmärtänyt, että hänen henkilökohtaiset ominaisuutensa eivät siihen riittäisi. Ainoa hänen etunsa oli hänen hyvä ulkolukumuistinsa ja nuorena miehenä 2000-luvun alussa hän havaitsi mihin suuntaan Suomi oli kääntymässä. Havainnon tehtyään hänen suuntansa oli selvä. Ylioppilaaksi kirjoitettuaan hän meni yliopiston yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan ja opetteli ulkoa kaiken, mitä tarvitsi. Itse asiassa se oli varsin helppoa. Hyvän muistin omaavana, mutta älyllisesti laiskana miehenä hänen oli helppo valita tiensä.

Hän valmistui tohtoriksi vuonna 2016. Hän oli jo graduvaiheessaan ymmärtänyt, että päästäkseen television ajankohtaisohjelmien puhuvaksi pääksi hänen piti heittää vielä hieman överimmäksi kuin muut päivystävät dosentit ennen häntä. Niinpä hän teki tohtorinväitöskirjansa siitä aiheesta, että tavallisten suomalaisten islamilaista maahanmuuttoa kohtaan esittämä vastenmielisyys johtui siitä, että suomalainen kansanluonne haluaa tietyn ajoin kansanmurhia, ja nykyinen maahanmuuttovastaisuus pohjautuu siihen alitajuiseen häpeään, etteivät suomalaiset olleet päässeet teurastamaan juutalaisia kuolemanleireillä toisen maailmansodan aikana. Siksi niin sanotut maahanmuuttokriittiset ottivat maahan saapuneet islamilaiset vihansa kohteeksi, vaikka tosiasiassa heidän alitajuntansa kaipasi sitä natsistista ja juutalaisvastaista Suomea, jota ei koskaan ollut.

Piimäläinen tiesi väitöskirjansa olevan silkkaa paskaa alunperinkin ja hänen oli ollut vaikea pitää pokkaansa väitöstilaisuudessaan, mutta väitöstilaisuuden kriittisissä vaiheissa pallejaan puristeltuaan hän pääsi läpi liehuvin lipuin niin kuin arvelikin ja media kirjoitti hänestä äärimmäisen innokkaasti vaietun myytin paljastajana. ”Kansa, joka halusi oman Auschwitzinsa, muttei saanut,  joka on etsinyt sitä aina sen jälkeen ja etsii sitä nyt islamilaisista maahanmuttajista”. Tokihan Piimäläinen tiesi väitöskirjansa olevan täyttä tuubaa ja ymmärsi, että kovien tieteitten alueella se oltaisiin mielletty ylimittaiseksi ja kaikin puolin naurettavaksi mielipidekirjoitukseksi. Mutta Piimäläinenpä ei ollutkaan valinnut itselleen alakseen kovia tieteitä joten  aina vain uutta suomalaisiin kohdistuvaa häväistysmateriaalia etsivä media teki hänestä sankarin ja hahmon, jonka naama näkyi jokaisessa julkaisussa.

Piimäläinen ei mieltänyt tehneensä mitään väärin. Koska hän oli syntynyt ilman minkäänlaista moraalista selkärankaa hän ajatteli itsensä vain kauppamieheksi, joka möi haluttua tuotetta ja saaneensa siitä ansaitsemansa palkkion. Niin julkisuudessa kuin turvatussa taloudessaan. Piimäläisellä kävi myös mieletön tuuri siinä, että iankaikkisesta iankaikkiseen jatkuvan Yleisradion Uutisvuoto-ohjelman toinen vakiohahmo Jari Tervo ampui itsensä vuonna 2017. Tervo oli jättänyt jälkeensä vain sekavan lapun, jossa hän kirjoitti jotain pirusta, epäilyksestä ja häpeästä.

Piimäläisestä tuli nopeasti Tervon korvaaja, ja hän nautti asemastaan valtakunnan televisioälykkönä, jonka ei tarvinnut muuta kuin nauraa omille vitseilleen, jotka nekin olivat käsikirjoittajan tekemiä. Mutta hänestä tuli suuri mielipidevaikuttaja, ja hänen seuraava väitöskirjansa muokkasi Suomen aivan uuteen uskoon. Hänen väitöskirjassaan esitettiin- ja halukkaan yleisön mielestä myös todistetiin – se tilanne, että akateemista koulutusta vailla olevat ihmiset ovat alttiita autoritäärisille aatteille, ja sen vuoksi heillä oleva äänioikeus on uhka todelliselle demokratialle.

