PIENI JUHANNUSTARINA

- Tulethan sinä sitten kumminkin kotiin juhannukseksi?

- Joo, pari yötä minä vaan olen. Pakko vaan lähteä huuhtelemaan se hemmetin meteli korvista ja ennen kaikkea päästä.

Näin vastasi äidilleen noin kolmekymppinen mies joka pakkaili samalla vanhaa rinkkaansa jota oli säilyttänyt vanhempiensa luona. Varsinaiset paremmat vaellusvehkeethän hänellä olivat muualla sillä olihan mies lentänyt lapsuuspesästään maailmalle jo aikaa sitten. Elettiin kesää joskus 1990-luvun puolenvälin Nyhtänköljässä ja vanhempiensa luokse juhannusta viettämään tullut mies oli lähdössä pariksi päiväksi itsekseen telttailemaan. Mies oli kulkenut maastossa monta kertaa ennenkin, Lappia myöten mutta ajan myötä myös nämä pienet ja lyhyemmät reissut olivat tulleet entistä tärkeämmäksi. Sehän johtui siitä että mies oli asunut jo useita vuosia Helsingissä eikä sieltä noin vain Lappiin lähdetty. Asui Helsingissä jossa hän ei viihtynyt. Kaupungissa jossa hän oli paikalla muttei läsnä.

Tullessaan taas jälleen junalla lapsuudenkotiinsa hän oli miettinyt elämäänsä. Mikähän kumma hänet sinne Helsinkiin oikein sai aikanaan lähtemään? Ehkä se oli se varma työpaikka. Olihan se tietysti hyvä syy. Ihmisen pääelinkeino kun on syöminen ja se on suhteellisen haastavaa ilman rahaa. Nyt hän tiesi joka tapauksessa olevansa jumissa tuossa metropolia leikkivässä paikassa kuin tatti paskassa. Elettiin vielä sen Suuren Laman aikaa ja varma työpaikka oli kullan arvoinen. Samalla se piti ihmisen omalla tavallaan panttivankina olinpaikassaan sillä muualta työtä oli siihen maailmanaikaan turha kysellä.

Mies muisti kuinka Kekkonen oli aikanaan pannut pystyyn hätätilahallituksen kun Suomessa oli 60.000 työtöntä. Silloin kun mies oli ollut vielä lapsi. Nyt työttömiä oli liki kymmenkertainen määrä ja hallitus merkitsi asian vain tiedoksi. Tekemättä mitään. Joku maan sielussa oli särkynyt. Mies ei ehkä seurannut aikaansa vielä kovin tarkkaan mutta ymmärsi että siitä leivän syrjästä oli pakko pitää kaksin käsin kiinni. Oltiin tultu tilanteeseen jossa otteen leivästä irrotessa sitä ei saattaisi saada enää koskaan takaisin.

Helsingissä mies oli oppinut mitä tarkoittaa olla yksin väkijoukossa. Vieraana. Paikkaan kuulumattomana. Helsinkiläiselle taas kaupunki oli tietysti koti, ei siinä mitään. Hänellä oli oikeus siihen eikä hän ollut ajatuksessaan väärässä. Helsinkiläinen asui omalta kannaltaan oikeassa paikassa. Mutta mies tunsi itse olevansa väärä mies väärässä paikassa jossa saattoi ehkä olla ja asua, mutta ei varsinaisesti elää. Kun muutakaan vaihtoehtoa ei ollut.

Juna oli saapunut Maakuntakaupungin rautatieasemalle jossa isä oli ollut tuttuun tapaan vastassa. Miehet eivät halanneet eivätkä varsinaisesti kätelleetkään vaan tekivät perinteisen yläviitosen ja kädenpuristuksen yhdistelmän. Jokaisella oli omat tapansa. Aikaa myöten opitut. Ja henkilökohtaisesti aina oikeat. Isä kysäisi hymyillen:

- No, mitäs häiskä? Mitenkäs siellä maalikylissä elämä etenee?

