JOTAIN IHAN MUUTA LII

No niin, laitetaanpa sitten tähän ensiksi se otsikon vaatima pakollinen kuva:

Eli kirjoitus ei liity taaskaan millään muotoa Li Anderssoniin vaan tämänkertaisessa jossain ihan muussa siirrytään aluksi mainion Pekan Porstua-blogin kirjoitukseen jossa todettiin asiasta joka jää usein hoksaamatta tällaiselta raappahousujätkältäkin ja ennen kaikkea niiltä suvaitsevais-tiedostavilta ihmisiltä jotka julistavat suureen ääneen että niin länsimaista kuin varsinkaan suomalaista kulttuuria ei ole olemassakaan. Sillä onhan se olemassa ja hyvin vahvasti. Kun asiaa hieman tarkemmin ajattelee. Tietty, ajan myötä muotoutunut suomalainen elämäntapa on meillä niin vahvana selkäytimessämme ettemme itse asiassa oikein hahmota elävämme suomalaisessa ”kulttuurissa”. Koska se on jokapäiväistä elämää. Me elämme tietyllä tavalla joka eroaa muitten kansojen tavoista. Se eroaa muista, on ainutlaatuinen ja siksi arvokas.

Aivan sama ilmiö koskee vaikka italialaisia tai portugalilaisia joille oma elämäntapa on niin itsestäänselvyys ettei sitä oikein osaa hahmottaa ”kulttuuriksi” jos sattuu olemaan italialainen tai portugalilainen. Se kun vaan on heidän jokapäiväistä elämäänsä joka eletään tietyllä tavalla, mikä taas eroaa tietyin tavoin meidän tavoistamme. Heille puolestaan tämä meidän suomalainen – meille kovin arkipäiväinen – elämäntapa on taas heidän näkökulmastaan kovinkin eksoottinen kulttuuri jossain huitulan napapiirin helevatussa. Parhaaseen blogistanin A-ryhmään kuuluva Pekka määritteli sitten tiettyjä suomalaisia sukupolvia vs. heidän elinaikanaan ulkomailta maahamme tulleisiin ihmisiin ja vaikutteisiin suhtautumiseen. Oma sukupolveni sopisi aika pitkälle tähän Pekan määritelmään:

Vanhemmat ihmiset ovat kasvaneet ympäristössä, jossa suomalaisella kulttuurilla ei ollut kilpailijoita, ja ulkomaisia vaikutteitakin tuli hyvin vähän. He ovat tottuneet siihen, että suomalainen elämänmeno on yleinen normi, ja ulkomaiset hapatukset ovat huonompia tai parhaimmillaankin jotain söpön eksoottista, jota ei kuitenkaan tarvitse ottaa turhan vakavasti.

Varsin pitkälle se omassa, kekkoslovakialaisessa lapsuudessa meni näin. Siihen aikaan muuten mainostettiin kovasti että ”suosi suomalaista, osta kotimaista” ja mikäli oikein muistan niin kaiken maailman lehdissä postimyyntiosastoissa eniten esillä olivat paidat jotka sisälsivät lähinnä  suomalaisuuteen liittyviä symboleita.

Mutta jotain vaikutteita pikku-Ykänkin Kekkoslovakiassa oli jo ulkomailta tullut ja matkan varrella tuli lisää. Tietysti joku voi alkaa tässä vaiheessa jaaritella että polttomoottorikin oltiin keksitty jossain muualla kuin Suomessa ja te ajoitte Corollalla ja muuta lässyn lässyn. Totta kai näin oli mutta koneita ja tekniikkaa ei varsinaisesti omaksuttu ns. henkisellä tasolla vaan ne ostettiin rahalla jota taas teki suomalainen teollisuus, vahvana sen ajan moottorina idänkauppa.

Ensimmäinen mieleen painunut kekkoslovakialainen ulkomaalaisvaikutus ei oikeastaan tullut Suomeen vaan suomalaiset läksivät sitä itse katselemaan ulkomaille. Joskus aikaisemmin oli ollut kova juttu kun suomalaiset olivat käyneet laivalla (siis laivalla, ei nykyisillä uivilla Itäkeskuksilla) Tukholmassa mutta 1960-luvun lopulla elintason pikku hiljaa noustessa tuli kaipuu & taloudellinen mahdollisuus lähteä käymään lämpimissä maissa ja alkuun kohteena oli erityisesti Kanarian Saarilla sijaitseva Las Palmas josta Irwinkin lauloi.

