KAUPUNKILUONTOON PALAUTETUT

Evon retkeily- ja riistakeskus, Lammi, vuonna 27 jjp (jälkeen järjen palautumisen)

Evon retkeily- ja riistakeskus sekä sen ympärillä olevat alueet olivat eteläisen Suomen yksi suosituimmista metsästys- ja retkeilyalueista. Sen yhteydessä toimivan riistan hoito- ja tutkimuskeskuksen pihalla oli kaksi miestä lastaamassa suurikokoista maastoautoa. Tarkemmin katsottuna maastoauton takatilassa oli kaksi suurikokoista häkkiä jotka oltiin peitetty pressuilla. Häkeistä kuului ääntä josta ei oikein osannut sanoa oliko kyseessä eläin, ihminen, jotain niitten väliltä tai sitten jotain ihan muuta. Maastoauton vieressä oli poliisiauto jonka konstaapelit juttelivat lastaavien miesten kanssa. Toinen konstaapeleistä totesi hyväntuulisella äänellä:

- Vaan olipa hyvä että ehdittiin tuomaan tuo yksilö tänne  just kun olitte lähdössä viemään tuota toista. Saadaan samaan kuormaan. Me saatiin tuosta hälytys eilen illalla, otettiin kiinni ja pidettiin putkassa yö. Jos tää ei olis ehtinyt tähän kyytiin niin se olis ollut meidän vaivoina vielä ainakin vuorokauden. Ja onhan nää aina vähän arvaamattomiakin.

Maastoautoa lastaava riistavalvoja Värneri Venttonen  vastasi samalla kun oli viimeistelemässä häkkien kiinnityksiä:

- No joo… arvaamattomiahan nää tietysti ovat… mutta eivät sinänsä vaarallisia… näin yksinään… tulee muistaa että nää on laumaeläimiä eikä ne yksinään minkään kellekään pysty… eivät edes uskalla yrittää… karkuun ne lähtevät… laumassa ne on sitten vähän hankalampia mutta eihän niitä laumoja ole enää kuin luonnonsuojelualueella… tarkoin vartioituna… mutta hyvä että otitte kiinni… lapset pelkää noita kumminkin… ja kun nää on vieraassa ympäristössä vielä täysin avuttomia… nälkään kuolevat, ressukat…

Toinen konstaapeleista kysyi:

- Teillä taitaa olla aika pitkä kokemus noista? Noin niinkun rutiinia? Kun jotenkin varmasti ja pelottomasti te noita käsittelette. Mulla oli koko aika toinen käsi holsterissa kiinni kun tuota tänne köijättiin.

Toinen riistavalvojista, Nacke Pitkänen, piti tauon lastaamisessa ja mietti hetken:

- Jaa-a… mitäs siitä tulee… niin juu, kyllä me Värnerin kanssa vissiin jo yhdeksättä vuotta näissä hommissa ollaan. Pääosin me kyllä ollaan ihan paikallisen eläinkannan kanssa tekemisissä normaalissa riistanhoitohommissa mutta kun tänne tuodaan palautettavaksi kaikki kaupunkisuojelualueelta karanneet, tai siis lähinnä eksyneet niin tuleehan noita vuoden aikana kuskattua takaisin omille pesimisalueilleen tommoset ehkä pari tusinaa per vuosi. Siinä on tullut opittua että vaikka aika häijyltä nää alkuun näyttää niin reppanoitahan ne on kun ne on eksyneet pois omasta laumastaan ja ekologisesta lokerostaan. Täällä ihmisten ilmoilla ne sitten yrittää varastaa ruokansa kun eivät osaa sitä itse muuten hankkia. Hiipivät kehnot ihmisten keittiöihin ja sotkevat paikat. Ja pääsevät hengestään jos on äkkipikaisempi isäntä kotosalla.

- Mitenkäs jos ne rupeaa kuljetuksen aikana riehumaan?