- Sitä samaa kanakoppipaskaa kuin ennenkin. Mihinkäs se siitä muuttuisi? Vaan onneks on noi Valtion Rautatiet. Kulkee ajallaan ja vie perille luotettavasti. Ja päästää sitä myötä miehen välillä vähän puhaltamaan. Kun aikani täällä kärsin, ja Helsingin leipää järsin, niin kerran mä lähden tottavie, sitä varten on valtion rautatie…

Juna oli saapunut asemalle melko myöhään ja mies vietti illan vanhempiensa seurassa lähinnä televisiota katsellen, niitä näitä jutellen ja syöden äitinsä tekemää maittavaa lihaperunakukkoa. Aamulla hän alkoi pakkailla rinkkaa. Hieman muonaa, hieman juomaa, hieman vaatetta, sadevermeet mukaan vaikkei sadetta oltu luvattukaan. Hyvä ne oli olla mukana kumminkin. Trangia, Marinolia, tupakkia ja muu tarpeellinen. Mukaan vanhempien teltta. Vanha mutta kuitenkin kaksikerroksinen ja vettä pitävä kupoliteltta joka ajoi asiansa tällä reissulla. Lisäksi makuupussi ja makuualusta. Yksinkertaisia huoltoasemavermeitä mutta eihän tässä nyt missään Sokostin kupeessa syyskuussa oltukaan. Vielä lenkkarit sivutaskuun ja läppä kiinni.

Mies vetäisi kumisaappaat jalkaansa miettien että pitäisköhän joskus investoida niihin vaelluskenkiin. Kumisaappaissa hän oli tähän mennessä Lapin reissutkin tehnyt. Olihan niillä kyllä kulkenut mutta varsinkin rakassa ne jäykät vaelluskengät olisivat kyllä epäilemättä paremmat. Sitten rinkka pykälään, hieman tuttua hihnojen nykimistä hiljaisesti kannustavilla ja perinteisillä ”mikä perkele siinä ny maksaa”-toteamuksilla ja lopulta mies oli valmis lähtemään. Metsä aukesi heti talon takana ja reitti oli entuudestaan tuttu. Olihan sitä tullut kuljettua jo pienenä poikana.

Ensin kulkua sankassa kuusikossa joka päättyi metsätiehen minkä ylityksen jälkeen alkoi ojittamaton suo, mutta sen vierustalla kulki hyvä, tosin aika ajoin vetinen polku. Jonkun matkan päässä suo vaihtui kangasmetsäksi jossa polku ylitti toisen metsätien ja päätyi lammen rantaan. Mies jatkui kulkuaan lammen länsipuolella ja tiesi tulevansa pian lammen pohjoispäässä oleville majavapadoille. Siellähän ne olivat nytkin ja yksi majavakin näytti olevan vedessä läiskien reklamaationa rauhanhäirinnästä häntäänsä kiivaasti veteen. Mies katseli majavaa hyväntuulisena ja sanoi:

- Älä veikkonen suotta läiski. Eihän mulla pyssyä ole mukana. Ja tiedät muutenkin hyvin että en minä sinua veteen kumminkaan ampuisi.

Majava jäi jatkamaan afääreitään ja mies jatkoi puolestaan omaa afääritöntä kulkuaan tuumien olevansa ylpeästi tyhjänkävelijä niin kuin lappalaiset tuppasivat vaeltajia nimittämään. Mikäs tässä tyhjää kävellessä. Kulkukelpoista kangasmaastoa oli vielä hieman jäljellä. Alueet kuuluivat miehen metsästysseuran Nyhtänköljän Erän metsästysalueisiin ja jos niitä jotenkin saattaisi määritellä niin osuvin olisi ”ei suositella varsinaiseksi vaellusmaastoksi”. Ennen huonompaan maastoon siirtymistä mies nojasi tuttuun pöllipinoon, väänsi sätkän – tuohon aikaan tietenkin Aromaa – ja poltellessaan mietti että nuo uunipuun mittaiset ja pahasti lahonneet pöllit olivat olleet siinä jo silloin kun isän kanssa oli nöösipoikana tullut täällä liikuttua. Kukahan tuon pinon aikanaan kasasi ja miksihän se häneltä siihen jäi? Mikä oli tarina pöllipinon takana? Oli niin paljon tarinoita joita kukaan ei kuule.