Las Palmas-ilmiöön liittyi toinen ilmiö eli Kalevi Keihänen joka kuskasi suomalaisia oman lentoyhtiön koneilla etelään ja niin lennot kuin matkat muutenkin olivat tunnettuja halvasta viinasta joka ei taatusti loppunut kesken. Tästä matkailusta esitti puolestaan kappaleen Juha Watt Vainio ja siitä voi helposti huomata että ainakin naisille näissä matkoissa oli jo pieniä kaikuja nykypäivän matkoista Gambiaan etsimään sitä ihan aitoa ja oikeaa lihallista rakkautta.

Täällä Suomessa taas elettiin matkailun ulkopuolella enempi suomalaisissa tunnelmissa eikä vielä silloin hoksattu ymmärtää että niissä olisi jotain vikaa. Toki ulkomaalaisia vaikutteita alkoi tulla ennen kaikkea viihteen kautta. Rock-musiikki oli tullut Suomeen jo aikaisemmin mutta vasta 1970-luvun alussa se alkoi sitten olla nuorisokulttuurin valtavirtaa. Osaako joku muuten hahmottaa ja maalittaa sen tyypin joka keksi termin ”nuorisokulttuuri”? Häiskä on varmaankin jo kuollut mutta hänet pitäisi palauttaa maan päälle että hänet voitaisiin ampua, hirttää ja hukuttaa ja lähettää sitten Oy Helvetti Ab:n ikuiseksi pätkätyöläiseksi jonka pätkätyö ei lopu koskaan. Nuorisokulttuurihan nykyiselleen kehittyneessä muodossa tarkoittaa lähinnä ikävuosia ilman mitään velvollisuuksia ja kaikilla mahdollisilla oikeuksilla. Joillain tyypeillä se ikä kestää neljäänkymmeneenkin ja joillain poliittisessa asemassa korkealle nousseilla jopa eläkeikään ja sitten voidaankin dementian myötä palautua takaisin lapseksi.

Kekkoslovakiassa muodissa ollut rock-musiikki sisälsi 1970-luvun alussa pääosin heavyä, purkkaa (siis sellaista pehmeämpää heavyä, tosin sen alan taitaja The Sweet soitti sitten suurimman osan heavybändeistäkin suohon) ja olihan sitten tarjolla silloin myös sitä progea (Suomessa Wigwam, Tasavallan Presidentti sekä Tabula Rasa) ja luonnollisesti tyttöjen suosimaa ylipainoista partasiirappi-iskelmää tyyliin Demis Roussos. Mutta kotimaisen rock-elämän räjäytti tietysti Hurriganes:

Ulkomaalaisista vaikutteista huolimatta Hurriganesia saattoi pitää oikeastaan hyvin suomalaisena ilmiönä sillä olihan kyseessä maailman amerikkalaisin bändi jonka rumpali ja päävokalisti Remu ei osannut sanaakaan englantia. Mutta kun foneettinen kirjoitus oltiin keksitty niin sehän ei tahtia millään muotoa haitannut.

Hurriganesia – ja erityisesti Remua – on kiittäminen siitä että hän muutti rockin Suomessa ammattimaiseksi bisnekseksi. Mutta tulee muistaa, että vaikka jonkun pikku-Ykän mielestä siihen aikaan jokainen kulma huokui rock´n´rollia niin se oli kuitenkin vain nuorten musiikkia ja aikuisväestö kuunteli paljon perinteisempää musiikkia. Iskelmämusiikki oli suosittua, myös käännösiskelmät ulkomaalaisista kappaleista. Maksava yleisö nähtävästi halusi kappaleet suomeksi laulettuna eikä sitä englannin kieltä tungettu vielä joka paikkaan niin kuin nykyisin. Ehkä sitä ei niin hyvin silloin vielä osattukaan.

