RAJA

Joskus tulevaisuudessa. Suomen ja Ruotsin rajalla, tarkemmin sanottuna Suomen puolen Haaparannan ja Ruotsin puolen Kalixin kuntien välisellä rajalla.

Kersantti Eino Räsänen katseli haarakaukoputkellaan Suomen ja Ruotsin välistä rajavyöhykettä joka sijaitsi pari kilometriä Suomen puolella olevan Sangijärven rajataajaman pohjoispuolella, tarkemmin sanottuna Luhtajärven (ent. Inre Träsket) ja Kotajärven (ent. Kåtaträsket) välisellä kannaksella. Hieman länteen päin aikaisemmasta siirtynyt raja ei ollut enää kuuteen vuoteen ollut mikään merkityksetön viiva paperilla niin kuin joskus aikaisemmin. Viiva, jonka saattoi ylittää kuka tahansa, missä tahansa ja millä perusteella hyvänsä. Virallinen, ja ainoa sallittu rajanylityspaikka näillä main oli Suomen Haaparannan kaupungin ja Ruotsin Kalixin kunnan välillä oleva Korsbäcken/Säivijärven raja-asema, josta Suomen puolelle ei ollut asiaa ilman passia ja viisumia. Sitä pohjoisempi mahdollinen rajanylityspaikka oli sitten vasta Ylätornion puolella. Joka muutama vuosi sitten tunnettiin vielä nimellä Övertorneå. Silloin, kun se oli vielä osa Ruotsia.

Haaparanta, Ylätornio, Pajala sekä Kiirunan kuntaan kuulunut entinen Karesuandon kunta olivat kuuluneet Suomen Tasavaltaan viimeiset kuusi vuotta. Raja Suomen ja Ruotsin välillä oli todellinen. Sellainen kuin raja Suomen ja Neuvostoliiton välillä oli joskus ollut. Tosin vielä tiukemmin vartioitu. Ruotsin puolella raja näkyi säännöllisinä sinikeltaisina rajatolppina. Suomen puolella taas sinivalkoisina. Mutta Suomen rajatolppien lisänä oli kaksi metriä korkea piikkilanka-aita, joka oli kruunattu Nato-langalla. Ruotsalaiset olivat tyytyneet pelkkään rautalanka-aitaan.

Sotkamosta kotoisin oleva kersantti Räsänen oli suorittanut varusmiespalveluksensa Kainuun Prikaatissa, kotiutunut kaksi kuukautta aiemmin ja allekirjoittanut kahden vuoden mittaisen sopimussotilaan paperin jonka myötä hänet oltiin välittömästi siirretty rajajoukkoihin Ruotsin rajalle. Räsäsen johtama puolijoukkue suoritti kahden viikon rajavartiojaksoaan ennen siirtymistään lepovuoroon. Miehet oli varustettu kovilla patruunoilla ja kovilla ohjeistuksilla. Rajan yli ei tultaisi luvatta. Jokaisella miehellä oli lippaassaan kolmekymmentä hyvää syytä pyytää tai tarvittaessa käskeä tunkeilijaa poistumaan. Tai pahimmassa tapauksessa lopettaa tunkeilijan maallinen vaellus.

Eräs Räsäsen ryhmän miehistä, historiasta kiinnostunut jääkäri Savolainen oli lueskellut korsussa näyttölaitettaan ja naurahtanut löydettyään lähihistoriasta erään tapahtuman:

- Hähää, hei jätkät hei, hei jätkät, kuunnelkaa! Ette usko! Suomessa etsittiin 2010-luvulla poliisin toimesta laittomia maahanmuuttajia, jotka tulivat pääosin Lähi-Idästä ja Afrikasta. Mutta poliisi ei saanut asiakseen tarkastaa lähi-itäläisten ja afrikkalaisten papereita pelkän ulkonäön perusteella. Se kun oli etnistä profilointia josta nousi jumalaton henkinen pipi. Niin ollen sitten tinanapit saattoivat joutua kyselemään Pihtiputaan mummoltakin papereita selvittääkseen että oliko Pihtiputaan mummo oikeasti Pihtiputaan mummo vaiko ehkä arabimaista tullut laiton maahanmuuttaja.

Puolijoukkueellinen miehiä oli päästänyt rienaavan röhönaurun. Näissä joukoissa nimittäin todellakin harjoitettiin etnistä profilointia. Annetun ja perustellun käskyn mukaan. Tilanne Ruotsissa oli sellainen, että sieltä ei päässyt enää muuttamaan ilman viranomaisten lupaa. Ruotsi oli sulkenut rajansa. Tosiasiassa käytäntö oli rajoitettu, sillä se koski käytännössä lähinnä kantaruotsalaisia ja ruotsinsuomalaisia ihmisiä, joilla oli yhteiskunnan tarvitsemaa ammattitaitoa. Se oli nykypäivän Ruotsissa aina vain harvinaisempaa pääomaa, eikä ammattitaitoisia osaajia haluttu laskea pois. Mutta poispääsyn yrittäjiä löytyi edelleenkin. Mikäli suomalaisen tai ruotsalaisen henkilön näköinen rajanylittäjä ilmestyi aidalle, Räsäsen miehet toivat kannettavat tikaslaitteet, joilla tulija saattoi päästä Suomen puolelle. Jos kyseessä oli selkeästi suomenkielentaitoinen ihminen, hänet toivotettiin tervetulleeksi samantien. Ruotsalaisia taas kuulusteltiin tarkemmin. Myös kantaruotsalaisten joukossa oli nykyisin islamiin hurahtaneita tyyppejä jotka voisivat tehdä terrori-iskuja joita oli tapahtunut myös Suomen puolella. Viimeksi Rovaniemellä, jossa kauppakeskuksessa itsemurhapommittaja oli murhannut neljätoista suomalaista. Valvontakameroitten tallenteista nähtiin, että terroristi oli etnisesti ruotsalainen rastatukkainen nainen, joka oli huutanut Allahu Akbaria ennen kuin oli painanut laukaisinta. Naisella oli ollut takissaan rintanappi ”LGBTQ people against islamophobia”.

Sen sijaan etnisen profiloinnin mukaan muilla ei ollut rajan yli asiaa. Rajavyöhykkeellä oli säännöllisin väliajoin kylttejä, joissa varoitettiin asiasta täysin selkeästi. Ensimmäiseksi tulisi pysähtymiskäsky. Käsky, ei kehoitus. Sitten ammuttiin varoituslaukaus. Mikäli viesti ei mennyt perille ja luvaton rajan ylittäjä eteni aidalle, vaihtaja asetettiin sarjatulelle ja ammuttiin kohti. Seuraavaksi tulivat ruotsalaiset rajamiehet, jotka kuskasivat ruumiin pois. Tapa oli raaka, mutta tehokas. Ja perusteltu. Monella luvatta yrittäjällä oli ollut mukanaan ase tai räjähdevyö. Tavoitteena tappaa muutama vääräuskoisen valtion sotilas ja päästä paratiisiin. Sana levisi ja yrittäjiä oli nykyisin vähän. Ei ehkä siksi, ettei halukkaita olisi ollut, vaan siksi että tiedettiin matkan pysähtyvän lopullisesti ja varmasti viimeistään raja-aidalla. Suomalaiset eivät leikkineet  eivätkä olleet pelkkää puhetta niin kuin ruotsalainen yhteiskunta. Kunniaa haluaville oli helpompaa toimia Allahin soturina Ruotsin puolella. Kersantti Räsäsen ryhmässä oltiin joskus keskusteltu, että entäs jos joku yrittäjä olikin joku tolkullinen arabi, jolla oli tohtorin tutkinto ydinfysiikassa. Ja porukan yhteinen vastaus oli että ketä kiinnostaa. Mahdollisuus siihen oli yksi miljoonasta ja ydinfyysikkoja suomalaisilla oli omasta takaa. Life sucks. Who cares?

Suomen puolelta sai sinänsä mennä raja-aseman kautta vapaasti Ruotsiin jos huvitti, mutta ketään ei enää aikoihin ollut huvittanut. Ruotsissa ei ollut tarjolla kuin kaaosta, epätoivoa, epävarmuutta  sekä propagandaa joka kiisti kaaoksen, epätoivon ja epävarmuuden ja  selitti sen voimavarana, välttämättömyytenä ja väistämättömyytenä. Sekä järjestelmä, joka vahti kansalaisiaan DDR:n malliin. Ruotsi oli valinnut oman tiensä. Saman tien kuin moni muukin Länsi-Euroopan valtio. Näissä maissa, vaikka kantaväestö olikin vielä enemmistönä oltiin annettu periksi islamin leviämiselle pyrkien silti säilyttämään jonkunlainen länsimainen yhteiskunta tai ainakin sellaisen kulissi. Nimenomaan kulissi oli tärkeä. Maissa elettiin kahden yhteiskuntajärjestelmän ja kahden erillisen lain alaisuudessa ja näistä valtioista käytettiin nimitystä ”uussynergistinen valtio”, jonka idea kiteytettiin lauseeseen:

”Uussynergistisessä valtiossa kaksi erillistä ja toisistaan voimakkaasti eroavaa yhteiskunnallista ideologiaa ovat yhdistyessään enemmän kuin osiensa summa, tuottaen ennennäkemättömän osaamisen, hyvinvoinnin ja suvaitsevaisuuden”

Ruotsin uussynergistisen tasavallan lippu

Lopputulos oli tietenkin puhdasta sekä taloudellista että inhimillistä kaaosta, mutta näissä maissa oltiin siirrytty vaiheeseen, jossa iskulauseteollisuus oli ainoa toimiva teollisuuden muoto. Itä-Euroopassa, Baltian maissa sekä Tanskassa ja Iso-Britanniassa oltiin valittu toinen tie. Maat olivat jo eronneet EU:sta ja nyt ne löivät rajansa kiinni ja suorittivat tylyn etnisen puhdistuksen toimittaen muualta tulleen väestön rajojensa ulkopuolelle. Puhdistus ei sujunut kovin kauniisti, sillä viranomaiset, sotilaat ja niitä auttavat vapaaehtoisjoukot pyrkivät tulokseen sen sijaan että kysyivät neuvoa ja lupaa tiedostavilta yksilöiltä. Kovat olivat sekä lippaassa että piipussa ja niitä oltiin tarvittaessa käytetty. Suomen lähialueella rankin puhdistus tapahtui Tanskassa, jossa haittamaahanmuuttajia oli huomattavasti. Kuolonuhreja tuli tuhansia ennen kuin tajuttiin, että tanskalaiset olivat tosissaan. Tanskalaiset haittamaahanmuuttajat toimitettiin joko Ruotsiin tai Saksaan eikä toiminnasta pyydelty anteeksi. Toiminnalla lähetettiin myös selkeä viesti: ei enää. Ei enää koskaan. Lännempänä kyseisen tien valitsivat Iso-Britannia, Italia ja Sveitsi sekä itsenäistyneet Baijeri ja Katalonia. Iso-Britannian valinta ja sen toteuttaminen oli vielä Tanskaa rankempi sillä maassa käytiin brittien voittama ja täyteen teurastukseen päättynyt sisällissota.

