MITTARI ELI VIESTI MENNEESTÄ

Elettiin erästä syyskuun loppupuolen päivää ja kirkas auringonpaiste näytti pikkuhiljaa talvea kohti etenevän ja kauniisti väriään muuttavan luonnon kaikkein kauneimmillaan. Muutama kilometri erään kuihtuvan kuntakeskuksen eteläpuolella sijaitsi tienvieruslevike. Sellainen varsin tavallinen, pelkkä tien viereen jatkettu asfaltinpätkä ilman minkäänlaista ulkohuusia, pöytää tai edes roskista. P-merkki siinä sentään oli mutta Tielaitos vai mikä Destia se nyt on (entinen Tee Vähän ja Lepää) ei ollut kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota saati sitten määrärahoja. Levikkeen sivussa kasvoi horsmaa, sen takana oli oja ja ohikulkija saattoi ikäväkseen huomata että olihan paikalla sittenkin jonkunlainen roskis, nimittäin koko levikkeen mittainen. Mikähän siinä oli kun ihmiset heittelevät kaikenlaista ryönää sinne minne ei pitäisi? Komeuden, tai sen puutteen kruunasi ojassa lojuva uransa lopettaneen pesukoneen raato.

Levikkeestä saattaisi käyttää proosallista termiä yksinäinen levike kaiken syrjässä. Hetken kuluttua se ei olisi enää aivan niin yksinäinen sillä etelän suunnasta saapui auto, punainen Nissanin pickup joka jarrutti, löi vilkun päälle, kääntyi levikkeelle ja pysähtyi siihen. Autosta nousi kaksi yli viisikymppistä diplomirumaa ja elettyjen mailien kuluttamaa miestä jotka oikoivat jäykkiä selkiään, kävelivät levikkeen reunalle, alkoivat aukoa housunnappejaan ja totesivat että oli aika kätellä työtöntä. Lorisevan toimituksen suoritettuaan miehet kaivoivat taskuistaan voimasavuke Bostonit ja panivat palamaan.

Hehän olivat muuan Perskeleen Ykä ja Lötjösen Eelis jotka olivat taas kertaalleen matkalla yhteiselle metsästysreissulle paikkaan nimeltä Patkavoukunsalo. Siinä kusitauollaan miehet puhaltelivat savuja, katselivat siivotonta levikettä ja puistelivat päätään päivitellen inhimillistä laiskuutta. Olihan sitä itse tullut tuotua roskat sentään tunturistakin mukana. Mites se menikään se jonkun autiotuvan seinällä oleva juliste… joo, kannoit tänne bruton, söit neton, taara on puhtaan luonnon vaara. Paikkansahan se piti. Pitää olla siististi. Ei se niin vaikeaa ole. Lötjönen sneppasi tulipesän Bostonistaan, sammutti sen kengänpohjallaan katsoen samalla autoa päin ja totesi:

- No voi perskeles.

Mihin Ykä vastasi:

- Tunnistan kyllä nimeni mutta oletan äänenpainostasi että sen kirjoitusasu oli pienellä alkukirjaimella joten kyseessä olikin tilannearvio. Eli vad för helvete?

Lötjönen nyökkäsi autoa kohti, Ykä katsoi myös ja totesi:

- No voi perskeles.

Uskollinen Nissan oli jälleen kerran suorittanut metamorfoosin ja toverusten edessä olikin Pobedan sedan-malli jostain 1950-luvun loppupuolelta. Samalla etelään päin suuntautuvaan tiehen alkoi muodostua jatkuvasti kasvava pyörre. Lötjönen totesi tähän:

- Jaa-a… kas siinäpä muodostuu oikein pirunmoisen näköinen pyörre jostain toisesta ulottuvuudesta. Ihan kuin hornan portit olisivat auenneet tai jotain yhtä runollista. Synkkää on, en paremmin sano. Tässä vaiheessahan meidän pitäisi vissiin kohdata jäätävä ja alkukantainen kauhu joka tulee suoraan pikkuaivoissa asustavasta luolamiehen jämästä, päästää löysät lahkeeseen ja juosta karmeesti kirkuen karkuun.

