SALAMETSÄSTÄJÄ JA KARJALAN SISSIT

Jatkoa tarinalle Metsänvartijat

European Federation Wilderness Center 24, Ruunaa, Lieksa, lokakuussa 2038

Suoraan Euroopan Liittovaltiohallinnon alaisuuteen kuuluvan suljetun ja pelkästään maksaville asiakkaille varatun luonto-, metsästys-, kasino- ja bordellialueen Wilderness Center 24:n alueella sijaitsevan Mukavaaran aamuöistä rauhaa alkoi häiritä lähestyvä kimeä surina. Surina tuli alueella lentävästä droonista joka ilmestyi näkyville pitkulaisen särkän takaa ja ylitti muutaman hehtaarin laajuisen alueen jossa puusto oli lyhyempää. Siellä oltiin tehty aikanaan hakkuu. Nythän ei moto näillä mailla ollut liikkunut enää aikoihin. Drooni jatkoi lentoaan ja katosi toisen särkän taakse.

Droonia valvoi eräkeskuksessa aluetta vartioivan kansainvälisen Excecutive Forest Service-yhtiön työntekijä. Droonin reitti oltiin syötetty siihen etukäteen mutta valvoja saattoi halutessaan muuttaa sitä, mikäli näki sen tarkkailukameroista jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Toisella näytöllä hänellä oli reaaliaikainen tieto siitä, missä päin laajalla, yli puolet Pohjois-Karjalaa kattavalla alueella tapahtui vartijoitten saattamaa ja opastamaa maksettua metsästys- tai muuta virkistystoimintaa. Mikäli valvontamonitorissa näkyvät henkilöt eivät kuuluisi näihin ryhmiin, valvoja antaisi hälytyksen salametsästäjistä jolloin joko Ruunaan keskuksesta tai sitten jo maastossa olevista partioista lähtisivät aseistetut ryhmät ottamaan heitä kiinni.

Drooni katosi näkyvistä ja sen äänikin alkoi kadota. Lyhytkasvustoisemmalla aukolla, jonka se hetkeä aikaisemmin oli ylittänyt alkoi näkyä liikettä. Maasta nousi neljä miestä. Näkyville tuli myös harmaa pystykorva sekä juuri ammuttu hirvenvasa josta oltiin päästetty veret ja jota oltiin juuri suolistamassa. Kun miehet olivat kuulleet droonin äänen, he olivat heittäneet sekä itsensä, puuhun kytketyn koiran että ammutun hirvenvasan päälle koko aika mukanaan kuljettamansa itse tehdyt rölliviitat. Hieman kauempaa kuului maastomönkijän ääni. Sieltä oli tulossa porukan viides mies, joka oli lähtenyt hakemaan kätkettyä mönkkäriä heti kun yksi miehistä oli kaatanut vasan. Yksi miehistä sytytti tupakin, katseli siihen suuntaan mihin drooni oli hävinnyt ja totesi tuhahtaen:

- Liittovaltiomulukut… noita helevetin pershärpäkkeitä lennättävät… helevetin kuspiät…

Toinen miehistä puhalteli myös jännityksen hermosavuja:

- Näinköhän tuo näki meijät?

Mönkijä tuli paikalle ja kolmas rölliviitan alta nousseista miehistä tiuskaisi:

- No näki tai ei, niin ei se siitä meille asiakseen ilmoita. Ei me jäädä tänne munia raapimaan ja odottamaan Federaation asemiehiä. Minä ja Veka puotetaan nää loput sisälmykset tästä vasasta. Ottakaa te tuosta mönkkäristä moottorisaha ja kaatakaa pari puuta tuon mehtätien poikki. Jos ne on tulossa tännepäin niin se on ainoa suora tie tuosta suunnasta. Viivästyttää se niitä sentään vähän. Sitten vinssataan vasa mönkijään ja suksitaan täältä hevon huitulan helevettiin.

Tiuskaisu herätti miehet hetkellisestä horroksestaan ja he panivat toimeksi. Miesten yhtä lailla piilotettu pakettiauto oli vain muutaman sadan metrin päässä. He tunsivat maaston ja tiesivät minne passipaikat kannattaisi laittaa. Nopeus oli nyt valttia, sillä nykyisin salametsästys ei ollut enää vain metsästysrikos. Se oli liittovaltiorikos ja sitä kautta majesteettirikos josta sai ankarat tuomiot. Maastopuvut olivat näillä reissuilla päällä syystä eikä punaisia liivejä käytetty.

Miehet tunnettiin nimillä Toropaisen Leksa, Airaksisen Kalevi, Mutasen Ossi,  Romppasen Veka ja Jauhiaisen Antti. Iältään he olivat kaikki siinä neljänkympin pinnassa. Jauhiaisen Antti, se mies joka oli tiuskaissut muille muisteli ammutun vasan kanssa touhutessaan sitä, kun hän oli aikaisempana keväänä istunut eräässä lieksalaisessa kuppilassa naapurinsa Holopaisen Juhanin kanssa törpötellen Venäjältä tuotua olutta ja pirtupaukkuja. Juhani oli häntä kymmenisen vuotta nuorempi mutta he olivat naapureina olleet aina hyvissä väleissä. Juhani oli ollut vielä pari vuotta aikaisemmin ollut Ruunaalla palkattuna ja aseistettuna metsänvartijana mutta oli sitten saanut monen muun kollegansa tavoin tylysti kenkää kun vartiotoiminta oli ulkoistettu ulkomaalaiselle yritykselle.

Juhani tiesi toki sen, että Antti kävi salametsällä. Asiassa ei ollut hänelle nyt eikä metsänvartijana ollessaan mitään moraalista ongelmaa, sillä hän tiesi että tarpeeseenhan paikalliset miehet niitä hirviä ampuivat. Lähes koko Pohjois-Karjalan käsittävässä liittovaltion luontoreservaatissa ei ihmisillä ollut juurikaan työmahdollisuuksia ja niukoilla liittovaltion avustuksilla eläminen oli muistuttanut suomalaisia pitkästä aikaa siitä, mitä köyhyys todella tarkoitti. Muutamaan mieheen jaettu hirvenruho ei ollut enää ylimääräistä herkkua kaupasta ostettavan lisäksi vaan se oli välttämätöntä ravintoa koska kauppaostoksiin oli hyvin niukasti rahaa.

Antti muisti, kuinka Juhani oli ottanut siinä kuppilassa asiaan - melko yllättävästi - entistä paljon jyrkemmän kannan.

