tiistai 29. joulukuuta 2015

TALVINEN TANSSI YLI HAUTOJEN

Elettiin jouluaattoa erään suurehkon suomalaisen kaupungin hautausmaalla. Muuan mies yritti sytyttää hautakynttilöitä sytkärillään varsin huonolla menestyksellä ja manasi hiljakseen, kun ei tullut älyttyä ottaa mukaan tilanteeseen sopivampia tulivehkeitä. Naapurihaudalla kynttilät syttymään saaneen perheen isä vinkkasi miehelle ja heitti hänelle askin tulitikkuja. Mies koppasi askin ilmasta ja kiitti nopeasti, tosin ajatellen itsekseen että mikähän hyypiö se tuokin oli ja millä oikeudella hän tarjotun avun myötä esitti sytkäripelissä kynttilöitten kanssa rämpinyttä miestä fiksumpaa ja kätevämpää.

Mies oli nimittäin varsin tarkka arvostaan ja egostaan. Hän oli kyseisen kaupungin lehden nuori ja innokas toimittaja joka rakasti ääntänsä ja naamaansa enemmän kuin mitään muuta ja tähtäsi paljon korkeammalle kuin mitä tämä kaupunki saattoi tarjota. Hänet tunnettiin tiedostavana  ja asialleen omistautuneena toimittajana, miehenä joka oli ottanut suvaitsevaisuuden julkiseksi ohjenuorakseen ja joka oli tunnettu ansioituneena äärioikeistolaisten metsästäjänä ja suomalaisten perinteisten arvojen kärkkäänä ja armottomana kyseenalaistajana. Kuvainraastajana jotkut häntä pitivät ja kieltämättä se oli tottakin, eikä mies sitä millään muotoa kieltänytkään. Kuvia raastamalla ja perinteitä halveksumalla hän oli saanut mainetta ja ne piirit, joissa hän liikkui ja jotka hänelle jotain merkitsivät pitivät mainetta synonyyminä pätevyydelle ja oikeassa olemiselle. Mies oli jo aikaa sitten oppinut, että älyllisyys tarkoitti nykyisin pelkkää fraasien toistamista. Se, joka ne aggressiivisimmin ja useimmin toisti oli tämän viiteryhmän älyllisen kukkulan kuningas ja hänellehän se sopi.

Toistokukkulan kuninkaana hän oli saanut – nousevana tähtenä – itselleen sertifikoidun määrittelijän aseman. Jos hän määritteli jonkun tahon tai ihmisen äärioikeistolaiseksi, se oli äärioikeistolainen. Jos hän määritteli jonkun monelle ihmiselle tärkeän perinteen vanhentuneeksi ja naurettavaksi, se oli vanhentunut ja naurettava. Ja kun hän totesi, että jatkuva sotaveteraanien glorifioiminen oli keinotekoista militarismin ylläpitämistä joka esti Suomea kehittymästä aidon suvaitsevaiseksi ja monikulttuuriseksi maaksi, niin se todellakin oli silloin sitä. Perusteluja ei tarvittu. Väite itsessään riitti.

Ja miksi hän ei olisi määritellyt näin? Se oli helppo ja yleisesti hyväksytty tapa ilmoittaa itsensä kansakunnan ylimpään älymystöön ja se takasi tien huipulle. Aina Yleisradion puhuvaksi pääksi. Ehkä ylemmäksikin. Mies itse ajatteli, että hänellä ei ollut isänmaata, eikä mitään, mille tuntea uskollisuutta ja mille olla velkaa. Hänen isänmaansa oli tiedostavan toimittajan työ, ja sekin oli vain tietty julkinen heijastus hänen kyltymättömän nälkäisestä egostaan joka vaati jatkuvasti uutta hyväksymisen ruokaa itselleen. Todistaakseen, että hän oli oikeasti olemassa.

Sen vuoksi häntä ei olisi pahemmin huvittanut hytistä tällä typerällä hautausmaallakaan. Hittojako niille aikaa sitten kuolleille tulia sytyttelemään? Lahosivathan ne itsekseen ilmankin. Mieluummin hän olisi ollut kotonaan, litkinyt punkkua ja vaikkapa selaillut facebookia joko laskeakseen saamiensa peukkujen määrän tai ehkä etsimässä sieltä jotain uutta äärioikeistolaista sensaatiota jonka hän saattoi paljastaa, tuoda julki ja lisätä siten gloriaa omissa piireissään. Mutta hänen vaimonsa – suvaitseva ja tiedostava ihminen toki sinänsä hänkin – oli kuitenkin halunnut tätä. Hän oli kuitenkin astetta miestään sentimentaalisempi joten tällaiset turhat perinteet meinasivat hänelle enemmän. No, vaimon sukulaisillehan tässä niitä kynttilöitä sytyteltiin, joten kaipa tämä tulisi kestää. Muuten saattaisi olla makuuhuoneen puolella viileämpää.

Viimein mies sai suhrattua kynttilän sydämiin sen verran tulta, että sydän jaksoi ruokkia itseään sulavalla steariinilla. Täysin turhaa, totesi mies itsekseen mutta vietti silti vaimonsa kanssa hiljaisen hetken katsoen kynttilän liekkiä.

Tajuten samalla, että siinä liekissä oli jotain outoa.

Liekki ei lepattanut. Aivan kuin hän olisi katsonut valokuvaa palavasta kynttilästä. Hän sulki silmänsä ja puisteli päätään, mutta näkymä pysyi samanlaisena. Kun hän katsoi ympärilleen, sama ilmiö näkyi joka puolella. Valokuvia palavasta tulesta. Ihmeissään olevia ihmisiä. Aivan kuin aika olisi pysähtynyt. Hän katsoi ylöspäin ja näki kahden variksen pysyvän paikallaan ilmassa heidän yläpuolellaan. Niin kuin nekin oltaisiin vangittu valokuvaan. Seuraavaksi mies tunsi jotain, jota ei oikein oikein osannut sanoilla hahmottaa mutta tunsi sen ympärillään olevana paineena, joka sai verenkierron jyskyttämään korvissa. Jyskytys muuttui maailman täyttäväksi sykkiväksi ääneksi ja mies huomasi löytäneensä sanan, jota oli etsinyt. Odotus. Jotain oli tulossa. Jotain, jota hän ei haluaisi nähdä. Vai oliko pelkkä tuntemattoman odotus pelottavampaa kuin mikään muu?

Sitten mies huomasi, mitä hän oli odottanut, vaikkei halunnutkaan. Hangen alta haudoista alkoi kohota tummia hahmoja. Hitaasti, hangen pintaa rikkomatta. Kärsivällisesti ja kiirettä pitämättä seisomaan nousten ja lopulta paljastaen kasvonsa. Mutta helvetti… ovatko nuo… nuohan ovat vainajia. Olenko minä joutunut keskelle jotain zombieleffaa? Näenkö minä unta? Lopulta hän tajusi olevansa todellakin hereillä, sai suunsa aukaistua ja huusi vaimolleen:

- Jumalauta, nyt häivytään täältä! Autolle ja äkkiä!

Hän huusi tämän, vain huomatakseen sen minkä monet muutkin ihmiset hautausmaalla. Että ei siitä häipymisestä tainnut tullakaan mitään. Koska jalat eivät liikkuneet. Ne olivat kuin pultattuja maahan. Mies katsoi sekä katkerasti että kateellisen kauhuissaan, että osalla ihmisistä ne toimivat ja he alkoivat poistua paikalta, tosin miehen mielestä omituisen rauhallisesti kävellen ja heidän poistumistaan katsellessa miehen päähän tuli taas jostain, hänelle vieraasta suunnasta sana. Kaksikin sanaa. Vapautus – Pelastus. Eikä se koskisi häntä. Kun vapautuksen ja pelastuksen kokeneet ihmiset olivat kadonneet, haudoista nousseet hahmot kääntyivät katsomaan jäljelle jääneitä ihmisiä välinpitämättömällä ilmeellä. Ne eivät olleet sellaisia, mitä kauhuelokuvat esittivät. Ei rääsyjä, ei pääkalloja eikä mädäntynyttä lihaa. Miesvainajilla oli siistit tummat puvut. Joitain sotilaspukujakin näkyi. Naisilla oli kauniit iltapuvut. Mutta kasvot olivat kaikilla kuolleen kalpeat, verettömät ja ilmeettömät ja hahmojen silmissä hehkui pelottava kylmä hohde.

Vainajat eivät välittäneet ihmisistä, vaan alkoivat kulkea kohti hieman edessäpäin olevaa metsää. Hangen pinta pysyi rikkumattomana heidän jäljiltään. Ääntäkään ei kuulunut. Vainajat kerääntyvät metsikköön ja jäivät paikalleen, aivan kuin odottamaan jotakin. Lopulta paikalle tuli vielä neljä vainajaa. Kuolleitten orkesteri. Yhdellä oli haitari, toisella viulu, kolmannella klarinetti ja neljännellä kontrabasso. Orkesteri alkoi soittaa. Musiikki soi kuuluvasti ja tarkasti, mutta siten kuin se olisi soinut hieman epäkeskolta ja siksi musiikin kuuntelijan korvaan vääristävältä levyltä. Paikalleen jähmettyneiden elävien korviin orkesterin soittama valssi kuulosti pelottavalta. Väärältä. Repivältä. Rienaavalta. Pilkkaavalta. Olemattomalta, joka oli muuttunut olevaksi, ja jota ei oltu koskaan tarkoitettu elävien kuultavaksi. Aivan kuin kyseinen kappale oli aikanaan itsekin kuollut, pahaksi todettu, kielletty, haudattu, unohdettu ja nyt haudasta vielä kerran esille manattu. Manattu, koska mikään maanpäällinen ja elävä ei olisi ollut tarpeeksi pelottavaa tähän näytelmään.