Mies survoi saappaallaan maahan kuopan, sammutti sätkän huolellisesti ja peitti jälkensä. Maa oli sinänsä pari päivää kestäneitten ja eilen loppuneiden sateitten jäljiltä kostea mutta mitäpä noita riskejä turhaan ottamaan. Eikä sitä jämää viitsinyt näkyville jättää muutenkaan. Siisti mies oli täälläkin siisti. Oli aika siirtyä eteenpäin kulkemaan maastoa joka oli välillä pirunmoista pöpelikköä ja häpelikköä, välillä ojitettua suota jonka ojien ylitys oli rinkan kanssa melko haastavaa ja jossa oli viljalti ns. tappajakoivua joka tuntui suorastaan hyökkäävän saappaanvarteen kiinni ja johon oli helppoakin helpompaa tuiskahtaa turvalleen. Sitten oli tarjolla taas lisää pöpelikköä ja häpelikköä.

Pahimman osuuden jälkeen mies saapui Hölö-Pekan lammen pohjoispäähän jossa hän kiveen nojaten poltteli toisen sätkän ja otti kenttäpullosta pari hörppyä. Kyseisellä lammella mies ja hänen isänsä olivat aikanaan metsästysreissulla törmänneet ensimmäistä kertaa hirvikärpäseen todeten jälleen tulleen todistetuksi että idästä ei tule mitään hyvää. Sätkänjämän sammutettuaan mies jatkoi matkaansa. Maasto ei ollut vieläkään mitään varsinaisen helppoa mutta jonkunlainen poluntekele siinä kulki ja matkaa perille oli enää muutama kilometri.

Lopulta mies saapui sinne minne oli halunnutkin, tuttuun paikkaan jo menneiltä vuosilta. Kahden pienen järven välinen kannas jossa oli mainio ja rauhallinen telttapaikka. Järvien välissä kulki vielä puro jonka lasku oli sen verran jyrkkä että se tarjosi aina mainiota juomavettä. Puron yli oltiin viritelty pari pölliä ja sitä ylittäessään mies tuumasi että taitais pitää käydä piakkoin uusimassa nuo pöllit. Olivat jo aika vanhoja. Pitäiskös ottaa isän kanssa asiaksi tään reissun jälkeen? Kun puro oli ylitetty mies oli perillä, heitti rinkan selästään, huokaisi painon pudottua selästä tyytyväisenä kuunnellen hetken aikaa puron solinaa ja muita hiljaisia luonnon ääniä. Täällä häipyi pois sekä kiire että Helsingissä niin yleinen tarkoituksettomuuden tunne. Täällä munien kutinallakin tuntui olevan joku tolkullinen tarkoitus.

Mies pystytti teltan ja aukaisi sen sisällä sekä makuualustan että makuupussin laittaen ne valmiiksi yötä varten. Sitten hän kasasi Trangian, kävi purolta vettä ja laittoi teeveden kiehumaan. Marinolin kanssa lotratessaan hän tuumaili että pitäis saada aikaiseksi se kaasupolttimen hankinta tuohon keittimeen. Marinolin kanssa se oli aina sellaista läträämistä ja sen haju levisi herkästi rinkkaan ja kaikkiin vermeisiin. Lisäksi se kaasupoltin olisi monta astetta kätevämpi tuulisissa tunturiolosuhteissa. Ei vaan ollut saanut aikaiseksi. Mies oli vähän aikaansaamaton ja myönsi sen itselleenkin.

Saikkaveden pikkuhiljaa lämmetessä mies teki sakuskaa näkkileivästä, sulatejuustosta ja metvurstipötköstä viilletyistä viipaleista. Sakuskan syöminen saisi odottaa veden kiehumista sillä sitä odotellessa oli aika tehdä jätkän jääkaappi. Edellispäivien sateet olivat loppuneet, aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja ilma oli lämmin, melkein helteinen. Eihän miehellä paljoa muuta ollut kuin kuivatavaraa mutta sulatejuusto ja metvursti olisi hyvä pitää viileämmässä. Hän kasteli järvessä pyyhkeen litimäräksi, laittoi juuston sekä metukan siihen ja ripusti nyytin roikkumaan puun oksaan mahdollisimman aurinkoiseen paikkaan. Auringon lämmön pyyhkeestä haihduttama vesi pitäisi pyyhkeen sisällön viileänä. Välillä sitä pitäisi käydä kastelemassa että jääkaapissa riittäisi virta. Viimeisen päälle ekojääkaappi.