- Kyllä minä suosittelisin, että te lopettaisitte ne reissut kokonaan. Ei minulla itse asiaa vastaan itsessään mitään ole. Kyllä sinä sen tiedät. Mutta se Liittovaltion luontokeskus on viime aikoina ainakin triplannut vartijoitten määrän. Se on sikarikkaitten ampumis- ja hurvittelualue ja siellä on nykyisin vartijoita vissiin enemmän kuin pataljoonan verran. Samanlaiset aseet niillä on kuin minullakin aikanaan, mutta se porukka on huomattavan liipasinherkkää. Ne ovat ulkomaalaisia palkkasotilaita jotka ovat tottuneet tappamaan. Eikä niillä ole minkäänlaisia siteitä paikallisiin ihmisiin. Toisin kuin meillä oli. Mehän helvetti soikoon kahviteltiin teidän kanssa samoilla tulillakin joskus ja lähetettiin teille viestejä siitä, missä päin milloinkin liikutaan että te pääsette kopauttamaan hirven nurin. Nyt on tyyli ihan toinen. Niitten valtuuksiakin on lisätty. Rajusti. Eikä salametsästämisestä kiinnijäämisestä riitä enää vuoden kakku. Satun tietämään, että aivan lähiaikoina kaikkeen Liittovaltion omaisuuteen koskevista rikoksista annettavat tuomiot tulevat koventumaan huomattavasti. Ja ennen kaikkea tulee muistaa, että niillä jätkillä on siellä ihan omat sääntönsä. Meidän omalla poliisilla ei ole siellä mitään valtuuksia. Sitä voidaan sanoa miehitetyksi alueeksi ja sitähän se on. Pysykää poissa sieltä.

Antti oli ottanut hörpyn tuopistaan ja vastannut:

- Tiedänhän minä sen. Mutta minkä tässä mahtaa? Ei ihminen oikein pelkällä vellilläkään pärjää. Liittovaltioavustus on yksinkertaisesti liian pieni. Töitä ei ole tarjolla. Liittovaltioeläke on yhtä lailla vitsi. Niin kuin tiedät, minä asun vanhempieni luona. Tiedät myös, että vanhemmat eivät pysty käymään enää edes risusavotassa. Niissä harvoissa paikoissa kun niitä saa vielä yleensä tehdä. Tuon saatanan suojelualueen takia. Välillä polttopuukin on ostosessa. Raha ei vaan riitä. Saatana vieköön koko sen liittovaltiomulkkujen suojelualueen. Mutta kun me ammutaan viiteen pekkaan pari hirveä syksyn aikana niin se tietää sentään sitä, että syötävänä on kumminkin lihaa eikä pelkkää perunaa.

Antti oli tosiaan jäänyt asumaan vanhempiensa luokse eikä ollut enää aikoihin edes ajatellut muuttoa minnekään muualle. Osittain siksi, että ei ollut tarvetta muuttaa. Hänellä oli ollut muutama sotkuinen naissuhde joista ei tullut koskaan mitään sen valmiimpaa. Nuoret naiset tuppasivat muutenkin muuttamaan kaupunkeihin. Elleivät sitten tehneet ekstraa luontokeskuksen bordellissa. Osittain hän oli jäänyt vanhempiensa luo puhtaasta vastuuntunnosta. He olivat huonossa kunnossa. Äidillä oli sydämessä paha läppävika. Hän hengästyi jo postilaatikolla käynnistä. Isä olisi tarvinnut toiseen polveensa ehdottomasti tekonivelen. Mutta täällä Liittovaltion reuna-alueilla tilanne oli tyly. Kumpaakaan ei leikattaisi, sillä yli 65-vuotiaille henkilöille ei annettu enää julkisissa sairaaloissa hoitoa kuin akuutteihin tapauksiin. Jäljelle jäi vain yksityiset sairaalat. Lähin olisi ollut Joensuussa mutta sen hinnat olivat tavalliselle ihmiselle täysin mahdottomat. Isä ei olisi varmaan pystynyt edes kävelemään ellei Antti olisi Juhanin kautta saanut hankittua Panacodia omakustannushintaan.

- Ja äidin sydänlääkkeisiinkin menee pitkä penni. Niihin kun ei saada mitään korvauksia Liittovaltion sairaskorvauskassasta. Kas kun äiti on liian vanha ja asuu väärällä alueella. Alueella jota Brysselille ei ole edes olemassa. Tai alue on, mutta siellä asuvat ihmiset ovat sille ihan yksi lysti. Niin että ei me siellä metsällä olla minkään seikkailunhalun takia. Sille lihalle on ihan oikeasti tarvetta. Ossilla ja Vekalla on vielä alaikäisiä lapsiakin. Ja niittenkin pääelinkeino on syöminen.

Juhani sytytti tupakin. Tässä kuppilassa ei niin kauheasti välitetty Liittovaltion säännöksistä. Laitonhan tämä luukku oli muutenkin joka niittiään myöten. Hän puhalsi savut ja vastasi:

- Onhan tuo totta. Minä häntä niin kiistä. Vaan olishan se yhteismetsävaihtoehtokin. Sinne saisi laillisia lupia.

- Tiedät itsekin ettei se kannata. Yli puolet maakunnasta on totaalista suojelualuetta. Nimenomaan tää meidän puoli. Lähimmät yhteismetsät on Liperissä, Polvijärvellä ja  Outokummussa. Pikkusen turhan kaukana meille. Ei siellä päiväseltään käy. Hirvilupa sinne maksaa melkein saman verran kuin mitä sillä hinnalla saisi kaupasta lihaa. Eikä maksua saa takaisin jos saalista ei tule. Majoituskin maksaa. Liian iso sijoitus siihen nähden, että lopputulos voi olla tuulen huuhtoma perse. Ja muutenkin siellä on niin paljon miehiä metsällä että siellä lähinnä törmäilee toisiinsa. Ei siitä semmosesta mitään tule.

Juhani oli hetken hiljaa ja vastasi sitten:

- Niin… mutta riski teillä on kova. Sinähän tiedät, että me avustetaan teidän perheitänne vähän. Mutta kun avustettavia on niin paljon, niin meilläkin on rajamme. Ja jos te jäätte kiinni, niin mekään emme voi auttaa. Minun täytyy mennä. On yks homma hoidettavana. Morjens.

- Hei, odotas.

- Mitäs?

- Sulla kun on niitä, no, kontakteja, niin voisitteko miettiä semmosta mahdollisuutta että tuolla etelämpänä ja lännempänä, missä noita helvetin suojelureservaatteja on vähemmän, alettais järjestää vähän laajempaa laitonta hirvijahtia? Semmosta, johon idän ja pohjoisen miehet pääsis osallistumaan? Eihän meinaan paikalliset poliisit nakkaa siitä touhusta siellä paskaakaan. Mielissään vaan olisivat kun hirvi- ja kauriskannat ovat turvonneet siellä ihan tuhottomasti ja niitä joku vähentäisi.

- Tuo muuten voisi olla ihan toimiva idea. Minä pistän korvan taakse. Palaillaan.

Miehet kättelivät ja Juhani poistui. Antti tiesi kyllä oikein hyvin, mitä ”me” tarkoitti. Jouduttuaan pois metsänvartijan tehtävästä Juhani ja muutama muukin entinen metsänvartija oli siirtynyt aivan toisen työnantajan palvelukseen. Liittovaltion myötä suomalaisetkin olivat oppineet perustamaan oikeita rikollisjärjestöjä joitten rinnalla jotkut aikaisemmat vastaavat olivat lähinnä amatöörien kyhäelmiä. Perustettuja järjestöjä saattoi sanoa mafiaksi aivan hyvin, vaikkei Suomessa sellaista nimitystä käytettykään.