Miespuoliset vainajat kumarsivat, naisvainajat niiasivat, he tarttuivat toisiinsa ja aloittivat tanssin. Vouvaavan ja epävireisen musiikin tahdissa he tanssivat kuin koneet. Täydellisesti. Virheettömästi. Joka ainoa vainajapariskunta. Aivan kuin tätä koreografiaa oltaisiin harjoiteltu jossain kaukaisuudessa ikuisuuden verran. Niin kuin varmaan oltiinkin, tuumasi mies ja huomasi itsessään olevan rakennetun minäkuvan pikkuhiljaa sortuvan tuntemattoman edessä palasiksi kuin korttitalon. Täällä hän ei määrittelisi mitään. Täällä hän ei raastaisi kuvia. Tällä hän oli vain sitä, mitä hän oli julkisen kuvansa ulkopuolella. Vain pelkkä mies, katsottu ja kevyeksi havaittu. Jopa hänen itsensä katsomana, hän tunnusti sen pelkonsa seassa itselleen. Neuvoton mies. Aseeton mies. Ja ennen kaikkea sanaton mies. Hänen ulkoa opituilla sanoilla ei ollutkaan enää mitään merkitystä. Ja mies tajusi, ettei hänellä ollut muuta tarjota kuin sanoja, joitten merkitykselle nuo tanssivat hahmot ilkkuivat. Nuo tanssivat hahmot olivat nyt näytelmän ohjaajia. Mutta mitä ne haluaisivat? Päätyisivätkö hän ja hänen vaimonsa tämän näytelmän lopuksi itsekin ilmeettömin ja verettömin kasvoin tanssimaan tuohon joukkoon, joka liikkui metsän keskellä sirosti ja hankea rikkomatta, mutta jonka suista ei tullut ilmoille hengityksen huurua. Merkkiä elämästä. Tällä hautausmaalla vietettiin kuoleman juhlaa, ja elävät oltiin pakotettu statistiksi ja katsojiksi.

Miehellä ei ollut käsitystä ajasta. Ei siitä kuinka kauan tämä makaaberi näytelmä oli kestänyt. Ikuisuudelta se kuitenkin tuntui. Nyt se näytti olevan kuitenkin loppumassa. Kieroutunut musiikki vaimeni hiljalleen ja loppui lopulta kokonaan. Jäi vain hiljaisuus. Hiljaisuuden keskellä vainajat kumarsivat ja niiasivat vielä kertaalleen. Ja sitten ne alkoivat kulkea kohti eläviä. Mies- ja naispuolinen vainaja kulki kohti tiedostavaa toimittajaa ja hänen vaimoaan. Ne pysähtyivät heidän eteensä ja katsoivat heitä ilmeellä, josta ei voinut lukea mitään. Toimittaja sai lopulta suunsa aukaistua:

- Mitä… mitä te aiotte tehdä meille?

Miesvainaja katsoi hetken äänettömänä. Sitten hän kallisti hieman päätään ja puhui äänellä, joka kuulosti siltä kuin jostain kaukaa tuleva tuuli olisi antanut voiman hengettömille keuhkoille lausua sanat:

…mekö… emme me tee teille mitään… jos tarkoitat tekemisellä sitä, että riistäisimme elämänne… ei… me annamme teille vain muiston… paljon muistoja… ja ehkä tunteen… uuden tunteen… aidon tunteen… tarpeellisen tunteen… niille, jotka osaavat ottaa sen vastaan…

Vainaja kääntyi hieman ja osoitti metsikköä, jossa oltiin pidetty oudot tanssiaiset:

…tuo metsikkö tuossa… hautausmaa tulee aikanaan leviämään sinne… teidätkin tullaan joskus hautaamaan sinne… me tansimme teidän tulevien hautojenne päällä… ilkkuen… epävireisen musiikin säestämänä… niin kuin te olette tanssineet ilkkuen meidän hautojemme päällä…  jo vuosikymmenet… sinua edeltävä sukupolvi kielsi sen kaiken, minkä me olimme sen eteen tehneet… hirvittävin uhrauksin… mutta ne ymmärsivät jättää sentään koskemattomaksi sen hyvinvoinnin, jonka olimme heitä varten rakentaneet… ymmärsivät pitää sen itsellään…

…mutta sinä… sinä ja sukupolvesi vastenmielisimmät edustajat… joita on niin monta… te haluatte hävittää senkin… jakaa sen kaiken, mitä saavutettiin… jakaa muille… vain siksi, että ne ovat joitain toisia… niille muille, jotka älyävät vaatia… ja niille, jotka eivät itse älyä, te neuvotte ja opetatte ahneudessa… rajattomassa ahneudessa… ja te olette tehneet hulluudestanne itseisarvon… teille tämä maa ei ole muuta kuin kasa paskaa, johon maailman kaikki kärpäset ovat tervetulleet piehtaroimaan… te olette tämän hulluuden ylipappeja… ja tuomitsette hulluiksi ne, jotka yrittävät toimia hulluuttanne vastaan… te ette osaa rakentaa… te ette osaa säilyttää… te ette osaa itse edes hävittää… te osaatte vain aukaista oven hävittäjien ja tuhoajien tulla… ja ylistää heitä kun he tulevat… ehkä sinunkin olisi kuitenkin muistettava jotakin… ja koska et itse ymmärrä, me autamme sinua…

Tämän jälkeen miesvainaja käveli toimittajan läpi. Naisvainaja teki samoin hänen vaimolleen. Se ei kestänyt kuin sekunnin, mutta sen aikana mies ehti kokea ja tuntea tuon kauan aikaa sitten kuolleen miehen elämän. Köyhän lapsuuden. Ankarat sotavuodet, pelon, kauhun, epävarmuuden ja haavoittumisen tuskan. Ankaran jälleenrakennuksen. Ilon siitä, kun ruokaa sai ostaa ilman elintarvikekortteja. Pikkuhiljaa tapahtuvan nousun. Ja sen hinnan, jonka miesvainaja oli aikanaan kropassaan maksanut. Kovan työn uuvuttaman ruumiin, joka ehti onnekseen nähdä menestyksensä. Menestyksen siitä, että oli saanut aikaan seuraavalle sukupolvelle sen hyvinvoinnin, mitä ilman hän itse aikanaan jäi. Mutta vain kohdatakseen seuraavan sukupolven pilkan ja hänen tekojensa kieltämisen. Pilkan, jota seuraava sukupolvi harjoitti valmiista ja yltäkylläisestä ruokapöydästä. Ja lopulta liian aikaisen, kovan työn aikaansaaman kuoleman, viimeisenä mietteenä sen, että oliko tämä sittenkään ollut sen kaiken vaivan arvoista.

Vain sekunti. Joka kesti tiedostavalle toimittajalle ikuisuuden. Sitten kaikki oli ohi. Vainajat olivat kadonneet, niin kuin heitä ei olisi koskaan ollutkaan. Yhtä-äkkiä paikalle oli ilmestynyt uusia ihmisiä. Jotka katsoivat heitä suu auki, suorastaan kauhuissaan. Yksi heistä uskaltautui kysymään:

- Mistä… mistä ihmeestä te siihen ilmestyitte?

Toimittaja ei ymmärtänyt ja kysyi puolestaan:

- Miten niin ilmestyimme? Tehän siihen ilmestyitte. Me olimme laittamassa joulun hautakynttilöitä kun tapahtui jotain omituista…

- Joulun hautakynttilöitä? Mitä ihmettä sinä höpiset? Nythän on uuden vuoden aatto.

Mies katsoi kelloaan. Päivämäärä näytti 31. joulukuuta. Missä he olivat olleet viikon? Mies ja vaimo katsoivat toisiaan, ymmärsivät olla väittämättä vastaan, puhumatta mitään kenellekään ja poistuivat hiljaa autolleen. Auton päälle oli kertynyt viisitoista senttiä lunta. Mitään puhumatta mies käynnisti moottorin, joka viikon pakkasessa seisottuaan päästi kirskuvia vastalauseita, mutta suostui lopulta käynnistymään ja molemmat alkoivat kaivaa autoa paksusta lumesta pois. Sanaakaan ei vaihdettu. Sopivia sanoja ei ollut. Mutta ajatuksia ei voinut pysäyttää. Eikä niitä voinut karkoittaa. Ajaessaan pois hautausmaalta mies mietti sitä kokonaista elämänkokemusta, joka oli syöksähtänyt hänen mielensä läpi elämänsä pisimmän sekunnin aikana. Sitten hän ajatteli omaa elämäänsä ja sitä, minkä pohjalle hän oli sen rakentanut. Hän ymmärsi mitättömyytensä. Hän ymmärsi valheellisuutensa. Hän ymmärsi tekopyhyytensä. Ja hän tunsi sen uuden tunteen, jonka vainaja oli hänelle luvannut tarjota.

Hän tunnisti sille tunteelle nimenkin. Ensimmäistä kertaa elämässään hän tiesi tuntevansa häpeää. Mutta hän tunnusti itselleen pienuutensa. Hänestä ei olisi kasvamaan kokemuksestaan. Hän ei uskaltaisi katsoa itseään peiliin. Hänestä ei tulisi koskaan miestä. Hän olisi jatkossakin tiedostava toimittaja, joka raastaisi kuvia alas. Hänestä ei olisi koskaan muuhun.


Hotellin respasta toivotetaan lukijoille onnellista uutta vuotta 2016. Ja kuluneen vuoden jälkeen niitä toivotuksia todella tarvitaankin. On väärin sanoa, että Suomi menetti järkensä vuonna 2015. Ne ihmiset, jotka asioitten kulkuun voivat vaikuttaa, eli poliittinen ja virkamieseliitti sekä valtamedian edustajat ovat menettäneet järkensä jo paljon aikaisemmin, ja kuluneena vuotena he ovat jatkaneet kollektiivisen hulluutensa tiellä aina kiihtyvää tahtia.

Sen sijaan hyvin suuri osa tavallisista kansalaisista on kuluvan vuoden aikana havahtunut välinpitämättömyydestä maahamme kohdistuvan vaaran täydelliseen ymmärtämiseen. Seuraava vuosi näyttää, suhtautuuko hulluutensa alamäessä oleva eliitti siihen yhtä välinpitämättömästi kuin aikaisemminkin. Joka tapauksessa juuri ne tavalliset kansalaiset, ja vain he joutuvat maksamaan utopian kalliin laskun ensi vuonnakin. Niin rahassa kuin inhimillisessä kärsimyksessä.

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

ANTERO LÄRVÄNEN JA LOPULLINEN RATKAISU

- Hyvää päivää, hyvät kuuntelijat. Täällä Antero Lärvänen Huitsinnevadan paikallisradion ja Huitsinnevadan Paikallisdemokraatin yhteislähetyksestä tällä kertaa täältä Helsingistä, valtionhallinnon korkeista kerroksista, syvistä syövereistä ja karuista kammioista. Paikoista joissa oikeamielistä ja aina tasapuolista viranomaisvaltaa käytetään. Lähetyksessämmehän käsitellään sitä viime aikoina esille tullutta suurta inhimillistä ongelmaa – etten sanoisi murhenäytelmää – että turvapaikkahuilailijoille ei löydy tarpeeksi paljon ja tarpeeksi laadukkaita asuntoja erityisesti pääkaupunkiseudulta ja tämähän on ilman muuta meidän kaikkien suomalaisten mielestä nälkävuosiin verrattava kansallinen katastrofi. Mutta virallinen ja vastuunsa kantava hallintokoneistomme on aikansa fundeerattuaan löytänyt tähänkin ongelmaan toimivan ratkaisun ja siitä kertoo meille Valtion todellisuuden-, asumustilojen-  ja poliittisesti ohjatun unimaailman muokkausviraston saneleva johtaja Lisbeth Lättäpee. Saneleva johtaja Lättäpee, tervetuloa haastatteluumme.

