LAPAMATO

eli tietynlainen takautuma

Vuosien varrella tässä blogissa on tullut kommentoitua eräitäkin kertoja niitä uusviisauksia mitä meille tavallisille kansalaisille ovat ladelleet ns. tiedostavat yksilöt joita voisi pitää eräänlaisen uusrälssin edustajina. Tähän rälssiinhän kuuluu niin poliittisen kuin virkamieseliitin edustajia, yhteiskuntataiteitten tutkijoita, toimittajia ja kaikenkarvaisia ngo-organisaatioitten ammatti- ja tapaloukkaantujia.

Heillä on pari yhteistä piirrettä. Ensimmäinen on tietysti se, että he pyrkivät kiivaasti valistamaan nimenomaan meitä tavallisia, heidän mielestään ei tarpeeksi valveutuneita kansalaisia ja yrittävät saada meidät omaksumaan heidän mielestään oikean arvo- ja ajatusmaailman. Tähänhän kuuluu tietysti se perusajatus että Suomeen täytyy saada aina vain lisää etnisesti edistyksellisiä ulkomaalaisia. Sillä jo se itsessään on edistyksellisyyden merkki, se täytyy hyväksyä itsestään selvyytenä ja jos siihen kysyy perusteluja, syyllistyy tarkemmin määrittelemätöntä kansanryhmää vastaan kiihottamiseen. Jos etnisesti edistyksellisiä ulkomaalaisia ei tulisi niin silloin ne jäisivät tulematta ja sitähän ei tiedostavan ihmisen ego kestä. Sillä etnisesti edistykselliset maahanmuuttajat eivät ole heille varsinaisesti ihmisiä, vaan käveleviä solidaarisuuspokaaleita jotka ruokkivat tiedostavan ihmisen egoa jo pelkällä olemassaolollaan ja tietysti mahdollistavat myös egoa ruokkivan puolestaloukkaantumisen.

Lisäksi meidän tavallisten sukankuluttajien täytyisi omaksua mahdollisimman feministinen maailmankatsomus. Tietysti oikea sellainen ja sillähän ei ole minkäänlaista tekemistä varsinaisen sukupuolten tasa-arvon kanssa, vaan lähinnä siinä on kyse siitä, että maailmankaikkeuden keskipisteenä ovat yleiset ja yhtäläiset kaikkien kiusaksi levitettävät pms-oireet sekä se, että naisen täytyy saada jos se tahtoo. Ai saada mitä? No ihan mitä hyvänsä. Koska se on nainen.

Sitä myötä meidän täytyisi myös oppia ja hyväksyä, että kaikenlaiset yhteiskunnalliset toimintatavat määritellään mahdollisimman pienten seksuaalivähemmistöjen mukaan ja sitä myötä meidän tavallisten heterojen tulisi hyväksyä sekin, että me emme ole enää heteroja vaan meidät on uusmääritelty cis-seksuaaleiksi meiltä asiasta mitään kysymättä. Lisäksi tietysti tiedostavan uusrälssin valistustehtävänä on mitätöidä, nollata, halventaa ja kääntää päälaelleen kaikki ne perinteiset arvot jotka ovat meidän sivistymättömien ihmisten sydäntä lähellä ja joilla – noin ohimennen sanoen – on saatu aikaan melko mainiosti toimivia yhteiskuntia joita tiedostavat yksilöt pyrkivät parhaansa mukaan rappeuttamaan. Siinä melko hyvin onnistuen.

Toinen yhteinen piirre tälle uusrälssille on se, että se on elämässään täysin riippuvainen juuri siitä tavallisten kansalaisten massasta jota se sekä ammatikseen että ideologisena elämäntehtävänä katsoo nenänpieltä pitkin. Mikäli uusrälssi lakkaisi olemasta ja sen niin sanottu elämäntyö olisi jäänyt tekemättä, ei tavallinen kansalainen panisi asiaa merkille mitenkään, koska sillä ei olisi mitään vaikutusta. Muuta kuin ehkä se ihmeellinen tunne, että mitenkähän minua jostain syystä nykyisin vituttaa vähemmän kuin vielä vähän aikaa sitten.

Jos tavallisten kansalaisten harmaa massa taas lopettaisi omat, rälssin mielestä toisarvoiset työnsä niin uusrälssimme kuolisi nopeasti nälkään ja kylmään. Siinä mielessä uusrälssi muistuttaa sitä vanhaa herraskansaa että kumpikin repii elantonsa tavallisen kansalaisen selkänahasta. Uusrälssi tosin eroaa vanhasta siinä mielessä että vanha rälssi omisti maat ja tehtaat. Sitä kautta vanha rälssi myös työllisti kansalaisia ja oli heille huomattavasti hyödyllisempi kuin uusrälssi joka ei työllistä muita kuin itseään toisten varoilla. Eli ns. insinöörilogiikalla ajatellen täysin turhaa ja vahingollista sakkia.