Lieksan alueella vallassa oleva rikollisjärjestö tunnettiin nimellä Karjalan Sissit. Sillä oli hallussaan kaikki rikollinen toiminta niin Pohjois-Karjalassa, Etelä-Karjalassa, Kymenlaaksossa kuin Kainuussa. Sissien toiminta käsitti kaiken rikollisuuden kirjon, mutta se erosi - niin kuin myös muut vastaavat suomalaiset organisaatiot - ulkomaalaisista rikollisjärjestöistä siten, että sitä saattoi pitää jonkunlaisena mafian, suojeluskunnan, osuuskunnan ja sosiaaliavun yhdistelmänä. Mitään varsinaisia Robin Hoodeja sissit eivät suinkaan olleet, sillä ne toivat Venäjältä myös kaikkia mahdollisia huumeita. Niitä välitettiin kuitenkin vain suurempiin ja etniseltä väestörakenteeltaan muuttuneisiin kaupunkikeskuksiin joita kutsuttiin ”menetetyiksi alueiksi”.

Sissien alueella näitä ”menetettyjä alueita” olivat Joensuu, Imatra, Lappeenranta, Kouvola ja Kotka. Sissit toimittivat sinne huumeet paikallisille diilereille. Jos joku yritti asiaan liittyvää omaehtoista liiketoimintaa, se tiesi varmaa kuolemaa. Sama oli edessä niillä, jotka yrittivät toimittaa huumeita menetetyn alueen ulkopuolelle. Siellä riitti Sissien toimittama olut ja viina. Narkomaanit tiesivät levottomuutta ja turvattomuutta eivätkä Sissit halunneet liata omia pesiään. He kun eivät varsinaisesti olleet tyyppejä, joilla olisi ollut palava halu ryhtyä rikollisiksi. Olivatpa vain paikallisia miehiä joilla ei ollut muuta vaihtoehtoa, jotka olivat huomanneet, että suomalaiset olivat erittäin hyviä organisoitumaan tälläkin alalla ja myös sen, että historiallisesti tunnettu suomalaisten kyky tunteettomaan tappamiseen ei ollut kadonnut geeneistä minnekään vaikka se näyttikin uinuneen muutaman vuosikymmenen.

Sissien hallitsemilla alueilla asuvat ihmiset eivät pitäneet heitä oikeastaan rikollisina ollenkaan. Sissit pyörittivät laitonta yritystoimintaa - eikä juuri muuta varsinkaan luontoreservaatin piiriin kuuluvilla alueilla voinut ollakaan - tarjoten ihmisille mahdollisuuden kohentaa elintasoaan edes hieman. Järjestö myös auttoi pahimpaan ahdinkoon joutuneita ihmisiä. Järjestön jäsenet eivät myöskään saaneet hankkia itselleen silmiinpistävän suurta ja pröystäilevää omaisuutta. Oikeastaan heitä saattoi sanoa yhteiskunnan ulkopuolella toimiviksi suojeluskuntalaisen ja rikollisen yhdistelmäksi. Pahamaineinen järjestö oli maineeltaan lähinnä menetetyissä kaupungeissa sillä se tunnettiin tarvittaessa hyvin väkivaltaisena ja olihan se vastuussa kaikesta huumekaupasta. Kaupunkien ulkopuolella asuvat ihmiset ajattelivat asiasta kyynisesti että kaupungit ovat kaaoksessa joka tapauksessa, joku sillä kaaoksella kumminkin rahastaa, joten hyvä vaan että rahastajana ovat omat miehet. Siitä riittää aina joku ropo meillekin. Ja jos sekä rikastettuun väestönosaan kuuluvat että tiedostavat ihmiset halusivat narkata itsensä hengiltä niin silvuplee.

Koko Suomi oli jaettu samankaltaisten järjestöjen toiminta-alueeksi. Pohjois- ja Etelä-Savossa sekä Keski-Suomessa hallitsivat Veljmiehet. Pohjois-Pohjanmaa ja Lappi kuuluivat Tervanpolttajille. Eteläisemmällä Pohjanmaalla hallitsivat Häjyt. Hämeen, Satakunnan ja Varsinais-Suomen alueella toimivat Lallit. Ja Uudellamaalla asioitten taustalla vaikuttivat Vanhat Starbut. Jokainen näistä järjestöistä oli toimintaperiaatteeltaan ja -tavoitteiltaan toisiinsa nähden samanlainen, joten niillä ei ollut tarvetta kilpailla keskenään. Samoin venäläiset järjestäytyneen rikollisuuden edustajat olivat tulleet siihen johtopäätökseen, ettei tunnetusti vittumaisten tsuhnien markkinoille kannattanut tunkeilla, kun ne olivat ne kerran ottaneet haltuunsa. Oli tarpeeksi kannattavaa toimia niin viinan, tupakan, huumeitten kuin aseittenkin toimittajana. Lisäksi suomalaiset järjestöt, pääosin Tervanpolttajat suojasivat venäläisten vastaavia toimituksia Ruotsin puolelle ja totesivat niistä että Tornionjoen länsipuolella voitte tehdä mitä lystäätte. Ei puututa, ei tartuta.

Toiminta hyödytti kaikkia osapuolia. Ennen kaikkea se hyödytti haja-asutusalueen väestöä. Eräänä hyvänä esimerkkinä oli se, että järjestöt omistivat peitefirmojen välityksellä melko suuria metsäalueita luontoreservaattien ulkopuolella. Kaikki hakkuun jäljiltä jäänyt poltettava puu oltiin säännöllisesti kuljetettu luontoreservaattien alueilla asuville ihmisille ilmaiseksi polttopuuksi. Sillä oli suuri merkitys, sillä alueilla kärsittiin puupulasta mikä sinänsä suomalaisille oli aikamoinen paradoksi. Mutta vihreän aatteen nimeen vannova Liittovaltio oli päättänyt, että luontoreservaatissa ei ainuttakaan runkoa kaadeta ilman lupaa ja leimaa. Myös öljynpoltto alueella oli kiellettyä ja sähkö tolkuttoman kallista. Lieksassakin Karjalan Sissien suureen tarpeeseen toimittamat valtavat rankakasat lisäsivät kiitollisuutta ja pitivät osaltaan huolen, ettei Sissien toiminnasta koskaan laverreltu viranomaisille. Toinen kannustin oli tietysti se, että jos puhui Sisseistä läpiä päähänsä, sai mitä varmimmin läpiä päähänsä. Kauniitten keinojen ja neuvottelujen aika oli Suomessa jäänyt Liittovaltion myötä historiaan. Ehkä sekin oli sitä kuuluisaa kehitystä. Suomalaiset vaan olivat kehittyneet kehityksen mukana.

Antti havahtui muistoistaan kun Ossin ajama pakettiauto jarrutti äkisti. Jyrkän metsätien mutkan takana oli passissa kaksi Liittovaltion pakettiautoa ja niiden ympärillä aseellisia miehiä.