- Kiitokset, Antero ja terveiset kaikille pinnanmaalaisille kuuntelijoille. Meillähän täällä virastotasolla on todellakin huomattu kaksi suurta ongelmaa, eli on käynyt selväksi, ettei turvapaikkahuilailijoille palvelu pelaa niin kuin sen pitäisi ja niin kuin he ovat odottaneet eikä heidän vaatimustensa mukaisia asuntoja ole tarpeeksi tarjolla. Sen lisäksi on käynyt ilmi, että hyvin moni suomalainen, erityisesti suorittavan tason työntekijä on jostain ihmeellisestä syystä suhtautunut hyvin kielteisesti tänne tulleisiin turvapaikkahuilailijoihin. Tälle ristiriidallehan piti ilman muuta tehdä jotain, ja mehän olemme ahkerina virkahenkilöinä myös tehneet.

- Vaan kumpikos se oli virastonne mielestä se suurempi ongelma? Tarpeeksi laadukkaitten asuntojen tarjoaminen turvapaikkahuilailijoille vai suomalaisten nuiva suhtautuminen tähän tarpeeseen?

- Kieltämättä molemmat ovat yhtä suuria, mutta turvapaikkahuilailijoitten asuntotilanteeseen löysimme ratkaisun ensimmäisenä. Sen kautta tosin päästään myöhemmin vaikuttamaan jälkimmäiseenkin ongelmaan.

- Ja mikäs se ratkaisu tarkalleen ottaen on?

- Niin pääkaupunkiseutu kuin Suomi muutenkin on täynnä oikein hyviä ja hyvin varustettuja asumuksia. Niissä on ollut vaan se hienoinen käytännön ongelma, että ne ovat olleet jo valmiiksi kantasuomalaisten asuttamia. Niinpä olemme päättäneet alkaa asuttaa kantasuomalaisia erityisesti heitä varten rakennettuihin asumiskennostoihin, että he voivat luovuttaa omat asuntonsa valmiiksi kalustettuna turvapaikkahuilailijoitten käyttöön.

- Tarkoitatteko näitä japanilaistyyppisiä yksi kertaa kaksi neliömetrin kokoisia hotelliratkaisuja?

- No niitäpä hyvinkin. Kun suomalainen, asuntonsa turvapaikkahuilailijoille luovuttanut henkilö on suorittanut työpäivänsä, hän siirtyy tällaiseen asuntokennoon ja nukkuu siellä seuraavaan työpäivään saakka, jolloin hän lähtee taas tekemään työtään vastuunsa kantavana kansalaisena.

- Tuossa on kyllä sellainen pieni ongelma, että ensinnäkin ihmiset tuskin vapaaehtoisesti luopuvat asunnoistaan ja siks toiseks ihmisellä on kai käsittääkseni jonkunlainen oikeus työn ulkopuoliseenkin elämään, tiedäthän, tällaisiin teidän mielestänne vanhentuneisiin asioihin niin kuin perhe, harrastukset ja sen semmoiset. On vaikea uskoa, että kansalaiset suostuvat tällaiseen.

- Totta kai he suostuvat. Mikseivät suostuisi? Asiastahan on viranomaispäätös. Totta kai viranomaisten määräyksiä noudatetaan. Ja onhan meillä tietysti vielä kannustimena se, että jos he eivät suostu siirtymään kennostoihin, niin heiltä katkaistaan niin sähkö, vesi kuin lämmityskin. Kyllä se kummasti kannustaa asuinpaikan vaihtoon. Eikä kennostoon siirtyminen vie heiltä suinkaan henkilökohtaista elämää millään muotoa. Päinvastoin, se parantaa heidän elämänlaatuaan huomattavasti.

- Ja kuinkas se on mahdollista? Yksi kertaa kaksi neliötä nakotettavana työvuorojen ulkopuolella ei kovin hirveästi tarjoa, eikä sellaisessa sillipurkissa perhekään voi oikein viettää yhdessä niin laatu- kuin luppoaikaakaan.

- Voi, Antero. Heille on tarjolla niin paljon. Ja siinä on apuna virastomme teknisen puolen kehittämä aivoökkötölöhölökötin.

- Aivoökkötölöhölökötin?

- No sepä hyvinkin. Se on sellainen kypärän näköinen laite, joka stimuloi aivoaaltoja. Nukkumiskennoonsa siirtyvä ihminen laittaa sen päähänsä, nukahtaa välittömästi ja sen jälkeen näkee unta, että hän elää täysin normaalia perhe-elämää. Perheenjäsenten henkilökohtaiset ökkötölöhölököttimet ovat tietysti linkitetty toimimaan keskenään, niin että perhe on yhdessä aivan kuin oikeassa reaalitodellisuudessakin. Mutta tässä virtuaalitodellisuudessa työntekijä nauttii vielä tuplasti isompaa palkkaa kuin oikeassa elämässään ja asuntokin on muuttunut velattomaksi. Kaikki on niin lutuisen kaunista ja ihanaa. Kansalaista ruokitaan unisyklinsä aikana suoniruokinnalla ja herättyään hän menee taas suorittamaan työvelvollisuutensa. Lisäksi muuten valtio tarjoaa kansalaiselle ilmaisen työpaikkaruokailun.

- Oletan, että tämä nukkumiskennosto ja aivoökkötölöhölökötin ei koske kaltaisianne tiedostavaan väestönosaan kuuluvia ihmisiä?

- No eihän toki. Täytyyhän valtion ylläpidon kannalta tärkeimmät ihmiset eli selitteläätiön ja sovelletun spedestetiikan ammattilaiset pitää jatkuvasti reaalimaailmassa. Muutenhan rasismin ja kansallismielisyyden leviämistä ei voisi tehokkaasti estää.

- Tämähän on selvääkin selvempää. Ja taisi käydä niin, että tämä suomalainen eläkepommikin tuli sitten kerralla ratkaistua.

- Sehän tässä ihanaa onkin! Nyt kansalainen voi siirtyä 65-vuotiaana viettämään äärimmäisen virkeitä ja taloudellisesti turvattuja kultaisia vuosia. Hän tosin viettää ne kennossaan omien korviensa välissä mutta välikös hänellä, sillä valtio säästää kaikkien eläkeläisten eläkkeet ja voi käyttää niitä yleiseen ja nii-in ihanaan maailmanparantamiseen. Ja lisäksi tämä menetelmä, kun se on saatu koskemaan tarpeeksi suurta osaa kansasta tekee Suomesta ruokailun suhteen maailman ekologisimman maan. Valtion tarjoama työpaikkaruokailu kun koostuu aamupuurosta sekä lounaaksi tarjottavasta maukkaasta ja terveellisestä kasvisruuasta. Unissaanhan ihmiset voivat sitten virtuaalisyödä ihan mitä haluavat, mutta tosiasiassa me pystymme jo muutaman vuoden kuluessa vapauttamaan kaikki karjaeläimet luontoon pesimään ja elämään niille luontaisessa ympäristössä.

- Vaan tuohan on todellakin hienoa. Meikäläinenkään kun ei ole aikoihin nähnyt metsällä kulkiessa aitoa lehmänpesää. Hitto vie, enhän minä enää edes muista, että pesivätkö ne maassa vai puussa. Vaan mitenkäs on, pyritäänkö tällä aivoökkötölöhölökötimella aivopesemään kennostossaan äly ämpärissä virtuaalivapaa-aikaansa viettäviä kansalaisia monikultturismiuskonnon kannattajiksi?

- Ilman muuta pyritään, mutta täysin suora ajatuksiin vaikuttaminen ei vielä käytössä olevalla tekniikalla valitettavasti onnistu. Sen sijaan pystymme stimuloimaan ihmisille mielikuvia, eli he virtuaalitodellisuudessaan kohtaavat taitavia ja erittäin hyvin suomea puhuvia somalilääkäreitä, ystävällisiä ja asiantuntevia arabikansoihin kuuluvia asiakaspalvelijoita, huumorintajuisia kurdeja ja albaaneja, leppoisia ja tasapuolisia afganistanilaistaustaisia konstaapeli Reinikaisia, katselevat televisiosta kun etnisesti huomattavan edistykselliset huuhkajat voittavat jalkapallon maailmanmestaruuden ja niin poispäin. Tämä muokkaa heidän ajatuksiaan ja asenteitaan oikeaan suuntaan. Ja se ainoa oikea suuntahan on se, että maahamme saadaan vielä entistä enemmän etnisesti edistyksellisiä turvapaikkahuilailijoita.

- Koska niitten olemassaolo on se ainoa peruste, joilla kaltaisenne ihmiset voivat esittää ihmiskunnan älyllistä huippua ilman minkäänlaisia älyllistä näyttöä?

- Nimenomaan näin. Meistähän tässä on kysymys. Mistäs muustakaan? Jos me emme saa päteä ja nimenomaan päteä muitten kustannuksella meille tulee henkinen pipi. Eikä meille saa aiheuttaa henkistä pipiä. Ja jos sen voi välttää pistämällä 90 prosenttia kansakunnasta letkuihin ja kiinni koneeseen, niin sehän saatana tehdään.

- Vaan mitenkäs, onnistuuko tämä aivoökkötölöhölökötin myös muokkaamaan tavallisten ihmisten ajatuksia teitä suvaitsevaisrälssin edustajia kohtaan suopeammaksi? Saako se heidät ajattelemaan, että selitteläätiön ja sovelletun spedestetiikan ammattilaiset ovat ihan oikeasti järkeviä ja asiallisia ihmisiä ja se, että he toimivat vain uraansa ja egoansa ruokkiakseen on tosiasiassa toimintaa meidän kaikkien parhaaksi?

- Aivan suoriltaan se ei onnistu. Ohjelmaa pyörittävä nörttiporukka ilmoitti, että no can do. Meinaan, prosessoriteho ei riitä. Se, että meitä pidettäisiin järkevinä ja asiallisina ihmisiä vaatisi että me itse puhuttaisiin järkevää ja asiallista tekstiä ja sattuneesta syystähän se ei onnistu. Silloinhan me emme olisi enää suvaitsevaisrälssiä. Eikä keinoälykään kerta kaikkiaan riitä sen kehittämiseen. Joten meidän täytyi turvautua kiertotiehen.

- Joka on millainen?