- Onhan meillä tainnuttimet. Kyllä ne niillä tokenee. Ja pitihän meidän molemmille antaa jo kertaalleen tärskyt. Nää on kyllä kahta eri lajia mutta molemmilla on se sama luontainen taipumus esittää aggressiivisia eleitä ja ääniä. Semmonen puolustusmekanismi. Nää kaksi on kyllä ihan säyseitä yksilöitä jo. Oppivat kerrasta. Eikä niillä tuolla häkissä mitään hätää ole. Niillä on siellä pehmusteet alla, kupissa vettä ja toisessa kupissa soijarouhetta.

Riistavalvojat ja poliisit puristivat toistensa käsiä, toivottivat voimia eloon niin työhön kuin elämään yleensä ja läksivät sitten tahoilleen. Värneri ja Nacke käynnistivät maasturinsa ja alkoivat ajaa etelään, kohti sadanneljänkymmenen kilometrin päässä sijaitsevaa Helsingin Kaupunkiluonnonpuistoa johon kuuluivat Kallio, Alppila, Sörnäinen, Vallila, Hermanni ja Kumpula. Alue oltiin perustettu vuonna 8 jjp kun oli käynyt ilmi että tietty nopeutunut kaupunkievoluutio oli saanut aikaan urbaanin villieläinkannan joka ei pärjännyt omineen, jota ei voinut laskea ihmisten ilmoille ja jota ei oikein raaskinut lopettaakaan. Kyseisellä suojelualueella nämä eläinkannat saattoivat elää rauhassa omassa ekologisessa lokerossaan ja välttyä nälkäkuolemalta kun suojelualueen henkilökunta piti huolen niitten ruokkimisesta ja muustakin hyvinvoinnista.

Värneri ja Nacke olivat kyseisen luonnonpuiston henkilökunnan kanssa jutellessaan kuulleet että osa noista lajeista saatiin jopa puolittain kesyyntymään. Kaikkiaan luonnonpuiston alueella esiintyi melko moninainen kaupunkieläinpopulaatio. Siellä asusti liimatilhiä, punavihervästäräkkejä, sukkahousukoppeloita, koloradonqueeriäisiä, punapäähysteerejä, anarkottaraisia, huivihuppuhippiäisiä ja akateerejä sekä lisäksi näitten kesken esiintyi jonkin verran risteytymistä. Työtoverusten matka taittui nopeasti ilman sen kummempia ongelmia ja he saapuivat kaupunkiluonnonpuiston portille. Portilla oli vastassa tuttu mies, kaupunkieläimistön tutkija Anttoni Väyste joka toimi tutkijantyönsä ohessa eläinkannan valvojana. Värneri ja Nacke nousivat autosta ja panivat Anttonin kanssa palamaan Voimasavuke Bostonit. Anttoni kysyi:

- Jahah, montakos karkulaista teillä tällä kertaa on mukana?

- Kaksihan meillä. Toinen on ihan selkeästi koiraspuolinen anarkottarainen ja tuo naaras on vissiinkin akateeri.

- Mistäs kaukaa ne otettiin kiinni?

- Toi akateeri jäi kiinni yhdestä keittiöstä Turengissa. Talon emäntä oli ollut idättämässä mungpapuja ja se oli haistanut ne ja yrittänyt pölliä. Poliisia odotellessa emäntä oli vedellyt sitä hellakoukulla selkään. Onneks poliisit ehti väliin. Muuten se olis ollut kyllä alatoopia koko elukka. Tuo anarkottarainen puolestaan otettiin kiinni Hauholla kun se oli saanut jonkun sorttisen hysteerisen kohtauksen nähdessään kansallismielisen liiton vaalimainoksen. Niillä on joku ihme vaikutus noihin anarkottaraisiin. Liekö väriyhdistelmä tai joku, en minä oikein tiedä. Pirustako noista kaupunkiluontokappaleista ottaa selvän. Hyökkäähän ne härätkin kuulemma kohti punaista. Joka tapauksessa toi oli yrittänyt puskea sen mainoksen kumoon vaikka eihän sillä ressukalla ole edes sarvia.