Tähän vastaili Ykä:

- Hjuu… näinhän sitä on tämmösissä tapauksissa tapana tehdä… olen minäkin nähnyt nuo elokuvat… mutta eihän me mennä minnekään ja pöksytkin pysyy puhtaina mitä nyt ehkä vanhat jarrujäljet siellä on… näyttää siltä että Kalevi Keihäsen Aikamatkat on taas varannut meitä varten jotain peräti mielenkiintoista. Katotaas mitä tuosta pyörteestä oikein ilmestyy… no voi perskeles!

- No hemmetti, sieltähän tulee meille mittari.

- Joo, ja vielä vanha kunnon Volga. Keihäsen rekisterissä natürlich.

Pyörteestä ilmestyi tosiaankin taksi, vanha Volga mallia M 21. Taksi oli varmaankin jotain 1960-luvun loppupuoliskon peruja olevia takseja koska siinä oli taksikyltti metallisen putkikaaren varassa keskellä kattoa niin kuin silloin aikanaan oli. Taksi pysähtyi levikkeelle ja siitä nousi romuluinen, suurinpiirtein Ykän ja Lötjösen ikäinen mies jolla oli päällään vanhanmallinen taksikuskin puku aina koppalakkia myöten. Hän sanoi leveästi hymyillen:

- Herrat Perskeles ja Lötjönen, oletan?

- Oletattepa aivan oikein. Ja me oletamme että te olette Kalevi Keihäsen Aikamatkojen palveluksessa.

- Vaan nytpä menee oletukset kerralla kohdalleen.

Taksikuski kätteli toveruksia, esitteli itsensä Kauko Romppaseksi ja kertoi hieman itsestään. Mies oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen vuonna 1992 ja totesi että Taivas oli varsin mukava paikka asustella mutta nämä Kalevi Keihäsen Aikamatkat tarjosivat välillä mukavia viraabelihommia täällä maan päällä. Vähän niin kuin maallista vapaata jatkuvasta ilosta ja riemusta. Täällä maan päällä hiki haisi, pieru pärisi, olut röyhtäytti, paska haisi ja saunassa paloi selkä. Maan päällä joskus kärsitty räkäflunssakin tuntui mukavan eksoottiselta. Suorastaan virkistävältä. Kaikki täällä maan päällä oli astetta, mitenkä sen sanoisi, aidompaa. Sitten hän totesi että tarjolla olisi ilmainen kiertomatka taksilla ja hieman muutakin ohjelmaa. Jos vaan sopii. Miehet totesivat että semmonenhan sopii ilman muuta. Lötjönen kysyi kuitenkin:

- Vaan mites tuo meidän Nis… Pob… no, Nibeda? Jätetäänkös se tähän?

- Sen voi rauhassa jättää siihen. Meillä on sille vartija. Se varmistaa, ettei termiitti iske.

Miehet huomasivat että levikkeen viereen oli ilmestynyt parkkimittari. Semmonen vanhanmallinen joka otti vastaan markkoja eikä niitä Brysselin oravannahkoja. Näytti jo raksuttavan eli pieti oli näemmä etukäteen pistouvattu. Miehillä ei ollut pienintäkään epäilystä siitä etteikö parkkimittari hoitaisi vartijan hommaansa joten he hyppäsivät luottavaisin mielin mittari-Volgan kyytiin.

Volgassa taksikuski Romppanen tuumasi että otetaanko ensin pieni kiertoajelu tuossa lähellä olevassa Kekkoslovakian aikaisessa kuntakeskuksessa. Toverukset totesivat että sehän vaan passaa ja pistivät samalla poskeensa Romppasen tarjoamat vanhat kunnon Pastirol-pastillit todeten että niin naiset, kondomit kuin deodorantti pettävät mutta Pastirol ei petä koskaan. Kuntakeskusta kohti ajellessa he totesivat vielä että onpa mukavaa rupatella semmosen miehen kanssa joka puhuu vanhaa kunnon kekkoslovakiaa. Se nykyinen suomalainen, englanninkielisiä lainasanoja aina vain enemmän käyttävä yleiskieli kun oli jotenkin, no, kieleksi muuttunutta bulkkitavaraa ja vielä niin perkeleen ylikorrektia.