- No voi sen perkele…

- Kusessa ollaan…

Antin mielessä kävi, että olis ehkä pitänyt uskoa Juhania. Sitten mieleen tuli nopean peruuttamisen ja pakenemisen vaihtoehto. Kun hän katsoi taakseen, sekin ajatus kuivui kokoon. Jostain pusikosta auton takaakin hyppäsi tielle neljä miestä. Rynnäkkökiväärit käsissään. Ja eihän tuon pakun perässä olevan mönkijätrailerin kanssa mihinkään olis pakittamalla päässyt muutenkaan. Vielä mielessä kävi oma hirvikivääri ja vastarinnan mahdollisuus, mutta hän ymmärsi, että heidät oltaisiin ammuttu hetkessä seulaksi. Voi saatanan saatana…

Autolle käveli suomalaisen näköinen mies. Antti aukaisi ikkunan ja mies sanoi:

- Aukaiskaa ovet ja tulkaa autosta ulos kädet ylhäällä. Nuo miehet ovat liipasinherkkiä joten ei kannata yrittää mitään. Teidät pidätetään Liittovaltion omaisuuteen kohdistuvasta aseellisesta rikoksesta joka kuuluu terrorismia koskevien lakien alaisuuteen.

Mies veti itse pakettiauton liukuoven auki ja se oli virhe. Leksan nelivuotias harmaapystykorvauros Heppu oli vaistonnut tilanteen uhkaavuuden ja ryntäsi ulos. Suomenkielisellä virkailijalla ei ollut asetta esillä ja jotenkin Heppu vaistosi suuremman uhan tulevan taempana odottavasta miesjoukosta. Se ryntäsi muristen niitä kohti ja yksi miehistä ampui siihen sarjan. Heppu jäi kuolleena makaamaan. Antti kääntyi välittömästi taaksepäin katsoen Leksaa ja ajatteli että voi perkele, nyt Leksalla keittää yli. Heppu oli ollut Leksan silmäterä ja paras ystävä. Raivokohtaus oli ihan hetken päässä. Mies, joka oli ampunut Hepun puhui huvittuneella jotain, joka kuulosti espanjalta. Leksa kysyi pelottavan hiljaisella ja rauhallisella äänellä:

- Mitä tuo juippi sanoi?

Tulkilla ei ollut tarpeeksi tilannetajua, joten hän käänsi suoraan:

- Kaikki rikoksentekovälineet tuomitaan menetetyksi Liittovaltiolle.

Se riitti. Vieteri meni poikki. Leksa ryntäsi autosta ja huusi mennessään:

- Ja nyt sinä saatanan jätkä kuolet!

Eihän Leksa kauas ehtinyt. Kolme lähintä miestä ampui sarjan ja Leksan lävisti toistakymmentä luotia. Muut metsästäjät olivat älynneet mennä autossa niin matalaksi kuin mahdollista ja se kannatti. Pari luotia lensi tuulilasin läpi ja näytti siltä, että jos Ossi ei olisi kumartunut alas, niin se olisi lojahtanut suoraan hänen päähänsä. Hetken nieleskeltyään tulkki jatkoi:

- Niin kuin huomaatte, niin nämä miehet ovat tosissaan. Jospa jatketaan siitä, mihin jäätiin.

Miehet nousivat autosta ulos kädet ylhäällä yksi kerrallaan ja näkivät samalla kun espanjalaiset kantoivat Ossin ruumiin oman autonsa perään. Hepun ruumis viskattiin tylysti ojaan. Heidät sidottiin nippusiteillä sekä jaloista että käsistä ja heitettiin oman pakettiautonsa peräosaan  hirvenvasan päälle muutaman kiväärinperän iskun säestämänä. Heidän autoonsa hyppäsi kaksi espanjalaista metsänvartijan tittelillä toimivaa palkkasotilasta jotka lähtivät ajamaan muitten autojen perässä. Antti, Kalevi, Ossi ja Veka oltiin heitetty vasanruhon päälle sen kummemmin asettelematta ja kuoppaisella metsätiellä kyyti muuttui nopeasti piinaksi.

- Ne saatanat tappoivat Leksan. Täysin kylmästi. Mitä vitun tyyppejä nää oikein on?

- Silencio, mierda!

Miehet olivat hetki sitten nähneet kun heidän ystävänsä ammuttiin kylmäverisesti, joten viesti meni perille ja turvat pysyivät tukossa. He keskittyivät miettimään, että mihin heidät kuljetettaisiin. Lieksassa oli poliisilla vielä väliaikainen päivystyspiste, mutta suunta ei tuntunut olevan sinnepäin. Pian asia selvisi kun auto pysähtyi. Täähän on se perhanan Wilderness Center. Hittoako ne heitä tänne raahasivat? Heidät kannettiin rotevien palkkasotilaitten raahaamina vartiotuvan päätyyn, jossa aukaistiin ovi josta heidät heitettiin sisään ja ovi lyötiin säppiin mitään kommentoimatta ja selittämättä.

- Jonkunlainen putkahan tää on selvästi.

- Niin on, ja minä arvaan miksi me ollaan täällä.

- Hä? No miks? Mikseivät vieneet Lieksaan? Siellähän se poliisi on.

- Vittuillessaan tekivät näin. Meidäthän viedään täältä kuitenkin suoraan Joensuuhun vangittavaksi ja tuomittavaksi. Minä luulen, että ne soittaa poliisit sieltä. Enkä usko, että ne pitävät soittamisella mitään kiirettä. Tästä tulee pojat vittumainen odotus.

- Olisivat nyt perkeleet ottaneet edes nää nippusiteet helvettiin. Eihän tässä pysty kusemaankaan.

- Ei täällä kyllä ole mitään paljuakaan mihin kusta. Saati sitten paskoa. Niin kuin sanoin, tästä tulee vittumainen odotus.

Niinhän siitä tuli. Odotusta kesti vuorokauden ja nippusiteitten sekä liikkumattomuuden aiheuttama puutuminen yhdessä epävarmuuden ja tietämättömyyden kanssa muodosti sen helvetilliseksi. Joka miehen rakko petti jossain välissä ja pari paskoi housuihinsakin. Antti yritti olla ajatuksissaan jossain muualla. Hän muisteli tämän syksyn ensimmäistä ja onnistunutta salakaatoa. Kaikki oli sujunut kuin tanssi. Heppu oli ottanut haukun melkein heti ja Ossi oli kaatanut nuoren hirviuroksen tarkalla laukauksella joka oli siinä mielessä onnekaskin että se katkaisi selkärangan jolloin hirvi putosi niille sijoilleen. Hirvihän saattoi painella vielä sydämeenkin ammuttuna parisataa metriä. Metsänvartijoita, joita liittovaltiomulkuiksi kutsuttiin ei näkynyt mailla halmeilla.

Hirvi saatiin mönkijän kyytiin samantien ja porukka oli turvassa Romppasen Vekan kotona alta tunnissa. Metsässä suolistettu hirvi nyljettiin ja paloiteltiin Vekan autotallissa. Sen jälkeen piti saada tietysti kaatotulet. Ymmärrettävistä syistä ne tehtiin Vekan pihalla olevassa grillissä. Tulittelu alkoi kahvilla ja makkaralla ja jatkui sitten saunassa jalompien juomien parissa. Heillä oli ollut hyvä olla. He olivat tunteneet itsensä jonkunlaisiksi sisseiksi, jotka olivat tehneet hieman jäynää Liittovaltiolle, joka oli muuttanut heidät siirtomaa-asukkaiksi.

