M1

Radanvarsikaupunki, joskus lähitulevaisuudessa

42-vuotias Artturi Huumonen istui käsirautoihin kahlittuna kahden poliisin vartioimana ja ajatteli elävänsä elämänsä hirveintä päivää. Huone, jossa hän istui oli jonkunlainen neuvotteluhuone ja paikka oli Radanvarsikaupungin sairaala. Kyseinen päivä oli alkanut aivan normaalisti. Artturi, aviomies ja kahden lapsen isä oli saapunut työpaikalleen Radanvarren Työ- ja Taonta ky:hyn jossa hän oli toiminut työnjohtajana viimeiset seitsemän vuotta. Asemansa vakiinnuttaneella yrityksellä oli mukavasti tilauksia joten työpaikan ilmapiiri oli hyvä ja firman omistajaakin kutsuttiin yleensä läpitte reiluksi mieheksi.

Artturi oli keskustellut työporukan kanssa erääseen uuteen tilaukseen liittyvistä käytännön ongelmista kun tiloihin oli saapunut kaksi virkapukuista poliisia. Toinen heistä oli Artturin vanha tuttava, samassa metsästysseurassa jäsenenä oleva vanhempi konstaapeli Lohikoski. Artturi arvasi kyllä mistä oli kysymys, tosin hän oli odottanut asian tiimoilta lähinnä puhelinsoittoa. Hänhän oli ollut monta vuotta ollut kansallismielinen aktiivi facebookissa, toiminut omalla nimellään ja saanut erittäin paljon seuraajia, joskin varmaankin myös vihamiehiä. Tai vihahenkilöitä ne kai nykyisin olivat.

Artturi oli keskustellut toimintansa jatkamisesta vaimonsa kanssa ja vaimo oli ollut sitä mieltä että Artturin kannattaisi jatkaa. Vaimo oli yhtä lailla tympääntynyt vallitsevaan olotilaan ja toisaalta heillä oli turvatut työpaikat. Artturin firman omistaja oli sanonut, että frank anna palaa vaan. Sinä kirjoitat siellä asiaa. Vaikka ne jotain tuomiojäynää sulle kehittelisivätkin, niin ei se ehdollista kummempaa voi olla ja sulle on työpaikka täällä aina turvattu. Minua kun ei kaiken perkeleen takkutukat määräile. Minä palkkaan kenet haluan. Artturin vaimolla Leenalla tilanne oli suurinpiirtein samanlainen sillä hän työskenteli keittäjänä yksityisessä ja suht mukavasti pärjäävässä työmaaruokalassa.

Olihan Artturi tietoinen siitä, että kritiikki haluttiin valtiovallan taholta uuden ja ajanmukaistetun tiedustelulain myötä vaientaa, joten hän ei ollut yllättynyt kun poliisit tulivat juuri hänen luokseen. Kysäisi hän kumminkin:

- Päivääpä vaan konstaapeleille. Voidaankos me olla avuksi?

Lohikoski katsoi Artturia selvästi vaivaantuneena ja vastasi:

- Sinun pitäisi Artturi lähteä meidän mukaamme. Just nyt ja välittömästi.

- Jaa… ja minkäs ihmeen takia?

- Tuota… se selvitetään sinulle kyllä. Ja jos käännyt ympäri ja laitat kätesi selän taakse. Minun täytyy laittaa sulle raudat.

- Raudat? Minkä helvetin takia? Tulenhan minä muutenkin. Vai näytänkö minä jotenkin riehuvalta?

Nuorempi poliiseista otti silloin esille pippurikaasusumuttimen. Lohikoski puolestaan sanoi että käännys nyt Artturi tai sitten me tehdään se väkisin. Artturi huomasi yllätyksekseen, että Lohikoskihan pelkäsi. Mitä helvettiä hän oikein pelkäsi? Mistä helvetistä tässä oli kysymys? Ei kai johonkin luojanhylkäämään vihakirjoitusesitutkintaan rautoja ja kaasuja tarvittu? Joka tapauksessa hän ymmärsi että poliisit olivat tosissaan ja teki työtä käskettyä. Poliisit löivät hänet rautoihin, taluttivat hänet ulos teollisuushallista työporukan vihaisten ja ihmettelevien huutojen saattamana ja pihalla tilanne muuttui vielä olennaisesti. Poliisiauton lisäksi pihalla oli ambulanssi ja kaksi valkotakkista. Nuorempi poliiseista sanoi kireällä äänellä:

- Mennääs sitten tuohon ambulanssiin. Käyt siellä sitten selällesi ja me kahlitaan sut paareihin kiinni. Muista, että me ajetaan ambulanssin perässä koko matka sairaalaan.

- Mitä ihmettä me siellä sairaalassa? Minä luulin, että tässä ollaan menossa poliisiasemalle. Jos minä olen kipeä niin osaan minä itsekin mennä lääkärille. Mitä touhua tää on?