Volga eteni kohti kuntakeskusta ja matkalla vastaan ajoi sekä poliisiauto että postiauto. Taksissa raksutti tyylikäs vanhanmallinen taksamittari. Romppanen totesi että se on päällä vain tunnelmanluojana. Kalevi Keihäsen Aikamatkat ei ota asiakkailtaan maksua.

Volga kierteli kyläkeskusta pitkin poikin. Pääosin äänessä oli Romppanen joka tietysti tunsi paikan ja kertoi kunnasta, rakennuksista, sekä niitten käyttötarkoituksesta ja historiasta. Ykä ja Lötjönen lähinnä katselivat, kuuntelivat ja esittivät välillä pieniä täsmentäviä kysymyksiä. Välillä pysähdyttiin snagarille jossa nautittiin kekkoslovakialaiset lihapiirakat joihin ei tarvinnut laittaa lisätäytettä. Se oli täyttä evästä jo itsessään.

Jälkiruuaksi nautittiin läheisellä kioskilla jäätelötötteröt (1 mk). Ykä otti päärynän, Lötjönen mansikan ja Romppanen suklaan. Samalla kioskille ajoi sen ajan tyypillisillä pitkäsatulaisilla fillareillaan muutama poika. Lippalakit päässä, korvien yli ulottuva tukka ja leveälahkeiset farkut joissa joka pojalla näkyi jäljet siitä että lahkeet olivat ainakin kerran menneet kettinkien väliin. Pojat ostivat merirosvorahoja ja yksi heistä vielä Buster-lehden.

- Lainaat sitten mulle ekaks kun olet lukenut.

- Ei kun mulle. Sinä sait viimeks ekana.

- Ei kun mulle. Minä lainasin viimeks Shokki-lehden sulle.

Ykä ja Lötjönen katselivat poikia lämpimästi hymyillen. Ihan kuin olisi katsonut itsensä kopiota joskus vuodelta 1974.

Kun tötteröt oli mässytetty Romppanen ajoi kunnan laidalla olevalle pienelle aukiolle jossa oli muistokivi. Se kertoi että tältä paikalta paikkakunnan miehet läksivät Ylimääräisiin Harjoituksiin lokakuussa 1939. Toverukset ottivat hetkeksi aikaa lätsät päästään todeten että tuosta porukasta eivät kaikki palanneet ja panivat sen jälkeen palamaan Romppasen tarjoamat Työmies-tupakat. Romppanen kysäisi:

- No, miltäs se ajelu tulevaisuuden miehistä tuntui?

Ykä totesi:

- Täytyy sanoa, että olipahan ehkä elämäni hienoin taksimatka. Kiertomatka johonkin, jota ei enää valitettavasti ole. Jos tuo pieni kuntakeskus olisi olemassa vuoden 2018 Suomessa niin silloin se olisi jonkunlainen lavastettu paikka. Vähän niin kuin se aikanaan Itä-Berliinissä ollut asuinalue jota aina esiteltiin länsituristeille. En minä hänen nimeään muista, olisko ollut Friedrichshein… vai mikä lie Rüisenrüttenstad se oli… tai jotain sinnepäin… tai ei jotain sinnepäinkään… minä enää muista…

Lötjönen komppasi:

- Joo, myöntää täytyy. Jos ihan ensimmäiseksi sanoo paikan yleisilmeestä jotain ja jotain samalla kovasti positiivista niin se oli vielä pääosin semmonen vanhanmallinen mukava puukeskusta. Vanhoja kivoja ja tyylikkäitä rakennuksia. Nykyisin tuokin paikka on pilattu, vanha purettu aikaa sitten pois ja tilalla on niitä elementtipakkilaatikoita jotka tekevät joka ristuksen paikasta pienemmän mittakaavan Lasnamäen.