Piimäläisen väitöskirja otti vuonna 2019 valitussa eduskunnassa tulta alleen. Silloin edellisen hallituksen törppöilyistä suurimman vastuun kantaneet perussuomalaiset olivat kärsineet murskatappion. Tämä johtui lähinnä siitä, että hyvin moni ihminen oli tympiintynyt ja äänestysprosentti jäi neljäänkymmeneenkahteen. Punavihreä eduskunta päätti käyttää Piimäläisen metodeja ja muutti eduskunnan 5/6-enemmistöllä yleishallintovirastoksi, jonka vastuulliset, kansanedustajat korvaavat virkahenkilöt takaisivat demokratian toteutumisen ilman demokratiaa vastustavien kansalaisten epädemokraattista toimintaa. Tämän kehityksen aikana Suomeen saapui joka vuosi 100.000 etnisesti edistyksellistä maahanmuuttajaa kansalaisten elätettäväksi, joten Piimäläisen mainostama etninen diversiteetti toteutui ainakin Piimäläistä teoreettisesti miellyttävällä tavalla. Tai ei Piimäläinen ollut varma siitä miellyttikö se häntä, mutta ainakin hän oli tapetilla ja jopa naistenlehtien kannessa ja julkisuudesta hän nautti täysin rinnoin. Hänhän asui itse Töölössä, eikä hänen tarvinnut etnisestä diversiteetistä juurikaan nauttia.

Luonnollisesti Piimäläinenkin valittiin yliopistollisten ansioittensa perusteella yhdeksi yleishallintoviraston päättäväksi virkamieheksi ja työssään hän otti kohteekseen seuraavan inhokkinsa eli puolustusvoimat. Tai oikeastaan ei hän varsinaisesti puolustusvoimia inhonnut, eihän hän siviilipalvelusmiehenä ollut koskaan ollut koko organisaation kanssa missään tekemisissä. Mutta hyvänä huorana hän pyrki siihen, mihin hän ajatteli kuviteltujen asiakkaittensa hänen pyrkivän, joten hän julkaisi yleishallintoviraston virkamiehenä tutkimuksen (joka tosiasiassa oli pelkkä pamfletti, mutta vuoden 2022 Suomessa se riitti aivan hyvin) jossa väitti, että asevelvollisuusarmeija on vain järjestelmä, joka kouluttaa potentiaalisia kansallismielisiä rasistisia terroristeja ja sen vuoksi järjestelmä on lakkautettava ja korvattava sisäisen järjestyksen takaamiseen keskittyneellä ja poliittisesti luotettavalla ammattiarmeijalla, jonka vahvuudeksi riittää 10.000 miestä. Piimäläisen mielestä uhka Suomeen kohdistui sisältä eikä ulkoa ja hänen tutkimuksensa otettiin yleishallintovirastossa vakavasti.

Niinpä vuonna 2023 eduskunnan korvannut yleishallintovirasto toimi niin kuin Piimäläinen oli esittänyt ja lakkautti asevelvollisuusarmeijan. Ammattisotilaita uudelleen määritettyyn tehtävään oli tosin hieman vaikeaa saada, mutta avuksi tulivat maahanmuuttajat, jotka muodostivat puolet uuden ammattiarmeijan vahvuudesta. Toinen puoli oli etnisiä kantasuomalaisia ja kantasuomalaisten ja maahanmuuttajien välit ammattiarmeijassa olivat varsin huonot, joten maahanmuuttajasotilaat sijoitettiin Santahaminaan ja kantasuomalaiset Niinisaloon. Itse asiassa molemmissa varuskunnissa sotilaat pysyivät lähinnä oleskelemassa, sillä niin koulutus- kuin kalustohankintamäärärahat nollattiin vuonna 2024. Armeijalle ei maksettu enää kuin palkkakustannukset. Yleishallintovirasto ajatteli, että sillä oli tärkempääkin tekemistä, joten se keskittyi etnisen diversiteetin lisäämiseen ja käytti resurssinsa siihen. Suomen turvallisuus taattiin hallinnollisella päätöksellä jossa todettiin, että Suomea ei uhkaa mikään.