Lohikoski puolestaan vastasi sovinnollisemmalla äänellä:

- Se selvitetään sulle siellä sairaalassa. Menes nyt Artturi ihan sovinnolla. Meille on annettu sinuun nähden sen verran selkeät määräykset, että on parempi totella. Se on sulle paljon pienemmän riesan tie.

Artturi oli saanut aikanaan armeijan harjoituksessa maistiaisia kyynelkaasusta ja hän tiesi muutenkin ettei poliisi jaa tällaisissa tilanteissa kuin hopeamitaleita joten hän päätti totella ilman sen suurempia mielenilmauksia. Poliisit kahlitsivat hänet ambulanssin paareihin, siirtyivät omaan partioautoonsa, ovet suljettiin ja ambulanssi läksi liikkeelle. Artturi yritti kysellä ambulanssimiehiltä saadakseen edes jonkunlaista tolkkua tilanteeseen mutta nekin olivat suuttomia ja sanattomia. Ambulanssi ajoi Radanvarsikaupungin sairaalan sisäänkäynnin eteen jossa poliisit irrottivat hänet paareista mutta pitivät edelleen muuten raudoitettuna ja kuljettivat hänet ambulanssimiesten opastamana siihen huoneeseen missä hän nyt istui ja ennen kaikkea ihmetteli. Poliisit jäivät vartioksi. Ambulanssimiehet poistuivat sanoen lähtiessään:

- Me jäädään sit tohon ulkopuolelle odottamaan.

Jotenkin se kuulosti niin pahaenteiseltä. Sitten ovi aukeni uudestaan ja sisälle tuli neljä henkilöä. Pitkälle kaljuuntunut noin viisikymppinen mies jonka Artturi tunnisti takkinsa puolesta lääkäriksi, noin nelikymppinen tympeäilmeinen ja kuivakkaan näköinen nainen, jonka olemus suorastaan huusi ”sosiaalitantta”, noin kolmekymppinen jakkupuvussa oleva tummatukkainen nainen jonka olemus puolestaan tihkui valtaa ja itsevarmuutta sekä myös noin kolmekymppinen mies, joka oli puvussaan jonkunlainen neutraalin, ajatuksettoman ja mielipiteettömän virkamiehen arkkityyppi. Kolmekymppinen valtaa säteilevä nainen alkoi puhua:

- Olen sisäministeriön erityistarkastaja Anniperttiina Ilmivalta ja olen saanut tehtäväkseni tämän tilaisuuden valvomisen. Osallistujina ovat osaston ylilääkäri Hannes Kiuramo, Radanvarsikaupungin sosiaalijohtaja Annikki Kurki-Kaikkonen sekä avustajani Henrik Bakellit. Tilaisuudessa päätetään potilas Artturi Huumosen epävakaan mielentilan vaatimista toimenpiteistä. Ylilääkäri Kiuramo, olkaa hyvä.

Kaljuuntunut mies pyyhki hikeä otsaltaan, kohensi sarvisankaisia silmälasejaan ja alkoi vaivaantuneen näköisenä lukea suoraan paperista:

- Kun olen nyt määrättynä tutustunut Artturi Huumosen facebook-tuotantoon viimeisen kahden vuoden ajalta ja keskustellut asiasta kollegoitteni kanssa olen päätynyt siihen valitettavaan johtopäätökseen, että Huumosen persoonallisuus kärsii vakavista ja vaarallisista häiriöistä. Hänen maailmankuvansa pohjautuu kyseenalaistamattomia globaalisia ihmisoikeuksia kohtaan suuntautuvaan vihaan ja sen vihan jatkuvaan julkituomiseen ilman minkäänlaista kyseenalaistamista. Viha kohdistuu siis ihmisiin, eläviin ihmisiin jotka ovat hakemassa Suomesta turvaa ahdingolleen. Sinänsä paikkansa pitäviin mutta humanistisessa mielessä vastenmielisiin ja tuomittaviin faktoihin turvaten hän on ruokkinut tätä vihantunnettaan ja hänen tuotannossaan aistii selvän väkivallan ja alistamisen halun joka selkeästi etsii purkautumiskohdettaan sekä ennen kaikkea etsii kanavaa levittää sitä toisille, ehkä vielä epävakaammille muttei välttämättä niin sanavalmiille yksilöille. Väkivallan halu ja ihmisoikeuksien kyseenalaistaminen on ihmisluonnon vastaista ja sen suuntaaminen kohti tiettyjä ihmisryhmiä osoittaa sen, ettei kyseessä ole sinänsä häiriö hahmotuskyvyssä ja yleinen henkisen pahoinvoinnin osoittaminen, vaan oire syvemmästä häiriötilasta.