Tulee muistaa myös että Kekkoslovakian myyntitykki ei ollut suinkaan ulkomaisia vaikutteita Suomeen tuonut Hurriganes vaan varttuneemman väen suosikki Erkki Junkkarinen jonka albumi Ruusuja Hopeamaljassa ylitti ensimmäisenä suomalaisena albumina silloisen sadantuhannen myydyn albumin platinalevyrajan.

Ulkomaalaisia vaikutteita kekkoslovakialaiselle pikkupojalle toi myös lisääntynyt sarjakuvien tarjonta mutta sitä tuli käsiteltyä jo aikaisemmin jutussa pikku-Ykä lukee sarjiksia. Luonnollisesti ulkomailta tuli Kekkoslovakiaankin muoti ja erityisesti nuorisomuoti. Olihan tuota jo yritelty 1950-luvun lopulla (Kekkoslovakian aikaahan sekin oli) jolloin oli niitä lättähattuja mutta se taisi olla enempi helsinkiläinen ilmiö.

No joo, tää on sitten taas ihan toinen lättähattu mutta sekin oli kekkoslovakialaiselle kovasti tuttu.

Pikku-Ykä muistaa muotina pitkän tukan, mutta loppujen lopuksi harvalla oli kuitenkaan sellaista liuhulettiä kuin joskus myöhemmin yleistyi. Tietyllä tavalla pitkä mutta kuitenkin lyhyt tukka oli tavallaan muotia aikuisessa miesväestössä jossa miehet kasvattivat hiukset ”pitkäksi” eli hieman yli korvan. Näyttelijä Pekka Autiovuori saa antaa taas kerran mallia sen ajan miesten hiusmuodista ja nykyisin niin kovasti kielletystä yleisasenteesta. Tämä kyseinen  mainos meinaten ylittäisi nykyisin #metoo-hysteriakynnyksen kevyesti:

Ulkomaan muotina tulleet farkut – niin housuina kuin takkeina – olivat löytäneet myös katajaisen kansan ja ennen kaikkea sen ajan nuorison farkuissa oli silloin ylileveät nousuvesilahkeet jotka haittasivat polkupyörällä ajamista jääden säännöllisesti kettingin väliin. Vanha kunnon pyykkipoika oli ratkaisuna tähän ongelmaan. Farkkumuotiin yhdistettiin silloin myös jotain perisuomalaista jota tuskin oli missään muualla eli farkut & Hai-saappaat joissa kaikkein muodikkainta oli pitää farkkujen takalahjetta saappaan sisällä ja etulahjetta ulkopuolella. Farkuissa suositut merkit olivat James (farkkuja kutsuttiin usein jameksiksi), Lee Cooper ja Hurriganesin myötä Beavers.

Valitettavasti netistä ei tahdo millään löytyä yhtään autenttista kuvaa muodikkaasta farkut & Hai-saappaat yhdistelmästä.

Sitten kun siirryttiin 1970-luvun loppupuolelle niin farkkumuoti kääntyi totaalisesti päälaelleen eli farkut olivat lahkeista pillit ja sitten ylhäältä tämä lökärimuoti muistutti lähinnä jonkun sortin juuttisäkkiä. Tämä ja siihen liittyvä Yhdysvaltain 1950-lukua ihannoinut muoti sekä tuli että ei tullut ulkomailta. Yksi muodin innostajista oli Suomessa silloin esitetty amerikkalainen tv-sarja Onnen Päivät:

Ja toinen oli tietysti se, että silloinen Suosikin päätoimittaja Jyrki Hämäläinen sai monen yrityksen jälkeen tahtonsa läpi ja ihailemansa 1950-luvun muotiin Suomessa. Niin pikku- kuin ison Ykän näkemyksen mukaan tällaista 1950-luvun boomia ei ollut koskaan missään muualla kuin Suomessa. Ainakaan siinä mittakaavassa. Sitäkin voi pitää – kaikkine amerikkalaisuuksineen – suomalaisena ilmiönä. Ehkä Suomessa elintaso alkoi 1970-luvun lopulla olla sen verran hyvä että siellä voitiin leikkiä hetki Amerikkaa. Ainakin osan nuorisosta keskuudessa. Tuohon 1950-luvun boomiin otettiin mukaan jopa erinomainen laulaja Pepe Willberg joka teki uransa todennäköisesti taiteelliset aallonpohjat kappaleella ”Rasvis Mä Oon”.

