VALVOTTU PYSSYPELI JA JÄREÄT LELUASEET

Näin alkuun täytyy todeta että tämän postauksen kantava voima on kateus. Mutta palataan siihen kirjoituksen loppupuolella. Varsinaisesti asia koskee Helsingin Sanomien (joka muuten johtaa blogin Kuusisen hallituksen pää-äänenkannattajaäänestystä) kirjoitukseen jossa käsitellään taas sitä asiaa että saavatkos lapset leikkiä pyssypeliä ollenkaan ja jos saavat, niin missä määrin. Suuret kiitokset WhiteHunterille vinkistä. Sehän on selvää että poikien pyssypelit ovat suvaitsevais-tiedostavan väestönosan lahtauslistalla aina tietyin väliajoin sillä perusteella että poikien pyssypelien seurauksena nulikoista tulee väistämättä tuollaisia:

Pikku-Pekka leikki pyssypeliä ilman turvallista aikuisvalvontaa ja kuinkas siinä sitten kävikään?

Helsingin Sanomat kehittää asiaa koskevassa ns. uutisessa erittäin ansiokasta newspeakia jonka lukija voi havaita otsikosta:

Järeät leluaseet? Voin sieluni silmin nähdä sen tilanteen jossa joko vihreitten, vasureitten tai demareitten valveutunut kansanedustaja tekee eduskuntakyselyn aiheesta ”kuinka voi olla mahdollista että suomalaisille lapsille myydään järeitä leluaseita”. Ehkä tehtävän voisi delegoida vasureitten Annika Lapintielle sillä hänhän on jo ehtinyt kehittää ”itseladattavan kertatulikonepistoolin”. Vissiin ne menis ne järeät leluaseetkin siinä sivussa ihan vanhasta tottumuksesta.

Onhan niitä leikkipyssyjä yritetty joskus kokonaan kieltääkin. Juuri tällä hetkellähän ne eivät taida olla enää ihan niin haram kuin ne aikanaan olivat vaan äkkiäkös niitten vihaamisesta saadaan taas muoti aikaiseksi. Varsinkin kun ne ovat nyt niitä järeitä leluaseita. Joka tapauksessa – niin kuin kyseisessä kirjoituksessakin tunnustetaan – pojat tekevät joka tapauksessa leikkipyssyn ihan mistä tahansa. Meikäläinen leikki pikkupoikana säännöllisesti pyssypeliä ja sen paras puolihan oli siinä että nulikat pystyivät siinä toimimaan isolla porukalla erittäin organisoidusti ja suorastaan taktisesti. Eikös tuo organisoimis- ja ryhmässätoimimiskyky ole hyvä oppia ihan nuorella iällä? Väittävät että siitä olis hyötyä siellä aikuistenkin maailmassakin.

Pyssyinä oli milloin mitkäkin karahkat ja puusta väsäillyt konepislarit ja jos käydyistä patruunattomista tulitaisteluista oltaisiin tehty äänite, niin siinä voitaisiin kuunnella ainakin kahtakymmentä erilaista tapaa kuinka suuvärkillä matkitaan konetuliaseen papatusta. Olihan sitten myös nallipyssyjä joissa oli semmoinen pitkä paperinen rulla täynnä nalleja. Hienommissa sellaisissa oli ihan muovinen nallirulla. Aina loppukesällä tapahtui sitten asearsenaalin vaihto ja silloin leikattiin puukolla (joo, oli meillä niitäkin) koiranputkista puhallusputket ja kerättiin ammuksiksi erään koristepensaan marjoja. Ne olivat sopivan kovakuorisia että niihin sai puhaltaessa aika hyvän vauhdin mutta eivät niin kovakuorisia etteivätkö ne olisi osuessaan sopivasti lätsähtäneet ja jättäneet selvän jäljen. Paintball before it was cool.

Pyssypelin jälkeen meidän yhdenkään ei tarvinnut lähteä terapiaan vaan me mentiin kotio syömään ja seuraavana päivänä pelattiin taas pyssypeliä. Ennen kaikkea yksikään jätkä ei tullut edes ajatelleeksi että meistä joku ”humpsahtaa niin syvälle leikkiin niin, että toden ja mielikuvituksen raja hämärtyy” niin kuin Hesarin jutussa todetaan. Ei meillä myöskään käynyt mielessä että me ”käsittelemme myös kaikkea sitä, mikä meitä ahdistaa tai pelottaa ja työstämme omaa suhdettamme väkivaltaan, joka on kulttuurissamme voimakkaasti läsnä uutisissa, populaarikulttuurissa ja taiteessa” niin kuin kirjoitukseen haastateltu Joku Asiantuntija analysoi. Kissan paskat. Pyssypeli oli vaan niin nastaa.