Piimäläinen nautti suosiostaan muutamia vuosia ja eli rauhassa, ja miksei olisi elänyt, sillä hän asui Helsingin Töölössä, joka kuului vartioituihin alueisiin. Olihan hän toki tietoinen siitä, että vartioitujen alueitten ulkopuolinen Suomi alkoi olla joko anarkian partaalla tai sitten täydessä anarkiassa ja keskimääräinen elintaso oli laskenut vuoden 1959 tasolle. Sinänsä tavallisen suomalaisen arki ei Piimäläistä kiinnostanut, mutta hän ymmärsi, että levottomuudet saattaisivat levitä Helsingin tähän asti rauhallisille alueille. Olihan hän toki ymmärtänyt, että hyvinvointivaltio Suomi oli vuoteen 2028 mennessä muuttumassa niin sanotuksi ei-toimivaksi valtioksi, joten hänen oli aika lähteä pois. Eihän hänellä muuta isänmaata ollut kuin hän itse ja hänen omat halunsa ja tarpeensa.

Hän laittoi lonkerot vetämään ja vastaus löytyi Yhdysvalloista, jota hän oli uraansa edistävässä epistolassa niin monta kertaa verisesti syyttänyt. Toinen tarjous tuli Kalifornian yliopistosta Los Angelesista ja toinen Mainen yliopistosta Oronosta. Kalifornian yliopisto olisi ollut urakehityksen kannalta kieltämättä parempi, mutta asuessaan Los Angelesissa hän olisi joutunut olemaan aivan liian paljon tekemisissä sen etnisen diversiteetin kanssa, jota hän niin mielellään saarnasi teoriassa, muttei halunnut joutua kohtaamaan käytännössä. Siksi Mainen yliopisto oli hänelle selkeä valinta.

Hän lopetti työnsä yleishallintovirastossa vuonna 2029 siirtyen Mainen yliopistoon ja voi sanoa, että hän ehti pois Suomesta viimeisellä hetkellä. Sillä Suomessa syttyi vuonna 2030 lopultakin se pitkään odotettu sisällissota. Tosin sitä ei voinut sanoa perinteiseksi sisällissodaksi, vaan yleiseksi avohärdelliksi, jossa tappelivat keskenään niin suomalaiset kapinalliset suojelukaartilaiset, suojelukaartia tukevat puolustusvoimien ja poliisin kantasuomalaiset yksiköt, puolustusvoimien ja poliisin maahanmuuttajista koostuvien yksiköiden monikulttuurista hallitusta puolustavat yksiköt, sunnilaiset muslimiyksiköt jotka taistelivat kaikkia suomalaisia ja shiilalaisia vastaan, shiialaiset yksiköt, jotka taistelivat kaikkia suomalaisia ja sunneja vastaan, afrikkalaiset organisoituneet rikollisjärjestöt, aasialaiset organisoituneet rikollisjärjestöt ja hännänhuippuna vielä suomalaiset organisoituneet vihervasemmistolaiset yksiköt, jotka tosin tapettiin viimeiseen mieheen heti avoimien vihollisuuksien alettua kaikkien muitten osapuolten toimesta.

Olihan rähinässä mukana myös aseistautunut feministinen taistelujärjestö, mutta taistelujen alettua se jänisti ja siirtyi Ruotsin puolelle, tehden siinä tosin ratkaisevan virheen, sillä Ruotsi oli vielä astetta pahemmassa anarkian tilassa ja taistelujärjestön kahdeksankymmentäkaksi jäsentä kaapattiin välittömästi Tukholman satamassa ja kuskattiin orjavaimoiksi Jemeniin. Heistä ei kuultu sen perään mitään. Ehkä he löysivät lopultakin sen, mitä etsivät.

Suomen itänaapuri Venäjä, joka oli ollut varsin hissukseen liitettyään Itä-Ukrainan lopullisesti itseensä vuonna 2022 päätti ottaa kypsästä paistista palan pois ja hyökkäsi Suomeen vuonna 2033. Oikeastaan kyseessä ei ollut varsinainen sota, vaan Venäjän joukot yksinkertaisesti miehittivät niin Kymenlaakson kuin Etelä-Karjalan sekä Ahvenanmaan perustellen hyökkäystään anarkian tilassa olevassa Suomesta Pietariin kohdistuvasta uhasta. Koska vuoden 2023 jälkeen ei Suomen puolustusvoimille oltu hankittu mikäänlaista uutta kalustoa ja suomalaiset ja uussuomalaiset olivat keskittyneet lähinnä tappelemaan keskenään, ei edessä ollut sataaviittä kunnian päivää vaan kolme antautumisen päivää. Kaakkois-Suomessa ei ollut venäläisiä vastassa kuin suojelukaartin hajanaisia yksiköitä, jotka vetäytyivät Kymijoen länsipuolelle toivoen, etteivät venäläiset ylitä sitä.