- Lisäksi on huomattavissa että koska Huumosen facebook-tilillä on huomattava seuraajamäärä ja Huumonen keskustelee kommentoijien kanssa ahkerasti voidaan päätyä siihen johtopäätökseen, että hän kärsii myös jonkun asteisesta suuruuskuvitelmasta jota myös Napoleon-kompleksiksi on kutsuttu. Totean lausunnossani, että vaikka Huumonen ei ole millään tavoin psykoottinen eikä hänen mielentilan häiriötään olla varsinaisesti lääketieteellisesti luokiteltu, niin hän on hyvin lähellä breivikiläisen tuhosyndroomatilan puhkeamista ja sitä myötä kiistatta vaarallinen ympäristölleen. Näin ollen – ja uusien tulkintaohjeistuksien mukaan – minulla ei valitettavasti ole muuta mahdollisuutta kuin toimittaa Artturi Huumonen M1-lausunnolla tarkempaan mielentilan tutkimukseen joka suoritetaan Kellokosken sairaalan uudella yhteiskuntapsykiatrian osastolla.

Anniperttiina Ilmivalta hymyili työstään nauttivan ihmisen autuasta hymyä ja sanoi sitten:

- Kiitos, ylilääkäri Kiuramo. Siirrän puheenvuoron sosiaalijohtaja Kurki-Kaikkoselle:

Sosiaalitantan näköinen nainen joka oli osoittautunut ylisosiaalitantaksi aloitti oman puheenvuoron huomattavasti ylilääkäriä varmemmalla sävyllä. Artturi muisti, että kyseinen nainenhan oli ollut vihreitten ehdokkaana kunnallisvaaleissa ja päässyt valtuuston varajäseneksi.

- Pohjautuen ylilääkäri Kiuramon M1-lausuntoon totean puolestani, että koska Artturi Huumonen on todettu ihmisille vaaralliseksi ja varsinkin koska hänellä itsellään on lapsia, niin olen pakotettu suorittamaan Uuden Aikuissuojelulain 4§:n mukaisen kiireellisen aikuishuostaanoton. Huumoselle nimitetään sosiaalitoimiston puolesta virkaholhooja, joka ryhtyy suorittamaan tehtäväänsä siinä vaiheessa kun, tai jos hän pääsee pois psykiatrisesta hoidosta. Kiireellinen aikuishuostaanotto kestää kolmekymmentä vuorokautta ja se voidaan tarvittaessa muuttaa lain 5§:n mukaiseksi toistaiseksi jatkuvaksi huostaanotoksi. Mikäli Huumosen psykiatrinen hoito jatkuu yli kolmekymmentä vuorokautta astuu 5§:n mukainen toistaiseksi voimassa oleva huostaanotto voimaan välittömästi ja sen jatkumista käsitellään kuuden kuukauden välein tapahtuvassa asiantuntijapalaverissa. Huumosen lasten tilannetta tullaan käsittelemään erillisessä moniammatillisessa asiantuntijapalaverissa.

Tässä vaiheessa Artturi oli jo niin pyörällä päästään, ettei osannut muuta kuin tuijottaa lausuntoaan monotonisella äänellä lukevaa naista ja haukkoa ilmaa kuin kuivalla maalla oleva kala. Sitten hän sai sentään suunsa auki:

- Siis eihän tää voi olla totta… oletteko te nyt ihan tosissanne… ette kai te ny tervettä miestä… kai te nyt tiedätte että ei minussa mitään vikaa ole? Ei kai me nyt sentään olla jossain helvetin Neuvostoliitossa? Ja siis helvetti, jos tää näin vakavaa kerran on, niin voin minä poistaa ne kirjoitukset!

Selvästi tilannetta johtava Anniperttiina Ilmivalta käveli suorastaan sensuellein askelin Artturin eteen, kumartui hieman ja kuiskasi hymyillen:

- Kuules kultaseni… ei se enää auta… sinua tarvitaan juuri näin… saat olla yhtenä esimerkkinä… sinä olet yksi niistä, joille arpa lankesi… paska säkä… ja juu, ei tämä ole Neuvostoliitto. Tämä on Euroopan Liittovaltio. Joka hoitaa asiansa fiksummin kuin sen epäonnistunut esi-isä. Liittovaltio ei epäonnistu.

Sitten hän vaihtoi hymynsä tylyyn absoluuttisen esimiehen ilmeeseen ja nyökkäsi poliiseille. Toinen heistä avasi oven ja ambulanssimiehet tulivat työnnettävien paarien kanssa huoneeseen. He laittoivat poliisien kanssa Artturin lepositeisiin. Toinen miehistä kohotti Artturia hieman ylöspäin ja toinen laittoi hänen huulilleen muovimukin jossa oli jotain nestettä.

- Ajomatka on pitkä ja tylsä eikä sinua voi laskea irti ennen Kellokoskea. Niin että nielases tuo. Menee matka vähän mukavammin.

Artturi näki että nuorempi poliiseista piti taas kättä kaasusuihkeella ja päätti nielaista nesteen mukisematta.

- Mitä toi sitten oli?

- Nelkyt milliä Diapamia mikstuurana. Olo muuttuu ihan varmasti rennoksi hetken kuluttua.

Sitten ambulanssimies puhui vuorostaan Anniperttiina Ilmivallalle:

- Tuo annos pitää kaverin kyllä taatusti rauhallisena Kellokoskelle saakka. Niin että ei me sitä poliisipartiota kyllä saattajaksi tarvita.