- No huh huh. Olivatpa ehtineet varsin kauas. Yleensä nuo laumastaan eksyneet yksilöt jäävät nakottamaan avuttomana jo Pohjois-Vantaalle. Onko ne ruokittu, rokotettu ja madotettu?

- Se me tehtiin jo Evolla. Mites muuten, kuulin että tää kaupunkieläinten kokonaiskanta on kovasti laskemaan päin?

Väyste tumppasi Bostoninsa ja totesi huokaisten:

- No joo, onhan se. Kun nää ei oikein tuppaa lisääntymään. Kaupunkieläinsuojelulain mukaan meidän on annettava kaikille naarasyksilöille mahdollisuus ehkäisyyn ja ne käyttävät sitä. Ehkä niin on hyvä, kun niitten kyky hoitaa jälkeläisiään on vähän sieltä tännepäin. Tommoset viisikymmentä vuotta eteenpäin ja nää kaikki ovat kuolleet sukupuuttoon. Sääli sinänsä. Yksi osa pois kaupunkiluonnon monimuotoisuudesta. Mutta haittaeläimiähän nää sinänsä on. Ja pirun kalliiksihan tää suojelualueen ylläpito tulee. Niille kun on annettava ruoka ja majoitus. Kaikkine mukavuuksineen. Mihin kuuluu myös psykoaktiiviset stimulantit. Jos niitä mukavuuksia rajoittaa – ja sitähän yritettiin kerran – niin ne saa niin hysteerisen kohtauksen että aortta repeää helposti. Jaa hei, väistetääs pojat vähän…

Kaupunkiluonnonpuiston portille tuli linja-auto. Tilausajo. Näytti tulevan Jyväskylästä. Jonkun peruskoulun ysiluokkalaiset vietiin kiertoajelulle. Autoon nousi muutama luonnonpuiston työntekijä mukanaan tainnutusaseet. Koululaiset olivat selvästi jännittyneitä. Eihän tuollaisia kaupunkieläimiä enää ollut Suomessa missään muualla kuin tässä reservaatissa. Anttoni totesi tähän:

- Sinnepä menivät. On varmasti vaikuttava kokemus noille nuorukaisille. Ja älkää pojat käsittäkö väärin minun puheitani. Minua kiehtoo nuo otukset lähinnä tieteellisessä mielessä. Noille koulukkaille taas kerrotaan – niin kuin pitääkin –  ja näytetään ihan kirjaimellisesti se, minkälaisia mutaatioita kriittisen massan ylittäneen moraalisäteilyn pitkittynyt yliannos saa aikaiseksi niin erillisissä yksilöissä kuin laajassa mitassa koko yhteiskunnassa. Varoittavia esimerkkejä, varoittaviapa hyvinkin, sano. No, eiköhän ruveta hommiin ja palauteta nuo yksilöt niille luontaiseen elinympäristöön…

Anttoni hyppäsi Värnerin ja Nacken maasturiin ja miehet ajoivat Kumpulassa sijaitsevalta portilta Kallioon jossa pysähtyivät ja hyppäsivät ulos. Värneri nykäisi suojapressun pois ensimmäisen häkin ympäriltä.

Anttoni katseli häkissä kyyhöttävää kaupunkieläintä ja totesi:

- Joo, täähän on selvä anarkottarainen. Jos katsotte tuohon suuntaan niin näette että siellä on muitakin anarkottaraisia. Tää on hyvä paikka laskea se vapaaksi. Seurataan vaan että se hyväksytään lauman jäseneksi ettei se lähde uudelleen vaeltelemaan.