Huomattavaa Hesarin kirjoituksessa on se, että siinä ei sinänsä pyritä kieltämään pyssypeliä mutta pyritäänpä kumminkin löytämään jonkunlainen ns. vastuullinen ja ennen kaikkea aikuisten määrittelemä tapa pelata sitä. Otetaan hieman otteita:

Hän työskentelee Rovaniemen Etelärinteen päiväkodissa, jossa lasten pyssyleikit sallitaan. Niissä pitää kuitenkin noudattaa tiettyjä sääntöjä. Esimerkiksi leikkiin kuulumattomia ei saa vaania eikä ampua. Toisia kohti ei saa ampua.

Ei niitä leikkiin kuulumattomia ammuttu silloinkaan. Ne eivät halunneet tulla mukaan ja puuhasivat jotain muuta jossain muualla. Mutta mitä hemmettiä tarkoittaa että ”toisia kohti ei saa ampua”? Mitä hemmetin pyssypeliä se on jos pelkkiä puunlatvoja pommitetaan? Tottahan me jo silloin nulikoina tiedettiin että oikeilla pyssyillä ei sitten osoitella toisia kohti ja pistää miettimään että eikö kyseiset kasvatusammattilaiset osaa erottaa oikeita ja leikkipyssyjä toisistaan?

Henkilöstö osallistuu lasten leikkeihin ja valvoo ja ohjaa niitä – ja tämä koskee myös aseleikkejä.

Tämä olis saanut aikanaan aikaiseksi sen että jos me möllit oltais huomattu että tänne tulee jotain oppinutta kasvatushenkilöstöä valvomaan meidän pyssypeliä niin me oltais todettu että henkilöstö leikkii sitten keskenään ja me lähdetään pelaamaan jalkapalloa.

Pyssyleikkejä koskevista periaatteista keskustellaan Ahtiaisen mukaan sekä päiväkodin työntekijöiden keskuudessa että vanhempien kanssa.

Oliskin ollut varsin mielenkiintoista kuunnella aikanaan jos joku kasvatustieteitten maisteri olis tullut sanomaan isä-Perskeleelle että nyt määritellään yhdessä (ts. kasvatustieteitten maisteri määrittelee isä-Perskeleelle) että miten ja millä edellytyksillä se pikku-Ykä saa pelata pyssypeliä.

En osta lapsilleni leluaseita, koska en halua antaa heille sellaista viestiä, että aseet kuuluisivat jollakin lailla perheemme arvomaailmaan.

Ja sitten ne pojat väsää konepislarin karahkasta. Perheen (ts. vanhempien) arvomaailmasta sen kummemmin välittämättä.

Meidän perheessämme pyssyleikkeihin kuului parantava hahmo, ”hiilaaja” (eng. heal eli parantaa), joka kietoi haavoittuneen viittaansa ja paransi hänet.

Onko ylisuojelevalle vanhemmalle tarjolla myös tuota välttämätöntä ”hiilaajaa”? Hänhän sitä nimittäin tarvitsee eikä ne mukulat kun niillä näyttää realismi olevan sittenkin enemmän hallussa. Missä vaiheessa tää pyörä pyörähti tällä lailla ympäri?

Kaiken kaikkiaan ei voi välttyä mielikuvalta että suvaitsevais-tiedostavan ihmisen mielestä pojanvessukoitten tulisi elää turvallisesti ja valvotusti kasvatustieteitten maisterin tissi suussaan aina kahdeksantoistavuotiaaksi jolloin puolestaan kasvatustieteitten tohtori tulee turvallisesti ja valvotusti ruunaamaan hänet. Samalla on luonnollisesti poistettava terävät kulmat niin huonekaluista, sanoista ja ajatuksista. Niin että lapsilla on analysoidun turvallista elää. Niin pojilla kuin tytöillä.

Mutta entäs se kateus, mistä alussa oli puhe? Siihen palataan nyt. Eli minähän olen Kekkoslovakian lapsia ja sen vuoksi en ole kateellinen nykyisille alakoululaisille oikeastaan mistään. Paitsi yhdestä asiasta jonka hoksasin vasta tuota Hesarin juttua lukiessani. Meinaan niistä järeistä leluaseista. Kas kun on olemassa tällaisia nerf-leluaseita jotka ampuvat ihan oikeita skodeja. En minä ollut sellaisista koskaan kuullutkaan kun on tullut kymmenet vuodet pelattua vaan noitten oikeitten aseitten kanssa. Vaan voi juma örtsy jos yhdeksänvuotiaalle pikku-Ykälle oltais lyöty näppeihin vaikka tollainen leikkikonekivääri:

Liikettä! Vyö syöttäjään ja äkkiä! Tulta munille! Ja jos koko mölliporukka oltais varustettu samantyyppisellä arsenaalilla niin ei olis nyrkillätapettavilla käynyt aika pitkäksi. Vaan eihän se tosin käynyt silloinkaan. Sillä kaikkein tehokkain ase oli kuitenkin se pikkuisen pojan mielikuvitus. Jonka valveutunut, valvova ja valistava nykyaika pyrkii kaikin keinoin latistamaan.

Luoja varjelkoon kansalaisia asiantuntijoilta. Niin lapsia kuin aikuisia.