Suomi, Norja, Itävalta, Espanja, Portugali ja Kreikka valitsivat kolmannen tien. Niissä haluttiin saada joku välimuoto aikaiseksi että totaaliselta kansanmurhalta vältyttäisiin. Se välimuotokin toteutettiin aseitten voimin ja ilman poliittisen johdon suostumusta sillä epäilemättä näitten maitten opportunistiset urapoliitikot olisivat väistämättä johtaneet maansa uussynergististen valtioitten leiriin. Suomessa herättiin eräänä aamuna siihen, että varuskuntien päälliköt ilmoittivat tylysti, että heidän johtamansa joukko-osastot eivät ole enää pääesikunnan, hallituksen eivätkä eduskunnan käskyvallan alla. Mikäli ette halua tankkeja kadulle ja yleistä sotilasvallankaappausta sekä siihen olennaisesti liittyvää lahtausta, niin alatte toimia vaatimustemme mukaisesti. Pisteenä i:n päälle oli se, että valtaosa sekä poliisivoimien rivipoliiseista että  improvisoidusti perustetuista ja lukumäärältään varsin suurista aseistautuneista kansalaisjärjestöistä asettui kapinoivien puolustusvoimien puolelle.

Valtaeliitti kokoontui, laski iskulauseittensa ulkopuolella olevien voimavarojensa määrän, totesi ne hyvin vähäisiksi ja luovutti. Näissä maissa hallinnon idea oli johtaa kansaa joka totteli annettuja määräyksiä mitään kyseenalaistamatta, ja kun se ei sitä enää tehnytkään, niin hallinnon pohja romahti. Näistä keskusteluista myöhemmin eläkkeelle jäänyt silloinen puolustusvoimien komentaja kirjoitti aikanaan muistelmissaan. Hallitus oli kutsunut hänet luokseen kartoittaakseen tilannetta. Pääministeri oli aloittanut:

- Tilanne on nyt sellainen, sanoisinko epäselvä… hallitsematon… odottamaton… haluan tietää kuinka saamme sen takaisin hallintaamme. Meidänhän täytyy saada se hallintaamme. Eihän voi edes ajatella sitä tilannetta, ettei tilanne ole hallituksen valvonnassa.

- Totta kai voi. Ei tilanteessa ole mitään epäselvää. Joukko-osastot eivät ole enää niin teidän, minun kuin pääesikunnankaan komennon alla. Teille lojaaleja sotilaita löytyy lähinnä everstiluutnanttitason yläpuolelta. Varuskunnissa ja yleensä Helsingin ulkopuolella ne korkeammat upseerit, jotka ovat hallitukselle lojaaleja on pidätetty. Eli asia on hyvin yksinkertainen. Te ette saa enää tilannetta hallintaanne. Ette millään tavalla.

- Mutta onhan aina mahdollisuus julistaa liikekannallepano ja pidättää nuo kapinalliset sotilaat. Emmehän me nyt helvetti soikoon voi noin vain luovuttaa.

- Liikekannallepano? Kuinka? Sekä joukkojen perustamiskeskukset että asevarikot ovat kapinallisten hallussa. Lisäksi mahtavatko herrat muistaa sen jo romahtaneen EU:n myötä puolustustilalakiin kirjatun pykälän että sotilaspiiri voi oma-aloitteisesti mobilisoida joukkoja jos näkee niihin äärimmäistä tarvetta.

- Se pykälähän tehtiin juuri sen vuoksi, että voitaisiin tarvittaessa toimia EU:n vastaista kansalaistoimintaa vastaan mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti.

- Mutta ei mikään ole estänyt sotilaspiirejä käyttämästä sitä oikeutta myös tätä kansalaistoimintaa tukeakseen. Olen saanut joukko-osastoista viestin ja sen viestin sisältö on tyly. Niin Karjalan, Kainuun kuin Porin prikaati on täydennetty täyteen kirjavahvuuteensa. Siihen on mobilisoitu nimenomaan juuri varusmiespalveluksensa lopettaneita sekä kansainvälisiin tehtäviin osallistuneita reserviläisiä. Lisäksi on perustettu kahdeksan erillistä täysimittaista pataljoonaa ja rajavartiosto on mobilisoinut kymmenen erillistä komppaniaa. Parhaasta reserviläisaineksestaan.

- Entä Kaartin jääkärirykmentti?

- Täysivahvuiseksi täydennetty sekin. Ja Santahaminan sillat on suljettu raskaalla kalustolla mikä on selvä merkki siitä, että sieltäkään ei apua teille tule.

- Entä te? Te olette kumminkin puolustusvoimien komentaja. Mitä te aiotte tehdä?

- Jaa minäkö? Aion siirtyä eläkkeelle. Tästä päivämäärästä lukien. Minulla on mukava mökki Nauvossa ja muutan sinne. Tässä vaiheessa uskallan tunnustaa niin itselleni kuin julkisestikin, että olen ollut poliittisesti valittu operettikenraali joka on tanssinut teidän pillienne mukaan saadakseen verirahana nämä neljä leijonaa kauluksiini. On aika repiä ne pois ja tehdä niin kuin sotilaan kuuluu tehdä. Eli jos minä en itse pysty, niin luovutan komennon niille, jotka pystyvät.

- Mutta mitä tämä tarkoittaa meille? Mitä meille tapahtuu? Nehän helvetti soikoon hirttävät meidät jos me luovutamme.

- Ei teidän tarvitse luovuttaa. Ainoastaan suostua heidän vaatimuksiinsa. Teille jätetään oma Ihmemaa Oz jossa voitte leikkiä utopiaanne.

- Häh?

Kenraali antoi salkussaan olleen kapinallisilta saamansa paperinipun hallitukselle, repi leijonat kauluksistaan, jätti nekin pöydälle ja poistui paikalta. Hallitus luki vaatimuksen, nieli kiukkunsa ja totesi ettei sillä ollut muuta vaihtoehtoa kuin suostua. Jäihän sille todellakin se oma Ihmemaa Oz.

Niinpä Suomikin jaettiin. Perustettiin uudelleen Suomen Tasavalta. Ja sitten perustettiin Etelärannan Uussynergistinen Tasavalta, jonka itsenäisyyden Suomen Tasavalta välittömästi tunnusti. Etelärantaan kuuluivat Helsinki, Espoo, Vantaa, Kauniainen, Siuntio, Inkoo, Kirkkonummi, Sipoo ja Kerava. Alueitten välillä alkoi välittömästi väestön etninen vaihto. Tasavallan puolelta haittamaahanmuuttajat siirrettiin Etelärannan puolelle voimakeinoin, tosin melkoinen osa siirtyi vapaaehtoisesti ajatellen, että Suomen etelärannikolle on syntymässä eräänlainen maahanmuuttajan paratiisi. Alueella myös ajateltiin itsetietoisesti, että vanhanaikaisesta juntti-Suomesta on itse asiassa hyvä päästä eroon ja pian se katuu päätöstään, sillä onhan Helsinki kuitenkin Suomen talouden veturi, joka elättää käytännössä koko maata.

Etelärannan uussynergistisen tasavallan lippu

Kyseiset uhoajat unohtivat, että jos jonkun suuren firman pääkonttori sijaitsee Helsingissä, niin varsinainen toiminta sillä tapahtuu yleensä jossain muualla. Asia hahmottui heti Etelärannan itsenäisyyden alkuvaiheessa, jolloin suurin osa firmoista siirsi välittömästi pääkonttorinsa pois alueelta. Suurin osa siirtyi Tasavallan uuteen pääkaupunkiin Jyväskylään. Huomattiin myös, että väestönvaihto halvaannutti Etelärannan ammatillisen osaamisen tason. Ne suomalaiset, jotka muuttivat alueelta pois, olivat yleensä jonkun alan kokeneita ammattilaisia. Tasavallan puolelle muuttaessaan he tulivat luonnollisesti tyhjän päälle, mutta heitä autettiin parhaan mukaan eikä heillä ollut ”kotoutumisongelmia”, niin kuin Tasavallan puolelta poistetuilla elatusautomaattiin tottuneilla ihmisillä.

Tasavallan puolelta haittamaahanmuuttajien lisäksi Etelärantaan muutti kantaväestöstä lähinnä sellaisen yliopistokoulutuksen saanutta väkeä, josta ei infrastruktuurin ylläpitämisessä ollut mitään hyötyä ja jota taas ei pystynyt elättämään ilman toimivaa infrastruktuuria. Näin ollen noin vuodessa Eteläranta oli siinä tilanteessa, että se eli käytännössä Tasavallan antaman ruoka-avun sekä YK:n avustusten varassa, joista avustuksista valtaosa tuli rikkaista Aasian puoleisista islamilaisista arabimaista. Tämä taas luonnollisesti näkyi Etelärannan koululaitoksen muuttumisessa, jota Etelärannassa kutsuttiin ”varhaiskasvatuksen ja opetussuunnitelman suureksi harppaukseksi”. Se oli avustuksen vaatimus, eikä nuorella uussynergistisellä valtiolla ollut muuta vaihtoehtoa kuin suostua.