Tästä päästään takautumaan. Muistan, kun joskus kymmeniä vuosia sitten istuin peruskoulun yläasteen biologian tunnilla. Kansakoulustahan minäkin aloitin mutta siinä vaiheessa oli jo useita vuosia tullut käytyä tuota DDR-viritelmää. Biologiahan ei ole kovin poliittinen aine ja kokenut opettaja oli hyvä työssään, osaten hyvillä jutuilla ja heitoilla saada sinänsä tylsätkin aiheet ihan mielenkiintoisiksi. Niin kuin kyseisellä tunnillakin sillä aiheena olivat ihmisen loiset, ennen kaikkea lapamato.

Oletettavasti jokainen lukija tietää, mikä lapamato on, mutta otetaan varalta pieni tietoisku. Eli lapamato on ihmisessäkin elävä jaokeruumiinen loiseläin, jonka ihminen voi saada syötyään huonosti kypsennettyä kalaa. Kyseinen loinen elää ihmisen suolistossa ja voi kasvaa useitten metrien mittaiseksi saaden aikaan päänsärkyä, anemiaa, huimausta, jatkuvaa nälkää, laihtumista, voimattomuutta, ruokahaluttomuutta, ripulia, sydänoireita, ummmetusta, vatsakipua, vatsan turvotusta ja väsymystä.

Kyseinen biologian opettajamme kuvasi lapamadon olemusta suurinpiirtein näin:

Niin, sehän on sillä lailla että jos ajatellaan lapamadon elämää, niin se vastaa suurinpiirtein sitä, mitä ihmiset ajattelevat paratiisista. Pois on työn ies ja vaiva sekä huoli huomisesta. Otuksen ei tarvitse kuin olla möllötellä mitään tekemättä kun isäntäeläimen elimistö ruokkii lapamadon sen puolesta. Ei sen tarvitse varsinaisesti edes syödä, kun se imee ruokasulan itseensä. Oikeastaan ainoa asia, minkä lapamato joutuu tekemään itsekseen on lisääntyminen. Eli tietyssä mielessä kyse on hyvinkin tavoiteltava tila, varsinkin jos sattuu omaamaan luontaista taipumusta laiskuuteen.

Näin vuosikymmeniä jälkeenpäin kun muistelen viisaan opettajan opetuksia ja ajattelen nykypäivää huomaan, että biologiassa ja yhteiskunnassa on yhteisiä tekijöitä. Muun muassa nämä lapamadot. Nykyinen uusrälssimme on verrattavissa lapamatoon sillä sekin on päässyt siihen paratiisinomaiseen tilanteeseen, että sen ei tarvitse tehdä elantonsa eteen mitään ja omin päin se joutuu huolehtimaan vain lisääntymisestään.

Tietysti erojakin tietysti on. Jos ihmisellä on varsinainen lapamato eli Diphyllobothrium latum, niin hän marssii lääkärille joka toteaa että piru vie, teillähän on loinen ja siitähän on päästävä eroon. Niinpä hän kirjoittaa Niklosamidi-reseptin ja pian lapamadolle käy häijysti. Sen sijaan nykyaikaiselle yhteiskunnalliselle lapamadolle (Diphyllobothrium premenstrualsyndromicus) ei ole lääkettä eikä sitä saa edes nimittää loiseksi vaan siunaukseksi ja välttämättömyydeksi. Lisäksi erona on se, että varsinainen lapamato keskittyy olemaan vaan ihan rehellinen loinen, sille riittää isäntäeläimen tuottama ravinto eikä se harjoita samanlaista isäntäeläimeen kohdistuvaa jatkuvaa yhdistettyä vittuilua ja opettamista kuin yhteiskunnallinen lapamatokollegansa. Eikä se myöskään väitä pelastavansa maailmaa sillä että se loisii isäntäeläimessään. Yhteiskunnallisiin lapamatoihin verrattuna perinteistä lapamatoa voisi oikeastaan nimittää ihan reiluksi ja sympaattiseksi tyypiksi. 

Yhtä kaikki, nyky-yhteiskuntamme mieltää että kyseinen yhteiskunnallinen loiseläinryhmä on merkki edistyksestä ja pitää sitä ehdottomana välttämättömyytenä joten isäntäeläimen kuuluisi olla iloinen sitä kuppaavasta loisesta. Nykyaikaa voisi mieltää tavallaan uudeksi Rooman rappion ajaksi mutta ehkä sopivampi nimitys olisi kuitenkin Lapamatojen Valtakausi.

Ja tässähän onkin sitten hyvä aloitella joulukuu. Luonnollisesti se tulee tehdä positiivisessa hengessä ja tuumia, että nykymenolla me tulemme tänä vuonna elämään paremman joulukuun kuin yksikään sitä seuraava joulukuu tulee olemaan. Niinpä hotellin respasta toivotetaan oikein mukavaa tai edes jollain tavoin siedettävää alkanutta joulukuuta kaikille lukijoille.