Mutta nyt sissin sankaruus oli valunut kusen myötä lahkeeseen. Antti ajatteli, että kyllähän hän vankilan kestää mutta miten vanhemmat pärjäisivät. Kunnalliset vanhainkodit olivat nykyisin lähinnä vanhusvankiloita. Kuinka kävisi tämän porukan perheellisten miesten lapsille? Epävarmoin ajatuksin Antti onnistui jossain vaiheessa nukahtamaan horroksiseen uneen. Jossain vaiheessa hän havahtui siitä, kun sellin ovi aukesi ja sisään marssi palkkasotilaita. Ne napsaisivat miehiltä nippusiteet poikki todeten että stay down, minkä kai olisi muutenkin ymmärtänyt sillä täysin turtunut ruumis vaati ainakin tunnin ennen kuin alkoi kantaa jaloillaan.

Käsiään ja jalkojaan pikkuhiljaa hieromaan alkanut Veka tuumasi:

- Luulen, että poliisit tulevat hakemaan meidät parin kolmen tunnin kuluttua. Ne napsaisivat siteet auki että me saadaan itsemme siinä ajassa jonkunlaiseen kävelykuntoon.

Veka veikkasi melkein oikein. Noin neljän tunnin kuluttua ovi aukesi ja heille metsässä puhunut tulkki astui sisään.

- Joensuun poliisi tulee hakemaan teidät noin varttitunnin päästä.

- Eikö me voitaisi edes peseytyä jossain? Mehän ollaan hitto vie kusessa ja paskassa joka jätkä.

- Se ei ole meidän ongelmamme.

Poliisiauto saapui paikalle ja miehet kuskattiin sen takatilaan. Toinen poliiseista sanoi:

- Me viedään teidät ensiksi Lieksaan. Saatte peseytyä siellä ja päällenne puhtaat vaatteet. Sieltä teidät viedään Joensuuhun.

- Kiitti jätkät. Ihan oikeesti.

- Noo… ei se ihan puhdasta ihmisrakkauttakaan ole. Meidän kun on pakko olla samassa autossa teidän kanssanne aina Joensuuhun saakka ja te haisette tällä hetkellä ihan oikeesti järkyttävän pahalle. Ja älkää muuten kysykö meiltä yhtään mitään siitä, mitä teille seuraa tai mitä tuolla korvessa teille tapahtui. Meillä ei ole oikeutta keskustella kanssanne siitä. Rikos on tapahtunut Liittovaltion hallintoalueella joten meillä ei ole siihen ei sanaa eikä sijaa. Me ollaan nyt tässä tapauksessa vaan taksina.

Kolme päivää myöhemmin Joensuussa

Miehet oltiin siirretty Joensuun poliisin tutkintavankiselleihin. Itse käsittely oli hyvin lyhyt eli miehet sekä pidätettiin että vangittiin eikä siihen tarvittu kuin kaksi erillistä leimanlämpsäystä. Liittovaltio ehkä rakasti byrokratiaa ja valtavia paperivuoria mutta asioissa jossa se katsoi arvovaltansa olevan uhatun se pystyi olemaan huomattavan nopea ja suoraviivainen. Tilanteeseen nähden Antti oli tyytyväinen, sillä sellin patja oli huomattavasti mukavampi kuin aikaisempi betonilattia, kroppa alkoi pikkuhiljaa asettua pitkän, pakotetun ja betonilattialla tehdyn nippusidejoogan jäljiltä ja ruokaakin sai. Epätietoisuus tulevasta tietysti vaivasi ja hän oli kysynyt vartijalta että eikös hänellä ole oikeus jonkunlaiseen oikeusavustajaan ja mitenkäs tää prosessi muutenkin etenee. Vartija oli vastannut vähän väsyneellä äänellä:

- Tulee se sitten kun tulee. Ei mene välttämättä viikkoakaan. Ja kyllä se sulle tään prosessin sitten selittää.

No, nyt oli selityksen aika ja Antti ohjattiin huoneeseen jossa oli pöytä jonka molemmilla puolilla oli tuolit. Antti istui toiselle tuolille ja toiselle istui noin nelikymppinen nainen, joka normaalioloissa olisi ollut sen verran vetävän näköinen että Antti olisi alkanut välittömästi miettiä että kuinkahan tuon hyvin leikatun minimittaisen jakkupuvun hameen alle oikein pääsisi. Sattuneesta syystä Antilla ei ollut kuitenkaan tällä hetkellä mielessään kovin eroottisia ajatuksia joten hän kysyi naiselta:

- Oletan, että olet oikeusavustajani. Niin että voisitkos kertoa, että mitä vittua seuraavaksi tapahtuu? Meille ei olla kerrottu mitään. Mistään.

Nainen katsoi Anttia rauhallisesti ja vastasi:

- Seuraavaksi tapahtuu se, että minä esittelen itseni. Olen Miina Antikainen ja toimin oikeusavustajanasi. Ja mitä sen jälkeen tapahtuu on hyvin nopeasti selvitetty. Sinut tuomitaan ja sinä lähdet vankilaan istumaan tuomiotasi. Oikeuskäsittely on oikeastaan jo tapahtunut ja tuomio langetettu. Varsinaisessa oikeuskäsittelyssä se vaan lähinnä vahvistetaan.

- Mutta… eikös kumminkin…

- No ei kumminkaan. Katsos, sinun ja kavereittesi rikos on suora hyökkäys Liittovaltion omaisuutta ja sitä myötä myös Liittovaltion arvovaltaa vastaan. Siksi tuomio on selvä. Teidän kohdalla se vaihtelee kahdesta neljään vuoteen. Tuomioita kovennettiin viime kesänä. Tuomio tulee ehdottomana. Ilman mahdollisuutta ehdonalaiseen. Se istutaan kokonaisuudessaan. Minä en pysty siihen vaikuttamaan. Olen täällä lähinnä neuvomassa sinua siinä, että oikeudessa sinun kannattaa olla olla niin turpa rullalla kuin ikinäkoskaanmilloinkaan. Jos mutiset vähänkin vastaan, niin se tuomio on aivan varma neljä vuotta. Myönnät vaan syyllisyytesi ja sillä hyvä. Pääset vähemmällä.

- Mutta entäs Leksa? Ne saatanat murhasivat Leksan. Eikä sitä koiraakaan olis tarvinnut ampua.