Ilmivalta katsoi ambulanssimiestä kuin matoa ja vastasi:

- En muista,  että olisin perunut antamani käskyn. Enkä myöskään muista kysyneeni mielipidettänne. Viekää mies pois. Poliisit mukananne. Perille saakka.

Ambulanssimiehet kuskasivat Artturin pois ja poliisit lähtivät mukaan. Kaikki miehistä olivat sen näköisiä että poistuivat samasta huoneesta kyseisen virkanaisen seurasta oikein mielellään. Sosiaalijohtaja Annikki Kurki-Kaikkonen poistui samalla ovenavauksella todeten Ilmivallalle:

- Niin meillähän on kohta se toinen tapaaminen siellä sosiaaliviraston puolella.

- Kyllä. Me tulemme sinne, mutta vaihdamme ensin pari sanaa tämän ylilääkärin kanssa.

Kurki-Kaikkonen poistui ja Ilmivalta kääntyi ylilääkäriä päin samalla kun avustaja Bakellit istui tuolillaan ilmeettömänä. Niin kuin hän oli ollut koko tilaisuuden ajan. Ilmivalta katseli lääkäriä hieman pää kallellaan ja hymyili samanlaista hymyä kuin oli hymyillyt Artturille.

- Kuulkaas, Kiuramo. Tuo teidän lausuntonne kyllä niin sanotusti hoiti homman himaan tai tässä tapauksessa hullujenhuoneelle mutta olin aistivinani kyllä melkoista passiivisen vastarinnan tuntua.

Osaston ylilääkäri Kiuramo ryki hieman virkayskää, pyyhki jälleen hikeä otsaltaan ja vastasi:

- Tiedän kyllä minulle annetun ehdottoman määräyksen. Ja tiedän myös, että uuden lain mukaan tuo äsken kirjoittamani M1-lausunto on vedenpitävä. Mutta lääkärietiikkaani vastaan tämä sotii. Eihän miehessä ollut mitään vikaa. Aivan täydellä järjellä oleva tyyppihän tuo oli. Ei millään muotoa mielisairas. Eikä myöskään vaarallinen. Noita tyyppejä on joskus kutsuttu termillä toisinajattelija. Sellaisessa yhteiskunnassa, jollaiseksi en Suomen haluaisi koskaan muuttuvan.

- Kuulkaas, Kiuramo. Niin mielenterveys kuin vaarallisuus on määriteltävissä oleva asia. Ja tällä kertaa sen määrittelemme me. Mies on järjestelmän vastustaja ja sitä myötä hullu. Kaikki muu on tarpeetonta retoriikkaa. Ja mitä tulee siihen mainitsemaanne yhteiskuntaan niin mehän jo elämme sellaisessa. Te joko toimitte sen mukana ja noudatatte määräyksiä tai sitä vastaan ja kärsitte seuraukset.

- Mutta miksi juuri minut pakotettiin antamaan tuo lausunto? Tiedän kyllä tästäkin sairaalasta lääkäreitä jotka olisivat riemurinnoin passittaneet tuon kaverin suljetulle. Ne kun ovat vannouneita monikultturisteja.

Ilmivalta istahti Kiuramon työpöydän kulmalle, kohensi hamettaan ja laittoi kätensä Kiuramon hartialle.

- Olettekos te Kiuramo koskaan lukenut Väinö Linnan kirjaa Täällä Pohjantähden Alla?

- Hä? Olen. Mutta mitä se tähän liittyy?

- Siinä oli kuulkaa eräs kohtaus. Jossa Kivivuoren Otto ja Leppäsen Preeti pakotettiin hautaamaan teloitetut punavangit. Valkoiset ajattelivat, että siinä oli heille tarpeeksi rangaistusta ja samalla pelotetta. Tässä asiassa toimittiin teidän kanssanne vähän samoin. Me olemme nimittäin seuranneet teidänkin facebook-historiaanne.

- Siellä ei ole taatusti mitään, mitä voisi tulkita laittomaksi.

-  Ei ole niin. Mutta ei ole mitään muutakaan. Te ette ole antaneet ensimmäistäkään tykkäystä teitä edistyksellisempien ystävienne ja työtovereittenne teitä edistyksellisemmille ajatuksille. Ette ensimmäistäkään. Ja te ette ole myöskään allekirjoittanut Suomen Lääkäriliiton vihapuheen vastaista adressia. Se saattaa teidät epäilyttävään valoon. Tässä toimittiin teidän kanssanne niin kuin Oton ja Preetin kanssa toimittiin. Voitte mieltää tämän hieman rangaistukseksi ja hieman pelotteeksi. Ennen kaikkea muistutukseksi. Ottakaapas jatkossa hieman edistyksellisempi asenne elämäänne. Emmehän me voi sallia sitä, että kansalaisten terveydenhoidosta vastaavat idologisesti epäilyttävät ihmiset.

- Mutta… on vaan ennenkuulumatonta että sisäministeriö sekaantuu terveydenhoidon asioihin. Aina ihmisten diagnosointia myöten.