Anttoni otti kaiken varalta tainnuttimen valmiiksi ja Nacke sekä Värneri tekivät työtä käskettyä. Tainnuttimelle ei ollut tarvetta sillä häkin oven auettua anarkottarainen ampaisi saman tien juoksuun ja suunnisti kohti parinsadan metrin päässä pyörivää laumaa. Anttoni katseli kiikareillaan:

- Joo… se löysi lauman… katotaas hylkiikö ne sitä… ei, näyttävät hyväksyvän… joo, nyt sillä palaa jo tötsä huulessa. Selvä tapaus. Katsotaas sitä seuraavaa.

Värneri nykäisi pressun pois toisen häkin päältä.

Anttoni tarkasteli yksilöä hetken ja tuumaili sitten:

- Kyllä tää ihan terve akateeriyksilö on mutta on siinä kyllä pientä risteytymää punapäähysteerinkin kanssa. No, tuossa kahdensadan metrin päässä on noitten pesiytymäpaikka eli Café Mooncup. Lasketaanpas se vapaalle jalalle ja katsotaan miten se kotiutuu…

Värneri ja Nacke avasivat häkin oven. Akateerinaaras tuli häkistä ulos mutta näytti ensiksi siltä ettei osannut mennä oikein minnekään. Se vain katseli avuttomana ympärilleen. Miehet huiskuttivat:

- No, hus hus… menes nyt… tuohon suuntaan… menes ny vaan… siellä on lajitovereita…

Lopulta pelokkaan akateeren askellus alkoi muuttua hieman varmemmaksi ja se kulki oikeaan suuntaan. Sitten se päästi lajille tunnusomaisen kaksiosaisen äänen:

- Did you just assume my gender! Kuolema patriarkaatille!

Tämän jälkeen akateeri pääsi täyteen vauhtiin ja suunnisti suoraan Café Mooncupiin. Anttoni otti suuntamikrofonin, laittoi kuulokkeet korvilleen ja alkoi tähystää kiikareillaan:

- Joo, lauma näyttää hyväksyvän sen… siinä se jo hörsii soijalattea… sieltä kuuluu pojat perkeleellinen kotkotus… eiköhän tää ollu tässä… pääsivät molemmat lauman suojaan… ja hyvä niin… ei järjettömien luontokappaleiden pidä antaa kärsiä…

Evon retkeily- ja riistakeskuksen maastoauto ajoi Kalliosta takaisin Kumpulaan jossa Anttoni hyppäsi kyydistä. Värneri totesi:

- Voimia vaan eloon ja työhön. Muuten, mitenkäs se on edennyt se suunnitelma että laitettaisiin aita koko tään kaupunkiluonnonpuiston ympärille? Sille olis kyllä tarvetta. Ettei nää jatkuvasti karkailisi.

- No, se on työn alla. Onhan se pirun kallis projekti mutta toisaalta näitä karkulaisia on kyllä vähän turhan paljon. Olishan se parempi noille kaupunkieläimillekin. Meinaan, jos ne harhailee liian kauas urbaanialueelta niin ne joutuvat kyllä herkkään ammutuksi. Onhan ne kumminkin aika pelottavan näköisiä ilmestyksiä tottumattomalle. Valitettavaa niitten itsensä kannalta. Kun se pelottavuus on vähän niin kuin riikinkukon pyrstö mutta ihmiset ei välttämättä tajua sitä. Se on sitten eri asia jos ne rupeaa karkailemaan laumoissa mutta mitään sellaista ei ole vielä tapahtunut.

Värneri ja Nacke hyvästelivät Anttonin ja suuntasivat keulan jälleen kohti Evoa. Hieman heitä harmitti nämä jatkuvat Helsingin reissut kun Evolla olisi tolkullistakin riistanhoitotyötä tehtävänä. Mutta he muistivat sen mitä Anttoni sanoi: ”ei järjettömien luontokappaleiden pidä antaa kärsiä”. Jonkun tämäkin työ piti tehdä. Ja jos eivät he, niin kuka sitten?

He tiesivät tekevänsä tärkeää työtä.