Etelärannan itäosa oli aluetta, jossa kantasuomalaisia ei enää näkynyt. Alueen opetus oli puhtaasti islamilaista. Etelärannan länsiosa taas puolestaan oli suomalaisten asuttama ja siellä opetusmuotona oli uussynergistinen oppi  jonka opettajina olivat työnsä menettäneet yliopistoihmiset sekä toimittajat. Rahoitus tähänkin koulutusmuotoon tuli islamilaisista arabimaista, sillä siellä ajateltiin, että Etelärannan hyödylliset idiootit on helpompaa kääntää islamiin pikkuhiljaa hivuttamalla kun ne eivät muutenkaan älynneet panna hanttiin. Tiedettiin, että rajan pohjoispuolella oli vielä eurooppalaisittain nähden huomattavan voimakas Suomen armeija joka tuli ottaa huomioon ja joka oli jo osoittanut pystyvänsä toimimaan päättäväisesti ja armottomasti. Aivan eri tavalla, kuin mihin oltiin lammasmaisten länsimaalaisten kohdalla aikaisemmin totuttu.

Suomen hajotessa kahteen osaan tapahtui Etelärannalta Tasavallan puolelle viisi merkittävää ulosmarssia. Ensimmäisenä Helsingistä ja alueelta yleensä poistuivat suomen juutalaiset ja tataarit, jotka perustivat uudet yhdyskuntansa Turkuun. He ilmoittivat olevansa paljon mieluummin niitä tavallisia suomalaisia joita he olivat jo silloin kuin monikultturismihulluus alkoi.

Toisena alueelta häipyi niin virolais- kuin venäläisvähemmistö. Osa siirtyi Tasavallan puolelle ja osa taas takaisin sinne, mistä olivat alun perin tulleetkin.

Kolmantena läksi lähes koko Kauniaisten ruotsinkielinen väestö sekä suuri osa alueen ruotsinkielisestä väestöstä muutenkin. He siirtyivät Tasavallan ruotsinkielisille alueille Varsinais-Suomeen, ruotsinkieliselle Pohjanmaalle sekä Ahvenanmaalle. Ruotsinkielisessä väestössä, ainakin sen poliittisen siiven edustajissa oltiin oltu ehkä hyvinkin monikultturistisia, mutta kun utopia muuttui todeksi ja sotki heidän kotiensa rappuset romahti RKP:n rahoitus. Samoin alueelta muuttaneet suomenruotsalaiset eivät valittaneet siitä, että Tasavalta poisti kouluistaan pakkoruotsin. He ymmärsivät ystävän ja turvan löytyvän siitä suomenkielisestä väestöstä, jota he olivat vielä jokin aika sitten katselleet nenänpieltänsä pitkin ja nielivät ylpeytensä.

Neljäntenä tapahtui ulosmarssi yliopistomaailmassa. Aalto-yliopiston Teknillinen korkeakoulu ja Helsingin kauppakorkeakoulu siirtyivät Turkuun sekä Helsingin Yliopiston ns. kovien tieteitten tiedekunnat puolestaan siirtyivät osa Tampereelle, osa Vaasaan ja osa Jyväskylään. Tasavallan puolelta puolestaan siirtyi Etelärannan puolelle Tampereen yliopisto kokonaisuudessaan sekä Jyväskylän yliopistoa lukuunottamatta kaikki yhteiskuntatieteitten tiedekunnat muista yliopistoista. Tässä niillä ei ollut vaihtoehtoa, sillä Tasavalta ilmoitti heti alkuvaiheessa tylysti, että rahoitus näihin oppilaitoksiin ja tiedekuntiin loppuu välittömästi ja pysyvästi.

Tasavallan puolella alettiin muutenkin siivota julkishallintoa siitä akateemisesta suojatyökuonasta mitä siihen oli vuosikymmenien aikana kertynyt. Turhat virat yksinkertaisesti lopetettiin ja ihmeteltiin kuinka paljon niitä oli kertynytkään. Työnsä menettäneille, oppiarvon omaaville mutta tosiasiassa täysin ammattitaidottomille ihmisille annettiin mahdollisuutena alkaa kouluttautua johonkin varsinaiseen ammattiin tai elää sitten peruspäivärahalla ja tutustua siihen elämään, mihin niin moni heidän suomalainen kanssaihminen oli menneitten vuosikymmenten aikana joutunut tutustumaan. Kolmas vaihtoehto oli sitten muuttaminen Etelärannalle, minkä hämmästyttävän moni valitsikin. Ikänsä kuplassa elänyt ei ollut halukas siirtymään kuplan ulkopuolelle. Silloin Sotkamon yläasteella ollut Räsänen muisti kysyneensä historian opettajalta siitä, miten tällainen suojatyökuona oltiin yleensä saatu aikaiseksi ja miksi. Opettaja oli hetken aikaa miettinyt ja vastasi sitten.

- Niin, mistä se alkoi… ei kai sitä kukaan enää pysty tässä vaiheessa sanomaan. Mutta jo kymmeniä vuosia sitten Suomessa alettiin ajatella sitä, että maa pärjää sitä paremmin mitä enemmän ihmisiä saa suoritettua yliopistollisen loppututkinnon. Sitä ei mietitty, että mitä tällä maisterien määrällä tehdään, millä se elätetään ja kuka tekee varsinaiset työt. Se kai vain jotenkin tapahtui. Se on yksi näitä historian harhapolkuja joka sitten muuttui itsetarkoitukseksi. Ja jonka typeryyttä ei uskallettu tunnustaa. Katsos, Eino, yksi maailman suurimmista voimista on kasvojen menettämisen pelko. Ehkä yhteiskunnan voima näkyy siinä, että se tunnustaa tehneensä virheen. Tasavalta on sen tehnyt. Ja korjannut sen. Sillä se tajusi, että näillä ylijäämämaistereilla ei tehty enää muuta kuin pyöritettiin veronmaksajien kustantamaa puolestaloukkaantumis- ja suomalaisuudenmitätöintitehdasta. Mikä on sinänsä historian kannalta hyvin mielenkiintoista. Siitä tullaan tekemään hyvin suuri määrä tutkimuksia. Kuinka näin saattoi tapahtua?

Viides, ja näyttävin ulosmarssi tapahtui siinä vaiheessa, kun alueella sijaitsevat puolustusvoimien yksiköt siirtyivät joukolla Tasavallan puolelle. Kaartin Jääkärirykmentti siirtyi kaikkine miehineen ja kalustoineen Riihimäelle. Rannikkoprikaatista Suomenlinnan Rannikkorykmentti siirtyi kalustoineen Hankoon ja Meritiedustelupataljoona Dragsvikiin. Sekä merisotakoulu että rannikkolaivasto kaikkine kalustoineen siirtyi Turkuun. Lähtiessään merivoimien yksiköt vielä räjäyttivät vanhat, mutta vieläkin toimintakuntoiset tornikanuunat. Kaiken varalta. Oli mahdollista, jopa todennäköistä että Etelärannan myötä Suomi tulisi saamaan ikioman Gazansa ja tornikanuunoilla islamistit voisivat häiritä Suomenlahden meriliikennettä.

Etelärannalle ei jäänyt mitään puolustusvoimien yksiköitä ja noin puolet alueen poliisivoimista oli lähtenyt Tasavallan puolelle. Näin ollen paikallinen hallinto laittoi kaaoksen estämiseksi pystyyn alueelliset turvallisuusjoukot. Etelärannan läntisessä osassa nämä olivat etnisesti suomalaisia ja itäisessä osassa taas koostuivat kokonaan maahanmuuttajaväestöstä. Joukot olivat kevyesti aseistettuja eikä niiden koulutustaso vastannut lähellekään suomalaisia poliisivoimia. Suomalaisten puolella sentään yritettiin ja turvallisuusjoukkojen ydin koostui alueelle jääneistä poliiseista. Itäpuolella taas turvallisuusjoukkojen moraalia ei voinut sanoa kaksiseksi ja ne erottuivat paikallisista rikollisjengeistä lähinnä siitä, että niillä oli päällään univormut ja ne kantoivat aseitaan näkyvillä julkisesti. Hyvin nopeasti näitten joukkojen päätehtävä oli ylläpitää sharia-lakia kaikkine siihen liittyvine julmuuksineen. Lännen puolella taas noudatettiin vielä pääosin länsimaista lainsäädäntöä, tosin uussynergistisellä virityksellä eli islamin pilkka oli ankarasti rangaistavaa.

Sen lisäksi että Tasavallan puolella oltiin päästy eroon haittamaahanmuuton ja julkishallintohimmelin aiheuttamista taloudellisista rasitteista se lopetti myös kaiken kehitys- ja ilmastoavun. Asiaan liittyvässä ilmoituksessa todettiin, että Suomen Tasavalta on vastoin tahtoaan joutunut kantamaan kymmeniä vuosia vastuuta haittamaahanmuuton niin taloudellisista kuin inhimillisistä kustannuksista joten se katsoo olevansa vapautettu kaikesta kehitysapuun liittyvästä taakasta seuraavaksi sadaksi vuodeksi. Samoin Tasavalta katsoi olevansa vapautettu yleismaailmallisesta ilmastohysteriasta ja alueella aloitettiin hyvin voimakas turpeen käytön kehittäminen tavoitteena turpeenkäytön nostaminen sähköntuotannossa kymmenkertaiseksi. Tasavallan puolelta muistutettiin, että  Suomen turvevarat ovat kaksinkertaiset Pohjanmeren tunnettuihin öljyvaroihin ja 2/3 Norjan tunnettuihin öljyvaroihin verrattuna.

