MYYMÄLÄAUTO AJAN VIRRASSA

Elettiin lokakuun alkua, näinä aikoina ja näinä vuosina. Tarinamme paikka sijaitsee siinä pisteessä jossa Nyhtänköljän kunta vaihtuu Teppanan kunnaksi. Pohjoiseen etenevä tie oltiin asfaltoitu joskus 1980-luvun alussa ja kuntien rajalla oli levike. Tarkemmin sanottuna levike oli Nyhtänköljän puolella. Kuntien rajana toimi pieni puro jonka ylitti silta ja jota kartassa sanottiin hieman liioitellen joeksi. Levikkeelle ajoi Nyhtänköljän suunnasta punainen Nissanin pick-up, pysähtyen ja purkaen sisältään kaksi silmiinpistävää rumaa miestä. Siinähän olivat Perskeleen Ykä ja Lötjösen Eelis jotka kävelivät tienpieleen ja esittivät hetken aikaa ”not so manneken but pis anyway”-patsasta. Vai performanssiksiko tuota olisi pitänyt kutsua? Miehet eivät osanneet sanoa, koska eivät olleet kovin taiteellisesti suuntautuneita eikä kysymys heitä kiinnostanut. Kunhan käytiin kusella.

Onnistuneen lorisevan tyhjennysharjoituksen jälkeen oli tietysti aika panna palamaan voimasavuke Bostonit. Miehet olivat matkalla pohjoiseen kohti Turpaanpuottamanjärveä jossa heillä oli tarkoitus ulkoiluttaa pyssyjään muutama päivä. Matkan varrella oltiin pysähdytty Nyhtänköljässä kahvilla Ykän vanhempien luona. Lötjönen höksötteli vielä kessua käprytellessään muistellessaan isä-Perskeleen tarinoita vanhoilta ajoilta. Olihan Nyhtänköljä ollut aikanaan melkoisen punainen paikkakunta ja joskus 1990-luvulla oli eräässä Oy Firma Ab:n yksityisille myydyssä rivitalossa remontin yhteydessä huomattu että osa koolauksista oltiin jätetty ilman villoja ja tilalle oli laitettu Kansan Uutiset ja lappu ”herrojen perseet joutaa palella”. Kahville oli tullut myös Ykän liki yhdeksänkymppinen täti joka asui palvelukodissa ja josta oli oikein mukavaa nähdä Ykän lisäksi hänen kavereitaan sieltä Huitsinnevadasta.

Huitsinnevadasta kotoisin oleva ja siellä koko ikänsä asunut Lötjönen oli katsellut Nyhtänköljän rytekköistä, pöpelikköistä ja häpelikköistä maisemaa ja todennut että tästä synkästä maisemasta ei kyllä synny kuin antaumuksellisia itsensä hirttäjiä tai sitten Ykän kaltaisia viha-ajattelijoita ja Huitsinnevadan yhtä lailla ryteikköinen maisema sekä Pinnanmaan mäkiset tasankomaat antavat viha-ajatteluun sen viimeisen silauksen. Ykä totesi siihen että myöntää täytyy ja aika ajoin eniten vituttaa nimenomaan ihan kaikki mutta onneksi kumminkin pääosin vituttaa kieli poskessa ja se poskeen muljahtanut kielihän se suvaitsevais-tiedostavaa yksilöä puolestaan urakalla jurppii. Lötjönen totesi tähän että joo, huumori on totalitarismin pahin vihollinen ja yksilö joka ei suostu väpättämään alaleukaansa tiedostavasti väpätystä vaativassa tilanteessa on aina jotenkin epäilyttävä. Ellei sitten suorastaan natsi. Sitten hän ei sanonutkaan enää mitään vaan tuijotti eteensä. Ilme oli ihmettelevä, joskaan ei varsinaisesti kuvannut yllättyneisyyttä. Ykä tiedusteli pärstävärkin mallia:

- Mikäs miehen hiljensi ja teki zombienaamasta vielä entistäkin zombiemman? Jos se on yleensä mitenkään mahdollista.

- Vilkaises meidän kiesiä.

Ykä käänsi rintamasuuntansa ja kas, heidän vanha uskollinen Nissaninsa oli muuttunut vielä huomattavasti vanhemmaksi Moskvitsh Eliten avolavapakuksi. Myös tie oli muuttunut soratieksi. Miehet totesivat että näyttää taas olevan tarjolla Kalevi Keihäsen aikamatkailua. Ohitse ajoi vanha Bedford-kuormuri jonka vaihteet äänestä päätellen olivat niitä vanhoja synkronisoimattomia. Kuskin hiusmallista miehet kuitenkin ehtivät päätellä että nyt ollaan jossain 1970-luvulla. Ykä katseli ympärilleen ja vinkkasi Lötjöselle:

- Katos hei tota.