- Ei, ylilääkäri Kiuramo. Ei se ole ennenkuulumatonta. Se on tehokasta. Jatkakaapas töitänne. Me siirrymme tämän avustajani kanssa tuonne sosiaaliviraston puolelle. Meillä on ihmisyksilö Artturi Huumosen elämän totaalinen tuhoaminen vielä hieman kesken.

Hieman myöhemmin Ilmivalta ja Bakellit astuivat sosiaalivirastossa sosiaalijohtaja  Annikki Kurki-Kaikkosen työhuoneeseen jossa oli myös itkevä nainen sekä seinän vierellä ilmeettömänä seisova vartija. Ilmivalta avasi tilaisuuden siihen sopimattomalla pirteällä äänellä:

- Jaahah, hienoa, rouva Huumonen onkin jo saapunut paikalle. Pääsemme aloittamaan. Jospas sosiaalijohtaja kävisi vielä tilanteen läpi.

- Tilannehan on varsin selvä. Artturi Huumonen on passitettu pakkohoitoon niistä perustelluista syistä jotka olen Leena Huumoselle jo kertonutkin. On myös perustellusti oletettavaa että Leena Huumonen on ollut tietoinen niistä syistä joitten perusteella hänen miehensä on passitettu pakkohoitoon ja myös hyväksynyt miehensä toiminnan. On selvää, että tällaisessa vihan saastuttamassa kodissa eläminen vaarantaa heidän lastensa terveen kasvun ja kehityksen joten olen pakotettu lastensuojelulain 38§:n nojalla tekemään Minna ja Mikko Huumosta koskevan kiireellisen huostaanottopäätöksen. Heidät siirretään tilapäisesti Radanvarren Sijaishuoltokeskukseen kunnes heille löydetään sopiva…

Tässä vaiheessa Leena räjähti ja vartija muutti sfinksimäisen olemuksensa valmiustilaan.

- Ei jumalauta! Miten te ilkeätte? Tiedätte hyvin ettei meidän lapsilla ole mitään hätää. Ja tuo, mitä olette tehneet Artturille… eikö teillä ole mitään häpyä? Minna ja Mikko tarvitsevat isäänsä.

Anniperttiina siirtyi lähemmäksi Leenaa, katsoi häntä ilmeellä ja sanoi äänellä joka oli yhdistelmä vallasta juopunutta ihmistä ja puhdasta sadismia:

- Isäänsä he eivät enää näe. Eivät ainakaan ennen kuin ovat täysi-ikäisiä. Mutta heillä on mahdollisuus pysyä sinun luonasi.

- Jaa sinäkö sen päätätkin eikä tuo nimensä mukainen pitkäkaula tuossa pöytänsä takana?

- Minä. Nimenomaan minä. Minä olen se, jolla on lastesi elämä tällä hetkellä takataskussaan. Saat lapset itsellesi ja huostaanotto jää tekemättä. Kun luet tuon antamani tekstin videolle. Ilmoitat siinä laittavasi avioeroprosessin vireille, irtisanoudut muutenkin kaikista miehesi ajatuksista ja ilmoitat olevasi ketakaikkisen järkyttynyt siitä minkälaisen pedon kanssa olet tietämättäsi elänyt.

Anniperttiina ojensi Leenalle aanelosen jota hän ryhtyi tavaamaan. Ensiksi ihmetellen ja sitten silmät pyöreinä.

- Ei helvetti… enhän minä tällaista… täähän on paskaa ja valetta joka ristuksen tavu. Täähän tekee Artturista jonkun… jonkun… no perkele demonin…

Anniperttiina vastasi Leenalle äänellä jota saattaisi kuvailla täydellisen armottomuuden ja empatian puutteen valumuottina:

- Joko luet. Tai sitten lapsesi otetaan huostaan ja minä pidän huolen, että heillä on sinuun nähden sekä tapaamiskielto että pysyvä yhteydenkieltorajoitus aina siihen saakka kunnes he täyttävät kahdeksantoista. Siihen on vanhemman kohdalla kuusi ja nuoremman kohdalla kahdeksan vuotta aikaa. Lisäksi meillä on tietysti hallussamme Artturin tietokone. Jos et suostu, niin sieltä löytyy yllättäen lapsipornoa, saatananpalvontaa sekä pomminrakennusohjeita. Ja lisäksi muuten kun olet lukenut tuon, niin julkaiset äänitteen omalla youtube-sivullasi. Se tehdään välittömästi äänityksen valmistuttua tässä toimistossa. Se on Leena joko tai. Ja se on nyt ja tässä. Sinä valitset. Ja teet valintasi nyt.