Tämä osaltaan työllisti ihmisiä. Lisäksi Tasavallan puolella ihmisiä alkoi työllistää se suomalainen luonnonvara, mitä ei oltu aikaisemmin osattu mieltää luonnonvaraksi. Eli yhteiskunnan rauhallisuus, yhtenäisyys, ennustettavuus ja keskinäinen luottamus. Uussynergistisessä Euroopassa sellainen alkoi olla historiaa ja vaikka iskulauseet toisin väittivätkin, niin kansainväliset suuryritykset huomasivat, että kaaoksessa bisnes ei onnistu. Ensimmäisenä Suomen suuntaan tämän realisoi ranskalainen Groupe PSA joka siirsi Citroënin tuotannon lähes kokonaan Suomeen ja Peugeotin tuotannon Norjaan. Renault oli puolestaan siirtänyt huomattavan osan tuotannostaan Romaniaan. Saksassa Wolkswagenin tuotanto oltiin siirretty Baijeriin ja Audin tuotanto Tsekkiin. Mercedes-Benz siirsi puolet tuotannostaan Baijeriin ja puolet Tanskaan. Muut suuret eurooppalaiset teollisuusyritykset seurasivat perässä ja tämä näkyi myös Tasavallassa lisääntyneinä työpaikkoina ja voimakkaana talouskasvuna.

Ruotsin puolella kehitys taas oli päinvastainen. Maassa ei ollut enää yhtenäisyyttä ja keskinäistä luottamusta. Elintaso alkoi laskea, vaikka maa oli lainsäädännöllisin keinoin kieltänyt ruotsalaisia suuryrityksiä siirtämästä toimintaansa ulkomaille. Maa oli siirtynyt käskytalouteen. Elintason laskua vauhditti haittamaahanmuuton aiheuttama katastrofaalinen huoltosuhteen vääristymä joka nosti nettoveronmaksajien veroprosenttia jatkuvasti. Poliisi oli maassa ollut jo kauan aikaa vitsi, joten edes jonkunlaisen järjestyksen ylläpitämiseksi maahan perustettiin sisäministeriön turvallisuusjoukot, vahvuudeltaan noin 20.000 miestä, aseistettuna konetuliaseilla ja varustettuna kovilla valtuuksilla. Dialog Polis ei näihin joukkoihin kuulunut.  Joukoista kaksi kolmasosaa oli etnisesti muita kuin ruotsalaisia ja varsinkin kantaväestön keskuudessa näitä varsin kovaotteisia joukkoja inhottiin ja vihattiin, sillä niitten päätehtävä ei varsinaisesti ollut järjestyksen ylläpitäminen maahanmuuttajaväestön keskuudessa vaan kaikenlaisen kapinamielialan lannistaminen varsinaisissa ruotsalaisissa jotka puolestaan pitivät parhaan kykynsä mukaan pystyssä Ruotsin pikkuhiljaa hajoavaa infrastruktuuria.

Tilanne huomattiin myös pohjois-Ruotsin suomalaisalueilla, jossa nousi esille ajatus ja vaatimus Ruotsista irrottautumisesta ja liittymisestä Suomeen. Haaparannan, Övertorneån ja Pajalan kunnissa ei ulkomaalaista väestöä paljoa ollut, lähinnä siksi että sinne sijoitetut maahanmuuttajat pyrkivät välittömästi etelään. Mutta alueella ymmärrettiin, että tilanne huononisi ajan myötä joka tapauksessa. Hallitus vastasi alkuvaiheessa oleviin separatistipyrkimyksiin lähettämällä alueelle viisisataa ylimääräistä turvallisuusjoukkojen miestä, jotka tuotiin paikalle Etelä-Ruotsista ja jotka olivat etnisesti lähinnä arabeja. Nämä joukot hajottivat suomalaisten hiljaiset kynttilämielenosoitukset (joihin osallistui myös huomattavan paljon paikallisia ruotsalaisia) väkivalloin ja kyynelkaasua käyttäen. Parikymmentä paikallista aktivistia pidätettiin ja kävi ilmi, että heitä oltiin pahoinpidelty pidätyksen aikana. Ruotsin puolella asuvat suomalaiset pyysivät apua Suomen Tasavallan puolelta.

Itse asiassa Ruotsin puolen suomalaiset olivat olleet yhteydessä Tasavallan puolelle jo kahta kuukautta aikaisemmin. He olivat ilmoittaneet, että pysyminen osana Ruotsia ei olisi enää vaihtoehto. Ruotsi tulisi päätymään aikanaan täyteen kaaokseen ja siitä tulisi jonkunlainen Somalian kaltainen ”failed state”. Sitä haluttiin paeta. Tasavallan puolelta oltiin valmiita vastaamaan avunpyyntöön. Tasavallan puolella oltiin opiskeltu tietty tapahtuma ei niin kaukaisestakaan historiasta ja tuumittiin, että mikseipä se onnistuisi meiltäkin. Kainuun prikaati ja Jääkäriprikaati oli huomattavalla reserviläismäärällä vahvistettuna ja täydessä niin mies- kuin kalustovahvuudessa aloittanut sotaharjoitukset pohjoisessa jo ennen suomalaisten ensimmäistä mielenosoitusta Haaparannassa. Samalla suomalaiset erikoisjoukot alkoivat siirtyä rajan yli siviilivaatteissa. Paikalliset vuokramökit tulivat yllättäin varatuiksi hyväkuntoisten, urheilullisten ja erittäin kohteliaitten melko nuorten suomalaismiesten toimesta. Rekkaliikenne maitten rajoilla toimi vielä melko normaalisti ja monet TIR-rekat pysähtyivät tielevikkeillä, jolloin nämä nuoret suomalaiset miehet purkivat niistä tarvikkeita.

Uussynergistisen Ruotsin turvallisuusjoukot olivat toimineet juuri sillä lailla kuin arveltiinkin. Seuraavassa mielenosoituksessa tilanne lähti käsistä ja turvallisuusjoukot ampuivat kaksi mielenosoittajaa. Seuraavana päivänä alueella hätkähdyttiin uuteen tilanteeseen. Pienet vihreät miehet, jotka aikanaan olivat tulleet maailmalle tutuksi Krimin niemimaalta olivat palanneet. Haaparannan, Övertorneån ja Pajalan asukkaat ilmoittivat perustaneensa aseellisia joukkoja suojellakseen itseään. Nämä joukot olivat riisuneet kovaotteisesti Ruotsin turvallisuusjoukot aseista ja pidättäneet heidät. Operaatiossa oli kuollut kaksikymmentä turvallisuusjoukkojen jäsentä ja kaksi suomalaista.

Uutiset näyttivät hyvin varustettuja, hyvin aseistettuja ja selvästi hyvän sotilaskoulutuksen saaneita naamioituja sotilaita, joitten univormuissa ei ollut mitään arvo- ja tunnistusmerkkejä. Niin Ruotsin tiedotusvälineissä kuin maailmalla laajemminkin todettiin, että ”Suomen Länsirannan” siviilit eivät olleet voineet saada tuollaisia joukkoja pystyyn noin nopeasti. Totta kai he olivat oikeassa ja pienet vihreät miehet koostuivat tosiasiassa suomalaisista erikoisjääkäreistä, erikoisrajajääkäreistä sekä sopimussotilaana toimivista kaupunkijääkäreistä että sotilaspoliiseista. Ja lisää olisi tulossa, sillä Suomen Länsirannaksi kutsutun alueen viranomaiset pyysivät Suomesta sotilaallista apua ennen kuin ruotsalaiset turvallisuusjoukot palaisivat alueelle.

Ruotsalaiset olivat tosiasiassa sormi suussa. Jo siinä vaiheessa ymmärrettiin, että Suomen Länsirannalla oli arviolta 600 – 800 erittäin hyvin koulutettua ja varustettua suomalaista sotilasta vaikka ne virallisesti olivatkin paikallisia separatisteja. Ruotsin varsinainen ammattiarmeija oli kahden prikaatin kokoinen, sijoitettu etelä-Ruotsiin ja koulutettu lähinnä kansainvälisiä tehtäviä varten. Tehtäviä, joita ei ollut enää kahteenkymmeneen vuoteen sillä Ruotsi itsessään oli jo kansainvälinen kriisialue, joskin se virallisesti kielsi olevansa sellainen. Joukkoja lähinnä koulutettiin varuskunnissa odottaen tehtävää, jota ei koskaan tulisi. Sormea suussaan pitävät ruotsalaiset katsoivat uutislähetyksistä kuinka täysivahvuiset Jääkäriprikaati ja Kainuun Prikaati siirtyivät rajan yli Suomen Länsirannan puolelle. Lisäksi oli tiedossa, että myös täysivahvuiseksi reserviläisistä kasvatetut Karjalan Prikaati ja Porin Prikaati olivat siirtymässä kohti Länsirantaa. Samoin kuin Panssariprikaatista noin kuusikymmentä tankkia, joita siirrettiin rautateitse kohti pohjoista.

Housut kintuissa yllätetyt Ruotsin puolustusvoimat olivat saaneet hallitukselta ehdottoman määräyksen, että Suomen Länsirannan kunnat on välittömästi palautettava takaisin Ruotsin yhteyteen. Perusteena ei ollut se, että Länsirannan suomalaiset tai alue itsessään olisivat uussynergistiselle Ruotsille millään muotoa tärkeitä vaan se, että suomenkielisten separatismi oli hyökkäys koko uussynergismin ideaa vastaan. Uussynergismi ei voinut olla väärässä. Uussynergismiä tuli kannattaa kaikkien. Ruotsalaiset sotilaat puolestaan tarkkailivat hieman tilannetta, tekivät laskelmia ja totesivat sitten hallitukselle, että det kan vi gör inte. Peruste: Siinä vaiheessa kun ensimmäinenkin ruotsalaisprikaati pääsee edes alueelle, on suomalaisilla alueella linnoittautuneena ja hyvissä asemissa vähintään kolme hampaisiin asti aseistettua prikaatia sekä jo miehityksen alkuvaiheessa alueelle tulleet erikoisjoukot. Lisäksi voi sanoa, että suomalaisilla on alueella kuutisenkymmentä panssarivaunua ja lähes kaksisataa putkea tykistöä. Nykyisillä ruotsalaisilla puolustusvoimilla ei tykistöä edes ole, joten edes yritys saada Länsirantaa takaisin suomalaisilta päättyisi totaaliseen teurastukseen.

