PÄÄSIÄISSAARNA HUITSINNEVADASSA

Elettiin Huitsinnevadassa pääsiäistä Herran vuonna 2016. Harras kirkkokansa oli kokoontunut Huitsinnevadan kirkkoon kuuntelemaan kirkkoherra Ilmari Jötikän pääsiäissaarnaa. Seurakunnan pitkäaikainen kanttori-urkuri Häläläsin Tässi soitti urkujaan ja kirkkoväki pani merkille, että hän näytti soittavan omaa sovitustaan AC/DC:n kappaleesta Highway To Hell, mutta eivät ihmetelleet asiaa millään muotoa, sillä tässä kirkossa ei tehty mitään ilman kirkkoherra Jötikän suostumusta. Tähän kappalevalintaan oli siis oma ja aivan varmasti perusteltu syynsä. Jötikkä oli tunnettu ja arvostettu hengenmies, joka oli toiminut johtavana piruntorjuntaupseerina Huitsinnevadassa jo neljännesvuosisadan. Ja olihan kirkkoväkikin suurimmalta osaltaan kuitenkin tutustunut kyseisen australialaisen heavybändin tuotantoon, eivätkä he kuuluneet siihen porukkaan joka pyöritti vinyylejä takaperin löytääkseen salattuja viestejä. Saattoipa kirkkokansan jalka hissukseen taputella kirkon lattiaa vasten musiikin tahdissa, eikä ihme, sillä kanttori Tässi oli sen tason soittaja, että hän sai metronomin tikityksenkin svengaamaan.

Urut vaikenivat, sakastin ovi aukeni kovaäänisesti narahtaen ja kirkkoherra Jötikkä astui sisään. Kirkkoväki huomasi, että Jötikkä oli repinyt albastaan hihat irti ja niitten alla käsivarsissa oli tavallinen jätkän ruutupaita joka sekin oli kääritty puoleenväliin käsivartta paljastaen lihaksikkaat kyynärvarret ja lentopallon kokoiset nyrkit.

Itse asiassa kirkkoherra Jötikkää oli vaikeaa ajatella papiksi ulkomuotonsa perusteella. Hän oli yli satakiloinen leveäharteinen mies, jolla oli jonkun verran mahaa. Hänen naamansa oli kirveellä veistetyn pärstän prototyyppi ja hänen lyhyt tumma tukkansa oli jo vuosia sitten voittanut taistelun kamman epätoivoista yritystä vastaan sojottaen vähän sinne sun tänne mutta ennen kaikkea juuri sinne, minne sitä huvitti. Itse asiassa Jötikän olisi voinut kuvitella aikanaan näkevänsä vanhoilla tukkisavotoilla, jossa hän olisi tukkisaksilla nostanut pöllejä rekeen tiettyjä hiljaisia motivoivia kirosanoja luetellen ja illalla tukkikämpällä lihasopan syötyään kääntävän laverilla kylkeä, päästävän illan kuitiksi miehekkään pierun ja aloittavan sen jälkeen armottoman kuorsauksen.

Olisipa hänet voinut kuvitella myös taitavaksi maasepäksi, joka olisi aikanaan hurjilla käsivoimillaan ja suurella taidollaan leiponut kärsivällisesti rautaa maanviljelijöitä hyödyttävään muotoon. Hänet olisi voinut myös kuvitella komppanianpäälliköksi jossain talvisodan Kollaalla, jossa hän olisi epätoivoisessa tilanteessa vetänyt konepistoolistaan liikkuvat taakse, laittanut pari varsikäsikranaattia vyöhönsä ja komentanut miehensä vastaiskuun käskyllä ”seuratkaa”. Ja miehet olisivat seuranneet häntä vaikka helvettiin asti. Hän olisi myös käynyt sellaiseksi vanhan ajan konstaapeliksi, joka olisi virka-autollaan kurvannut tanssilavalle, lopettanut humalaisten tappelun, aikaansaanut jännälöysää housuun jo pelkällä karismaattisella läsnäolollaan, kuskannut taskulämmintä rähinäviinaa liikaa nauttineet miehet putkan pahnoille lepäilemään ja laskenut nuo nolot miehet aamulla krapulaisina häpeissänsä kotiinsa kun työmiehen lauantai meni justiinsa niin kuin Irwin aikanaan lauloi.