”Rasvis ei jää selustaan eikä varjoon, rasvaa sun lettiisi tarjoon”. Tietysti me nuorina koiranleukoina väännettiin kertosäe muotoon ”paskis mä oon” eikä siinä sitten enää tarjottukaan lettiin Brylcremeä vaan jotain ihan muuta. No, Pepe on hieno laulaja joten sallitaan hänelle pieni markkinavoimien pakottama harhapolku.

Toinen saman ajan – Suomen ulkopuolelta tullut –  ilmiö oli tietysti punkin ja ns. uuden aallon mukanaan tuoma tiedostava nuorisoangsti jota piti julistaa vaikkei pahemmin angstattanutkaan eikä siihen välttämättä ollut mitään syytä. Nuorisotiloja, perkele! Ai miks? Emmä tiä. Mutta kun muutkin vaatii. Ja se on niinqu muotia. Nuorisotiloja, perkele!

Musiikista voidaan mennä television puolelle. Yleisradion TV 1 ja TV 2 tarjosivat virallista ja hyväksyttyä kekkoslovakialaista ohjelmaa mutta niillä kanavilla välissä oli sitten Mainostelevision ohjelma-aikaa joka tarjosi ulkomaalaisia vaikutteita.

Silloinen Mainostelevisio tarjosi yhdysvaltalaisia tv-sarjoja niin kuin Cannon, Columbo, Ratsupoliisi McCloud, Rekkakuskit jne ja niitähän katsottiin mielellään. Saattoi olla että ei niistä omaksuttu minkäänlaisia ulkomaalaisia vaikutteita sillä toki tavallinen kekkoslovakialainen ymmärsi että vaikka hän katsoo tv-sarjaa jossain Kansasin valtateillä ajelevasta rekkakuskista niin hän ei ole itse sellainen vaan menee huomennakin hitsaamaan Oy Firma Ab:n palvelukseen. Olipahan vaan viihdettä. Vähän harmittomampaa kuin Ylen tarjoama materiaali.

Tietysti samaan aikaan myös suomalainen ohjelmisto oli voimissaan ja vuoden katsotuimpia ohjelmia olivat aina Syksyn Sävel ja Miss Suomi. Missikisan idea tietysti tuli ulkomailta. Lisäksi suomalaiset perhesarjat olivat voimissaan. Me Tammelat, Taistelevat Virtaset ja Naapurilähiö. Eräs suomalainen myöhempien aikojen valtapoliitikko Paavo Lipponen muuten mutisi 1960-luvulla että Me Tammelat-sarja antaa ihmisille liiaksi porvarillisia vaikutteita. Kyseisestä jätkästä tuli myöhemmin Suomen pääministeri.

Tietysti Mainostelevisio alkoi tarjota katsojille – erityisesti naisille – ulkomaalaista saippuaa, tosin silloin vielä pieninä palasina ja kerran viikossa Peyton Place-sarjan muodossa. Mutta muuttuiko Suomi kyseisen saippuatarjonnan myötä jokseenkin vähemmän suomalaiseksi mitä nykyisin pidetään jonkunlaisena tavoiteltavana ja välttämättömänä itseisarvona? Tuskin. Sillä koko 1970-luvun suomalaiset katsoivat myös ahkerasti Rintamäkeläisiä.

Tästä voidaankin sitten siirtyä ruokapuolelle. Perskeleet pistelivät 1970-luvun alkupuolella Nyhtänköljässä ihan sitä samaa sapuskaa kuin joskus 1950-luvullakin syötiin tosin saattoi sanoa että lihan ja makkaran määrä oli lisääntynyt. Missään nimessä ei eletty enää puutteessa vaan ruokaa oli kyllä tarpeeksi. Mutta entäs se ulkomaalainen ruoka? Lasketaanko ketsuppi siihen? Ulkomaalaisia hedelmiä oli toki myynnissä paikallisessa kaupassa mutta mitään varsinaista ulkomaalaista ruokaryntäystä ja myöskään ruokatapoja ei tunnettu ennen kuin pienessä mittakaavassa 1970-luvun loppupuolella. Oikeastaan ensimmäinen sellainen oli pikkupojille kovasti maistuvat popcornit jotka tehtiin siemenistä pienessä öljymäärässä kattilassa ja se pauke oli niin mukavaa kuunnella. Kansi kannatti tietysti pitää kattilan päällä.