Lisäksi saattoi huomauttaa, että joskus aikanaan niin uljaitten Ruotsin Kuninkaallisten ilmavoimien tosiasiallinen vahvuus tällä hetkellä oli 20 Gripeniä joista niistäkin osa oli huollossa. Nekin olivat sitä vanhaa sukupolvea kun uuden kehittäminen oli jossain vaiheessa tyssännyt rahapulaan. Uussynergistisessä Ruotsissa raha oli priorisoitu toisiin tarkoituksiin. Suomalaisilla taas oli käytössään 36 korealaista KAI KF-X hävittäjää sekä myös saman verran korealaisia KAI T-50 harjoitushävittäjiä joilla oli sekä ilmataistelu- ja rynnäköintikykyä. 

Lisäksi ruotsalaiset kenraalit olivat huomauttaneet siitä tosiasiasta että tavoitteensa saavutettuaan suomalaiset olivat pysäyttäneet etenemisensä ja alkaneet linnoittautua. Mikäli Ruotsin huonokuntoinen armeija lähtisi härkkimään ja saamaan suomalaisilta selkäänsä se voisi saada aikaan sen, että suomalaiset hermostuisivat, jatkaisivat etenemistä ja valtaisivat myös Kiirunan. Eikä ruotsalaisilla olisi tosiasiassa minkäänlaista mahdollisuutta estää hyökkäystä. Kiirunan kaivokset olivat Ruotsille vieläkin elintärkeät. Ehkä enemmänkin kuin ennen, sillä ruotsalaisen tekniikan laatu ja samalla maine ja markkinat maailmalla olivat viimeisen parinkymmenen vuoden aikana ottaneet pahasti osumaa. Raaka-aine sen sijaan kävi vielä kaupaksi.

Olisi suurta hulluutta ottaa pienintäkään riskiä kaivosten menettämisestä. Se, että suomalaiset laskuvarjojääkärit olivat vallanneet entisen Karesuandon kunnan alueen oli suomalaisten puolelta selvä varoitus tästä. Varoitus kannattaisi ottaa vakavasti ja hyväksyä tapahtuneet tosiasiat. Ruotsi olisi jatkossa 18.000 neliökilometriä entistä pienempi. Suomen Tasavallan korkein huippu tulisi tästä eteenpäin olemaan Pältsatunturi. Norrbottenin etnisesti suomalaista väestöä tulisi kohdella jatkossa hyvin asiallisesti. Ja mikäli he haluaisivat muuttaa Suomen puolelle, sitä ei tulisi millään muotoa estää. Suomalaisia oli turha ärsyttää.

Uussynergistisen Ruotsin hallitus oli perustuslain mukaan jaettu Vihreään ja Keltaiseen Kabinettiin kahden erilaisen yhteiskuntajärjestelmän mukaisesti. Molemmat kabinetit hyväksyivät Länsirannan menetyksen pitkin hampain. Samalla hyväksyttiin suunnitelma, jonka oli esittänyt Ruotsin puolustusvoimien nouseva tähti, kolmannen polven uusruotsalainen prikaatikenraali Said al-Shahid. Al-Shahidin esitys meni tiivistettynä näin:

- On selvää, että Ruotsi ei pysty kehittämään sellaista hyökkäysvoimaa, että se voisi haaveilla menetettyjen alueitten palauttamisesta. Mutta Ruotsilla on kuitenkin vielä voimavaroja kehittää puolustustaan siten, että emme jää tulevaisuudessa kokonaan avuttomiksi mikäli meihin kohdistuu samanlainen yllätyshyökkäys kuin mitä suomalaiset hetki sitten tekivät. Mutta se vaatii aikaa, rahoitusta ja asialle omistautumista. Ne nykyiset kaksi kevyesti aseistettua prikaatiamme eivät pysty toimimaan raskaasti aseistautunutta hyökkääjää vastaan.

- Ehdotan, että näitten prikaatien lisäksi perustetaan kaksi uutta, moottoroitua ja myös tykistöasein varustettua prikaatia, jonka sotilaat saavat aikaisempaa parempaa palkkaa ja sopimusaikansa suoritettuaan valtion kustantaman opiskelustipendin. Uskon, että nämä edut saavat prikaateihin värväytymään motivoituneempaa ja kykenevämpää väkeä kuin mitä nykyisessä ammattiarmeijassamme on.

- Näitten prikaatien varustus on tietysti kallista mutta asiaa helpottaa se, jos voin ottaa kontaktia arabimaihin. Siellä on myynnissä huomattava määrä jonkun verran käytettyä aseistusta ja siellä tunnetaan myös sympatiaa uussynergististä Ruotsia kohtaan. On mahdollista, että Ruotsi voisi tehdä siinä suunnassa kohtuuhintaisia asekauppoja käytetystä kalustosta. Aivan niin kuin suomalaisetkin ovat tehneet viimeisien kymmenien vuosien ajan. Viimeisenä esimerkkinä suomalaisten Venäjältä hankkima panssari- ja tykistökalusto. Meillehän venäläiset eivät mitään myy, mutta arabimaitten kohdalla tilanne on toinen.

Hallituksen sekä Vihreä että Keltainen Kabinetti ilmoittivat että al-Shahid sai kenraalimajuriksi ylennettynä alkaa henkilökohtaisesti johtaa Ruotsin puolustusvoimien pitkäaikaista kehittämissuunnitelmaa täysillä valtuuksilla.

Suomen ja Ruotsin välinen raja rauhoittui varsin nopeasti, varsinkin kun alueella oltiin pidetty kansanäänestys jossa 97 prosenttia alueen asukkaista ilmoitti olevansa Suomeen liittymisen puolella. Vaaleihin oltiin kutsuttu kansainvälisiä tarkkailijoita jotka vahvistivat vaalien sujuneen vapaasti ja manipuloimatta. Pian tämän jälkeen tuli rajansiirrolle kansainväliset tunnustukset ensin Norjasta, Tanskasta, Puolasta ja Baltian maista. Sen jälkeen mukaan liittyi Venäjä ja suurin osa Itä-Eurooppaa. Tämän jälkeen Ruotsi oli suostunut solmimaan Suomen kanssa Tallinnan rauhansopimuksen, jossa maat virallistivat rajansiirron ja normalisoivat suhteensa. Silloin 14-vuotias Eino Räsänen seurasi tilannetta uutisista ja sai ensimmäisen kipinän sotilasuralleen. Hän oli jo tuossa iässä tottunut eränkävijä ja vuotta myöhemmin hän saisi itselleen ensimmäiset luvat metsästysaseisiin. Tasavallan puolella oltiin aselakeja muokattu huomattavasti järkevämpään suuntaan. Jyväskylässä päätöksen tehneen eduskunnan lakia nimitettiin nimellä Lex Anti-Sauri.

Suomen Tasavaltaan liitetyt alueet

Täysin rauhallinen raja ei koskaan ollut ja rajavartiossa oleva kersantti Räsänenkin oli tietoinen, että joskus islamististen ryhmittymien tarkka-ampuja saattoi yrittää ampua rajan itäpuolella olevan vääräuskoisen sotilaan. Olipa aika ajoin yritetty kevyellä kranaatinheittimelläkin. Islamilaiset aseelliset joukot, joita Ruotsissa riitti eivät olleet kiinnostuneet yhteiskunnan ylläpitämisestä vaan kuujumalansa palvelemisesta väkivalloin. Silloin viholliseksi kelpasivat suomalaiset, joista harva heistä, omissa lähiöissään asuneina oli koskaan kuullutkaan. Yritykset olivat vuosien saatossa vähentyneet, sillä myös ruotsalaiset rajamiehet olivat tarkkana ja varustettuja sekä kovilla patruunoilla että kovilla valtuuksilla. Tähän kannusti myös se, että vaikka Suomi ja Ruotsi olivatkin rauhantilassa, niin Suomen puolella rajaa vartioivat myös tulenjohtajat ja mikäli Ruotsin puolelta tullut islamistien tulitus pystyttäisiin haarukoimaan, niin sinne suunnattaisiin tykistön tuli-isku rajasta piittaamatta. Ruotsin puolella tiedettiin tämä ja mikäli rajavyöhykkeellä näkyi aseistettuja miehiä avasivat ruotsalaiset rajamiehet tulen varoittamatta. Varsinaisesti suomalaisten ja ruotsalaisten joukkojen välillä ei ollut yhteenottoja ja suhtautuminen puolin ja toisin oli ammatillisen kunnioittava. Asiaa ehkä auttoi sekin, että Ruotsi ymmärsi laittaa rajamiehiksi vain etnisiä ruotsalaisia.

Vaikka Suomen länsiraja olikin suhteellisen rauhallinen niin samaa ei voinut sanoa etelärajasta. Etelärannan Uussynergistinen Tasavalta oli jaettu etnisesti ja uskonnollisesti pääpiirteittäin kolmeen alueeseen. Kirkkonummella, Espoossa, Länsi-Helsingissä ja Länsi-Vantaalla väestö oli pääosin suomalaista. Inkoossa ja Siuntiossa asui sekä suomenkielistä että ruotsinkielistä väestöä, mutta sinne oli myös siirretty kaikki Etelärannan shiiamuslimit joitten ei voitu antaa olla samalla alueella sunnien kanssa. Idässä taas Itä-Helsinki, Itä- ja Pohjois-Vantaa, Sipoo ja Kerava olivat lähes sataprosenttisesti ulkomaalais- ja nimenomaan sunnimuslimiväestöä.

Ongelma oli nimenomaan tämä sunnimuslimialue. Kaikkein läntisin alue oli suhteellisen rauhallinen sillä islamilaisvähemmistönä olevat shiiamuslimit tunsivat olevansa sen verran suomalaisten eristämänä että pysyivät varsin rauhallisina. Suomalaisalue taas oli se alue, jolla oli jatkuvaa kanssakäymistä Tasavallan puolelle ja jota kautta Tasavallan antama ruoka-avustus tuotiin alueelle.