- No sellainen, että tavalliset ihmiset tapaavat kyllä kaltaisiamme ihmisiä siellä virtuaalitodellisuudessa vallan viljalti, mutta kuulevat meidän puhuvan pelkää haavaadeshalluaihassukssäädäässesmellellemkukkuuta. Ja ohjelma syöttää kansalaiselle virtuaalisia mielihyvästimulantteja samaan aikaan, kun hän kuuntelee meidän höpötystä. Vähän niin kuin kipuun annettaisiin morfiinia.

- Kuulostaa nerokkaalta ja kieltämättä tämä lienee ainoa tapa saada tavallinen kansalainen arvostamaan yhteiskuntataiteellista tutkijaa tai virkahenkilöä. Mutta se tässä kävi vielä mielessäni, että kun tavalliset kansalaiset sitten jatkossa suorittavat työvelvollisuutensa ja menevät sitten kananmunakennoonsa nauttimaan virtuaalitodellisuudesta äly ämpärissä, niin kuinkas tuo suvun jatkaminen sitten onnistuu? Meinaan, pitäähän niitä mukuloitakin väsätä, että kansakunnalla on tulevaisuuskin.

- No mutta Antero! Meillehän on näitten turvapaikkahuilailijoitten taholta tarjolla suvunjatkajia yllin kyllin. Ei siihen kantasuomalaisia tarvita. Ja tarjoavathan he kuitenkin huomattavasti parempaa geeniainesta verrattuna suomalaiseen sisäsiittoiseen vastaavaan. Kyllä niissä pusseissa on tarjolla ykkösluokan kirnupiimää.

- Ja tämähän on selvä. Eli tulevaisuudessa serkusavioliittoja suosivien kansakuntien geeniaines pelastaa rappeutuvan suomalaisen sellaisen. Ainakin on selvää, että maassamme on tulevien vuosikymmenten aikana tarjolla taitavia ja persoonallisen näköisiä banjonsoittajia. Valtion todellisuuden-, asumustilojen-  ja poliittisesti ohjatun unimaailman muokkausviraston saneleva johtaja Lisbeth Lättäpee, kiitän teitä haastattelusta. Täällä Antero Lärvänen, Huitsinnevadan paikallisradio. Hei äänimiehet! Nyt kun eletään vielä tässä reaalitodellisuudessa niin roudataanpas rojut Ransittiin ja häivytään kiireen vilkkaa Lällävedelle!

matkalla Lällävedelle

Antero: No eipä olis Total Recall- ja Matrix-leffojen tekijät arvannu, että joku taho ottaa ne teokset vähän turhankin vakavasti. Vaan hei Hösse. Miksi sinä hivellät sitä päätäsi koko ajan? Menee vööki pilalle.

Hösse: No kun minä haluan varmistaa, että ei oo päänupissa varmasti kiinni mitään piuhoja eikä ylimääräistä kypärää.

Pertta: Juu, täytyypä käydä läpi minunkin oma päänuppini. Helvatustako sen tietää, ettei me olla tietämättämme oltu jo vuosikausia töissä Huitsinnevadan Kansandemokraatissa, suvaittu työaikanamme niin perkeleesti ja tällä hetkellä vedetään tyytyväisen kansalaisen nuivia virtuaalisikeitä jossain kennossa.

Antero: Noi voi helevattu, täähän rupes ihan mietitytt…





maanantai 21. joulukuuta 2015

JOULUTARINA 2015

Vanha mies ja radio Berliini

Vääjäämättömästi jostain korkealta alkavista pienistä puroista aikanaan suureksi joeksi ja siitä puolestaan mahtavaksi mereksi kasvava ajan virta oli Suomessakin edennyt vuoteen 2018, tarkalleen sanottuna kyseisen vuoden jouluaattoon. Elettiin rauhallisella rivitaloalueella Nurmijärvellä. Alue oli haluttu. Jos alueella joku asunto tuli jostain syystä myytäväksi, oli melko varmaa, että se myytäisiin viikon sisään. Ostajia kun riitti, ja kaikki ostajat tulivat Helsingistä. He halusivat tarjota lapsilleen rauhallisemman kasvupaikan kuin mitä nykyinen Helsinki kaikkine monikulttuurisine virikkeineen oli.

Helsingistä oli tänne aikanaan muuttanut myös kaksiossaan asuva vanha mies, tosin hän oli muuttanut tänne jo 1990-luvun alkupuolella kun hän ja hänen vaimonsa olivat jääneet eläkkeelle. Suuren kaupungin viehätys oli pikkuhiljaa kaikonnut ja päätös oli ollut yhteinen. Heidän lapsensakin, tytär ja poika olivat jo lentäneet pois pesästään, joten mikään ei enää pitänyt heitä siellä, missä he olivat tehneet suurimman osan elämäntyöstään.

Miehellä tosin melkoinen määrä elämäntyötä oli tullut tehtyä myös nykyisen Suomen rajan itäpuolella vuosina 1939 – 1944. Mies oli hyvin vanha mies, jo 98 vuotta täyttänyt mutta silti varsin hyväkuntoinen ja ennen kaikkea terävä älyltään. Hänen vaimonsakin oli saanut elää yhdeksänkymmenenkolmen  vuoden kunnioitettavaan ikään ja näin jälkeenpäin mies ajatteli, että viisi vuotta sitten hänet hyvin nopeasti vienyt aivoinfarkti oli ollut kuitenkin armelias ja ennen kaikkea nopea tapa lähteä tästä elämästä. Olihan mies nähnyt niin monen ikätoverinsa kärsineen pitkään, heitä kiduttavan elämän suurimman vihollisen ja sen lopulta aina voittavan armottoman vainolaisen eli ajan kiusattavana ja järjen valon pois vievänä. Moni heistä oli aikanaan lähtenyt tästä maailmasta tajuamatta enää siellä käyneensäkään. Sitä hän ei itselleen haluaisi. Mieluummin saappaat jalassa ja täysjärkisenä.

Tämän vanhan miehen joulurutiinit olivat muuttuneet hänen vaimonsa kuoltua. Ympäri Suomea elävät lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset kävivät kyllä häntä katsomassa ja hän tapasi heitä kovin mielellään, mutta ei enää osallistunut yhteisiin joulujuhliin väsymykseen vedoten. Tätä ei tietenkään tarvinnut sen kummemmin perustella, sillä tajusihan jälkikasvu että taata on jo – Herra nähköön – melkein satavuotias. Tosiasiassa miestä ei oikeastaan sen kummemmin väsyttänyt, mutta hän halusi olla illalla yksin, sillä tiesi silloin tapahtuvan jotain hyvin epätavallista, ja oli varma ettei sitä tapahtuisi, jos muita olisi läsnä.

Parin viimeisen vuoden ajan hänellä oli ollut toinenkin joulurutiini. Vastapäisessä rivitalossa asuvan perheen 14-vuotias poika ja 12-vuotias tytär olivat taas tulleet henkilökohtaisesti tuomaan hänelle joulukortin. Mies oli osannut odottaa heitä, ja hän tarjosi heille riisipuuroa ja sen lisäksi tyttärensä tuomia itse tehtyjä karjalanpiirakoita joissa oli höystönä tukevat siivut kinkkua. Lapset pistelivät tarjotut eväät nautinnolla tuulensuojaan ja kiittivät kohteliaasti. Oli nimittäin niin, että nämä vanhan miehen tarjoamat antimet olivat ainoa tapa, millä nuo lapset saattoivat viettää joulua.

Heidän vanhempansa kuuluivat fundamentalistisuvaitseviin, joka alkoi muistuttaa Suomessa jo uskonnollista lahkoa. Näitä fundamentalistisuvaitsevia perheitä asui rivitaloalueella useitakin, eivätkä he nähneet mitään ristiriitaa siinä, että vaikka Helsingin kehitys meni juuri heidän glorifioimaansa monikulttuuriseen suuntaan, niin itse he olivat lähteneet sitä karkuun. Nämä fundamentalistit eivät viettäneet joulua, vaan sen tilalle oli tullut – eräänlaiseksi muodiksi ja vastarituaaliksi muodostunut – joulukuun 24:nä vietettävä juhla nimeltä ”katumuksen hämärä”.

Juhlaan kuului se, että kaikkien perheitten jäsenten tuli ennen ”katumuksen hämärää” kirjoittaa lapulle lauseita, joissa he kertoivat häpeävänsä olevansa valkoihoisia suomalaisia ja sitä, että niin suomalaisuuden kuin valkoihoisuuden historian aikana oltiin harjoitettu vääryyttä, alistamista ja kertakaikkista sortoa. Fundamentalistiperheet kokoontuivat yhteen, keräsivät laput suureen saaviin ja jokainen luki vuorollaan yhden saavista otetun katumuslauselman. Sen jälkeen he polttivat kukin vuorollaan yhden suomalaisuutta edustavan symbolin, joka pojan kertoman mukaan heidän perheellään oli tänä vuonna Veikko Huovisen kirja Rasvamaksa.

Joululahjoja ei tietenkään jaettu, sillä se oli vain symboli kerskakulutukselle, mihin liittyvän ironian lapsetkin ymmärsivät oikein hyvin, sillä perhe oli sitten uudeksi vuodeksi lähdössä kahdeksi viikoksi Goaan. Sitä varten perheen lapsillekin oltiin saatu vapaata koulusta. Miksi ei saataisi, sillä koulun rehtori oli itsekin fundamentalistisuvaitseva ja vihreitten kaupunginvaltuutettu. Jouluruokaa ei tietenkään tarjottu, sillä ”katumuksen hämärän” ainoa hyväksyttävä ruoka oli ruisjauhoista tunnin verran keitettävä vesivelli, jonka syömistä perusteltiin sillä, että koska valkoihoisten suomalaisten vuoksi niin moni Afrikan lapsi oli kuollut nälkään ja näki nälkää nykyisinkin, niin hyvä heidänkin oli päivän verran elää nälässä ja tuntea kollektiivista syyllisyyttä.

Vanha mies ajatteli, että nämä kaksi miellyttävää ja kohteliasta nuorta ihmistä vaikuttivat itse asiassa kypsemmiltä ja aikuisemmilta kuin heidän omat vanhempansa. Miehen kanssa jutellessaan he vaikuttivat suorastaan konservatiiveilta ja poika kertoi haluavansa lähteä lukion jälkeen suorittamaan varusmiespalvelusta laivastoon, mikä itsessään olisi jo hänen vanhempiensa puolelta hyvin epätoivottavaa ja varsinaisen katastrofin hän aiheuttaisi sillä, että pyrkisi sen jälkeen Merisotakouluun lukemaan ammattiupseerin uralle. Vanha mies ajatteli, että jokainen sukupolvi kapinoi edellistä vastaan omalla tavallaan, mutta näitten lasten tapa saattoi olla hyvinkin viisas. Varsinkin kun aikaa ja sen kulkua hyvin kauan seuranneena miehenä hän ymmärsi, että nämä kaksi nuorta ihmistaimea kuuluivat siihen sukupolveen, joka joutui katkerasti maksamaan edellisen sukupolven virheet.

