OHITSE KIILAAJAN OPPITUNTI

Niin kuin lukija hyvin tietää, käyttää suvaitsevais-tiedostavainen paremmisto tarinoissaan aika ajoin hieman ns. lapinlisää, varmaankin siksi että omaan varsin tylsään ja itseään toistavaan epistolaan saadaan hieman lisää purevuutta. Milloin on nähty ulkomaalaisille rääkyviä suomalaismummoja, milloin syljeksiviä suomalaisia ja junassa somalityttöä tönivää miestä jota tosin sitten kumminkaan ei ole kukaan nähnyt. Näissäkin tarinoissa on se huono puoli että ruokahalu kasvaa syödessä ja seuraavaan tarinaan täytyy sitten saada lisää suvaitsevaistaiteellista ulottuvuutta. Tällä kertaa parhaansa tekee Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan viestinnän professori Anu Kantola ja missäs muualla kuin Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa jonka otsikko on komeasti ”Liian kunnolliset ihmiset ovat vaarallisia”:

Istuimme Espalla Kappelissa lihasopalla, kun pöytämme kohdalle pysähtyi siististi pukeutunut, salkkua kantava viisikymppinen mies, joka alkoi selittää, että holokaustia ei koskaan tapahtunut, ja että on vihdoin aika vapautua orjuudesta, jossa juutalaiset meitä pitävät. Mies ojensi tuohtuneen saarnansa välissä käyntikorttinsa, jonka mukaan hän markkinoi pölynimureja Malmilla. Ihan kunnollisen oloinen kaveri siis, ja ihan tavallisissä leipätöissä.

Jep. Pölynimurikauppias Malmilta tuli pitämään holokaustin vastaista saarnaa ravintolaan sattumoisin juuri kyseisen Kantolan kohdalle ja jakeli käyntikorttiaan. Hotellin respasta todetaan että mikäänhän ei tietenkään ole mahdotonta mutta jotkut asiat ovat äärimmäisen epätodennäköisiä joten näin äkkiseltään tarina kuuluu kyllä samaan sarjaan esmes sen kanssa jos Ykä kirjoittaisi:

No sehän meni sillai että kun me oltiin oltu Lötjösen, Kutvosen, Pöntisen ja Pätisen kanssa kaasubasson soiton alkeiskurssilla työväenopistolla niin ajateltiin juoda siinä vielä Essolla kahvit. Siinä kun pöydässä istuttiin niin yhtä-äkkiä meidän ympärillä pörräsi enkelinsiivillä varustettu naisen seurusteluelin joka vihelteli Narvan Marssia ja suihkutteli vielä meidän päälle jotain perhanan parfyymiä. Oli siinä sitten viheliäinen homma selittää rouville että missä sitä oikein ollaan oltukaan.

Mutta jonkunlaisen alkutarinan kyseinen Kantola tietysti tarvitsi päästäkseen itse asiaan ja se oli nämä vaaran aiheuttavat kunnolliset ihmiset ja siinähän hän siirtyykin mukavasti Espan Kappelista mystisen pölynimurikauppiaan luota Amerikan Yhdysvaltoihin ja alkaa puhua Tea Party-liikkeen ihmisistä:

Hochschild kuvaa Tea Partyn syvää tarinaa tarinaksi jonottamisesta. Kuvittele, että seisot pitkässä jonossa, joka liikkuu hitaasti eteenpäin. Olet jonottanut jo jonkin aikaa ja uskot, että jos jaksat olla sinnikäs, pääset lopulta kärkeen, jossa odottaa suuri muutos parempaan. Sitten tulee joku ja kiilaa edellesi. Ja hänen perässään kävelee joukko samannäköisiä kiilaajia.

Kiilaajat näyttävät erilaisilta kuin sinä itse. Jos olet valkoinen, he ovat tummia. Jos olet mies, he ovat naisia. Jos olet hetero, he ovat homoja. Jos teet töitä yksityisellä sektorilla, he ovat julkisen sektorin työntekijöitä. Jos kannatat perinteisiä arvoja, he ovat liberaaleja. Jos olet kristitty, he ovat muslimeja tai juutalaisia.

KUN Hochschild kertoo tätä tarinaa Tea Partyn kannattajille, he tunnistavat sen heti: juuri tältä minusta tuntuu. Jono on amerikkalaisen unelman perustarina, jossa kovasta työstä odottaa ansaittu palkinto. Mutta nyt tämä unelma on rikki.

…

Syvän tarinan ytimessä on kertojan kunnollisuus. Ihmiset Lousianassa pitävät itseään kunnollisina ja suoraselkäisinä. He eivät halua olla riippuvaisia kenestäkään ja uskovat amerikkalaiseen unelmaan, koska se on ainoa asia, joka heillä on jäljellä työpaikkojen kadotessa ja ympäristön saastuessa. Vaikka maailma pettäisi heidät, he eivät valita. Miksi siis muut saisivat valittaa?