Sen sijaan itäisellä alueella suhtauduttiin Tasavaltaan vihollisena ja toimittiin sen mukaisesti. Alueella miellettiin suurena vääryytenä ja ennen kaikkea nöyryytyksenä se, että aikanaan lammasmaisiksi luullut suomalaiset olivat tylysti ja ylivoimaisesti siirtäneet alueellaan olevan islamilaisväestön (jota silloin Tasavallan alueella Etelärannan ulkopuolella oli noin sata tuhatta) aseella uhaten ja pakolla Etelärannalle. Etelärannalla oltiin alettu puhua Tasavallan alueesta niin kuin se olisi ollut eräänlainen islamilaisille kuulunut Toinen Palestiina jonka vääräuskoiset olivat ryöstäneet. Nöyryytystä lisäsi se, että Eteläranta oli osittain riippuvainen Tasavallan puolelta tuodusta ruoka-avusta.

Johtuiko se etnisyydestä vai islamista ei osannut kukaan varsinaisesti sanoa mutta näille aseellisille ryhmittymille ja niitä lähes sataprosenttisesti kannattavalle siviiliväestölle kunnia oli tärkeämpää kuin logiikka ja siksi itäiseltä alueelta tehtiin jatkuvasti iskuja Tasavallan puolelle. Turvallisuusjoukot eivät osallistuneet iskuihin, mutta eivät niitä juuri estäneetkään ja alueella toimiva useampikin aseellinen ryhmittymä pyrki parhaansa mukaan häiritsemään Tasavallan puolen ihmisten elämää. Iskuja tehtiin kevyin asein, lähinnä kiikarikivääreillä ja  pick-upien lavalle sijoitetuilla raskailla konekivääreillä sekä singoilla ja kevyillä kranaatinheittimillä. Pahiten iskut kohdistuivat Tuusulan, Nurmijärven, Järvenpään, Pornaisten sekä Porvoon rajan lähellä olleisiin kyliin, joista väestö oltiinkin evakuoitu. Myöhemmin aseelliset järjestöt olivat onnistuneet omissa nyrkkipajoissaan kehittämään Qassam 3-tyyppisiä raketteja jolloin iskuja saatettiin tehdä aina Nurmijärven keskustaan, Järvenpäähän ja Porvooseen saakka.

Näitä raketti-iskuja tapahtui kuukauden aikana viidestä kymmeneen kertaa ja suomalaiset vastasivat niihin ankarasti. Koko alue oli suomalaisten tulenjohtotutkien tarkkailun alaisena ja alueelle oli sijoitettu tykistöä niin, että sen tulivaikutus kattoi koko raja-alueen. Ammuttu raketti sai aikaan patteriston tuli-iskun joka osui maaliinsa jo ennen kuin raketti oli osunut omaansa. Alkuaikoina suomalaiset kartoittivat, mistä raketti oli ammuttu sillä maailmalla tuttuun tapaan aseelliset ryhmittymät käyttivät usein suojanaan kouluja tai sairaaloita. Ajan myötä siirryttiin suoraan vastaiskuun sillä suomalaiset olivat huomanneet, että vaikka niin islamilaiset kuin uussynergistiset eurooppalaiset valtiot valittivat suomalaisten julmuudesta joka tapauksessa riippumatta siitä minkälaisia vastatoimet olivat olleet niin muu maailma ei korvaansa lotkauttanut. Sen aika oli mennyt jo ohi.

Tasavallan puolella rajaa oli jatkuvasti sijoitettuna kaksi täysivahvuista prikaatia sekä useita sotilaspoliisikomppanioita. Tappioilta ei oltu vältytty. Viimeisen vuoden aikana alueella oli kaatunut kuusi suomalaissotilasta ja siviiliväestöön kohdistuvissa iskuissa oli kuollut yhdeksän siviiliä. Vastapuolen tappiot suomalaiset arvioivat 10 – 20-kertaisiksi. Etelärannikon itäisen alueen media liioitteli luonnollisesti siviiliuhreja tuntuvasti mutta se ei vaikuttanut Tasavallan toimintaan millään tavalla. Kansainvälisen median merkitys ei enää ollut niin suuri kuin joskus ennen eikä Suomi ollut mikään erillistapaus. Samanlainen tilanne oli niin Norjassa, Itävallassa, Espanjassa, Portugalissa ja Kreikassa.

                                   

Näittenkin maitten tappioluvut kalpenivat sen rinnalla mitä oli tapahtunut Tanskassa, Sveitsissä, Italiassa ja erityisesti Iso-Britanniassa silloin kun kantaväestö kyllästyi, otti maansa takaisin itselleen ja puhdisti sen muusta väestöstä. Erityisesti jonkun aikaa täydessä sisällissodassa olleessa Iso-Britanniassa kuolonuhrien määrä oli ylittänyt miljoonan. Tommy oli saanut tarpeekseen. Sodan aikana pelättiin tilanteen eskaloitumista sillä voimakkaasti islamisoituneessa uussynergistisessä Ranskassa esitettiin jopa hallitustasolla vaatimusta siitä, että Iso-Britanniaa uhattaisiin ydinaseilla. Uhkaus menetti tehonsa heti alkuunsa, sillä Ranskan jäljellä olevat ydinaseet oli sijoitettu neljään ydinsukellusveneeseen, jotka olivat lähteneet kaikki ilman lupaa merelle katkaisten kaikki viestiyhteydet niin Ranskan sotilasjohtoon kuin hallitukseen.

Sukellusveneet ilmestyivät seuraavan kerran pinnalle Kanadan New Brunswickissa. Miehistö ilmoitti hakevansa Kanadasta turvapaikkaa ja luovuttavansa sukellusveneet ydinkärkineen Kanadan valtiolle. Yhden sukellusveneen kapteeni Guillaume Boulet ilmoitti lehdistötilaisuudessa:

- Tiedän, että niin sanottu Ranskan valtio pitää meitä maanpettureina ja vaatii meitä luovutettavaksi. Kuitenkin sitä Ranskaa, jota nämä miehistöt ovat vannoneet suojelevansa ei ole enää olemassa ja sen tilalle on luotu valtion irvikuva. Irvikuva, joka on niin epästabiili ja vaarallinen, että olisi pelkkää hulluutta luovuttaa sille ydinaseita. Kanada voi tehdä näille aseille mitä haluaa. Se voi pitää ne, se voi purkaa ne tai se voi luovuttaa ne halutessaan vaikka Iso-Britannialle. Mutta älkää luovuttako niitä sille uussynergistiselle hirviölle joka tappoi Ranskan ja varasti sen nimen.

Kanadalaiset eivät tämän jälkeen kommentoineet julkisesti haltuunsa saamista ydinaseista mitään. Mutta tiedustelupalvelunsa kautta maa ilmoitti niin Iso-Britannialle, Yhdysvalloille, Venäjälle, Kiinalle, Intialle ja Israelille että se piti ydinaseet hallussaan ja ydinsukellusveneet miehistöineen jatkoivat palvelusta Kanadan laivastossa nimettynä uudelleen nimillä Ontario, Quebec, Manitoba ja New Brunswick.

Kaikkien näitten tapahtumien jälkeen kahinat Suomen Tasavallan ja Etelärannan Uussynergistisen Tasavallan rajalla eivät ylittäneet uutiskynnyksiä kuin ainoastaan sekä uussynergistisissä että islamilaisissa valtioissa. Islamilaisten aseellisten ryhmien iskut olivat suomalaisten onneksi varsin rajoitettuja sillä raskasta aseistusta alueella oli vähän. Alueelle yritettiin tietysti salakuljettaa lisää aseistusta ja pienissä määrin se aina onnistuikin. Suuremmat viritelmät tulivat helpommin tiedustelupalveluitten tietoon ja suomalaiset erikoisjääkärit olivat kaksi kertaa tehneet iskun aselaivoihin, pidättäneet laivan henkilökunnan ja sen jälkeen suomalaiset ohjusveneet olivat räjäyttäneet alukset keskellä Suomenlahtea. Aluksia ei uskallettu kuljettaa satamaan sen jälkeen kun Tanskan armeijan erikoisjoukot olivat pysäyttäneet vastaavan ase-, ammus- ja räjähdelaivan ja kuljettanut sen Fredrikshavnin satamaan. Islamilaiset olivat panostaneet aluksen kiinnijäämisen varalta ja räjäyttäneet sen satamassa aikaansaaden kahdeksankymmentä kuolonuhria.

Merkille pantavaa oli, että tarkimman ja säännöllisimmän tiedustelutiedon Suomi sai Pohjois-Afrikan arabimaista. Arabimaailma oli jakautunut itään ja länteen. Aasian puolella olevat valtiot Israelia lukuunottamatta olivat kaikki muuttuneet sharia-lakia noudattaviksi islamilaisiksi valtioiksi. Sen sijaan Pohjois-Afrikan puolella oli tapahtunut sotilasvallankaappauksien ketju, jolloin Egypti, Libya, Tunisia, Algeria ja Marokko olivat kaikki tavallaan siirtyneet takaisin 1960-luvulle. Eräänlaiseen Gamal Abdel Nasserin aikaan. Maat olivat erittäin tiukan diktatuurin alaisia, mutta se sama diktatuuri oli toisaalta jyrännyt huomattavan väkivaltaisesti islamin saavuttaman aseman ja palauttanut maat sekulaariin arabisosialismiin. Huomattavaa oli, että näissä maissa kansalaiset tukivat diktatuuria voimakkaasti, koska ne muistivat hyvin islamilaisen kaaoksen ja terrorin. Nyt Kairon kaduilla saattoi nähdä jälleen minihameisia naisia jotka saivat kulkea rauhassa. Esimerkiksi Ranskassa ja Saksassa tätä ylellisyyttä ei oltu tunnettu aikoihin.