Mies antoi pojalle ja tytölle vielä suklaalevyt ja kaksikymppiä kummallekin evästyksellä että ostakaa itsellenne sitten joululahja vaikka vähän myöhässä. Lapset kiittivät kauniisti, poika kumarsi ja tyttö niiasi. Vanha mies tiesi, että he olivat opetelleet nuo kohteliaat tavat itse, ilman vanhempiaan ja se herätti hänessä ajatuksen, että tulevaisuudessa ja nuorisossa voi olla vielä toivoa. Selvästi enemmän kuin heitä edeltävässä sukupolvessa.

Kello oli vähää vaille kuusi illalla. Veli ja sisar poistuivat vatsat täynnä omaan hämärään vanhempiensa pakottamaan katumusjuhlaansa, jota he pitivät niin tärkeänä. Tärkeähän se heille oli, sillä sitä kautta he pystyivät pätemään suvaitsevaisuudellaan ja esittämään älyllistä ylivertaisuutta ilman älyllisiä perusteluja. Älyllisesti laiskat ihmiset tarvitsivat tuollaisia rituaaleja. Vanha mies puolestaan sammutti valot kaksiostaan lukuunottamatta ikkunalla olleita pieniä jouluvaloja. Sitten hän laittoi olohuoneensa pöydällä olevaan enkelikelloon kynttilät, mutta ei sytyttänyt niitä. Niitten aika olisi myöhemmin. Mies laittoi tv-tuolinsa vierellä olevalle pöydälle lasin ja pullon konjakkia kääntäen samalla tuolin pois television suunnasta kohti kirjahyllyä. Siellä sijaitsi vanha ja suurikokoinen putkiradio, sellainen vanhan ajan kirjahyllyn tyylikäs koristus. Putkiradio oli lakannut toimimasta jo parikymmentä vuotta sitten ja sen töpseli oltiin irroitettu seinästä silloin viimeisen kerran, mutta sitä ei oltu hennottu ottaa pois hyllystä sen tyylikkään ulkonäön vuoksi ja siksi, että se oli eräänlainen muisto menneestä, monella tavoin varmemmasta ja selkeämmästä maailmasta ja siksi se sopi niin hyvin vanhojen ihmisten kotiin jossa seinäkello raksutti mennyttä aikaa.

Mies kaatoi lasiinsa moukun konjakkia ja odotti. Seinällä oleva mennyttä aikaa raksuttava seinäkello kumahti hissukseen kuusi kertaa ja vanhaan radioon syttyi valo. Se niin monissa aikaisempien vuosien kodeissa tuttu vihreä valo, joka osoitti radion putkien hiljaa lämpiävän. Kun valo muuttui kirkkaammaksi, alkoi radiosta kuulua kohinaa joka pikku hiljaa muuttui tunnistettavaksi ääneksi. Radio Berliinihän se siellä. Kuului kansanjoukkojen hurraamista ja se hassuilla neliön muotoisilla viiksillä varustettu pikkumies joka muutamaa vuotta myöhemmin sotki Euroopan suohon avasi vuoden 1936 Berliinin olympiakisat töksähtelevällä ja sotilaallisella saksan kielellään.

Hitlerin puhe alkoi haipua hiljalleen taka-alalle ja yleisön meteli nousi voimakkaammaksi. Hitlerin äänen kokonaan hävitessä alkoi etualalle kohota suomalaisen radioselostajan innostunut ääni. Hän selosti olympiakisojen kymmenen tuhannen metrin loppukilpailua ja hänen äänestään kuuli kuinka hän joka solullaan toivoi suurta suomalaismenestystä, joka oli hyvin lähellä toteutumistaan…

Murakoso jää! Murakoso jää… suomalaiset tulevat etusuoralle selvässä kolmoisjohdossa… ja Salminen voittaa kultaa… ja tulihan siinä muitakin mitaleita, hopeaa ja pronssia…

Vanha mies muisti, kuinka hän oli itse kuunnellut juoksun 16-vuotiaana poikana Viipurissa ja suuren innostuksensa myötä häntä oli hieman huvittanut, kuinka arkisesti selostaja loppujen lopuksi kuittasi suomalaisten ehkä kaikkien aikojen suurimman menestyksen kestävyysurheilussa. Ja vanha mies muisti myös hyvin,  että samassa tilassa, erään heidän naapureittensa kotona Viipurissa johon moni tuttavaperhe oli kerääntynyt kuuntelemaan tätä juoksua oli myös eräs 16-vuotias tyttö, johon poika oli palavasti ihastunut. Hän oli melko varma, että tytöllä  oli myös tunteita häntä kohtaan, mutta ujona hän ei ollut vielä uskaltanut tehdä aloitetta. Sen aika olisi vasta myöhemmin. Mutta hän oli varma, että joskus hän vielä uskaltaisi yrittää. Silloin hän voittaisi oman henkilökohtaisen kultamitalinsa.

Radioselostajan ääni alkoi kadota kohinaan, jossa uusi radiolähetys oli jo nousemassa pintaan ja elettiin lokakuuta 1939. Vakavaääninen uutistenlukija kertoi, että Moskovan neuvottelujen vuoksi Suomessa oltiin päätetty järjestää ylimääräiset harjoitukset, mikä käytännössä tiesi liikekannallepanoa. Miehen tilanteeseen se ei sinänsä vaikuttanut, sillä hän oli suorittamassa varusmiespalvelustaan Karjalan kaartin rykmentissä jonka myötä hänet oli sijoitettu suojajoukkoihin rajalle. Itse asiassa hänet oli juuri kotiutettu, mutta hänen ikäluokkansa oli kutsuttu välittömästi takaisin palvelukseen.

Hän oli saanut lyhyen loman, jonka aikana hän meni naimisiin sen tytön kanssa, joka oli aikanaan kuunnellut hänen kanssaan radiosta suomalaisten menestystä Berliinin olympialaisissa. Mies oli uskaltanut ylittää sen miehen elämän tärkeimmän kynnyksen, kysynyt  ja onnistunut. Hän oli voittanut henkilökohtaisen kultamitalinsa, josta hän oli vuonna 1936 vasta haaveillut. Tyttö toimi itse sillä hetkellä lottana Viipurissa ja heidät vihki kenttäpastori koruttomin menoin. Se sopi kuvioon, sillä elettiin koruttomia aikoja. He lupasivat rakastaa ja olla uskollisia toisilleen niin myötä kuin vastamäessä niin kauan kunnes kuolema heidät erottaa. Heidän onneensa liittyi pelko siitä, että kuolema saattaisi tulla erottamaan heidät hyvinkin pian.

Radiossa selostajan ääni hautautui kohinaan ja toisen selostajan ääni nousi pinnalle. Elettiin marraskuun viimeistä päivää vuonna 1939, ja vakavaääninen selostaja aloitti lähetyksensä…

…Venäläisten ilmahyökkäys Helsinkiin noin kello viidentoista aikaan on saanut aikaan hirvittävää tuhoa… tässä aivan linja-autoaseman välittömässä läheisyydessä sijaitsevassa Maanviljelijäin maitokeskuksen toimitalossa… tähän on osunut palopommi… koko piha on nyt täynnä… autojen… raunioita… yksi on vielä tulessa siellä ja koko talo… koko sen piha on täydellisen sekasorron vallassa…

Mies oli kuullut tuon lähetyksen nauhoitettuna joskus paljon, paljon myöhemmin. Kyseisenä päivänä hän ei ollut ehtinyt kuunnella radiota, sillä hänen kohdaltaan sota alkoi tositoimina heti sen ensimmäisistä hetkistä alkaen. Hän palveli alikersanttina jalkaväkiryhmässä joka kuului Muolaan alueen suojajoukkoihin kuuluvaan Jääkäripataljoona 3:een ja mies taisteli viivytystaisteluissa vetäytyen joukkojensa mukana Mannerheim-linjalle ja jatkoi sen jälkeen sotimista aina rauhan tuloon saakka. Hänen vaimonsa toimi lääkintälottana sotilassairaalassa jossain Kannaksella ja mies muisti ne kiduttavan pitkät pari viikkoa, ennen kuin hän sai vaimoltaan ensimmäisen kirjeen. Hän muisti sen epävarmuuden ja pelon siitä, kuinka koko Suomen kävisi. Talvisotaa kutsuttiin myöhemmin myös nimellä Sataviisi Kunnian Päivää, mutta kun niitä päiviä pääasemaan vetäydyttyä oli kulunut vasta kuusi, ei Talvisodan ihmeestä ollut vielä tietoakaan. Tarjolla ei ollut muuta kuin pelkoa ja epävarmuutta.

Ensimmäinen divisioona, johon Jääkäripataljoona 3 kuului taisteli koko talvisodan ajan Kannaksella, ja mies siellä mukana. Mies muisti sen katkeruuden, minkä hän tunsi, kun joutui sodan päätyttyä marssimaan muitten aseveljiensä kanssa kohti uutta rajaa. Hän oli katsonut taakseen ja nähnyt Viipurin linnan, josta Suomen lippu oltiin jo laskettu, ja oli varma, ettei hän näkisi sitä enää koskaan. Oli sodan loppumisessa tietysti se onni, että hän oli jäänyt sentään henkiin ja tapasi jälleen vaimonsa, jonka kanssa he siirtyivät Helsinkiin elämään epävarmaa välirauhan elämää. Mutta olihan heillä sentään toisensa. Ja se oli jo paljon se.