Oikeusavustaja oli hetken hiljaa, huokaisi väsyneesti, katsoi Anttia hetken ja vastasi:

- Tiedätkös, sinun ja kavereittesi kannattaa olla tyytyväinen, että ne metsänvartijat ehtivät ampua kaverisi ennen kuin hän ehti lyödä ketään. Vaikka teillä ei ollut ehkä sinänsä osaa ja arpaa kaverinne hyökkäykseen Liittovaltion viranhaltijaa vastaan, niin teille olisi räpsähtänyt automaattisesti kaksi vuotta lisää avunannosta Liittovaltion viranomaisen väkivaltaiseen vastustamiseen. Se kaverisi olisi saanut neljästä kuuteen vuotta ylimääräistä kakkua. Liittovaltio kun ottaa tuollaiset asiat enemmän kuin vakavasti. Ja se, mikä tapahtuu Liittovaltion suoran hallinnan alaisilla alueilla on Liittovaltion asia eikä esmes minulla ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa siihen. Sinun kannattaa tyytyä tilanteeseen, pitää naamasi näkkärillä ja toivoa mahdollisimman lievää tuomiota.

Antti ei ollut mikään tyhmä mies. Niin kuin eivät olleet hänen kaverinsakaan. He tunnustivat nopeassa oikeuskäsittelyssä syyllisyytensä, tuomari pamautti heille kaikille kaksi ja puoli vuotta ehdotonta ja passitti heidät välittömästi kärsimään tuomiotaan Pyhäselän vankilaan.

Kuusi kuukautta myöhemmin, huhtikuussa 2039, Pyhäselän vankilassa

Antti makoili sellinsä punkassa. Selliä saattoi sanoa varsin mukavaksi, sillä kun Liittovaltio-Suomessa vankien määrä oli alkanut voimakkaasti lisääntymään, niin vankiloitten mukavuuskriteereitäkin oltiin jouduttu tarkastamaan tai ”saattamaan ajan vaatimusten tasalle” eikä niissä vaatimuksissa vankien Playstation ja mahdollisimman suuri määrä uusia pelejä siihen ollut listalla ensimmäisenä. Mutta Hammaslahden vankila oli niin sanottu kilttien poikien vankila, jossa oli lähinnä salametsästäjiä, rattijuoppoja, talousrikollisia, poliittisia mielipidevankeja ja joitain seksuaalirikollisia jotka eivät tuottaneet vartijoille pahemmin ongelmia joten olot olivat kohtuulliset. Antti loikoili yläpetillä. Alapetillä majaili Mutasen Ossi ja muutkin salametsästyskaverit lusivat samalla osastolla. Heillä oli sellinsä nurkassa paskapönttö ja sellin pöydällä oli sekä matkaradio että pieni tv, joten selliä saattoi sanoa luksusselliksi.

Sellin ovi avautui. Vartija vinkkasi Antille:

- Jauhiainen. Sulla olis vieras.

Antti seurasi vartijaa ja oli kääntymässä käytävällä väärään suuntaan kohti yleisiä vierailutiloja kun vartija sanoi hänelle, että ei sinne. Tännepäin. Mitäs helvettiä? Mihinkä se on minua viemässä? Vartija vei Antin erilliseen huoneeseen, jossa yleensä vankeja tapasivat vain virkakoneiston edustajat. Mutta nyt siellä odotti Holopaisen Juhani. Juhani, ja hänen kauttaan Karjalan Sissit olivat auttaneet hänen vanhempiaan Antin tuomion aikana. Sissit olivat antaneet vanhemmille joka kuukausi käteistä rahaa saman verran kuin mitä Antti olisi saanut liittovaltioavustuksia. Lisäksi Sissit olivat pitäneet huolta, että vanhemmilla riitti polttopuuta. Onneksi vanhemmilla oli käytössään Antin auto ja isä pystyi kipeällä polvellaan ajamaan sen verran, että kauppareissut hoituivat.

Vartija ohjasi Antin vierailuhuoneeseen, nyökkäsi Juhanille ja sulki oven. Juhani otti povitaskustaan pienen laitteen, painoi siinä olevaa nappulaa, asetti sen pöydälle ja nousi sitten kättelemään Anttia.

- Mikäs masiina tuo on?

- Se estää kuuntelun. Tosin tuskin tää koppi on mikitetty. Mutta varma on aina varmaa.

- Mitenkäs sinä tuon tänne sait? Ja tämän yksityiskopin?

Juhani katsoi Anttia hymyillen ja teki sormillaan käteisen rahan merkin.

- Niin… tietysti… mutta kiitos Juhani, että olet auttanut vanhempiani. Kiitos sulle ja Sisseille.

- Kiitos kiittämästä. Enemmänkin haluaisin auttaa. Mutta autettavia on niin paljon. Ja meidän on myös varastoitava ja sijoitettava omaisuutta tulevaisuutta varten.

- Tulevaisuutta? Mitä tarkoitat? Nykyisyyskin on jo tarpeeksi vittumainen.

- Mitäkö tarkoitan? No, sotaahan minä tarkoitan.

- Sotaa?

- Kyllä. Ne miehet, jotka joskus vuonna 2017 näkivät tulevan ymmärsivät, että suomalaisista ei ollut silloin minkäänlaisiksi vapaustaistelijoiksi eikä heistä ollut estämään Liittovaltion tuloa. Niinpä he päättivät, että otetaan askel taaksepäin ja taannutaan rikollisiksi. Se oli silloin ainoa mahdollinen vaihtoehto. Sillä rikollisjärjestö toimii organisaationa huomattavasti tehokkaammin ja suoraviivaisemmin kuin siviiliorganisaatio. Sen kun ei tarvitse välittää muotoseikoista. Silloin perustettiin Karjalan Sissit. Silloin perustettiin Veljmiehet, Häjyt ja muut. Toimittiin järjestelmän sisällä ja samalla sen ulkopuolella. Järjestelmän säännöistä välittämättä. Ja mehän olemme onnistuneet. Lieksassakin me käytännössä pyöritämme koko infrastruktuuria ja me olemme se, mitä joskus sanottiin sosiaalihuolloksi. Me vaan teemme sen myymällä heroiinia ja muuta paskaa kaupunkeihin. Mitä useampi etno ja tiedostava ihminen narkkaa itsensä hengiltä, sen parempi. Ja kaikki niitten narkkaamiseen käyttämänsä rahat päätyvät meille.

- Ymmärrän tuon. Mutta mitä tarkoitat sodalla?

- Liittovaltio romahtaa pian. Joko se romahtaa siihen, että etnojen määrä ylittää kriittisen rajan, ne yrittävät ottaa vallan ja sitten alkaa ampuminen. Tai se romahtaa siihen, että Liittovaltiolta aukeaa perse, se ei pysty enää ruokkimaan etnoja, ne alkavat riehumaan ja sitten joka tapauksessa alkaa ampuminen. Liittovaltion hallinto ei pyri sitä edes estämään, vaan se pitää päänsä puskassa ja toivoo, että sen utopia joskus toteutuisi. Kun siihen oikein uskoo ja vaatii muitakin uskomaan. No, toteutuuhan se, tosin eri tavalla kuin se kuvittelee. Me olemme koko ajan valmistautuneet siihen tilanteeseen. Sota tarvitsee kolmea polttoainetta. Miehiä, aseita ja rahaa. Me olemme hankkineet niitä kaikkia. Tapahtuuko romahdus huomenna, viiden vuoden päästä tai kymmenen vuoden päästä on oma kysymyksensä. Mutta me olemme valmistautuneet siihen ja aiomme silloin ottaa maamme takaisin. Sitä varten kaikki nämä järjestöt on perustettu. Ne ovat erillisiä organisaatioita, mutta toimivat yhteisen asian eteen. Cosa nostra. Se, miten se tehdään, ei tule olemaan millään muotoa kaunista mutta muut vaihtoehdot estettiin poliitikkojemme toimesta jo kymmeniä vuosia sitten. Mutta se ei ole syy siihen, miksi tulin käymään. Minulla on kolme erillistä asiaa.