LIIKA kunnollisuus sokeuttaa, ja saa ihmiset toimimaan omaa etuaan vastaan. Syvä tarina kertoo, miksi köyhät valkoiset äänestävät verotusta ja sosiaalietuuksia vastaan. Tuntuu oikealta, että kukaan ei saa etuuksia ja sosiaaliturvaa leikataan.

Mutta liika kunnollisuus on myös vaarallista muille. Vähitellen ärtymys jonossa muuttuu lynkkausmielialaksi: etuilijat muuttuvat salaliiton pyörittäjiksi ja heidät on pantava kuriin.

Koska on selvää, ettei mainitussa Louisianassa puhuta juurikaan Suomea ja vielä sitäkin vähemmän luetaan Helsingin Sanomia voidaan todeta taas kertaalleen, että tässä ei pyritä vaikuttamaan jenkkivaaleihin vaan opettamaan suomalaiselle rahvaalle oikeaa ajattelua. Opetuksen kohdehan sinänsä löytyy ja heitä on paljon. Ihmisiä jotka ovat toimineet veronmaksajina ja infrastruktuurin ylläpitäjinä kunnes ovat joutuneet ilman omaa syytään pitkäaikaistyöttömiksi. Totta kai niin heissä kuin vielä työpaikan omaavissakin herättää täysin oikeutettua katkeruutta se, että suomalainen yhteiskunta positiivisen diskriminaation keinoin auttaa niin afrikkalaisia kuin lähi-itäläisiä kiilaamaan heistä ohi sekä asunto- että työmarkkinoilla pelkästään sen vuoksi että he ovat nimenomaan afrikkalaisia ja lähi-itäläisiä. Katkeruutta lisää se, että yhteiskunta on tehnyt kyseisestä varsinaisiin suomalaisiin kohdistuvasta diskriminaatiosta itseisarvon, eräänlaiset kansalliset talkoot johon kaikkien suomalaisten tulisi osallistua samanlaisin riemurinnoin kuin aikanaan Neuvostoliitossa Komsomolin nuoret rakensivat BAM-rataa.

Ei voida välttyä siltä ajatukselta että kyseinen Anu Kantola opettaa, että tuosta etnisesti etuoikeutettujen ohikiilaamisesta ei saisi katkeroitua vaan sitä tulisi pitää jollain lailla hyväksyttävänä ja luonnollisena osana nykyaikaa. Samoin oma kunnollisuus, se että pitää huolen omista asioistaan on Kantolan mielestä epäilyttävää. Jopa niinkin epäilyttävää että hän lyö pöytään kuluneen natsikortin:

Kunnollisuudesta tulee minää pönkittävä projekti, jossa kunniattomuus, pahuus ja mädännäisyys on heijastettava jonnekin muualle. Nykypolitiikassa eniten äänessä ovat puhdasoppiset, jotka rukoilevat ja näkevät muun maailman vellovan pahan vallassa. Monilla rasistisilla liikkeillä on korkea käsitys moraalistaan. Ei ehkä ole sattumaa, että Euroopan ellei maailman kunnollisin kansa, saksalaiset, erehtyi 1930-ja 1940-luvuilla hirvittävällä tavalla.

Sinänsä Anu Kantolan epistola ei hämmästytä, sillä hän, ja anukantolat yleensäkin ovat itsekin niitä ihmisiä jotka kiilaavat jonoissa tavallisten kansalaisten ohi ja pitävät asemaansa itsestään selvyytenä. Kyseiset anukantolat elävät juuri niitten ihmisten elättämänä joilta he vaativat oikeaa, anukantoloitten sanelemaa ajattelua. Jos näitten anukantoloitten elämäntyö olisi jäänyt tekemättä ei tavallinen kansalainen huomaisi elämässään mitään eroa sitä lukuunottamatta että häntä saattaisi närästää vähemmän. Sen sijaan ilman näitä tavallisia kansalaisia anukantolat kuolisivat nälkään. Mutta siitä huolimatta juuri kyseisillä anukantoloilla on maassamme kohtuuttoman suuri mielipidevalta. Vaikka joku tolkullinen poliittisen koneiston edustaja hoksaisikin että siskoillahan viiraa, niin hän ei uskalla sanoa sitä ääneen, sillä anukantolat määrittelevät sen, mikä on sallittua ajattelua ja mikä ei. 

Aikanaan kuninkailla oli hovissaan yksi hovinarri jonka tehtävänä oli puhua pehmoisia. Nykyisin hovi on täynnä narreja joilla on kuningas palvelijanaan. 

Aikanaan työväestö huusi että valta pois herroilta. Nykyisin tulisi kai huutaa että valta pois narreilta.