Vaimo jatkoi lottajärjestön palveluksessa ja mies teki hanttihommia kunnes kuului käsky sille seuraavalle rankalle reissulle. Liikekannallepanossa mies mobilisoitiin tällä kertaa Helsingin seudulla perustettuun 12. divisioonaan jonka mukana mies läksi valtaamaan takaisin Länsi-Kannasta ja kotikaupunkiaan Viipuria. Aivan kuin radio olisi seurannut miehen ajatuksia, sillä nyt se toisti Yleisradion lähetystä vallatusta Viipurista elokuussa 1941…

…Viipurinlinnan tornissa… liehuu jälleen… siniristilippu… raskas on ollut se vaihe, jonka Viipurin linna ja tämä Torkkelin kaupunki on saanut läpi käydä tämän sodan aikana… mutta lohdutuksenamme meillä on se, että tämä ei ole ensimmäinen kerta… niin monta kertaa on vainolainen tätä kaunista kaupunkiamme hävittänyt ja tuhonnut, mutta aina se on noussut maasta entistä ehompana…

Entistä ehompana niin, tuumasi mies, ja kaatoi itselleen uuden konjakin. Hänen tyttärensä oli natkuttanut hänelle, että eikö noin vanhan miehen tulisi jo se viinan hörsiminen lopettaa, mutta mies oli vain todennut, että jos ryssä ei saanut häneltä silloin henkeä pois vaikka niin yrittikin, niin tuskin muutama naukku konjakkia sitä tekee. Ja jos tekee, niin eikös se ole jo aikakin. Mies palasi ajatuksiinsa ja tiesi, että sillä kertaa Viipuri ei enää noussut. Siellä on kyllä sen näköinen kaupunki, mutta sen sielu ajettiin pois ja siellä asuneitten ihmisten pikkuhiljaa kuollessa ei sieluakaan enää pian olisi. Mies oli tehnyt oman osansa ja tehnyt parhaansa, taisteli ensin Karjalan Kannaksella, sitten 3. prikaatin riveissä Maaselän Kannaksella ja sen jälkeen jälleen Karjalan Kannaksella Tali-Ihantalassa. Se paras, minkä hän ja hänen aseveljensä tekivät, riitti itsenäisyyden säilymiseen, mutta Karjalan pitämiseen heidän voimat eivät enää riittäneet ja kun mies kuuli syyskuussa 1944 raskaat rauhanehdot hän tunsi, että hänen sielustaan revittiin pala irti. Pysyvästi ja lopullisesti.

Radiosta kuului miehen muistojen tahdissa tulenjohtoradion ääntä, epätoivoisia käskyjä tykistölle ja lopulta kaukaisten lähtölaukausten kumina sekä lentävien kranaattien jyrinä. Muisto vihlaisi miehen Maaselän kannaksella vihollisen kranaatinsirpaleesta haavoittunutta olkapäätä ja hän näki ulkona tulen kajastusta. Eivät ne olleet tällä kertaa lähtölaukauksia, eivät omien eikä vieraitten, vaan taloyhtiön grillipaikalla ne fundamentalistisuvaitsevat pellet siellä polttivat taas niitä suomalaisuuden symboleita. Sotkisivat tietysti tuhkaan koko alueen eivätkä siivoaisi jälkiään, niin kuin ne olivat tehneet edellisinäkin jouluina. Mies muisti itsekin aseveljiensä kanssa polttaneensa suomalaisuuden symboleita joulukuun alussa 1939, mutta ei heillä ollut silloin tarvetta riekkua ja irvailla niin kuin nuo ihmiset tuolla ulkona. Itse asiassa heillä ei ollut itku kaukana, kun he olivat tuikanneet vetäytyessään yksi kerrallaan tuleen suomalaisten koteja, ettei vihollisella olisi ollut paikkaa lämmitellä. He tiesivät polttavansa ihmisten sukupolvien työn. Työn joitten seurauksena nyt noilla grillipaikalla ilkkuvilla, omasta mielestään niin kovin nykyaikaisilla ihmisillä oli oikeus halveksia kaikkia heitä ennen eläneitä sukupolvia ja elää omassa erinomaisuuden illuusiossaan.

Mies ajatteli olevansa liian vanha vihaamaan, muttei kuitenkaan liian vanha halveksimaan. Radio varmaankin vaistosi miehen mielialan ja hyppäsi muutaman vuoden eteenpäin, vuoteen 1952 ja Helsingin olympialaisten avajaisiin. Siihen hetkeen, kun Paavo Nurmi kuljetti soihtua olympiastadionilla…

…Olympiasoihtu saapuu… juoksijoiden kuningas Paavo Nurmi, jonka askeleissa on yhä menneiden kunnian vuosien lennokkuutta tuo soihdun, jonka tuli on matkannut Hellaasta läpi Euroopan ja yhtynyt kesäyön auringon sytyttämään liekkiin sekä kulkenut halki Suomen tuhansien viestinviejien kiidättämänä kohti tätä juhlallista hetkeä…

Niin, vuonna 1952. Mies muisti, että silloin epävarmuuden vuodet alkoivat olla ohi. Sodan jälkeen he olivat vaimonsa kanssa päätyneet jälleen Helsinkiin, tajuttuaan ettei Viipuriin olisi enää koskaan paluuta. Koko sodan ajan lääkintälottana toimineen vaimon ei ollut vaikeaa siirtyä sairaanhoitajaksi, mutta miehellä ainut varsinainen työ oli ollut sotatyötä, jolle ei jälleenrakentavassa maassa ollut kysyntää. Niinpä hän kouluttautui metallimieheksi, joille taas raskaita sotakorvauksia maksavassa maassa oli jatkuvaa tarvetta. Elämä alkoi asettua uomiinsa, viimeinen sotakorvausjuna nytkähti rajan yli syyskuussa samana vuonna ja sitä ennen oltiin pidetty Helsingissä onnistuneet olympiakisat, joita mies ja vaimo olivat kuunnelleet radiosta kaksistaan. Tai oikeastaan kolmestaan, sillä vaimo odotti silloin kuudennella kuukaudellaan heidän esikoistaan. Kun he yöllä nukahtivat vierekkäin, heillä oli sellainen tuntu, että elämä oli vasta puhkeamassa kukkaan menneiden, kuolemaa, pelkoa ja köyhyyttä täynnä olevien vuosien jälkeen. Uni tuli helposti ja menneet, valveilla koetut painajaiset alkoivat pikku hiljaa kadota.

Vanha mies mietti, että köyhiähän he silloinkin vielä olivat, mutta monessa mielessä rikkaampia kuin niin moni nykyajan ihminen, jolle mikään ei tuntunut riittävän. Mutta miehelle ja vaimolle jo tieto siitä, että elintarvikesäännöstely oli lopullisesti ohi tuntui jo suurelta vauraudelta sinänsä. Radio yhtyi miehen muisteluihin ja soitti uutislähetystä, jossa olympialaisten myötä Suomeenkin oli rantautunut ensimmäistä kertaa amerikkalaisten suosikkilimonadia, sellaista tummanruskeaa oudonnäköisissä pulloissa myytävää juomaa, jota kutsuttiin nimella Coca-Cola. Muistihan mieskin tätä amerikanherkkua maistaneensa, mutta äitelän makea ja voimakkaasti hiilihappoinen ja sen vuoksi nenään pyrkivä litku ei muuttunut millään tavoin hänen suosikikseen.

Radio meni nyt nopeasti ajassa eteenpäin, aivan kuin kaksi ääniraitaa olisi soinut hieman limittäin niin että toisen haipuessa toinen tuli päälle väistyäkseen jälleen aikaisemman tieltä. Radio soitti Kekkosen virkavalan vuonna 1956, toi mieleen myös vanhan pelon toistamalla uutisia yöpakkasista ja noottikriisistä ja muistutti myös uudesta,  ennennäkemättömästä maailmantuhon pelosta uutisoimalla Kuuban kriisistä. Mies muisti vaimonsa kanssa pelänneensä, että olivatko he käyneet sodan kauhut turhaan läpi päästäkseen sen jälkeen kasvattamaan kahta lasta vain siksi, että ne haihtuisivat vesihöyrynä ilmaan atomipommin räjähdyksessä.

Maailma ei kuitenkaan suostunut ylittämään viimeistä hulluuden kynnystä ja niin heidänkin perhe jatkoi elämäänsä 1960-luvun puolivälin Suomessa ja he alkoivat hahmottaa etenevänsä kohti jotain, jota kutsuttaisiin hyvinvoinniksi. Elanto ei ollut leveää, mutta ainakin suhteellisen varmaa ja aina pientä ylimääräistäkin jäi jäljelle ja silloin tällöin voitiin jopa kokeilla jotain uutta, jos ei paljoa niin vähän kumminkin. Elämä eteni uomillaan, niissä myötä- ja vastamäissä missä he vuonna 1939 lupasivat elää keskenään toisiaan tukien. Olihan heilläkin ollut niitä alamäkiäkin, sillä arki oli edelleen raskas ja ihminen väsyi aikansa ponnisteltuaan. Mutta he olivat vanhanaikaisia ihmisiä ja olivat sitä myös suhteessaan avioliittoonsa. He ajattelivat, että jos se toimii, ei sitä kannata sorkkia. Ja jos se menee rikki, sitä ei tule heittää pois, vaan se täytyy korjata. Mies muisti hyvin, että silloin ei eletty kerskailevassa kertakäyttökulttuurissa, vaan kaikki korjattiin, jos se suinkin oli mahdollista. Niin esineet kuin ihmissuhteetkin.

Radio muistutti miestä tuosta ajasta soittamalla niitten neljän englantilaisen hepun outoa musiikkia. Niitten heppujen, jotka olivat unohtaneet käydä parturissa ja joiden keikoilla nuoret naiset kiljuivat niin, ettei itse soittamisesta tahtonut kuulua mitään. Mies oli nähnyt sen televisiostaan, joka oltiin perheeseen ostettu vuonna 1965. Mies joutui uutislähetyksen kautta tutustumaan ilmiöön nimeltä nuorisokulttuuri ja sen aikaansaamaan hysteriaan, eikä hän ollut ollenkaan varma, oliko tämä sitä, mitä maailma todella kaipasi.