Teetä ryystäessään ja leipää natustellessaan hän katseli järvellä uivaa heinäsorsapoikuetta ja ajatteli tällaisten hetkien välttämättömyyttä oman henkisen hyvinvoinnin kannalta. Tietysti kaikkia tällainen ei kiinnostanut ja he olivat varmaankin myös niitä jotka hankkivat innolla itselleen niitä kännyköitä jotka olivat alkaneet siihen aikaan yleistyä. Mies ei ollut itse hankkinut sellaista ja piti jotenkin ärsyttävänä ajatuksena että hän olisi aina puhelimen tavoitettavissa. Mutta kai niistä piruista tulisi joskus standardi ja lankapuhelin häviäisi.

Saikkatauon jälkeen mies otti mukaansa kirveen ja läksi keräämään polttopuuta jota kannaksella riitti varsin mukavasti. Vaikka paikka oli hieno niin sitä ei ollut kovin moni ihminen vielä löytänyt. Kirveellä sai maassa lojuvia kuivuneita rankoja pätkittyä lyhyemmäksi ja lopulta mies pilkkoi erään päällisin puolin laholta näyttävän kannon jonka sisällä hän tiesi olevan hyvää ja tuoksuvaa tervasta. Kaikkiaan hän teki ympäristöön kolme reissua tuoden joka kerralla puita täyden sylillisen. Siinä  ehti jo tulla nälkäkin joten oli aika panna Trangia taas tulille.

Gourmét-aterian resepti oli tuttu. Vesi kiehumaan. Kun se alkoi kiehua, mukaan pari palaa lihalientä ja puoli pussillista pikamakaryllejä. Ne valmistuivat muutamassa minuutissa jolloin sekaan saattoi sotkea purkillisen sika-nautaa. Elettiin niitä viimeisiä maailmanaikoja kun sika-nauta oli vielä syötävää evästä. Kyseisen eineksen laadun romahtaminen oli vasta edessä. Mausteeksi aromisuolaa, sillä arskahan kävi lähes joka paikkaan. Vielä kyytipojaksi pari sulatejuustolla voideltua näkkileivänpalaa ja kenttäpullosta raikasta purovettä. Seuraavana päivänä eväänä olisi tölkkihernesoppaa johon mies viiltelisi puukolla metukkasiivuja. Sekin olisi ykkösluokan evästä. Sapuskan laadusta ei tämä reissu ottaisi kiinni.

Mies söi ruokansa hyvällä ruokahalulla ja eräänlaisella hartaudella. Maastossa kaikki maistui paremmalta. Ehkä täällä kaiken kokikin jotenkin paremmin, aidommin ja enemmän kuin jossain kaupungissa. Jotenkin vahvemmin ja oikeammin. Ainakin hänestä tuntui siltä. Ja eikös aina vain itsekkäämmäksi muuttuvassa maailmassa oma kokemus mennyt yli kaiken muun? Mies ei itse sinänsä ajatellut niin ja piti sellaista ajattelua vastenmielisenä mutta täällä, täysin yksin ja ketään häiritsemättä sen saattoi sallia. Tässä pienessä hetkessä jossa hänen pieni itsekkyytensä ei häirinnyt ketään muuta.

Ruokailtuaan, poltettuaan ruokasavut ja pestyään astiat tyytyväisenä röyhtäilevä mies alkoi viritellä nuotiota. Suurempia rungonpätkiä kannatti halkoa hieman pienemmäksi. Sitten oli aika veistellä puukolla tervaspuista kiehisiä jotka hän laittoi ensimmäisenä jo aikaa sitten kivistä rakennetun tulisijan pohjalle. Tuli piti sytyttää tulitikulla vaikka sätkän saattoikin pistää kärheämään sytkärillä. Niin vain kuului tehdä. Se kuului asiaan. Nuotiota ei sytytetty sytkärillä. Ei koskaan. Palavien kiehisten päälle mies viritteli lisää ohueksi pilkottuja tervaskalikoita sekä kuivia kuusen alaoksia ja pian mukava nuotio oli valmiina. Siihen tarvitsi lisätä vain muutama kalikka aika ajoin sillä tarkoitus oli tehdä nuotio eikä kokkoa.