Eivätkä venäläiset ylittäneetkään Kymijokea. Moskovasta ilmoitettiin, että Pietarin turvallisuus on tällä operaatiolla taattu, eikä Venäjällä ole minkäänlaista halua ryhtyä hallinnoimaan totaaliseen kaaokseen joutunutta Suomea. Lisäksi venäläiset ilmoittivat, että niin Kymenlaakson, Etelä-Karjalan kuin Ahvenanmaan asukkaat voivat jäädä asuinsijoilleen, jolloin heille myönnetään automaattisesti Venäjän kansalaisuus. Puolet asukkaista päätti jäädä, todeten että kahdesta pahasta on vaikea valita. Talvisodan henki oli kuollut, ja sen olivat tappaneet suomalaiset oikeauskoiset, jotka avasivat Pandoran lippaan vuonna 2015.

Mainen yliopiston tutkijaprofessori Leevi O. Piimäläinen hörsi annostaan katukahvilassa. Häntä ei kiinnostanut mitä Suomessa tapahtui. Hän oli jo unohtanut Suomen. Ei se häntä kiinnostanut. Hän mielsi itsensä maailmankansalaiseksi. Oikeastaan hänen isänmaansa oli hänen itsensä lisäksi vain hänen työnsä. Hän haistoi sen, mihin tiedostavat ihmiset halusivat mielipiteitä muokattavan ja hän muokkasi niitä sen mukaan. Siinä maassa joka sitä milloinkin tarvitsee ja joka palkitsee hänet siitä parhaiten ja jos tarvetta on muualla enemmän ja se tarve hyödyttää häntä enemmän, niin silloin hän luonnollisesti siirtyy uuteen maahan. Maa, valtio ja kansa, nehän ovat vain kaikki sosiaalisia konstruktioita. Niillä ei ole merkitystä ja niitä voidaan muokata tarvittavan halun mukaan ja sitä haluahan määrittelivät niin hän kuin hänen kaltaisensa. Tutkijaprofessori Piimäläinen ajatteli niin itsestään kuin monista hänen kaltaisistaan, että tavallaan he olivat kuin heinäsirkat, jotka…

…hetkinen… mitä hän oikein ajatteli… heinäsirkat… ja mitä tässä kahvilassa tapahtuu?

Ihmiset näyttivät pysähtyneen. Kukaan ei liikkunut. Mutta hänen pöytäänsä kohti tuli tarjoilija. Hänellä oli omituisen kiiluvat silmät. Tarjoilija laittoi pöytään lasin ja pullon. Sitten hän otti pullon käteensä, kopsautti sen pohjaa kyynärpäätänsä vasten, niin että pullo päästi sihahtavan äänen, jonka hän muisti jostain kaukaisuudesta. Sitten tarjoilija kaatoi lasin täyteen ja sanoi:

- Tämä on noilta herrasmiehiltä tuosta naapuripöydästä.

Piimäläinen katsoi vuoronperään noita hänelle tuntemattomia varsin omituisen näköisiä herrasmiehiä ja vuoronperään pulloa. Sehän oli helvetti soikoon suomalaista Koskenkorvaa. Mistä ihmeestä sitä on tänne Maineen saakka tullut? Koskenkorvan mukana tarjoilija antoi lapun, jossa luki: ”Terveiset vanhasta kotimaastasi kolmelta uudelta ystävältäsi.” Ketä nuo häiskät olivat?

Asia selvisi Piimäläiselle nopeasti. Hänen pöytäänsä ilmestyivät nuo naapuripöydän hahmot. Ilmestyivät. Eivät kävelleet. Ne vain jotenkin aineellistuivat hänen pöytäänsä. Muu kahvila, niin kuin katu sen ympärillä oli liikkumatta. Aika oli pysähtynyt. Hahmot istuivat Piimäläisen pöytään. Kaksi niistä oli sarvipäisiä kiiluvasilmäisiä hirviöitä ja kolmas sellainen usvamainen muodoton hahmo. Toinen kiiluvasilmäisistä hahmoista sanoi.

