KOHTAAMINEN KESÄILTANA

Niin kuin tiedetään, eivät vuodet ole veljeksiä. Kesät puolestaan ovat harvemmin edes serkuksia. Tämä tiedettiin myös Huitsinnevadan Örnätjärvellä, jossa niin kulunut kevät kuin alkanut kesä olivat olleet kylmiä ja koleita. Kaikki oli ainakin kaksi viikkoa myöhässä. Muutama vuosi aikaisemmin oli toukokuussakin ollut jo hellepäiviä. Örnätjärveläiset ihmiset ovat tietysti samanlaisia kuin muutkin suomalaiset eli jos on pienikin mahdollisuus nauttia kesästä niin silloin siitä nautitaan urakalla ja otetaan kiinni se mistä ollaan jääty jälkeen. Niinpä, kun kyseessä oli lopultakin lämmin kesäpäivän ilta niin erään talon pihalla istuskeli eräs keski-ikäinen pariskunta saunatauolla nauttien leppeästä kesäilmasta.

Hehän olivat Perskeleen Ykä ja Ylva. Pariskunta sinänsä piti kaikista vuodenajoista. Niissä oli kaikissa omat hyvät puolensa, tosin ehkä marraskuisista pimeistä räntäkeleistä ei osannut sanoa muuta positiivista että ne harvemmin sentään kestivät kokonaista talvea.

Koska talo oli varsin syrjässä, sen etupihalla saattoi nauttia rauhassa kauniista kelistä ja mukavasta maaseudun tapahtumattomuudesta joka sinänsä oli täynnä pihalla näkyviä pieniä tapahtumia. Olivat ne sitten lintujen lentoa tai ohi lentävä kimalainen joita Perskeleet kutsuivat väinöiksi sillä pätkää päivää se sliippareittenkin Väinö painoi. Väinöillä oli pesä autotallin kulman kivijalan raossa mutta eiväthän nuo sympaattiset pörriäiset ketään häirinneet. Samoin kuin ei häirinnyt se öttiäinen joka toimitteli pihalaatoilla omia - kieltämättä tähdellisiä ja hyvin perusteltuja - öttiäisen bisneksiään. Ampiaiset, ne perhanan pimpparit olivat sitten oma lukunsa mutta niitä ei pahemmin ollut näkynyt. Se pihalle tehty valepesä taisi ihan oikeasti toimia.

Autojen ääniäkään ei juuri kuullut, vaikka Örnätjärventie oli parinsadan metrin päässä. Mitä nyt joku yksittäinen tukkirekka ajoi ohi vieden kuitupuuta sellutehtaan loppumattomaan nälkään. Varsinaiset äänet koostuivat erilaisista lintujen vitskutuksista joita tähän aikaan vuodesta vielä riitti, tosin se oli jo hieman vaientunut parin viikon takaisesta jolloin höyhenpukuinen lempi leiskui kiihkeimmillään eivätkä pesimiset olleet vielä kunnolla alkaneet. Näillä tauoilla varsin yleinen näky oli se, kun räkättirastaat pistivät porukalla ahneita harakoita kuokkaan kunnolla ja ajoivat ne pois pesiltään. Melkoisia ilmataistelustrategeja nuo räksät. Rastaitten Illu Juutilaisia, ettei sanoisi.

Oman äänensä antoi tietysti lähistöllä olevat pari koiraa, jotka toimittivat koirien kuonobookiin illan sähkeuutisia. Nuorempi suomenpystykorva oli varsinainen uutistenlukija ja vanhempi harmaa pystykorva toimi arvovaltaisena kommentaattorina. Niitä poikia kannatti aina kuunnella. Ne  puhuivat aina pelkkää asiaa. Sähkeuutisten päälle tuli vielä aikamerkki jonka antoi mukavaa kurnuttavaa ääntään pitävä lehtokurppa joka lensi talon yli tullen luoteesta ja lentäen kaakkoon niin kuin muinakin iltoina. Sen aikataulun mukaan saattoi tarkistaa kellonsa.