Kaikissa näissä vaihtoehdoissa hän olisi ollut epäilemättä mies paikallaan, mutta hän oli valinnut itselleen hengenmiehen uran. Yhtä kaikki, kirkkoherra Ilmari Jötikkä oli sanasta lihaksi muuttunut todiste lauseesta ”On miehiä, joitten paidassa lukee Minulle Ei Vittuilla. Ja sitten on miehiä, joille Ei Vittuilla”.

Jötikkä astui seurakuntansa eteen ja avasi sanaisen arkkunsa:

- Hyvät seurakuntalaiseni. Nythän on niin, että tällä kertaa jätämme nämä virrenveisuut väliin ja siirrymme suoraan saarnaan.

Tämän jälkeen hän nousi saarnastuoliin ja mäjäytti suurella nyrkillään siinä olevaa raamattua niin, että kirkon katolla huilaustaukoa pitäneet varikset säikähtivät ja lensivät pois raakkuvia vastalauseitaan esittäen. Jötikkä aloitti saarnansa:

- Saarnani käsittelee aihetta ”rohkeus”. Mitä on rohkeus? Mielestäni rohkeutta on se, että uskaltaa ottaa vastuuta lähimmäisistään ja puolustaa heitä kaikin mahdollisin keinoin. Rohkeutta on myös se, että uskaltaa toimia tämän Suomeksi nimittämämme kokonaisuuden puolesta, sillä se on ainoa tekijä, joka on meistä suomalaisista ja meidän hyvinvoinnistamme kiinnostunut. Rohkeutta on myös kyky ymmärtää, että koko maailma ei voi olla lähimmäisiämme, ainakaan jos lähimmäisyys tarkoittaa meille yksipuolista elatus-, sietämis- ja rakastamisvelvollisuutta kiittämätöntä ja röyhkeää viranomaispäätöksellä osaksemme määrättyä pakkolähimmäistä kohtaan.

- Sen vuoksi rohkeutta – ja suurta sellaista – on myös uskallus taistella oman maansa hallintokoneistoa vastaan, mikäli se koneisto toimii omien kansalaistensa haitaksi joko oman ahneutensa vuoksi, tukeakseen jotain ulkopuolista miehittäjää tai sellaiseksi laskettavaa tekijää, tukeakseen Suomelle ja suomalaisille  haitallista ideologiaa tai näiden kaikkien yhdistelmää. Valitettavaa on, että viimeisten vuosien aikana tällaista rohkeutta on todellakin alettu tarvita päivä päivältä enemmän, mitä joskus oltaisiin pidetty käsittämättömänä ajatuksena. Ajatus siitä, että hallintokoneisto toimisi tieten tahtoen kansalaisiaan vastaan oli joskus aikanaan, eikä niin kovinkaan kauan sitten yksinkertaisesti mahdoton. Mutta me elämme valitettavasti sairaita aikoja.

- Rohkeuden vastakohta on pelkuruus ja pelkureita ovat nimenomaan he, jotka toimivat poliittisen valtavirran mukana, vaikka tietäisivät sen olevan vahingollista ja vaarallista niin lähimmäisilleen kuin koko kansalle. Pelkurit toimivat opportunistisesti näin suojellakseen omia etujaan, asemaansa ja julkista kuvaansa. Pelkureita ovat myös ne, jotka seuraavat vallitsevaa poliittista muotia ainoastaan nostaakseen omaa egoaan niin sanottuna hyvänä ihmisenä tajuamatta sitä, mitä hänen niin sanottu hyvä ihmisyytensä aiheuttaa toisille suomalaisille lähimmäisille. Nämä ihmiset ignoroivat muualta tulleitten, meidän suomalaisten mielipidettä kysymättä pakolla elätettäväksemme ja siedettäväksemme annettujen röyhkeitten ja kiittämättömien ihmisten väkivallanteot ja selittävät ne olemattomaksi tai ainakin merkityksettömiksi. Ja sen lisäksi keskittyvät toteutunutta väkivaltaa vastustavien suomalaisten väkivaltaa vastustaviin sanoihin, tuomiten ne itsessään vakavammaksi kuin toteutunut, oikea väkivalta. Vain osoittaakseen sen, että he pelkureina eivät uskalla vastustaa mielivaltaa ja toivovat sen propagandaa toistamalla saavansa siltä almuja ja arvostusta.