Mutta jo siinä vaiheessa mies oli ymmärtänyt että tuo on sinänsä harmitonta, ja tuosta hullutuksesta ihmiset kasvavat pois kasvaessaan aikuisiksi. Mutta radio muistutti miestä toisesta hysteriasta, josta ihmiset eivät vanhetessaankaan onnistuneet kasvamaan pois. Putkiradion vihreän valon loisteessa ilmoille alkoi kuulua niitä monotonisia ja tylsästi sävellettyjä sekä huonosti laulettuja pätkiä, joita mies muisti niin kovasti inhonneensa…

- Tilaa Tiedonantaja, levitä Tiedonantaja… Esko Kulonen oli työläinen… Che, sinä tiedät kaikki, joka ainoan Sierran sopen… ei tarvita tarkkoja karttoja, moi adres Sovjetski Sojuz… Hei vaan, tultiin festivaalimaahan ja Berliiniin, hei vaan tultiin sosialistiseen kaupunkiin… Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi…

… ja joita hän inhosi vieläkin, 98-vuotiaana vanhuksena. Hän muisti kuinka oli halveksinut noita vastenmielisiä kulttuurikommunisteja, jotka halveksivat laulunkyhäelmillään kaikkia niitä arvoja, joille hän oli vaimonsa kanssa rakentanut elämänsä perustan, ja kuinka he väittivät olevansa ”työtätekevän väestönosan ääni”, vaikkeivat olleet itse koskaan tehneet päivääkään töitä. Samoihin aikoihin mies törmäsi siihen halveksuvaan toteamaan ”mitäs lähditte”. Sitä veteraaneja pilkkaavaa hokemaa viljelivät ne tyypit, jotka olivat olleet vielä nulikoita tai vain pilkahduksia isiensä silmäkulmissa silloin kun hän oli heitäkin ollut puolustamassa. Radio vaistosi miehen mielialan, häivytti taistolaislaulut kaukaiseen kohinaan ja nosti sieltä pinnalle soimaan Tapio Rautavaaran ”Vanhan Jermun Purnauksen”

…Siis miettikää nyt nuoret hetken verran… nyt ette ehkä protestoida vois… jos ei me vanhat sotajermut kerran… myös teidän eestä protestoitu ois…

Radio vaihtoi sen jälkeen humoristiselle päälle ja soitti Simo Salmisen Rotestilaulun, josta mies aikanaan nautti kovasti ja jossa Salminen lauloi itseään ja asiansa vakavuutta täynnä olevat taistolaiset suohon sata – nolla. Silloin 60 – 70-luvun vaihteessa mies ja vaimo olivat täyttäneet viisikymmentä. Lapset olivat vielä kotona ja saivat hekin pureman nuorisokulttuurista. Poppi soi heilläkin ja seinille ilmestyi julisteita omituisen näköisistä tyypeistä. Siihen kulttuuriin ei mies koskaan päässyt kärryille, mutta antoi asian olla, koska lapset elivät ja kävivät koulua niin kuin kuuluikin.

Toinen muutos, jota hän ei ymmärtänyt tapahtui samaan aikaan häntä ympäröivässä Suomessa, eikä hän oikeastaan enää koskaan päässyt kärryille takaisin. Suomettumiseksi sitä kutsuttiin, alistumiseksi ja kansallisesta sielusta luopumiseksi mies sitä itse kutsui. Ymmärsihän mies, että koska sota oltiin hävitty, niin tiettyä – näyteltyä – ystävyyden liturgiaa tuli pitää yllä. Sodankäyneen sukupolven poliitikot sen ymmärsivät. He tekivät välttämättömyydestä hyveen. Mutta se seuraava sukupolvi teki hyveestä itsetarkoituksen ja alkoi uskoa siihen itsekin. Sitä millään muotoa kyseenalaistamatta. Samoin teki miehen ja vaimon oma poliittinen koti eli demarit. Mies ja vaimo olivat olleet uskollisia demareitten kannattajia, sodan jälkeisiä asevelisosialisteja, jotka olivat olleet välttämätön ase taistellessa kommunismia vastaan niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin. Nyt puolueen johtoon tulivat uudet miehet, niin kuin se omituinen haaveilija Kalevi Sorsa. Radio tiivisti miehen ajattelun ja koko 1970-luvun siihen, mihin suomalaiset silloin olivat niin tottuneet…

…Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen… Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen… Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen…

Radio lopetti tuon kuuluisan ääntenlaskun, ja siirtyi stereotestiin…

- Kuulette nyt metronomin tikitystä kaiutinparin oletetusta keskipisteestä… aiheutamme nyt tahallisen vaihevirheen… ääneni pitäisi nyt kuulua epämääräisestä suunnasta ja monovastaanotossa sen pitäisi häipyä lähes kuulumattomiin…

Mies ymmärsi kyllä, mistä radio muistutti. 1970-luku oli ollut, vaikka maa oli miehen ja vaimon mielestä tietyllä tavalla huonompaan suuntaan mennytkin, vaurauden, varmuuden ja vakaantumisen aikaa. Radion stereotestiä saattoi kuunnella heidän hankkimilla uusilla stereolaitteilla, jossa samassa kopassa oli viritinvahvistin, levysoitin ja c-kasettisoitin. Televisio muuttui väritelevisioksi ja tulihan se autokin hankittua, vaikka Helsingissä asuttiinkin, luonnollisesti se oli symppiksen näköinen pallosilmäinen Lada 1200. Asuinpaikkakin muuttui, ahtaasta Kallion asunnosta muutettiin Roihuvuoreen tilavampaan kerrostaloasuntoon, joka myös ankaran harkinnan jälkeen ostettiin omaksi. Ja sitten…

…niin, sitten. Radio oli jatkanut metronomin tikitystä ja taustalla kuului silloin aikanaan tuttu ”vuorossa on nyt ohjelmansiirtoketjun mittaustauko” ja metronomin tikitykseen alkoi kuulua siihen kuuluva tuttu ininä. Mies tajusi, mistä radio muistutti. Ajan kulku, se ajan kulku. Kuinka vuodet katosivatkaan niin nopeasti. Ensimmäisen kerran hän oli miettinyt sitä viisikymppisenä. Vasta äskenhän hän oli yhtä aikaa naimisiin menevä ja siitä suoraan sotaan lähtevä parikymppinen nuorukainen. Silloin viisikymppisenä hän oli kyllä onnekseen tajunnut, että vanheneminen aiheuttaa muutoksia ulkonäössä, mutta se ei suinkaan tapa sitä miehen sisällä olevaa innokasta ja vilkasta pikkupoikaa. Mitä nyt opettaa sen sisäsiistiksi. Hän oli jutellut asiasta vaimonsa kanssa ja vaimo oli todennut saman. Ei se kikattava lettipää, joka sivusilmällä ollut vilkuillut erästä komeaa viipurilaispoikaa, jonka kanssa hän on nyt sattumoisin ollut jo kolmekymmentä vuotta naimisissa ollut kadonnut minnekään. Lapset eivät olleet kotona, ja vaimo oli viehkeästi, mukamas viattomasti ja sillä lailla miehensä taatusti viettelevästi hymyillen kysynyt, että ottaiskos harmaantunut hirvas hääyön uusiksi? Hirvas totesi, että eihän hän rakkaalta vaimolta mitään kiellä ja seurasi häntä kuuliaisesti makuuhuoneeseen. Miehen täytyy tehdä, mitä miehen täytyy tehdä.

Ajan huimassa kulussa lapset muuttivat pois pesästä, perustivat omat perheensä ja he jäivät kaksikseen. Onneksi lapset pitivät heihin säännöllistä yhteyttä ja toivat näytille lapsenlapsiaankin. Elämä näitten kahden vanhenevan ihmisten kotona oli kovin hiljaista, ja vaikka joku naistenlehden toimittaja olisi varmaankin kehittänyt lehdessään ongelman heidän hiljaisuudestaan, he eivät kehittäneet. Ei haitannut, vaikka asunnossa ei oltaisi sanottu kahteen tuntiin sanaakaan. Riitti kun tiesi, että toinen oli läsnä. Mies muisteli sitä, kuinka hän luki itse Tekniikan Maailmaa ja vaimo luki Naisten Lehteä. Vaimolta pääsi aika ajoin naurunkikerryksiä, ja mies tiesi hänen lukevan lehden parisuhdeneuvontapalstaa, hihittäen hissukseen noitten nuorten naistoimittajien maailmantietävyyttä. Mies oli itse todennut muutaman jutun luettuaan, että miesten puolella tuo Naisten Lehdessä olevat ”22 tapaa selvitä syrjähypystä” kirjoitettaisiin yksinkertaisesti ”pidä kalu housuissasi”. Vaimo oli todennut, että miehinen suoruus hakkaa usein kuusitoista vuosikertaa Naisten Lehteä.

Ajan kulku. Se oli niin nopeaa. Ei sitä pienenä poikana tajunnut. Vanhukset olivat eläneet ikuisuuden. Vanha mies mielsi eläneensä vain hetken. Hän tyhjensi konjakkilasinsa, kaatoi siihen hieman lisää ja nousi tuolistaan, kävellen kirjahyllyn luo. Hän kosketti sormillaan hellästi vaimonsa valokuvaa, katseli lasten, lastenlasten ja lastenlastenlasten kuvia ja lopuksi omaa kuvaansa, nuorta kypäräpäistä miestä siellä jossakin. Kuvassa mukana oli kaksi hänen aseveljeään, jotka olivat uupuneet matkalla pääsemättä koskaan kotiin. Mies kosketti tätäkin kuvaa ja ymmärsi hyvin vanhana miehenä, niin kuin oli ymmärtänyt jo ajankulun nopeutta ihmettelevänä viisikymppisenä, kuinka julman lyhyeksi noitten hänen aseveljiensä elämä jäikään. Liekki ei ehtinyt edes kunnolla syttyä, kun se sammutettiin väkisin, vaikka se olisi halunnut palaa pitkään ja kauniisti.

Mies pyyhki pienen kyyneleen silmäkulmastaan ja istui takaisin tuoliin katsellen radion vihreää silmää. Se lopetti ohjelmasiirtoketjun mittaustaukonsa ja kertoi hänelle uutisia vuosilta 1990 ja 1991. Kun itäblokki lopullisesti, nopeasti ja ennen kaikkea odottamatta hajosi. Hän oli silloin seitsemänkymmentä ja ihmetteli vaimonsa kanssa vuosien niin nopeaa kaikkoamista. Ne olivat karanneet heidän käsistään. He ajattelivat, että ehkä vuosien hallinta oli siirretty heiltä pois heidän lapsilleen ja lapsenlapsilleen, jotka tarvitsivat hitaampaa ajankulua ja heidän itsensä oli aika siirtyä enää vain matkustajiksi ajan vankkureissa.

Itäblokin lopettaessa toimintansa omaan mahdottomuuteensa myös mies ja vaimo ajattelivat suurta elämänmuutosta. Hehän olivat olleet eläkkeellä jo viisi vuotta. Vaimo oli jaksanut sairaanhoitajana loppuun saakka. Mies oli älynnyt siirtyä viisikymppisenä suuressa firmassaan metallimiehen hommista varaston etumieheksi. Harva metallimieshän terveenä eläkkeelle ehtii. Niin mies kuin vaimo ajattelivat Helsingistä, että siitä oli tullut jotenkin liian levoton, liian rauhaton ja ennen kaikkea heille liian nykyaikainen. Heidän kellonsa raksutti mennyttä aikaa, ja vuoden 1990 Helsinki kävi jo aivan toisissa aikavyöhykkeissä. Vaikka siitä, mitä joskus tuleman piti, ei heillä ollut vielä aavistustakaan.