Ykä ja Ylva istuivat tauollaan ja heidän viereensä pyörähti punarintapariskunta. Paljon lähemmäksi kuin yleensä pikkulinnut tulivat, vaikka olivathan ne oppineet että ei noista kahdesta ihmisestä mitään vaaraa ole. Silti ne pitivät normaalisti ainakin kolmen metrin välimatkan Perskeleihin. Nämä punarinnat puolestaan ankkuroituivat metrin päähän ja katselivat Perskeleitä pää kallellaan, hieman vitskutellen. Ylva totesi:

- Ei kai toi uros vaan voisi olla se sama, joka me pelastettiin sieltä kasvihuoneen ikkunoitten välistä pari vuotta sitten?

- Jaa-a… eihän näistä ikinä tiedä. Mutta onhan se kiva ajatus kumminkin… mites hei, punarintaherra… ollaanks me aikaisemmin tavattu hengenpelastuksen merkeissä?

Nyt punarintauros kohosi siivilleen, esitti taitolentoa pysyen Perskeleitten edessä paikallaan kuin helikopteri, heittipä välillä parit immelmannit ja silmukat ja mitä näitä taitolentoliikkeitä onkaan. Se näytti olevan varsin innostunut. Sitten se laskeutui takaisin naaraan viereen. Edelleen Perskeleitä katsellen.

- Ei hitto… tiedä vaikka tää olis se sama? Jos se tuli näyttämään meille että hyvin menee ja se on saanut hankittua itselleen rouvankin.

- Hitto kun ei ole kameraa… eikä tästä uskalla oikein nousta sitä hakemaankaan… säikähtävät vielä.

Näytelmää kesti muutaman minuutin. Rouva punarinta katseli pää kallellaan, nappaili välillä muutaman siemenen ja herra punarinta pisti vielä pari taitolentoesitystä. Sitten ne pyrähtivät yhdessä viereiseen koivuun ja vitskuttelivat siellä keskenään.

- Näinköhän herra punarinta siinä kertoo rouvalleen, että nuo kaksi kummallisen näköistä siivetöntä örkkiä pelastivat sen pälkähästä pari vuotta sitten?

- Niin kuin tuli todettua, niin onhan se kaunis ajatus ainakin.

Ykä siirtyi kohteliaana tupakoijana talon nurkalle, sytytti Voimasavuke Bostonin ja totesi:

- Minä sanoin sen silloin kun se lintu pelastettiin ja sanon nytkin, että minä sitä kun olen tämmönen vihakirjoittaja niin sehän on selvää, että minä päädyn joka tapauksessa helvettiin. Mutta kun helvetin päivystävä demoni siinä kyselee minulta ilmoittautumis- ja paperientarkistusvaiheessa että onkos sulla jätkän räkä mitään puolustettavaa surkean elämäsi vielä surkeammasta tarinasta niin voin minä sentään sanoa, että pelastin minä kumminkin kerran yhden punarinnan nälkäkuolemalta.

- Niin. Jotain positivista kumminkin. Tiedä hänessä vaikka saisit sen myötä siellä helvetissä ylimääräisen päivittäisen vesiannoksen.

- Niin, tai vaikka palkankorotuksen. Tosin helvetin dollarin kurssi on kuulemma kovasti huono. Vaan mennäänkö saunaan?

- Mennään vaan.

Pariskunta meni saunaan ja tuumaili että pirustako sen tietää vaikka kyseinen punarinta tulisi myöhemmin kesällä esittelemään jälkikasvuaan. Sitähän oltaisiin jo silloin vähän niin kuin kummeja. Perskeleet jatkoivat saunomistaan. Saunan jälkeen sytytettäisiin vielä grillimajaan tulet ja paistettaisiin niillä paikallisen lihayrittäjän hevosenlihamakkaraa. Pihalla linnut vitskuttelivat. Oli siellä varmaan se punarintapariskuntakin. Ehkä vielä tavattaisiin. Eihän sitä koskaan tiennyt.

Ilta eteni hissukseen. Talon keittiön seinällä kello raksutti mennyttä aikaa. Mikäs sitä oli elellessä. Yhdessä. Meillä menee hitaasti. Mutta aina varman päälle.