- Evankelis-luterilainen kirkkomme ei ole rohkea kirkko. Se on pelkuruuden ja alistumisen kirkko, joka ryömii valtaapitävän ideologian ja sitä itseään vihaavan islamilaisuuden edessä kuvitellen saavansa alistumisella sen hyväksymisen. Sen pelkuruuden johtaja on arkkipiispamme Kari Mäkinen, joka on muuttamassa kirkkoamme itsensä irvikuvaksi. Irvikuvaksi joka kumartaa sitä vihaavalle islamille, kuvitellen islamin kumartavan samalla lailla takaisin ja joka nostaa etnisesti muut ihmiset kuin suomalaiset – jotka sattumoisin sen Mäkisen evankelisluterilaisen kirkon veroillaan elättävät –  suomalaisten yläpuolelle.

- Kyseisen kirkon kohdalla tietynlainen parodiahorisontti ylitettiin, kun kuulin kyseisen Mäkisen saaneen sosialidemokraattisilta naisilta ”Risto Rohkea”-tunnustuspalkinnon. Rohkea? Sinänsä arkkipiispamme Mäkinen kuuluu oikein hyvin samaan seurakuntaan demarinaisten kanssa, sillä ne ovat akateemisessa utopistisissa unelmissaan elävä, omasta kuvittelemastaan erinomaisuudesta sokaistunut ideologisia Tupperware-kestejään pitävä kanalauma, jolla ei ole minkäänlaista käsitystä reaalitodellisuudesta. Demarinaisista ja Mäkisestä voi todeta, että vakka ja kansi ovat toisensa todellakin löytäneet. Sillä mitä oli se rohkeus, jota tämä kanalauma Mäkisessä arvosti? No se oli tämä: ”haluamme erityisesti antaa tunnustuksen arkkipiispan rohkeudelle ottaa lukuisissa puheenvuoroissaan myönteistä kantaa vähemmistöjen ja maahanmuuttajien puolesta”.

- Tämäkö oli rohkeutta? Elämme maassa, jossa haittamaahanmuutto on nostettu uskonnolliseksi dogmiksi. Itseisarvoksi jota ei saa millään muotoa ja missään olosuhteissa kyseenalaistaa. Poliittinen eliittimme haluaa tänne haittamaahanmuuttajia, vaikka tietää, että niistä on suomalaisille pelkkää harmia ja vaaraa niin nyt kuin tulevien sukupolvien aikana. Virkamieskoneistomme johtajat toimivat samoin. Media toimii samoin. Sen sijaan sellainen henkilö, joka kysyy, että miksi ihmeessä ja millä perusteella niitä pitäisi tänne hankkia demonisoidaan täysin. Arkkipiispa Mäkinen toistaa itselleen turvallista valtaideologian epistolaa ja haluaa myös tänne lisää haittamaahanmuuttajia, koska pelkureitten johtamassa maassa pelkurin kuuluu niin haluta. Välittämättä mitään siitä, mitä se maksaa ja ennen kaikkea mitä se aiheuttaa meille kaikille. Ihmisille, joita hän väittää lähimmäisikseen, mutta joista hän ei välitä kissan paskaakaan.

- Mikä on hänen rohkeutensa? Sekö, että hän toistaa vain ja ainoastaan sen, mitä valtakoneisto haluaa, ja unohtaa siinä samalla kaikki suomalaiset lähimmäisensä? Sekö, että hän samalla flirttailee kristinuskoa vääräuskoisena pitävän islamin kanssa tietoisesti unohtaen sen, mikä on kristittyjen uskonnonvapauden ja henkilökohtaisen turvallisuuden tila islamilaisissa maissa? Rohkeutta olisi tämän mielettömyyden kyseenalaistaminen ja kyseisen Risto Rohkea-palkinnon ansainnut mies olisi vaikkapa Junes Lokka. Mutta pelkureiden maassa pelkuruus selitetään rohkeudeksi, joten Mäkinen palkitaan siitä, että hän tekee lampaana sen, mitä muutkin lampaat ovat aina tehneet teuraalle mennessään.