Helsingissä syötiin tietysti jo hampurilaisia (Carrols oli se ensimmäinen) mutta niitä sai Nyhtänköljässä odottaa vielä kauan tosin ei niitä niin osannut kaivatakaan kun äiti-Perskeleen perunamuussi ja jauhelihapihvit olivat parempia. Pizzaa Perskeleillä syötiin Kekkosen ajan loppupuolella tosin sekin oli äiti-Perskeleen omaa viritelmää. Varsinaisen ostopizzan Ykä söi ensimmäisen kerran 1980-luvun alkupuolella ja sehän oli se legendaarinen Saarioisten roiskeläppä:

Ja turha siitä roiskeläpästä kenenkään on mutista ja irvailla. Kyllä sitä vallan syö. Ihan hyvää se on. Varsinkin jos lyö hieman lenkkimakkaraa päälle.

Ensimmäisen lasagnensa Ykä söi Maakuntakaupungin pizzeriassa vuonna 1984. 1970-luvun loppupuolella Suomeen rantautui tietysti myös ranskanperunat mitkä oikeastaan ovat vaan pienemmäksi leikattuja uuniperunoita. Koska ne olivat silti jotain uutta niin toki niitä tykättiin syödä ja päälle laitettiin tietysti suolaa ja ketsuppia. Yksinkertaista ja niin hyvää. Ihan mukavaa ulkomaalaista vaikutetta tosin ihan suomalaisista raaka-aineista.

Suomalainen tölkkihernesoppa puolestaan eli ennen Kekkoslovakiaa, eli Kekkoslovakiassa ja on elänyt Kekkoslovakian jälkeen jopa edistyksellisessä nyky-Suomessa. Kunniaa tölkkihernesopalle. Se siitä ruuasta. Siirrytään ihmisiin. Silloisessa Kekkoslovakiassa ei hirveästi ulkomaalaisia ihmisiä näkynyt. Ensimmäisenä, tosin pikku-Ykän muistin ulkopuolella olevana henkilönä voitaisiin mainita tshekkoslovakialainen jääkiekkovalmentaja Gustav Bubnik jonka johdolla Kekkoslovakia kaatoi vuonna 1967 ensimmäistä kertaa (minkäs muunkaan kuin) Tshekkoslovakian. Ja pikku-Ykän muistissa on tanskalainen Ylen toimittaja Knud Möller jota ei kukaan varsinaisesti ajatellut tanskalaiseksi vaan suomalaiseksi:

Sitten tulee tietysti mainita kuuluisa lauluyhtye Delta Rhythm Boys, jonka kekkoslovakialaiset muistavat ehkä parhaiten tästä mainoksesta:

Nykyisessä Suomessa kyseisen mainoksen esittäminen olisi tietysti mahdotonta ja saisi aikaan noin trukkilavallisen rikosilmoituksia. Kekkoslovakialainen puolestaan miettii että tuskin nuo heput mielsivät olevansa kovinkaan suuren rasistisen rikoksen uhreja sillä heitä arvostettiin Suomessa hyvinä laulajina muutenkin ja he toki ymmärsivät että heidän orvasketensä nyt vaan sopi ehkä paremmin lakritsamainokseen kuin esmes Armi Kuuselan vastaava. Silloinhan ei ollut Suomessa olemassa ammatti- ja tapapuolestaloukkaantujia.

Jos puhutaan mustista hepuista Kekkoslovakiassa niin heitä ei sitten muuten ollut muita kuin joitain ammattilaiskoripalloilijoita ja lisäksi Billy Carson jonka nuoremmat muistavat ehkä Hyvät Herrat-ohjelmasta mutta hänhän vaikutti Suomessa jo Kekkoslovakian aikana toimien ammattirumpalina  Jukka Tolonen Bandissa, Pera and the Dogsissa ja Madame Georgessa. Iso Ykä ei tunne Carsonin rumpalinuraa kovin hyvin mutta jos heppu on kelpuutettu soittamaan Jukka Tolonen Bandiin niin häiskä kieltämättä osasi mäiskiä pönttöjä.