Anniperttiinan avustaja Henrik Bakellit oli samaan aikaan pystyttänyt kuvaustelineen, johon laittoi älykännykkänsä suunnaten sen Leenaan. Hän osoitti sormella ensin kännykkää, sitten Leenaa ja nosti sitten peukalonsa pystyyn. Leena pyyhki silmänsä, käänsi katseensa paperiin ja alkoi lukea…

*

Tuntia myöhemmin, ravintola Hypokratos, Radanvarsikaupunki

Anniperttiina Ilmivalta ja Henrik Bakellit nauttivat raskaan viha-ajattelun vastaisen työpäivänsä jälkeistä ansaittua ateriaansa. Anniperttiinan annos oli linssikeittoa, punajuuritofusalaattia sekä härkäpapunugetteja ja tulista jogurttikastiketta. Ruokajuomana hänellä oli portugalilaista Symington Altano Organic-luomuviiniä. Bakellit näytti syövän naudanpihviä ja lankkuperunoita sekä juovan olutta. Pikkuisen, eikä ihan pikkuisenkaan liian konservatiivinen ruokamaku tuolla avustajalla oli. Meat is murder ja sen tulisi sisäministeriön erityistarkastajan avustajankin ymmärtää. Samalla kun Anniperttiina nautti annostaan, hän selaili älypuhelintaan.

- No niin, Henrik. Operaatio on täydellisen onnistunut. Se on tehty tänään kahtatoista viha-ajattelijaa kohtaan kahdellatoista eri paikkakunnalla. Joka ainoa tällä hetkellä joko on jo, tai on menossa kohti Kellokosken sairaalan yhteiskuntapsykiatrista osastoa. Ja siellä ne pysyvät. Asiasta tulee julkinen, se vuodetaan verkkoon ja johan se tuon Leena Huumosen ja muitten vaimojen videoitten myötä se sinne menikin. Me vaan annetaan asialle pikkuisen boostia. Ylihuomenna eräs Yleisradion nuori toimittaja Millukka Rääpimö tekee asiasta jutun otsakkeella ”Vaaralliset vihapsykootikot keskuudessamme”.

Henrik Bakellit otti hörpyn olutta ja kysyi sitten:

- Eikö kannattaisi antaa juttu jonkun kokeneemman toimittajan julkaistavaksi?

- Minä pidän tuon Millukan asenteesta. Se on tarpeeksi agressiivinen. Uskovainen, etten sanoisi. Mitään kyseenalaistamaton. Haluan antaa hänen uralleen nostetta. Hän on nouseva tähti.

- Mutta saako hän tarpeeksi hyvän jutun aikaiseksi?

- Todennäköisesti ei. Siksi minä kirjoitin sen jutun itse ja hän julkaisee sen omissa nimissään.

Bakellit jäysti hetken aikaa pihvinpalaa suussaan ja kysyi sitten:

- Mutta ammuttiinko tässä kuitenkin kärpästä tykillä? Meinaan, eihän tuo Artturi Huumonen eivätkä ne muutkaan aikuishuostaanotetut ja pakkolähetteellä suljetulle kuskatut tyypit ole mitään todellisia mielisairaita. He eivät vaan hyväksy vallitsevaa yhteiskunnallista tilannetta. Ymmärrän kyllä, että viha-ajattelua kohtaan täytyy kehittää tiettyä pelotetta, sehän on selvä,  mutta tässä kuitenkin tuhottiin kahdentoista ihmisen elämä ja heistä kahdeksan oli perheellisiä. Eikö tavallinen syyte ja tuomio olisi riittänyt?

- Tavallinen syyte ja tavallinen tuomio? Jotain helvetin sakkoa ja ehdollista? Nyt laki antaa meille keinon iskeä oikeusjärjestelmän ulkopuolelta ja hiljentää vaaratekijän pystvästi, tehokkaasti ja myös julkisesti. Nuo kaksitoista tapausta leviävät parhaillaan sosiaalisessa mediassa ja saavat muiltakin paskat housuun. Koska me emme saa internettiä kuitenkaan suljettua, niin tuota pelotetta tarvitaan ehdottomasti.

- Mutta olivatko nuo ihmiset todella vaaratekijöitä?

Anniperttiina otti kulauksen luomuviinistään ja alkoi opettaa:

- Sinä et näytä tajuavan. Täytynee selittää rautalangasta. Ymmärrätkö, mitä nuo kaksitoista ihmistä edustavat?

- Viha-ajattelijoita.

- Ei. Vaan he ovat oikeita vaaratekijöitä. He edustavat niitä ihmisiä, niitä suomalaisia jotka rakensivat Suomea jonnekin 1990-luvun alkuun saakka. Jos käytän vertausta, niin näitten ihmisten ajattelun yksikkönä oli ajattelun metrinen järjestelmä. Looginen ja selkeä mutta mielikuvitukseton järjestelmä joka ei antanut mahdollisuutta toisenlaiseen ajatteluun. Sitten, joskus 1990-luvun alusta alkaen meidän kaltaisemme ihmiset otimme pikku hiljaa vallan. Miksikö? Siksi, että meillä oli siihen mahdollisuus. Me otimme käyttöön toisenlaiset ajattelun mittayksiköt. Ne eivät pohjautuneet mihinkään mitattaviin yksiköihin vaan toiveisiin, tunteisiin, mielikuviin, haluihin ja kieltämättä myös substanssia vailla olevien ihmisten pätemisen tarpeeseen joka näitten mittayksiköitten myötä on saatu oikein mukavasti tyydytettyä. Joskus 2010-luvun alussa yhteiskunnalliset ajatusten uudet mittayksiköt oltiin saatettu Suomen, ja lähes koko Euroopan ainoiksi hyväksytyiksi mittayksiköiksi.