- Mikä on ensimmäinen?

- Ehdotit minulle silloin, ennen kuin jäit kiinni, että ”Tuolla etelämpänä ja lännempänä, missä noita helvetin suojelureservaatteja on vähemmän, alettais järjestää vähän laajempaa hirvijahtia? Semmosta, johon idän ja pohjoisen miehet pääsis osallistumaan”. Panin asian eteenpäin. Siitä neuvoteltiin Veljmiesten, Lallien ja Häjyjen kanssa ja heille se sopi. Toiminta on alkamassa. Niin Karjalan Sissien kuin Tervanpolttajien alueella asuvia salametsästäjiä majoitetaan niillä alueilla paikallisten ihmisten kodeissa ja annetaan mahdollisuus osallistua salajahtiin. Ja jonkunlaisen goodwillin merkkinä Lallien alueella on jo pidetty ylimääräisiä salajahteja joitten tuotos kuskataan meillepäin. Itse asiassa Lieksaan tuli eilen kuorma-autollinen niin hirven- kuin kauriinlihaa jaettavaksi.

- No helvetti! Tuohan on hieno juttu. Mikäs se on se toinen asia?

- Haluan, että levität tässä vankilassa varoituksen.

- Varoituksen? Mistä?

Juhani oli hetken hiljaa. Näytti siltä, kuin hän oli vaipunut muistoihinsa. Sitten hän nosti katseensa ja alkoi puhua:

- Silloin kuin minä olin vielä metsänvartijana luontoreservaatissa, niin muistan että siellä oli kahdenlaisia asiakkaita. Oli sellaisia oikeita metsämiehiä. Ne olivat hyviä tyyppejä. Muistan esmes sen yhden italialaisen joka pääsi pudottamaan teeren latvasta. Se pyyhki kyyneleitä silmistään, halasi, ja kiitti meitä. Antoi ihan käteistä rahaakin vielä. Ihan hyvän summan. Se suolisti teeren itse, ja vaati että hän saa tehdä sen itselleen ruuaksi Centerin keittiössä. Se mies kunnioitti riistaa ja luontoa. Se oli oikea erämies.

- Mutta oli toisenlaisiakin. Ja niitten määrä kasvoi. Jatkuvasti. Oikeat metsästäjät jäivät vähemmistöön. Niillä toisilla oli rahaa. Paljon. Ja ne olivat aika perverssejä. Yksi porukka vaati, että saivat ampua hirven konekiväärillä. Ja mehän järjestettiin se. Toinen porukka halusi ampua hirven singolla. Jumalauta, singolla. Mutta niinhän me sekin järjestettiin. Aika komeasti se hirvi levisi pitkin tanteretta. Ei siitä kyllä mitään syötävää jäänyt. Järkyttävää tuhlausta. Mutta maksava asiakas on aina oikeassa. Kun se vaan maksaa tarpeeksi paljon. Jo silloin minä ajattelin, että näillä pervoilla ruokahalu kasvaa syödessä. Ja kun rahaa kerran on, niin se ruokahaluhan European Federation Wilderness Center 24:ssa tyydytetään. Varsinkin kun siellä nykyiset metsänvartijat eivät puhu enää suomea eivätkä edes ole mitään metsänvartijoita vaan pelkkiä palkkasotilaita. Housuilla ja aseilla varustettuja väkivaltaisia huoria.

Antti mietti hetken aikaa, että mistä Juhani oikeastaan puhui. Sitten hän hoksasi ja kysyi:

- Et kai sinä meinaa…

Juhani vastasi tyly ilme kasvoillaan:

- Meinaanpa hyvinkin. Ihmisiä. Se äärimmäinen saalis. Sissien tiedustelu alueella on ollut vähän myöhässä ja näyttää siltä, että toiminta on ollut päällä jo toista vuotta. Jo silloin kun te olitte siellä salametsällä ja jäitte kiinni. Se droonivalvontakin on alkanut samaan aikaan kun se ihmisjahti.

- Miten helvetissä ne hankkivat saaliin? Siis ne ihmiset?

- Vankiloista. Vangeille annetaan mahdollisuus osallistua ”vapaushaasteeseen”. Vanki viedään Ruunaalle ja hän saa valita Ruunaan keskustaa ympäröivästä viiden kilometrin harppiympyrästä minkä paikan hyvänsä. Metsänvartijat vievät hänet autolla siihen pisteeseen, ajavat takaisin keskukseen ja ilmoittavat mihin vangin jättivät. Sen jälkeen metsästäjät lähtevät perään. Konevoimin. Jokainen jahtiin osallistuja on maksanut kaksi miljoonaa euroa. Jos jahtaajat saavat ammuttua pakenijan, niin peli on hänen kohdallaan tietysti selvä. Mutta jos pakenija pääsee Lieksan lähellä Pankakoskella sijaitsevaan luontoreservaatin vartiopisteeseen saakka, niin hän on voittaja. Hänet vapautetaan tuomiostaan, hän saa satatuhatta euroa ja hänen annetaan siirtyä Suomesta mihin tahansa maahan. Suomeen hän ei saa jäädä eikä koskaan palata. Ymmärrettävistä syistä.

- Jos kyseessä on kokenut erämies, niin tuo kuulostaa hulluudestaan huolimatta periaatteessa jopa reilulta mahdollisuudelta.

- Niin kuulostaa, muttei ole. Me ollaan saatu tietoomme, että drooni seuraa vapaushaasteeseen osallistuvaa silloinkin, kun häntä ollaan viemässä sovittuun paikkaan. Hänen sijaintinsa tiedetään reaaliajassa. Ja jos joku sattuisi pääsemäänkin perille, niin metsänvartijat ampuvat hänet siihen paikkaan. Kas kun tuo koko peli on niin perverssi, että ei Liittovaltio ota mitään riskiä, että se paljastuisi. Muttei se sitä lopetakaan. Kun se tuottaa selvää rahaa.

- Eli koko vapaushaaste on selvää kusetusta ja varma kuolemantuomio?

- Melkein. Me nimittäin tiedämme, että yksi mies on voittanut sen. Ja ihan tuttu mies. Muistatkos Huumosen Vänen?

- Vänen? No tokihan. Väne meni ja tappoi hänen sisarensa Joensuussa raiskanneen etnon ja sai murhasta elinkautisen. Mutta Vänehän on kuollut. Eikös hänet ammuttu kun hän yritti paeta Riihimäen vankilasta? Vähän ennen kuin minä jäin kiinni?