Levikkeelle oli ilmestynyt keltainen yhteispostilaatikko ja siihen oltiin naulattu kyltti:

NYHTÄNKÖLJÄN OSUUSKAUPAN

MYYMÄLÄAUTO
PYSÄHTYY TÄSSÄ
MA KLO 13.00

TO KLO 13.00

Tämänkertaisen aikamatkan ohjelma alkoi hahmottua toveruksille. Kello lähenteli yhtä ja paikalle alkoi ilmestyä muitakin autoja. Näkyi olevan Datsun Bluebird, kuplavolkkari sekä ehkä 1950-luvulta peräisin oleva Mosse. Pari polkupyöräilijää ja yksi Pappatunturikin näytti lähestyvän. Automerkeistä ja yleisvaikutelmasta saattoi päätellä että elettiin niitä aikoja kun kyläkaupat joukolla kuolivat ja tilalle ilmestyneet myymäläautot pitivät syrjäseudun hengissä.

Ykä ja Lötjönen katselivat paikalle tulleita ihmisiä, nyökkäsivät hyvät päivät ja ajattelivat hetken ajan olevansa mukana Rintamäkeläiset-sarjassa sillä kaikki myymäläautoa odottavat ihmiset tunsivat toisensa ja rupattelivat hyväntuulisesti leppoisella ja mukavan arkisella sävyllä. Lisäksi niin miesten kuin naisten asusteista pääosan muodosti siihen aikaan yleinen ruskea teryleeni. Naisilla erityisesti hameissa ja miehillä vähän yleisemminkin. Toverukset vilkaisivat toisiaan ja huomasivat olevansa itsekin aikamatkailuun sopivissa teryleenivermeissä ja vaikutelman kruunasi molempien päässä oleva oranssi Hankkijan lippalakki. Miehet hikoilivat sillä teryleeni ei ollut ehkä sitä kaikkein hengittävintä vaatemateriaalia ja syksyinen päivä oli varsin lämmin. Hikoilua lisäsi miesten päällä olevat nailoniset kauluspaidat. Ykä kohotti hieman Hankkijan lätsää, raapi päätään ja totesi sitten Lötjöselle:

- Valmistaudupas rauhan ajan aseveljeni sitten aikaparadoksiin.

- Täytynee valmistautua. Onhan noita jo ennenkin nähty. Mutta jos vielä hieman täsmennystä tämän kertaiseen Twilight Zoneen saisi?

- No se on meinaan sillä lailla että mikäli minä tään homman ja ajan sekä paikan oikein hahmotan niin tuossa tänne tulevassa myymäläautossa on myyjänä minun tätini. Yli neljäkymmentä vuotta sitä tätiä nuorempana minkä sinä muutama hetki sitten tapasit. Ja tunnen minä sen kuskinkin. Tai tunsin siis. Jytösen Mikko. Mukava mies kuin mikä. Kuoli pikkuisen ennen vuosituhannen vaihdetta.

Paikalle kokoontuneitten ihmisten ei tarvinnut odottaa enää kauan ja myymäläauto saapui paikalle ajallaan. Niin kuin siihen aikaan kuuluikin vaikka syrjäisimmästä syrjäisimmässä ehkä oltiinkin. Ykä totesi lähestyvää autoa katsellessaan:

- Joo… tuttu mersuhan tuo on… minä sitä olen kuule nyrkillätapettavana ollut tuossa kyydissä…

Myymäläauto saapui, pysähtyi ja myyjä aukaisi oven. Miehet laskivat muut asiakkaat ensiksi sisälle ja tarkistivat samalla lompakkonsa. Jep, sieltä löytyi näillä reissuilla totuttuun tapaan vanhaa hyvää riihikuivaa Kekkoslovakian markkavaluuttaa ja sentin paksuinen korttinippu oli lompuukista puolestaan kadonnut. Täysin tarpeettomana. Tähän aikaan pärjättiin ilman niitä aivan hyvin. Sitten miehet nousivat pyörillä kulkevaan myymälään. Auton radio soitti hissukseen Yleisradion rinnakkaisohjelmaa jossa Ami Aspelund lauloi ”sinussa on roimaa alkumiehen voimaa, kanna minut metsään, apinamies”. Nuo apinasta varsin pienellä maskeerauksella käyvät toverukset ottivat Hankkijan lippalakit pois päästään ja sanoivat hyvätpäivät. Kuskina oli parrakas, hymyilevä ja ehkä toverusten ikäinen mies. Myyjänä taas puolestaan oli Ykän täti. Tuo pirtsakka, puolessavälissä viittäkymmentä oleva nainen toivotti kaksi muukalaista tervetulleeksi:

- No päivää! Ette ole aikaisemmin täällä käyneetkään. Onko teillä mökki täällä jossain vai mikä vieraat tänne Nyhtänköljän syrjäisimpään kolkkaan tuo?