Anniperttiinan suuta kuivasi tyhmempää opettaessa ja hän otti taas kulauksen viiniä.

- Nämä ihmiset haluavat, että Suomi palaisi jälleen siihen ajattelun metriseen järjestelmään. Ja internetin kautta heillä on mahdollisuus saada äänensä kuuluviin. Entäs jos he onnistuvat? Silloin meidän mittayksikköjämme käyttävät niin tienviitat kuin työstökoneet muuttuvat tarpeettomiksi. Ne hylätään ja korvataan uusilla. Ymmärrät kyllä, että tarkoitan näillä tienviitoilla ja työstökoneilla ihmisiä, jotka elävät tämän järjestelmän varassa ja sen eduista nauttien. Tämän järjestelmän jonka me, ja edeltäjämme ovat saaneet aikaiseksi joskus 1990-luvun alusta saakka. Jos noitten ihmisten –  joista kaksitoista vietiin tänään poliittisella diagnoosilla suljetulle osastolle todennäköisesti loppuelämäkseen – vaatimukset toteutuvat ja mittayksiköt vaihtuvat, niin silloinhan niin tienviitat kuin työstökoneet vaihdetaan ja me olemme silloin tarpeettomia. Työttömiä. Mittayksikkömme todetaan mielettömiksi. Menetämme vallan, enkä itse valehtele siitä että ilman toisiin kohdistuvaa valtaa minä itse en tuntisi olevani kokonainen ihminen. Lopulta saatamme päätyä oikeuteen. Sillä sen ajatusten metrisen järjestelmän pohjalta me olemme  rikollisia. Siksi nuo ihmiset pitää tuhota. Siksi nuo perheet pitää tuhota. Siksi, että sillä luodaan pelote. Tarpeeksi vahva pelote. Joku ehdollinen tuomio ei ole sellainen. Ihminen täytyy tuhota kokonaan. Että me pysyisimme vallassa. Että yhteiskunta tottelisi omiamme ajatusten mittayksiköitä.

Henrik Bakellit katsoi Anniperttiinaa ja sanoi:

- Ymmärrän nyt.

Ja minä luulen, ettet ymmärrä tarpeeksi hyvin, tuumi Anniperttiina viimeistellessään maittavaa vegaaniruoka-annostaan. Jos olisit tajunnut, et olisi edes kysynyt. Samalla hän teki mielessään päätöksen Henri Bakellitin urakehityksestä. Bakellit oli ollut Anniperttiinan avustajana mutta samalla myös tarkkailtavana sen varalta olisiko hänestä jatkossa vaativampiin tehtäviin. Tämän keikan jälkeen Henrik palaisi takaisin rivitason viharikostutkijaksi ja pysyisi siinä tehtävässä. Hänessä ei ollut sitä, mitä vaadittiin. Niillä korkeamman tason virkahenkilöillä, jotka pitivät yllä utopistista ajatusten mittayksikköjärjestelmää ei pitänyt olla tippaakaan empatian tunnetta niin kuin tuolla Henrikillä näytti olevan. Heillä piti olla tappamisen, tuhoamisen, alistamisen ja kertakaikkisen nöyryyttämisen meininki.

*

Kellokosken sairaalan yhteiskuntapsykiatrinen osasto.

Artturi havahtui unestaan. Annettu troppi oli ollut voimakasta ja hän oli nukahtanut melkein heti kun ambulanssi oli lähtenyt liikkeelle. Hän yritti nousta ja huomasi olevansa edelleen lepositeissä. Hänen vieressään näytti olevan jääkaappi-pakastimen kokoinen valkotakkinen hoitaja joka huomasi Artturin heräämisen.

- Jaa… heppu palailee tähän maailmaan… tehdääs pieni orientoitumistesti… monta sormea… kiitos, entäs nyt… joo, mikä pelikortti tää on… aivan oikein, entäs tää… juu, mikäs oli sun nimi ja henkilötunnus… hienoa, odotas hetki…

Hoitaja otti yhteyden radiolla jonnekin ja hetken kuluttua huoneeseen tuli kolme muuta, vähintään yhtä isoa hoitajaa. Artturi kysyi:

- Missä minä olen?

- Eristyshuoneessa. Kellokosken sairaalan yhteiskuntapsykiatrisella osastolla. Me siirretään sut nyt noista paareista tuohon pyörätuoliin ja laitetaan sut lepareihin siinäkin. Ymmärrät varmaan, että on suhteellisen turhaa panna hanttiin.

- Ymmärrän varmaan.

Artturi siirtyi alistuneesti pyörätuoliin, antoi sitoa itsensä lepositeisiin ja sen jälkeen hoitaja alkoi kuljettaa häntä eristyshuoneesta pois.