Jos palataan näihin kalpeampi-ihoisiin mihin suomalaiset tutustuivat niin eihän heitä paljoa ollut heitäkään. Ensimmäisenä tulee tietysti mainita Neil Hardwick joka oli alun perin ydinfyysikko mutta joka Suomessa käsikirjoitti ja ohjasi yhden kaikkien aikojen Suomen parhaimmista huumorisarjoista nimeltä Tankki Täyteen.

Ja laitetaan sitten Neil Hardwickista lisätieto jonka lähetti Sam Hardwick (Neilin poika?): "Sattuneesta syystä tiedän että Neil Hardwick valmistui itse asiassa filosofiasta, vaikka olikin aloittanut opintonsa fysiikan puolella ja oli jonkin aikaa töissä ydinfysiikan parissa." Kiitos Samille täsmennyksestä.

Lisäksi Kekkoslovakian ajalta voi mainita unkarilaiset veljekset Géza ja Csaba Szilvay jotka pitivät televisiossa lasten musiikkipedagogisia ohjelmia, erityisesti Viuluviikarit. Ykälle on jäänyt mieleen näistä ohjelmista lause ”tämä on ta, yksi ta”. Mainitaan muuten että yksi viuluviikareista oli Linda Lampenius joka sai mainetta myös ulkomusiikillisilla kyvyillään.

Ja siinäpä ne sitten äkkimuistamalla olivatkin. Tietysti Suomessa kävi myös kaikenlaisia neuvostoliittolaisia ystävyys-, yhteistyö- ja avunantovaltuuskuntia mutta paatuneimpia kommunisteja lukuunottamatta ne olivat tavalliselle suomalaisille ns. yleisten syitten velvoittamaa pakkopullaa. Pikku-Ykä muistaa kun koulussa kävi joku tommonen neuvostoliittolainen kulttuuriryhmä niin opettaja totesi hyvin selkeästi että jokaiselle esitykselle pitää sitten taputtaa niin että räpylöihin koskee.

Jos jätetään nuo valtuuskunnat huomiotta niin mikä yhteinen piirre oli noissa Kekkoslovakiassa esille nousseissa ulkomaalaisissa? No tietysti se, että he olivat nousseet Suomessa esille omilla ansioillaan. Eivät sillä, että he olivat ulkomaalaisia. Ei silloin ollut mitään virallisia ulkomaalaisia jotka saivat veronmaksajien kustantaman leipänsä siitä että olivat ulkomaalaisia jotka haistattelivat suomalaisille. Jotain Umayya Abu-Hannaa voi ehkä pitää myöhempien aikojen (pyhien) parhaana esimerkkinä.

Entäs sitten ne pakolaiset?

Joo, Suomeen tuli pakolaisia 1970-luvulla Chilestä. Nyhtänköljässäkin oli yksi perhe josta ei pahemmin puhuttu kun siitä ei ollut mitään puhuttavaa. Tavallisia ihmisiä. Sitten 1980-luvun lopulla tuli niitä Vietnamin venepakolaisia. Niistä ajateltiin aivan samoin kuin chileläisistäkin että ne taitavat olla kotimaassaan ihan oikeasti kusessa ja eihän niitä paljoa tänne tule joten tulkoot, olkoot ja eläkööt.

Tilannehan muuttui totaalisesti vuonna 1990 kun somalit – jotka eivät tulleet pakolaisiksi vaan elintasosiirtolaisiksi –  tulivat Suomeen ja saivat heti jalustalle nostetun ja kaiken arvostelun yläpuolella olevan aseman. Mistä se oikein johtui? Jostain vääristyneestä hoitovietistä? Kyseinen jalustalle nostaminen – joka on sitten nykypäivään mennessä muodostunut varsinaiseksi taiteenlajiksi – on tietysti loukkaus oikeita hädänalaisia pakolaisia kohtaan.