- Virallisesti ammuttiin. Mutta Väne elää. Hän osallistui vapaushaasteeseen. Ja voitti. Hän otti hiljattain Sisseihin yhteyttä Norjasta joku aika sitten ja kertoi, mitä tapahtui. Väneä kuskattiin hänen karttaan näyttämäänsä paikkaan ja hänellä oli vahtina kaksi aseistettua espanjalaista palkkasotilasta. Väne oli hoksannut heti että tässä ei ole kaikki sitä, miltä näyttää. Hän oli onnistunut tyrmäämään molemmat palkkasotilaat, ottanut niiltä aseet, hoksannut ilmassa lentävän droonin ja ampunut sen alas. Sitten hän oli nostanut kytkintä, ajanut metsätietä pitkin parinsadan metrin päähän Venäjän rajasta, jättänyt auton ja aseet, kävellyt rajan yli ja antautunut venäläisille rajamiehille.

- Entäs sen jälkeen?

- No ryssäthän olivat pitäneet sitä kopissa Petroskoissa kuukauden kun ne ottivat selvää sen tarinasta. Tai lähinnä kai ne halusivat vahvistusta sille, mitä ne jo epäilivät. Ryssästä voi toki puhua mitä hyvänsä eikä koskaan ilman syytä mutta tyhmäksi sitä ei voi sanoa ja tiedusteluhommissa se on aika peto. Nähtävästi se tiesi Ruunaan ihmisjahdista jo ennen Sissejä. No, joka tapauksessa ryssät hoitivat Vänelle väärennetyn Norjan kansalaisuuden ja Väne asuu nykyisin Pohjois-Norjassa. Me ollaan Sissien kanssa toimittamassa hänen siskoaan ja veljeään lähiaikoina sinne. Koska he ovat murhasta tuomitun lähisukulaisia, niin ei heillä ole mitään mahdollisuutta saada maastapoistumisviisumia. Tervanpolttajat ovat luvanneet auttaa meitä tässä.

Antti raapi parransänkeään mietteliään näköisenä ja totesi:

- Selvä. Minä kerron tuosta eteenpäin. Lähinnä tuo tosin koskee niitä muutamaa talousrikollista jotka istuvat täällä kahdeksan vuoden vankeustuomiota. Se on sen verran pitkä tuomio, että ehkä joku haluaa ottaa riskin. Mutta niistä jätkistä ei olis kyllä Lieksan metsissä selviytymään. Vaikka ei olis edes asemiehiä perässä. Mutta mikäs se oli se kolmas juttu?

Juhani katsoi Anttia syvälle silmiin. Varsin pitkään. Sitten hän naputteli hieman kännykkäänsä, laittoi sen pöydälle ja alkoi puhua:

- Miltäs sinusta tuntuisi semmonen juttu, jos sissit kustantaisivat yksityisessä sairaalassa sekä äitisi sydänleikkauksen että isäsi polvileikkauksen? Ja sen jälkeen avustaisivat heitä tuplasti suuremmalla rahamäärällä sillä aikaa, kun sinä istut täällä? Ja kun sinä pääsisit vapaaksi, niin sinulle annettaisiin käteisenä tällainen summa.

Juhani näytti kännykkänsä näyttöä Antin katsottavaksi. Antti vihelsi ja totesi:

- Kyllähän tuo kiinnostaa. Mutta kun tommosista jutuista ja summista puhutaan, niin minä arvaan kyllä hinnankin. Kuka?

- Teille on tullut kuukausi sitten istumaan semmonen heppu kuin Matti Mononen.

- Mononen. Joo, tiedänhän minä sen. Hiljainen mies. Rauhallinen. Tykkää olla omissa oloissaan. Ei häiritse ketään. Mutta miten hän on Sissit niin hermostuttanut, että minun pitäisi hänet nirhata?

- Ei hän olekaan. Mutta venäläiset yhteistyökumppanimme hän on. Hän kun ei ole Matti Mononen, vaan Ivan Arhippainen. Kotoisin Petroskoista. Sekä ekonomi että tietokonespesialisti. Ja hän teki venäläisille yhteistyökumppaneillemme kuprun. Tosi pahan kuprun. Puhutaan suurista rahoista. Hyvin suurista rahoista. Hän häipyi sitten väärän identiteetin turvin Suomeen ja piti kaikessa hiljaisuudessa antikvariaattia. Muutenhan hän varmaan olisi selvinnytkin, mutta kun jätkällä oli himo vähän liian nuoriin tyttöihin, niin se jäi harrastuksestaan täällä kiinni. Ja Suomen poliisi luovuttaa seksuaalirikollisten dna-tiedot myös kansainväliseen rekisteriin niin ne tiedothan yhteistyökumppanimme saavat reaaliajassa. Raha puhuu sielläkin. Natsasi. Tuo mielenkiinto alaikäisiin oli hänen ensimmäinen suuri virheensä. Toinen oli se, että hän jäi Suomeen, eikä lähtenyt vaikka Amerikkaan. Joka tapauksessa yhteistyökumppanimme eivät unohda, ja haluavat sovitusta. Ja heille sovitus voidaan tehdä vain yhdellä tavalla. Otatko tehtävän hoitaaksesi?

Antti mietti hetken ja sanoi sitten:

- Otan. Lunasta sitten lupauksesi ja hoida vanhukset kuntoon. Laita puolet tuosta summasta suoraan heille. Sinulla on konstit tehdä se. Ja kun minä pääsen täältä pois, niin oliskos teillä tarvetta miehille? Minulla kun ei tuossa Federaatio-Suomessa paljon tulevaisuutta enää ole.

- Totta kai aikaansaavalle miehelle aina käyttöä on. Kerro muuten kavereillesi että laitoin niin sinun kuin heidän vankitileilleen parisataa euroa.

- Kerron. Kuinkas ilmoitan siitä, että tehtävä on onnistunut?

- Me saamme sen kyllä tietoomme.

Miehet kättelivät ja Antti palasi selliinsä. Seuraavana päivänä hän oli vankilan työpajalla. Työpajan tehtävät luonnollisesti vaihtelivat tilausten mukaan. Nyt tehtiin saunan löylykippoja. Kuparinen kippo ja raudasta tehty kahva johon oltiin laitettu puinen suoja. Sen kahvan rauta oli sentin paksuista. Se kävisi hyvin tehtävän suorittamiseen. Antti tarkasti tilanteen. Pamppu katseli koneelta NHL:n pudotuspelejä. Olihan kyseessä kilttien poikien vankila. Mitäs niitä suotta vahtimaan. Antti hioi parinkymmenen sentin rautapätkän pään teräväksi ja asensi siihen vielä kahvan. Sillä se hoituisi. Sitten hän piilotti aseen housuihinsa. Mitään moraalista ongelmaa asian tiimoilta hän ei tuntenut. Toisen kuolo oli toisen leipä. ”Vapaushaasteesta” kertovan varoituksen hän oli laittanut eteenpäin välittömästi.

Työpäivä päättyi ja Antti piilotti housuihinsa kätkemänsä aseen sellinsä patjaan. Asetta kätkiessään hän mietti, että minkähänlainen se oli ollut se vanha Suomi. Se vanhanaikainen Suomi, johon Liittovaltio ei ollut tuonut vielä rauhaa, vakautta, vaurautta, oikeudenmukaisuutta ja turvallisuutta…