- Morjens vaan sulle Piimäläinen. Sinä sanoit äsken ajattelemassasi heinäsirkkavertauksessasi, joskin ehkä tahattomassa sellaisessa taikasanan. Ja sillä taikasanalla sinä sait meistä kolmesta uudet parhaat kaverisi.

- Mi… mi… mitä helvettiä?

- No helvettiäpä justiin. Minä olen Epäilyksen Piru. Ja tuo samannäköinen kollegani vieressäni on Katumuksen Piru. Me tulemme olemaan kanssasi jatkossa aina läsnä. Me emme jätä sinua enää koskaan yksin. Sinä itse pyysit meidät seuraksesi. Tai no, ehkä et sinä itse, mutta se pieni ihmisyyden ripe, mikä sinussa on jäljellä. Tiedätkös, tutkijaprofessori Piimäläinen, kun sinä pidät jatkossa luentoa siellä yliopistolla, niin me olemme siellä mukana. Oppilaitten joukossa. He eivät näe meitä, mutta sinä näet.

Katumuksen Piru jatkoi:

- Kun sinä poimit taas uuden vasemmistohumanistipimun sänkyysi, niin me irvistelemme siinä sänkysi vieressä ja pilaamme sessiosi. Sinulla ei ota enää eteen, kun sinä näet meidät siinä irvistelemässä. Kun sinä ajat autoa, me katsomme sinua taustapeilistä. Kun sinä katsot televisiouutisia, kuulet uutistenlukijan äänen, mutta näet meidän kasvomme.

Usvamainen muodoton hahmo puhui puolestaan:

- Ja kun saat tarpeeksesi ja mieleesi tulee sanat anteeksipyyntö ja sovitus, niin silloin minä astun peliin. Niin muuten, nimeni on Omatunto. Tiedän, että olen sinulle varsin vieras, joten on kohteliasta esittäytyä. Ja minun kauttani sinulla on mahdollisuus sovitukseen. Joskaan ei ehkä pelastukseen. Sinä olet ylittänyt sen kynnyksen.

Piimäläinen katseli Omatuntoa ihmetellen.

- Sovitukseen? Mihin sovitukseen? Tai no tiedänhän minä mitä te takaa ajatte, mutta kuinka minä sen teen? Ammun itseni? Menen takaisin Suomeen ja annan vihaisten suomalaisten ampua itseni? En minä siihen valmis ole.

Omatunto leijaili Piimäläisen edessä. Piimäläinen oli aistivansa sen hahmottomassa naamassa ilkeän hymyn. Omatunto jatkoi:

- Ampua itsesi? Ammuttaa itsesi? No eihän toki. Me haluamme, että sinä rupeat ryyppäämään. Oikein kunnolla. Sinä juot itsesi pois tutkijaprofessorin virastasi. Sinä juot itsesi ulos kaikista muistakin töistä. Sinä juot itsesi ulos kaikista amerikkalaisen yhteiskunnan turvaverkoista. Ai niin, mutta eihän täällä edes ole niitä. Siinä Suomessa, mikä ei ole merkinnyt sinulle koskaan mitään ne turvaverkot olivat. Silloin aikanaan. Kunnes sinä hävitit ne ja pyydystit niihin verkkoihin aivan toisia ihmisiä jotka sitten tuhosivatkin ne. Sinä sovitat tekosi sillä, että juot itsesi sillan alle persaukiseksi, likaiseksi ja täiseksi ihmisraunioksi joka joutuu aikanaan jonkun narkkineekerin puukottamaksi ja heittää henkensä pelkkänä ongelmajätteenä, mitä sinä olet ollut koko ikäsi. Silloin sinä olet hyvittänyt tekosi. Ja usko huviksesi, kyllä sinä sen teet. Nuo kaksi sarvipäistä kollegaani pitää siitä huolen. Me häivymme hetkeksi, mutta palaamme takaisin pian, voi niin pian.

Hahmot katosivat. Ihmiset katukahvilassa alkoivat jälleen liikkua. Mutta pullo ja lasi olivat vieläkin Piimäläisen edessä. Piimäläinen veti täyden kossulasin naamariinsa ykkösellä ja totesi, että tälle taisi olla tarvetta. Sinne siltojen alle saakka.

Tutkijaprofessori oli aloittamassa pitkän sovitusmatkansa.