Oli jälleen vuoro Trangian. Mies keitteli tulia katsellessaan lisää teevettä ja kaiveli kolmen desin taskumatin jossa oli tummaa rommia jota hän lorautti teen sekaan. Ei se mitään sokeria kaivannut. Totia pikkuhiljaa siemaillessaan  hän ajatteli omaa elämäänsä. Työ nyt oli varma, se oli tietysti etu. Mutta paikassa jossa hänen oli vaikea elää. Ja työn myötä hän oli huomannut siirtyneensä myös hänelle vieraaseen maailmaan. Maailmaan, jossa asialla itsellään ei ollut merkitystä vaan sillä, kuka ja millä oppiarvolla varustettu ihminen sen asian sanoi. Maailmaan, jossa teorian ja käytännön ollessa ristiriidassa käytäntö jäi aina tappiolle ja käytännön puolesta puhuva miellettiin häiriköksi.

Poishan sieltä olisi päästävä, tuumi mies itsekseen. Mutta ihminen on luontaisesti laiska eikä yksin mitään paikkakunnan vaihtoa jaksanut alkaa suunnitella. Jos olisi vakituinen naisystävä niin tilanne saattaisi olla toinen. Sellainen nainen jonka kanssa elämää oikeasti uskaltaisi ajatella eteenpäin. Mutta hän oli pannut merkille että naiset alkoivat olla ainakin siellä Helsingissä koko lailla täynnä itseään ja ne eivät oikein halunneet itselleen miestä vaan puudelin ja sokean tottelevaisen palveluskoiran yhdistelmän jolla oli miehen henkilötunnus. Mies ei ollut vielä hirvittävän kiinnostunut ympäröivästä yhteiskunnasta mutta silti hän tuumasi että se feminismi oli tainnut saavuttaa sellaisen pisteen että sen jälkeen se muistutti enää ylikiehuvaa kattilaa joka sai aikaan vain turhaa sihinää ja höyryä. Voita hellalla. Mutta ehkä se nainen sieltä joskus vielä löytyisi. Se nainen joka olisi muutakin kuin voita hellalla.

Järvellä kuikka aloitti iltakonserttonsa aivan kuin muistuttaen miestä että lakkaas jätkä miettimästä tyhjänjoutavia. Sinä ehdit miettiä niitä siellä Helsingissä ihan paskaan asti. Mies kiitti kuikkaa neuvosta, tyhjensi mielensä turhista ajatuksista, teki toisen totin ja alkoi tehdä sitä mitä varten oli tänne kävellytkin eli istui hiljaa katsomassa elävää taideteosta joka koostui nuotiosta, kuikasta, järvestä ja vieressä solisevasta purosta. Paikassa ja hetkessä jossa kaikki oli tärkeää ja merkityksellistä.

Toisen totin juotuaan mies kävi Trangian kattilalla järvestä vettä ja sammutti nuotion. Oli aika siirtyä yöpuulle. Huomenna hän jatkaisi naapurikunnan Teppanan puolelle ja yöpyisi erään lammen rannalla jossa hän oli veljensä kanssa aikanaan yöpynyt istuen koko yön nuotiolla lyöden sinne aina uuden kannon joita hakkuun jäljiltä oli maastoon jäänyt. Velikin oli jo maailmalla ja juhannuksen töissä. Harmi. Olis ollut mukava istua tässä tulilla broidin kanssa. No, joka tapauksessa hän menisi juhannukseksi vanhempiensa luoksi kotiin niin kuin oli luvannut. Kotihan se oli hänelle vieläkin. Helsingissä hänellä oli vain luukku.

Teltassa hän riisui liiat vaatteet, survoi ne makuupussin suojapussiin saaden aikaan mukiinmenevän tyynyn ja ahtautui sitten makuupussiin. Vieressä solisevaa puroa ja ajoittain järvellä musisoivaa kuikkaa kuunnellessa uni tuli nopeasti, ollen syvää ja rauhallista.

Uuteen aamuun olisi hyvä herätä.

Hyvää ja rauhallista juhannusta kaikille lukijoille