- Tämä on se rohkeus, mihin evankelis-luterilainen kirkkomme arkkipiispansa johdolla pystyy. Se on sitä samaa rohkeutta, jolla saksalainen pappi tuki natsivaltaa vuonna 1939. Se on sitä samaa rohkeutta, jolla ortodoksinen kirkko tuki Neuvostoliittoa vuonna 1972. Se on alistuvan organisaation rohkeutta tehdä alistumisestaan itseisarvo ja kutsua sitä rohkeudeksi ymmärtämättä edes hävetä. Itse asiassa se on vielä hävettävämpää, sillä toisin kuin saksalaisilla ja neuvostoliittolaisilla kollegoillaan Mäkisellä ja hänen seuraajillaan ei ole uhkana kuoleman tai vankileirille joutumisen pelko. He tekevät sen omasta vapaasta tahdostaan. He nostavat toiseuden jalustalle, palvovat sitä ja vähät välittävät kanssasuomalaisistaan. Jos tämä ei ole Raamatunkin kiroamaa Kultaisen Vasikan palvontaa, niin mikä sitten?

- Siksipä, rakkaat seurakuntalaiseni, totisesti minä sanon teille. Menkää kotiinne. Menkää pilkille. Menkää kaljalle. Menkää saunaan. Menkää hiihtämään. Menkää mummolaan. Tai jos olette mummoja, kutsukaa lapsenlapset käymään. Mutta älkää tulko enää tänne. Tämä kirkoksi joskus kutsuttu organisaatio on vain maallinen poliittinen virasto joka käyttää teidän maksamia verorahojanne teitä vastaan tukeakseen maallista, teille ja teitä seuraaville sukupolville vahingollista ja tuhoisaa ideologiaa sekä sitä ylläpitävää koneistoa. Ja siksi sanon teille: erotkaa kirkosta. Niin tein minäkin. Vuorokausi sitten. Ja lähetin samalla tuomiokapitulille eroilmoitukseni kirkkoherran tehtävästä. Samoilla sanoilla, kuin mitä sanoin teille tänään. Tiedän, että siellä järkytytään ja loukkaannutaan niin, että veri kiertää väärinpäin ja varpaankynnet irtoaa, mutta sen instituution tunnetiloille minä haistatan jatkossa pitkät paskat.

- Sillä minä lopetan papin työni ja siirryn toisiin, tärkeämpiin tehtäviin. Aloitan jo tänään työt paikallisen soittoruokala Örinäoksan portsarina. Evankelis-luterilainen kirkkomme rypee hallinnollisen, ideologisen ja utopistisen synnin riettaudessa ja irstaudessa. Sitä ei pelasta enää edes se tietty nasaretilainen toisella tulemisellaan ja mikäli hän sattuisi ilmestymään kuvioihin, valtiokirkkomme huutaisi muitten mukana hysteerisesti että ”antakaa meille Barabbas”. Mutta suomalaisessa räkälässä sen sijaan on paljon rehellisiä sieluja, jotka tarvitsevat oikeaa lähimmäisen antamaa henkistä tukea. Siksi minä siirryn sinne. Pois tästä kirkoksi nimitetystä hirviöstä. Seurakuntalaiset, kavahtakaa tekin tätä hirviötä. Herran rauhaa teille.

Kirkkoväki totesi yhteen ääneen: ”ja se on viisautta”. Sen jälkeen todennäköisesti ensimmäisen kerran suomalaisessa kirkkohistoriassa se nousi spontaanisti seisomaan ja aloitti aplodit. Jötikkä repäisi albansa kahtia, jätti puoliskot saarnastuoliin ja läksi kävelemään pois kirkosta kaivaen samalla taskustaan Hankkijan lippalakin ja pisti sen päähänsä. Kirkkoväki seurasi häntä. Kanttori-urkuri Tässi soitti kirkon tyhjenemistä säestääkseen sotilasmarssia Ohi On. Hän itsekin oli irtisanoutunut virastaan samaan aikaan kuin kirkkoherra ja päätti toteuttaa unelmansa folk metal-bändin perustamisesta. Olihan se sentään kristillisempää kuin ev lut kirkon nykyinen epistola sillä se saattaisi aiheuttaa joillekin ihmisille jopa iloa.

Kiitokset kommentoija Viikon Radiokasvolle vinkistä ja inspiraatiosta.