Nämä arabisosialistiset diktatuurit suhtautuivat itse asiassa myönteisesti kansalliseen valtaan palanneihin eurooppalaisiin valtioihin ja pyrkivät niitten kanssa sekä kaupankäyntiin että tiedustelutietojen vaihtoon. Arabidiktaattorit tiesivät, että uussynergistiset valtiot olisivat enää askeleen päässä siitä kaaoksesta missä arabimaat itsekin vielä parikymmentä vuotta aikaisemmin olivat ja kaaos ei tiennyt hyvää kenellekään. Nämä diktaattorit tiesivät kyllä oikein hyvin, että kansallisissa puhdistuksissa oli lahdattu huomattava määrä juuri arabeja, mutta totesivat asiasta lakonisesti että ins´Allah, näitähän riittää eikä ne kesken lopu. Itse asiassa Pohjois-Afrikan arabivaltiot olivat varautuneet uuteen lahtaamiseen. Näissä maissa oltiin lopultakin ymmärretty hallitsemattoman väestönkasvun vaarallisuus ja alettu rajoittaa sitä toimenpitein, jotka olivat mahdollisia vain diktatuureissa.

Siksi ne pyrkivät omalta osaltaan ylläpitämään Euroopassa edes jonkinlaista tasapainoa sillä jos tilanne kääntyisi sisällissodiksi myös uussynergistissä maissa, se saattaisi tietää sekä miljoonien pakolaisten virtaa takaisin Pohjois-Afrikkaan että maitten talouden pohjan romahtamista. Näitä pakolaisia, vaikka ne kuinka arabiveljiä olivatkin ei otettaisi takaisin kotiin enää koskaan, sillä keskinäisellä salaisella sopimuksella sotilasdiktaattorit olivat sopineet, että siinä tapauksessa kaikki alueelle pyrkivät pakolaisalukset upotetaan. Kyseiset sisällissodat saattaisivat myös johtaa myös islamistien voittoon eikä sekään palvelisi sekulaarien arabimaiden etuja.

Samoin kuin ne eivät palvelisi Israelinkaan etuja. Israelin, jonka kanssa nämä arabimaat olivat olleet iät ja ajat verivihollisia. Mutta arabidiktaattorit olivat ymmärtäneet, että Israelin kanssa oli aivan turha lähteä saamaan selkäänsä säännöllisin väliajoin. Lisäksi Israel oli yhtä lailla näitten arabivaltioitten kanssa nykyisin myös sekä öljyn että kaasuntuottaja ja mailla oli – varsinkin Egyptin ja Libyan kanssa – samanlaisia taloudellisia intressejä. Aasian islamistiset maat möivät öljyä alennushinnalla uussynergistisille valtioille pitääkseen ne taloudellisesti edes jollain tavalla kasassa. Pohjois-Afrikan arabimaat ja Israel puolestaan möivät sitä eurooppalaisille kansallisvaltioille ja Itä-Aasiaan.

Aasian puolella olevat islamilaiset valtiot eivät välittäneet siitä päätyikö Eurooppa kaaokseen. Pääasia niille valtioille oli, että kaaoksessakin se palvoisi Allahia ja uskoisi profeetta Muhammedin pyhään sanaan. Sen sijaan niin pohjoisen Afrikan arabidiktatuurit kuin Israelkin pyrkivät rauhaan ja tasapainoon.

Ja tätä tasapainoa vartioi omalta osaltaan myös puolijoukkueen johtaja kersantti Eino Räsänen Haaparannan ja Kalixin välisellä rajavyöhykkeellä. Tosin tällä hetkellä ei ase, vaan pakki ja lusikkahaarukka kädessä. Koska alueella ei oltu suoranaisessa sotatilassa, niin ruokailua ei järjestetty sota-ajan kuivamuona-annoksin vaan eväs tuotiin ihan tavallisesta kenttäkeittiöstä. Tällä kertaa Räsäsen puolijoukkueen miehet äyskäröivät kitaansa yrjö-laurin nimellä jo kauan aikaa tunnettua makaroonimuhennosta jonka seassa oli kuutionmuotoisia sekä säilykelihan että porkkananpalasia ja myös jonkun verran herneitä. Höystöksi oli tarjolla näkkileipää ja hyvin säilyvää sulatejuustoa.

Noin kaksisataa metriä asemien takana oli parkkipaikka, jossa sotkun auto kävi joka toinen päivä. Sieltä miehet saattoivat ostaa pannukahvia jota saattoi keittää pakissa, tupakkaa, makeisia sekä tietysti suomalaisen miehen ikiaikaista herkkua lenkkimakkaraa jota sitten lämmiteltiin kamiinan kyljessä pakin kannessa. Räsänen söi sapuskansa loppuun ja tarkisti ettei pakkipussi ollut fuskannut. Ei ollut. Jääkäri Romppainen laitteli lisää puita kaminaan  joka rätisi kotoisasti. Pääosa poltettavista puista oli pintoja ja jätepuita joita paikallinen sahanomistaja Staffan Öfors oli vapaaehtoisesti kuskannut korsuihin traktorillaan.

Öfors oli muuttanut sahansa nimen suomalaismiehityksen jälkeen Saarikosken Sahaksi. Hän puhui sujuvaa suomea, oli saanut Suomen kansalaisuuden melkein heti miehityksen jälkeen ja suomalaisia sotilaita tavatessaan oli monesti todennut, että se perhanan Aleksanteri ensimmäinen olisi saanut tehdä tämän rajansiirron jo Suomen sodan aikaan.

Korsuelämä ei hirveästi eronnut siitä mitä suomalaisilla miehillä oli ollut jatkosodan asemavaiheessa. Tietysti tarkka-ampujien pelko oli pienempi ja korsussa oli hieman nykytekniikkaa eli aurinkokennot jotka toivat valoa varsin tehokkaan led-sähkölampun muodossa johon pantiin yön ajaksi tummanpunainen filtteri. Se auttoi miehiä säilyttämään pimeänäön. Lisäksi aurinkokennot latasivat latauslaitetta joissa miehistö saattoi ladata näyttölaitteitaan, jotka samalla toimivat radiona, televisiona sekä rammarina niin kuin aikanaan Vanhalalla jossain Syvärillä.

Tilanne lohkolla oli rauhallinen joten Räsänen siirtyi makaamaan laverilleen  ja mietti tulevaisuuttaan. Sotilasura tuntui jotenkin omalta. Hyvältä vaihtoehdolta. Hänellä oli useita mahdollisuuksia. Hän saattaisi tämän pestin loputtua tehdä uuden kahden vuoden sopimuksen. Hän jatkaisi silloin palvelustaan joko täällä Länsirannalla tai hänet saatettaisiin siirtää Etelärannalle, jossa tilanne oli aina rauhattomampi.

Hän saattaisi mennä myös Maanpuolustusopistoon eli Rottakouluun josta hän valmistuisi toimiupseeriksi. Silloin hän voisi mennä varusmiesten kouluttajaksi johonkin joukko-osastoon tai jatkaa uraansa rajalla. Yksi vaihtoehto – hyvin houkutteleva sellainen – olisi siirtyminen Suojelukaartijärjestön palvelukseen paikallistoimijaksi. Ehkä hänen kotikuntaansa Sotkamoon. Jokaisessa Suomen Tasavallan kunnassa oli toimiva Suojelukaarti. Osittain siksi, että sen myötä saatettiin pitää yllä reserviläisten sotilaskuntoa ja taitoa ja varmistaa liikekannallepano mahdollisen yllätyshyökkäyksen sattuessa. Ja osittain sen vuoksi, että nykyajan sotiin liittyi säännöllisesti siviilien järjetön teurastus. Suojelukaartien aseistetut reserviläiset pitäisivät osaltaan huolen siitä että se ei tapahtuisi ilman vastarintaa. Täällä siviilit ampuisivat takaisin.

Tietysti hän saattaisi tehdä vuoden sopimuksen FINBAT-yksikköön ja mennä Tanskaan. Tanskahan oli kansallisvaltioitten Itämeren lukko joka oli uussynergististen Saksan ja Ruotsin puristuksessa. Sen vuoksi Tanska oli satsannut voimakkaasti maanpuolustukseensa ja ottanut myös apua vastaan muualta. Tämän sopimuksen myötä Tanskassa oli jatkuvasti sijoitettuna täysivahvuinen moottoroitu jalkaväkipataljoona niin Norjasta, Iso-Britanniasta, Suomesta, Puolasta kuin myös yhteinen Baltian maitten pataljoona. Lisäksi alueella partioi Venäjän laivasto kaikkien kansallisvaltioitten hyväksynnällä.

Venäjän kohdalla tilanne oli muuttunut varsin radikaalisti verrattuna siihen, mitä se joskus 2010-luvulla oli. Venäjä oli edelleenkin presidenttivaltaisesti johdettu autoritaarinen maa, mutta sen uusi johtaja Sergei Konovalenko oli ymmärtänyt luopua perinteisestä venäläisestä vainoharhaisuudesta ja ymmärtänyt että Lännen suunnasta ei tule uhkaa kuin korkeintaan silloin jos islamilaiset saavat vallan. Ja sen vuoksi se pyrki pitämään mahdollisimman hyvät ja lämpimät suhteet eurooppalaisiin kansallisvaltioihin. Ukrainankin kanssa oltiin saatu aikaan sopimus, jonka perusteella Krim ja osa Itä-Ukrainaa siirtyi Venäjälle. Venäjä maksoi luovutusmaksun kolmenkymmenen vuoden lähes ilmaisella energialla.

Venäjän uhat olivat toisaalla. Ensimmäinen uhka oli islamilainen maailma. Suezin kanavan itäpuolella Israelia lukuunottamatta elettiin ääri-islamilaisessa komennossa ja näistä maista sekä Pakistan, Iran ja Turkki olivat kaikki kehittäneet itselleen ydinaseen. Nämä maat katselivat varsin ahnaasti eteläisen Venäjän islamilaisia alueita, samoin kuin Keski-Aasian tasavaltoja joissa oltiin käyty jo pitkään sisällissotien ketjua joissa Venäjä joutui avustamaan maallista hallintoa islamilaisia sissejä vastaan.