Mutta loppulitviikkinä voidaan todeta että ulkomaalaisvaikutteet olivat Kekkoslovakiassa varsin vähäisiä ja niistä otettiin se mikä hyväksi havaittiin ja oltiin hyvin ylpeästi suomalaisia ja elettiin siinä suomalaisessa kulttuurissa jota ei nykynäkemyksen mukaan ole olemassakaan. Ajatus siitä, että suomalaisuuden mitätöimisestä tulisi joskus tulevaisuudessa ihmisille veronmaksajien rahoilla maksettu ammatti oli vieras eikä se olisi käynyt edes vitsinä. Sen ajan hengen ehkä näkisi parhaiten tästä pätkästä joskus 1970-luvulta. Oli muuten silloisen Ylen tekemä. Ei siinä hengessä mitään vikaa ollut. Sillä saatiin maa pyörimään suhteellisen hyvin.

Tämä on kirjoituksen loppu.

Ainakin pikku-Ykän osalta. Iso-Ykä jatkaa. Sitä mitä pikku-Ykä ei silloin aikanaan hoksannut – ja kuinka olisi voinutkaan – oli se seikka että Suomeen tuli noina aikoina myös hyvin vahingollista ulkomaalaista vaikutetta. Joka piru vie myös täysillä omaksuttiin. Ne vaikutteet tulivat yliopistoihin ja mediaan. Silloin ne vaikutteet olivat kovaa kommunismia jotka ovat sitten myöhemmin muuntautuneet yleiseksi vasemmistoliberaaliseksi ajatusmaailmaksi. Jonka ajatusmaailman seurauksia me joudumme sietämään joka päivä. Mutta sehän on oman tarinansa aihe ja sitä on tässäkin blogissa käsitelty noin montasataaviiskytkuus kertaa.

*

Ja laitetaanpa sitten – hieman olosuhteitten pakosta – tähän vielä Jotain Ihan Muuta 52,74 eli:

Jotain Ihan Muuta 52,74 eli Yrjötyt Ammatit

Kas kun tuo blogger meni tekemään sen tempun että se lopetti kokonaan tuon gallupkyselymahdollisuuden niin meneillään oleva gallupkysely lukijoitten ammateista loppui sekin sitten kerralla siihen. Vastausaikaa olisi ollut vielä puolisentoista kuukautta. Mutta laitetaan nyt sitten ne tulokset joita ehti tulla. Yleisimmästä harvinaisimpaan:

- ATK-ala                           77

- Teollisuusala                     55

- Eläkeläinen                       44

- Yrittäjä                             38

- Rakennusala                     35

- Kaupallinen ala                 30

- Kuljetus- ja liikenneala     28

- Suojelu- ja sotilasala         28

- Terveydenhoito                24

- Työtön                              24

- Joku muu                          21

- Luonnontieteellinen työ   18

- Maa- ja metsätalous          16

- Kiinteistöpalvelut             12

- Opetusala                         12

- Energia-ala                       11

- Graafinen ala                    10

- Hallinto                            10

- Kulttuuriala                       9

- Pankki- ja finanssiala        7

- Käsityöala                        6

- Merenkulku                      6

- Ympäristöala                    6

- Jätehuolto                         5

- Kaivosteollisuus               4

- Kirkollinen työ                 4

- Matkailu- ja ravitsemus    4

- Sosiaaliala                         4

- Lakiala                              3

- Media                               3

- Elintarvikeala                   2

- Yhteiskuntatutkimus        2

Tuloksista voi sanoa, että ne olivat aika odotettuja, tosin se, että ATK-kaverit olivat ykkösenä oli hienoinen yllätys. Se ei ollut puolestaan yllätys että niin median kuin yhteiskuntatutkimuksen edustajat olivat siellä hännänhuippuna.

Kiitos kaikille gallupeihin vastanneille. Tämä taisi olla sitten viimeinen gallup ja minua se hieman harmittaa. Näitä on ollut mukava tehdä. Tietysti jos joku lukija tietää jonkun bloggerin ulkopuolisen gallup-gadgetin niin heitättekö vinkkiä, kiitos.