He päättivät ottaa yhteyttä kiinteistönvälittäjään ja yhteydenotto tuotti tulosta. Heidän Roihuvuoren 74 neliön asuntonsa myytiin varsin hyvällä hinnalla ja tilalle saatiin Nurmijärveltä, rauhalliselta rivitaloalueelta 55 neliön kaksio pienellä saunalla. Myynnistä jäi voittoakin ja kun heillä oli kertynyt säästöjäkin, he päättivät tempaista ja ryhtyä seitsemänkymppisinä reissaaviksi vanhuksiksi. He ostivat asuntoauton. Ei heillä ollut mitään mielenkiintoa mennä Suomen rajojen ulkopuolelle, ja Viipurista Helsinkiin siirryttyään he olivat pysyneet siellä paria etelänmatkaa lukuunottamatta. Niin mies kuin vaimo tuumivat, että tulihan noita ulkomaanmatkoja tehtyä univormu päällä. Hotellimajoituksessa tosin ei ollut tarjolla kovin monta tähteä.

Kamppeet matkailuautoon ja ykköstä läpeen. Turun Saaristo. Ahvenanmaa. Pohjanmaan lakeudet. Suuret Hailuodon ja Raippaluodon saaret. Saimaan suuret vesistöt. Savon vaarat. Pohjois-Karjalan ja Kainuun suuret korpialueet. Ja sitten Lappi, suurine tuntureineen. Heille aukesi vielä kerran uusi maailma. Mutta itäraja oli heille pysyvä raja. He eivät koskaan käyneet Viipurissa. Katkeruus oli liian suuri ja he tiesivät, mihin kuntoon uusi isäntä oli sen jättänyt. Jos kerran sen niin väkisin halusivat, niin pitäkööt, perkeleet.

Radio soitti EU-Suomen uutisia vuodelta 2005. He olivat 85-vuotiaita. Siinä vaiheessa virta ehtyi. Matkailuauto myytiin, ja pariskunta siirtyi pysyvästi Nurmijärven asuntoonsa viettämään hiljaisia eläkepäiviä. Onneksi suhteellisen hyväkuntoisina ja ennen kaikkea järkensä valon säilyttäneinä. Kello asunnon seinällä raksutti edelleenkin mennyttä aikaa ja päivät etenivät hiljalleen toistensa kaltaisina. He eivät mieltäneet sitä tylsyytenä. Katse. Pieni kosketus. Tunne siitä, ettei ole yksin. Ja tunne siitä, että asuu turvassa. Rakkaan ihmisen kanssa. Elämän loppusuoralla ehkä, mutta onnellisella sellaisella.

Mies nousi jälleen ylös tuolistaan ja ajatteli sitä Helsinkiä, missä he aikanaan niin kauan asuivat. Hän oli hyvin vanha mies, mutta myös hyvin tietoinen siitä, miten maailmassa mentiin. Helsinki ei ollut enää avuttoman vanhuksen paikka. Itse asiassa se ei ollut enää oikeastaan tavallisen suomalaisen aikuisenkaan paikka. Se oli miehitetty kaupunki, mutta toisin kuin vanhan miehen nuoruudessa kaupunki oli alistunut itse miehitettäväksi ja tehnyt siitä itseisarvon. Kyllä mies sen ymmärsi. Hän aukaisi kirjahyllyn ylälaatikon, ja otti sieltä esille TT-pistoolin, jonka hän oli aikanaan ottanut neuvostoliittolaiselta upseerilta Maaselän Kannaksella. Kyseinen upseeri ei miehen konepistoolisarjan vuoksi ollut enää pistooliaan tarvinnut.

Mies irroitti pistoolistaan täyteen ladatun lippaan, veti luistin taakse ja loksautti sen jälleen eteen ja laittoi lippaan taas kiinni. Silmät tarvitsivat ehkä voimakkaita silmälaseja, mutta käsi oli vieläkin vakaa. Hän ajatteli, että jos hän joutuisi vielä asumaan Helsingissä, hän kulkisi aina pistooli mukanaan. Häntä ei nöyryytettäisi. Varsinkin sen jälkeen, kun hänen vaimonsa oli nukkunut pois, eikä hänellä ollut enää mitään menetettävää.

Radio ymmärsi miehen mielialan ja siirtyi vuoteen 2015, mutta ei soittanut musiikkia eikä uutislähetyksiä, vaan jotain hirvittävän epävireistä kirskuntaa, jota mies oli tuntenut mielessään, kun hän oli pitänyt sairaalassa kädessään vaimonsa kylmenevää kättä. Ihmisen ei tulisi olla ahne, ja tiesihän hän että he olivat saaneet elää yhdessä niin monta kaunista vuotta, mutta mies romahti silti suruunsa ja ikäväänsä  ja sairastui keuhkokuumeeseen ollen sairaalassa kuukauden. Itse asiassa hän toivoi kuolemaa, mutta hänen lapsensa toivat hänen vieraakseen niin lapsiaan kuin hekin omiaan ja sen myötä hän ajatteli, että ehkä vanha taata olisi heidän elämässään vielä muutaman vuoden.

Mies havahtui muistoistaan, ja radiosta kuului se hänen ikäpolvelleen niin tuttu Yleisradion kuuluttajan Kaisu Puuska-Joen loppukuulutus:

- Nyt on lähetyksemme lopussa.

Radion vihreä valo alkoi hiipua, ja sammui lopulta kokonaan. Samalla kun radion valo hiipui, enkelikellon alla olevat kynttilät syttyivät itsestään ja hienoinen helinä täytti vanhan miehen asunnon. Mies katseli ulos ikkunasta ja hänen mielensä täytti suunnaton ikävä ja kaipaus. Ja sitäkin enemmän usko rakkauteen, joka ei kumartanut edes kuoleman julmia rajoja.

Ulkona alkoi sataa suuria lumihiutaleita, jotka peittivät pihalla aikaisemmin riekkuneitten ihmisten rumat tuhkaiset jäljet. Ikkunasta mies näki vastapäisessä asunnossa sen neljätoistavuotiaan pojan, joka oli aikaisemmin päivällä käynyt hänen luonaan katselevan samaa lumisadetta. Ehkä poikakin ajatteli lumihiutaleitten puhdistavan liatun pihan ja antavan uutta toivoa seuraavalle vuodelle. Vanha mies tiesi, että hänen taistelunsa oli jo käyty, mutta hän toivotti mielessään onnea ja voimia  tuolle pojalle, jonka taistelu oli vasta edessä.

Juodut konjakit tekivät tehtävänsä ja mies nukahti televisiotuoliinsa. Hän näki unta vaimostaan. He olivat Viipurissa vuonna 1939 ja viettivät sitä heille sallittua yhden vuorokauden mittaista häälomaa. Hän piti vaimoaan sylissään ja oli onnellinen. Jossain vaiheessa unta hän huomasi ilokseen, ettei kyse ollutkaan enää unesta.

Enkelikellon kynttilät sammuivat, kello helähti viimeisen kerran ja asuntoon laskeutui hiljaisuus.


Hotellin respasta toivotetaan kaikille lukijoille oikein hyvää ja rauhallista joulua.

perjantai 18. joulukuuta 2015

KADONNEET SUOMALAISET

Kommentoidaanpa vielä viikonloppua vasten Etelä-Suomen Sanomien varsin mautonta pääkirjoitusta joka kylläkin kuvaa hyvin tämänhetkistä joka ainoasta lävestä sisään tunkevaa ja loppumatonta tiedostavaa suvaitsevaisuusmyllytystä. Siitä saa myös hyvän kuvan siitä, ketkä suvakkien mielestä ovat ihmisiä ja ketkä eivät. Pääkirjoitus alkaa komealla otsikolla:

Jäitä hattuun ennen kuin joku kuolee

Ja kirjoituksen pääidea selviää seuraavissa lauseissa:

Ikävä kyllä turvapaikanhakijoihin kohdistuneille väkivaltaisuuksille ei tunnu tulevan loppua. Päin vastoin, tuhotöistä on tulossa uusi maan tapa, johon kaikki eivät enää suhtaudu vakavina rikoksina vaan poikkeuksellisen tilanteen muka väistämättömänä seurauksena. Höyrypäisimmät jopa kannustavat niihin sosiaalisessa mediassa.

Vaikka iskuissa on ehkä hyvän onnenkin ansiosta vältytty vakavilta henkilövahingoilta, niihin pitää suhtautua mitä suurimalla vakavuudella, aivan kuten rikoslaki ja myös yleinen oikeudentunto edellyttävät. Pelkkä iskujen rutiininomainen tuomitseminen ei riitä, sillä jos niitä ei saada loppumaan, on vain ajan kysymys, milloin joku kuolee niiden seurauksena.

Niin. On vain ajan kysymys, milloin joku kuolee. Koska vastapuolemme harjoittaa jatkuvaa toiston toistoa, niin toistetaan täälläkin, ja muistutetaan siitä, mitä nimenomaan maahanmuuttajien toimesta on maassamme tapahtunut ajanjaksolla vuotta ennen tätä tuoreinta ihmisvyöryä:

- 1 murha

- 4 tappoa

- 2 tapon yritystä

- 1 virkamiehen tapon yritys

- 2 puukotusta

- 2 törkeää pahoinpitelyä

- 1 vauvan törkeä pahoinpitely

- 5 pahoinpitelyä

- useita kymmeniä joukkopahoinpitelyitä

- 10 törkeää ryöstöä

- 1 alaikäisen joukkoraiskaus

- 1 kehitysvammaisen raiskaus

- 2 törkeää lapsen raiskausta

- 3 lapsen raiskausta

- 3 joukkoraiskausta

- 2 törkeää raiskausta

- 8 raiskausta

- 11 törkeää lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä

- 2 alaikäisen sukupuoliyhteyteen pakottamista

- 3 raiskauksen yritystä

- 1 tuhopolton yritys

Eli:

Joitakin on jo kuollut.

Joitakin on jo pahoinpidelty.

Joitakin on jo raiskattu.

Joitakin on jo ryöstetty.

Mutta suvaitsevais-tiedostava väestöryhmä ei noteeraa näitä lukuja, sillä tämän arkipäivän terrorismin uhreina ovat olleet pääosin tavalliset suomalaiset. Eikä heillä ole merkitystä, joten heidät voidaan unohtaa. Tavallisia suomalaisia ei ole olemassakaan. He ovat kadonneet jonnekin merkityksettömyyden suohon, josta heidät nostetaan ylös ainoastaan silloin kun heitä tarvitaan maksajiksi ja silloin, kun heidät voidaan syyllistää vääristä sanoista ja ajatuksista.

Tässä voisi tietysti kysyä tämän piiperryksen väsänneeltä toimittajalta, että etkö sinä osaa edes hävetä. Mutta turhaahan se olisi. Sillä hän ei ymmärtäisi kysymystä. Miksi hänen pitäisi hävetä, kun hän juuri osoitti olevansa niin hyvä ihminen?

Kiitokset Paavo Tajukankaalle jutun ensimmäisestä uutisoinnista.