- Ei kun me ollaan läpikulkumatkalla mutta kun polteltiin tuossa tupakit niin huomattiin että kaupan auto on just tulossa. Mökille me kyllä mennään mutta vähän pohjoisemmaksi ja ajateltiin hoidella nuo ostokset tässä samalla pois. Kun ei tiedä onko se kauppa siellä perillä välttämättä enää auki. Meillä kun on vielä tuota ajomatkaa.

- No herrat ovat hyvät ja katselevat ihan kaikessa rauhassa. Eiköhän täältä mökkitarpeet löydy.

Toverukset astuivat peremmälle ja huomasivat tiskillä myynnissä olevan Maakuntalehden kertovan nyt olevan kahdeksas lokakuuta vuonna 1974 ja että Saksan Demokraattinen Tasavalta juhli parhaillaan perustamisensa 25-vuotisjuhlia. Tulipahan sekä aika että ajan henki kerralla kalibroitua kohdalleen. Miehet kävelivät myymäläauton perälle, kappale radiossa vaihtui Fredin Rakkaustarinaan ja  Lötjönen veresti muistojaan:

- Mistä alkaisin… kun mummon kirjopyykin vahingossa valkaisin… ei se tainnu kyllä mennä ihan niin. Vaan meillähän oli tarkoitus ostaa eväät reissulle Häkälästä mutta eiköhän menny nyt suunnitelmat kerralla uusiksi? Täällä kun on taatusti parempaa tarjolla.

- Joo, niin meni… ja onhan meillä se matkajääkaappi. Eväs kyllä säilyy vaikka matkaa on vielä. Katotaas… no helevetti… vanhaa kunnon sikanautasäilykettä… tota muutama purkki koriin ny ainakin.

- Joo, ja koska eletään Kekkoslovakiassa niin muutama HK Blöö kyytiin. Sehän oli aikanaan synonyymi lenkkimakkaralle.

- Tosta otetaan pari ruisleipää ja pari pakettia voita.

- Tölkkihernesoppaa myös ilman muuta mukaan. Tosin se on niitä harvoja mitkä on edes jotenkin säilyttänyt tasonsa ajan kuluessa. Veistellään vaikka kekkoslovakialaista sikanautaa sekaan. Siitä ei muuten pierun juuri paljon parane.

- Hä-hää, odotettavissa hirveitä ilmataisteluita. Tosta sitten leivänpäälle lauantai- ja gotlermakkaraa. Ja tossahan näkyy olevan sitä hyvää maksamakkaraa merkkiä ”Se hyvä maksamakkara jonka nimeä Ykä ei muista”. Sitten vielä pari tuubia Turun Sinappia. Ajalta ennen kuin se läksi seikkailemaan maailmalle.

- Juu, kahta en vaihda. Meinaan sukkia. Ja tölkissä olevaa lihapullakastiketta mukaan ilman muuta. Ja tosta sitten noita makaryllejä. Muistatkos noi?

- Joo… Taverna Miooo… munamakaroooniiii… mutta sumppia tarvitaan kanssa…

- Otetaan pari pakettia tota vanhaa Santos-kahvia…

Tiskiltä Ykän täti huomautti että kaikki tavara on kyllä ihan tuoretta. Ei täällä vanhentunutta kenellekään myydä.

- Anteeks… ajatuskatkos… tosta vielä muutama purkki kunnon kulutusmaitoa… ja hei, tuosta muutama pussi Rymdiä tietysti… ja sitten jokunen pullo Sitruunasoodaa tuolla peukalonhalkaisukorkilla…

Miehet tulivat ostostensa kanssa tiskille ja ostivat samalla kartongin voimasavuke Bostonia,  pussillisen merirosvorahoja sekä muutaman pullon Koffin keskiolutta sillä tyylikkään tyylittömällä 3-etiketillä. Merkkarit olivat niitä isoja ja alkuperäisiä ajalta ennen kuin niitten kokoa alettiin pienentää koska joku urpo onnistui tukehtumaan niihin. Lisäksi ostettiin vielä Maakuntalehti, Maaseudun Tulevaisuus ja Kansan Uutiset. Ykän täti totesi hymyillen että herrat lukee uutisia varmuuden vuoksi joka vinkkelistä ja sen jälkeen naputteli – tai paremminkin ruksautteli – hintoja mekaaniseen kassakoneeseen, väänsi sitten koneen kammesta joka oli kuin yksikätisessä rosvossa aikanaan ja ilmoitti hinnan. Miehet maksoivat suut hymyntirrissä tulevia kulinaristisia nautintoja ajatellen. Ykän täti katseli Ykää todeten hieman arasti aivan kuin peläten tunkeutuvansa vieraan miehen henkilökohtaiselle manttaalille jota ei täälläpäin eikä tässä ajassa kovin mielellään harrastettu:

- Anteeks mutta… minusta kun vaan jotenkin tuntuu että minä olen joskus tavannut teittin… en kyllä muista missä… mutta on jotenkin semmonen tunne…

Ykä näytti miettivän hetken, aivan kuin muistellen mahdollista tapaamista ja vastasi sitten:

- En minä kyllä saa oikein mieleeni… voihan se olla että me ollaan joskus jossain törmättykin… tiedä vaikka törmättäisiin uudestaankin… eihän sitä elämän kulkua etukäteen osaa ennustaa… mutta suuret kiitokset hyvistä ja kohtuuhintaisista ostoksista… te ette arvaakaan kuinka paljon me nautittiin tästä pienestä hetkestä…

Toverukset astuivat ulos myymäläautosta joka käynnistyi, kaasutti, ja katosi jonnekin kauan sitten kadonneen ajan usvaan. Myös muut paikalla olleet ihmiset muuttuivat läpinäkyviksi ja katosivat. Paikalla oli enää vain tyhjä levike ja vieressä sillan alla soliseva joeksi nimitetty puropahanen. Mossen avolavapakukin oli muuttunut jälleen Nissaniksi ja miesten teryleenivermeet maastopukuihin. Miehet lastasivat ostoksensa matkajääkaappiin, työnsivät töpselin tupakansytyttimeen ja sen jälkeen Ykä käynnisti auton ja löi ykköstä läpeen. Lötjönen kaiveli esille valkoisen paperipussin jossa oli merirosvorahoja. Niitä aitoja ja alkuperäisiä:

- Ulkomaanpellethän ne ei ymmärrä salmiakista mitään. Mutta me ymmärretään. Niin että pannaanpa suu kitkeräksi kekkoslovakialaiseen makuun.

Ykä kaivoi pussista merkkarin, natusteli sitä aikansa ja totesi sitten:

- Se vaan on toi aika varsin julma isäntä. Sellaista rautaa ei ole mitä se ei ruostuttaisi. Eikä ihmistä jonka selkää se ei taittaisi. Toi mun täti oli kova mamma aikanaan. Nyt hän on siellä palvelukodissa täysin autettavana ja talutettavana. Vaikka onkin vielä kovasti sydämellinen ja lämminhenkinen ihminen. Hän tykkää nähdä minua aina kun minä käyn Nyhtänköljässä. Se muistuttaa häntä menneistä vuosista. Niistä vuosista jolloin minä pikkupoikana tykkäsin käydä siellä Laidanperällä missä hän Tanen kanssa silloin asusteli. Tanekin on ollut tups´ahossa jo iät ajat. Lähimuisti tädillä on kyllä mennyt aika onnettomaksi. Vanhat ajat hän kyllä muistaa. Mutta onneksi hän on näköjään unohtanut kaksi vierasta rumaa miestä jotka kävivät ostoksilla hänen myymäläautossaan lokakuussa 1974.

Lötjönen tuumaili aikansa ja totesi sitten:

- Niin… se on meilläkin kuule vielä edessä… se ajan hampaan puraisu… syvä, kipeä ja peruuttamaton… nopeammin kuin uskotaankaan… sen lisäksi että aika on julma ja voittamaton niin se on nopea… se pitää kovemman kiirun kuin pieni ihminen joka ei oikein pysy sen kulussa mukana… mutta siitä tuli mieleen että palataankos tällä reissulla vielä hetkeksi vanhoihin aikoihin? Meillähän on ollut tapana pistäytyä tässä matkan varrella Päättömänjärven Essolla kahvilla. Mutta jos jätettäis se nyt väliin ja käytäis ennen sitä Essoa olevalla levikkeellä, keiteltäis Trangialla sumpit ja nautittais evästä vanhaan kekkoslovakialaiseen malliin?

- Hitto joo, niin kuin silloin joskus kaljupään vallassa ollessa. Kun reissulla yöt vietettiin teltassa leirintäalueella. Ei silloin ollu mitään ABC:tä missä ihmiset nykyisin syövät doubleshitburgereita ja chickenfuckingnuggetseja. Keiteltiin kahvit retkikeittimellä ja syötiin voipaperiin valmiiksi käärittyä ruisleipää voilla ja lauantaimakkaralla. Se veti kiinni. Tarvittavat tarpeetkin tuli ostettua myymäläautosta.

Nissan jatkoi matkaansa ja satunnaiset aikamatkailijat Perskeles ja Lötjönen kulkivat kohti uusia – ja onneksi mukavan vähätapahtumaisia – seikkailuja. Mitäs sitä tällä iällä enää niin riekkumaan. Vanhenevat ja rapistuvat ajan puraisemat äijät.

Kiitos inspiraatiosta blogikollega Kryptalle ja vakikommentoija joppos 123:lle.