- Mihin te minua viette?

- Me mennään morjestamaan osaston ylilääkäriä.

Matka ei kestänyt pitkään ja uudessa huoneessa Artturi näki edessään lääkärin, noin viisikymppisen kaljuuntuvan silmälasipäisen miehen joka oikeastaan muistutti aika paljon sitä lääkäriä joka oli lähettänyt M1-lähetteellään hänet tänne. Erona oli se, ettei hän hionnut eikä ollut tippaakaan epävarman oloinen. Hän näytti selvästi olevan tilanteen herra.

- No kas, uusi potilaamme on saapunut. Teitä on tullut tänään jo useampikin. On suuri ilo, että olette saapuneet tänne meidän hoidettavaksemme. Minä olen tämän osaston ylilääkäri Josef Menkeinen.

- Älkää jauhako paskaa. Kuinka kauan minun täytyy lusia täällä?

Ylilääkäri Menkeinen katsoi Artturia hieman ihmetellen ja vastasi sitten:

- Lusia? Luuletteko te että te olette istumassa täällä jotain ajallisesti määriteltyä tuomiota? Hyvä mies, tehän olette sairas. Ja te olette täällä sen vuoksi että me parannamme teidät.

- Mitä tarkoitat parantamisella? Enhän minä mikään hullu ole.

- No tietenkin minä tarkoitan parantamisella sitä, että te alatte aidosti uskoa monikultturistiseen federalistiseen ideologiaan. Ja uskoa niin aidosti, että saatte minutkin vakuuttuneeksi uskostanne. Mikä ei muuten tule olemaan helppoa. Parannuttuanne te tuomitsette julkisesti kaikki ajatukset, mitä olette sairautenne oireena julkaissut facebookissa. Kaikki ajatukset. Joka ainoan. Uskoen kääntymykseenne. Aidosti. Niin kuin varmaan ymmärrätte, meillä on edessämme pitkä tie. Paranemisenne tulee kestämään kauan. Mutta minä ja henkilökuntamme olemme tukenanne joka askeleella.

- Mutta tiedänhän minä sen verran itsekin, ettei M1-lähete kestä kuin…

- Jaa M1? Älkää siitä huolehtiko. Teitä varten tehtiin täällä M3-lähetteet valmiiksi jo ennen kuin se Kiuramo teki omansa. Ja sitä M3:sta jatketaan niin pitkään kuin tarvitaan. Your ass is mine, niin kuin amerikkalainen sanoisi.

- Koska saan nähdä lapseni ja vaimoni?

- Teillä ei ole enää lapsia eikä vaimoa. Te olette yhteiskunnallinen uhka. Potilas, joka saattaa sairastua breivikiläiseen tuhosyndroomatilaan. Ainoa asia, johon teidän tulee keskittyä, on paranemisenne. Ja paranemisenne alkuun te tarvitsette muutaman orientoitumispäivän. Hoitajat!

Hoitajat kuljettivat Artturin takaisin eristyshuoneeseen, siirsivät hänet vuoteeseen ja laittoivat lepositeisiin. Yksi heistä veti Artturin housut kinttuun, asensi katetrin ja sanoi leppoisella äänellä:

- Vähänhän se taisi kirpaista joo, mutta kun tää kestää kumminkin muutaman päivän niin mukavampihan se on olla näin kuin kusilammikossa.

Toinen hoitajista pisti tippaletkun kanyylin Artturin kämmenselkään ja totesi yhtä leppoisella äänellä:

- Annetaan vähän evästä. Ei tuu nälkä tässä ootellessa.

Kolmas hoitajista otti laukusta injektioruiskun ja löi sen Artturin hauikseen.

- Mitä tuo oli?

- Lääkettähän se. Kohta tulee parempi olo. Paljon parempi. Älä huoli, minä olen tässä vahdissa koko ajan.

Artturin ajatukset alkoivat muuttua sekaviksi. Asiat, hahmot, ihmiset, muistot ja taju omasta itsestäkin tuntui muuttuvan irrallisiksi palasiksi jotka alkoivat valua kohti edessä odottavaa koskea. Ennen kuin hänen minuutensa upposi tuohon koskeen hän ehti muistella sitä hetkeä samana päivänä jolloin hän oli käsiraudoissa Radanvarsikaupungissa ja ajatellut elävänsä elämänsä pahinta päivää. Tajunnan edetessä aina lähemmäs sitä sekavuuden koskea hän tajusi olleensa väärässä ja tilanne oli vielä paljon pahempi.

Siellä Radanvarsikaupungissa hän oli tainnut elää loppuelämänsä parasta päivää…

Lukijalle: Kirjoituksen idea pohjaa tähän uutiseen. Mielestäni se antaa mahdollisuuden sekä tulkinta- että mielivaltaan. Ideassa lähestytään vanhaa Neuvostoliittoa. Sitä kuuluisaa poliittista tahtoa kyseiseen skenaarioon varmasti löytyy.