Samoin uhkana oli jatkuvasti sotilaallista voimaansa lisännyt Kiina joka ei edes peitellyt haluaan Itä-Siperian alueisiin. Tätä tasapainottamaan Venäjä oli onnistunut rakentamaan varsin toimivat välit niin yhdistyneeseen Koreaan kuin Japaniin. Japanin kohdalla tämä oli tarkoittanut sitä, että Venäjä oli luovuttanut sille takaisin ne Kuriilien saaret joilla se ei loppulaskussa tehnyt yhtään mitään. Samanlaisia neuvotteluja oli käynnissa Suomen kohdalla. Venäjä oli ilmoittanut, että mikäli Suomen Tasavalta solmii ystävyys- ja hyökkäämättömyyssopimuksen Venäjän kanssa, se on valmis palauttamaan Suomelle Saimaan kanavan ja Viipurin kaupungin. Neuvottelujen yksityiskohtia viimeisteltiin vielä mutta oli mahdollista että rajansiirto tapahtuisi vuoden sisällä.

Suomelle luovutettavaksi suunniteltu alue

Yhdysvaltoja Venäjä ei tällä hetkellä mieltänyt uhkana. Ensinnäkin Yhdysvallat näytti menettäneen kertakaikkiaan mielenkiintonsa islamisoituvaa Eurooppaa kohtaan ja toiseksi maassa oltiin avoimeksi sodaksi muuttuvan etnisen konfliktin kynnyksellä. Black Lives Matter-liike oli jo aikaa sitten muuttunut Black Nation Only-liikkeeksi joka oli aloittanut terrori-iskujen sarjan. Mahdollisuus siihen, että Yhdysvallat hajoaisi kasvoi koko ajan. Näytti olevan vain ajan kysymys kun Teksas ja aina vain enemmään Aasiaan yhteyttä pitävä Länsirannikko ja varsinkin sen pohjoisosa irtaantuisivat. Mustan väestönosan aktiivisin osa vaati itselleen oma valtiota tajuten kuitenkin, että sitä ei mistään sille vapaaehtoisesti luovutettaisi.

Eikä mustalla valtiolla ollut mitään varsinaista elämisen mahdollisuuttakaan sillä musta väestö oli keskittynyt lähinnä kaupunkeihin. Mustalla väestöllä ei ollut yhtenäistä maa-aluetta ja se eli pääosin sosiaaliturvan varassa. Voimakkaimmin mustan väestönosan itsenäistymisvaatimuksia esitettiin Yhdysvaltain kaakkoisosassa, mutta siellä kansalliskaarti oli ilmoittanut että kyseiset yritykset torjuttaisiin asein. Joka tapauksessa Yhdysvalloissa oltiin totuttu terrori-iskuihin samassa mitassa kuin Euroopassa jo aikaisempina vuosikymmeninä. Maalla ei ollut enää aikaa eikä kiinnostusta toimia maailmanpoliisina. Joka tapauksessa näytti siltä että Yhdysvaltain toinen sisällissota saattaisi alkaa lähitulevaisuudessa. Tietyllä tavalla se oli jo alkanut. Ei rintamasotana vaan yksittäisinä terrori-iskujen ketjuna.

Kersantti Räsänen loikoili laverillaan ja sulatteli sapuskaa vatsassaan, kun vartiopaikalta tuli ilmoitus:

- Ruotsin puolella ammutaan! Konetuliaseita! Useita sarjoja.!

Räsänen komensi miehet asemiin ja kysyi vartiomieheltä mikä on tilanne.

- Tuon mäen vasemmalta puolelta ne kuuluivat. Useampia sarjoja ammuttiin. Minusta kuulosti että ne ammuttiin kaikki samantyyppisellä aseella. Mitään ei ole näkynyt. Ne ampuivat tuolla mäen takana ja raja on tuossa aukiolla.

Saman tien korsulta huudettiin:

- Räsänen! Komppaukko soittaa!

Räsänen meni takaisin korsulle ja kuunteli komppanian päällikön yliluutnantti Mutasen viestin. Hän kuittasi sen ja sanoi sitten miehilleen:

- Tilanne ohi. Ruotsin puolelta otettiin yhteyttä. Siellä oli kaksi paratiisiin kaipaavaa Mekkaankumartajaa ollut singon kanssa tulossa rajavyöhykkeelle. Ruotsalaiset rajamiehet olivat hoksanneet ne ja ampuneet saman tien.

Ensimmäisen ryhmän johtaja alikersantti Miikkulainen mietti:

- Vaan kuinkahan pitkään ne nuo ruotsalaiset uussynergistit antavat noitten ruotsalaisten rajamiesten toimia yhtä tylysti kuin me? Meinaan, luulishan sen olevan rajoittamaton ihmisoikeus päästä ampumaan rajan yli vääräuskoisia suomalaisia jotka vielä pöllivät itselleen Länsirannan ja yleensäkin ajoivat rauhanuskonnon edustajat huuthelvettiin alueeltaan.

Räsänen pisti tupakin palamaan, veti henkisauhut ja tuumasi sitten:

- Niin no, kai siellä on vielä hallinnossa joitain järkeviä tyyppejä jotka ymmärtävät että tältä puolelta ammutaan joka tapauksessa takaisin. Ja että tällä puolella uussynergistin henkinen pipi ei yksinkertaisesti kelpaa perusteeksi millekään. Ja ehkä siellä tajutaan että Ruotsin sotavaltio on kovasti heikommassa mallissa kuin meidän. Niin kuin muuten Norjankin. Niillä on norskien kanssa vielä pitempi raja kuin meillä. Sitä paria uudenaikaista prikaatiahan siellä on nyt kehitelty, mutta ei siitäkään ole mitään sen kummempaa kuulunut. Joka tapauksessa ei sekään meitä vastaan riitä. Parempi varmaan niillekin olla hissukseen ja ampua turhat aseelliset kuleksijat rajan pinnasta. Vaan ei tässä nyt sitten sen kummempaa ole. Vartiot jatkavat vartioimistaan ja me muut mennään korsuun köllälleen.

Yö meni rauhallisesti. Aamulla vartiovuorosta kipinämikoksi tullut jääkäri Savolainen herätti koko puolijoukkueen kovaäänisellä huudolla:

- Hähää, hei jätkät hei, hei jätkät, kuunnelkaa! Ruotsissa on tapahtunut sotilasvallankaappaus! Siellä on tankit kaduilla! Hallitus on pidätetty!

Unestaan havahtunut Räsänen haukotteli ja tuumaili:

- No kas perkelettä. Oliskos svedupetterit saaneet viimeinkin housut jalkaansa?

Epätietoisuutta kesti pari tuntia. Näyttölaitteet eivät kertoneet muuta kuin että valta oli vaihtumassa ja sotilasvalta oli vakiinnuttamassa asemaansa koko maassa. Sen jälkeen yliluutnantti Mutanen tuli korsuun ja alkoi kertoa:

- No niin, miehet. Olette vissiin jo itsekin huomanneet, että Ruotsissa on valta vaihtunut.

- Huomattu ollaan, herra yliluutnantti. Ovatko svennet saanet housut jalkaansa?

- Eivät ole. Vallankaappauksen johtajana on kenraaliluutnantti Said al-Shahid, joka komentaa ruotsalaisten kahta uusinta, hyvin varustettua ja koulutettua moottoroitua jalkaväkiprikaatia joitten kehittäminen jätettiin hänen vastuulleen sen jälkeen kun me kaappasimme itsellemme Länsirannan. Nähtävästi heppu oli suunnitellut vallankaappausta jo siitä asti sillä kyseiset prikaatit ovat pääosin arabimiehitettyjä. Ja hän näyttää onnistuneen, sillä Ruotsin armeijan kaksi muuta prikaatia on ilmoittanut että ne alistuvat al-Shahidin käskyvaltaan. Samoin kuin pääosa poliisista ja ennen kaikkea turvallisuusjoukoista.

- Vaan mikä mies tuo al-Shahid on?

- Hän on uusbaathilainen. Eli hän aikoo perustaa Ruotsiin samanlaisen yhteiskunnallisen järjestelmän kuin on Pohjois-Afrikan sotilasdiktatuureissa. Sosialistinen järjestelmä joka poikkeaa siitä vanhasta baath-puolueen systeemistä niin, että se ei pyri laajaan yhtenäiseen arabivaltioon vaan keskittyy Ruotsin oman valtionsa sisällä tapahtuvaan toimintaan.

- Onnistuuko hän? Kyseessähän on kumminkin Ruotsi eikä mikään Algeria.

- Näyttää siltä että onnistuu. Ja ehkä se on Ruotsille hyväksi. Saamiemme tietojen mukaan al-Shahidin joukot ovat kuluneen yön aikana ampuneet kaikki vaikutusvaltaisimmat imaamit. Ja mitä tulee arabiväestöön yleensä niin se tottelee mielellään voimakkaamman lakia. Tavallaan he ovat päässeet takaisin arabimaahan, joka nyt vaan sattuu sijaitsemaan Ruotsissa. Etniset ruotsalaiset puolestaan ovat sen verran alistuneita ettei siellä näytä syntyvän minkäänlaista vastarintaa. Ja itse asiassa uuden Gamal Abdel Nasserin alaisuudessa ruotsalaistenkin on selvästi parempi elää.

Yliluutnantti Mutanen pisti tupakin palamaan ja jatkoi

- Ajatelkaapas pojat historian ironiaa. Ruotsi oli maailman onnekkain valtio. Se selvisi vuosisatoja sotimatta. Se kehitti huikean elintason. Se kehitti hyvinvointivaltion ja kansankodin. Sitten se menetti järkensä ja kuvitteli että se saattoi kustantaa hyvinvointivaltionsa koko maailmalle. Epäonnistuen ja muuttaen maansa Lähi-idäksi. Ja sitä myötä se muuttui ruotsalaisten diktatuuriksi joka kielsi sen sanomisen, että maa on muuttunut Lähi-idäksi. Ja jonka ainoa mahdollisuus pelastua oli muuttua arabijohtoiseksi sotilasdiktatuuriksi…

Lämmin kiitos blogikollegalleni ja vihan veljelle Kumitontulle pohjainspiraatiosta.