- Ja täällä oli koulu. Niin kuin Romppanen kertoi niin vielä sellainen että kansakoulusta saattoi jatkaa oppikouluun ja aina ylioppilaaksi. Samalla paikkakunnalla. Ja ennen kaikkea oli myös ammattikoulu.

- Osuuskauppa, Elanto, ja vielä erillinen Kinnusen myymälä. Kirjasto. Kukkakauppa. Kolme parturi-kampaamoa. Rautakauppa. Kaksi snagaria ja vielä erikseen kioski. Urheiluvälinemyymälä. Sekä tietysti Osuuspankki, Säästöpankki, Koppi ja Syppi.

- Ja sitten tietysti paikallinen terveyskeskus vuodeosastolla. Apteekki. Vanhainkoti. No kunnantalo tietysti. Täähän oli silloin vielä oma kuntansa. Ja kaiken kukkuraksi oma poliisiasema. Tään kokoisista paikoista saattaa meidän aikanamme olla jotain seittemänkymmentä kilometriä lähimmälle poliisiasemalle. Tinanappeja saa odotella tosi pitkään jos hätä on.

- Tiedäkkös, Romppanen, tämmöinen paikka olis meidän aikanamme haja-asutusalueen taivas. Mutta ei näitä enää ole.

Romppanen löi Työmies-tumpin pois holkistaan ja vastasi:

- Tiedänpä hyvinkin. Minulla on varsin hyvät tietolähteet. Etten sanoisi taivaalliset. Huvittaiskos herroja siirtyä matkan seuraavalle osiolle?

- Totta hemmetissä.

Miehet hyppäsivät jälleen Volgan kyytiin, Romppanen löi ykköstä läpeen joka meni synkronisoimattomana sisään hieman jurskahtaen. Seuraavat vaihteet olivat sitten jo synkronisoituja niin kuin kyseisessä Volgassa oli. Ajo ei kestänyt pitkään ja Volga pysähtyi yksityislentokentän reunalle.

- No voi juma örtsy… onkos toi… onhan se…

Olihan se. Täydessä lentokunnossa oleva Douglas DC-3. Koneen portailla odotti lentäjän univormuun pukeutunut mies, ehkä lähempänä kuutta- kuin viittäkymmentä. Mutta katse oli kirkas ja kädenpuristus luja. Mies esittäytyi:

- Olen lentokapteeni Aaretti Tenttinen ja tarjoan teille pienen yleisölennon tämän kekkoslovakialaisen maakunnan maisemissa. Olette osaavissa käsissä sillä pitkän liikennelentäjän urani lisäksi olen aikanaan sompaillut sekä Fokker C.X:ää että Junkers Ju 88:aa. Hieman ankarammissa lento-olosuhteissa. Tällä lennolla meitä ei ammu ilmatorjunta.  Herrat ovat hyvät ja käyvät sisään. Kakkospilotti Eskelinen jo ohjaamossa valmistelee lentoa.

Eihän toveruksia tarvinnut kahteen kertaan käskeä. Kävi vielä ilmi että he olivat lennon ainoat matkustajat mutta silti paikalla oli kaksi viehättävää lentoemoa. Sopivassa ajan tyylissä tietysti joka sai toverukset toteamaan että kyllä toi minihame on vaan mahdottoman mukava keksintö. Ainakin noin miehen näkövinkkelistä.

Tenttinen lisäsi koneen kierroksia ja vanha Dakota nousi pehmeästi taivaalle ottaen korkeutta. Kun kone oli päässyt lentokorkeuteen tulivat lentoemännät tarjoilukärryjen kanssa ja totesivat:

- Ajattelimme että te ette kaipaa mitään kaviaaria ja hanhenmaksapalleroita vaan teille kävisi sellainen hieman yksinkertaisempi, aikaan ja tunnelmaan sopiva annos. Kun tämä on muutenkin vaan aikojen-, ei mannertenvälinen lento.

Miehet vilkaisivat annosta ja totesivat:

- Vaan tästähän ei lentoeväs paljon parane. Kahvia, koulunäkkäriä ja niitä sulatejuustonappeja mitä koulussa silloin aikanaan oli sekä vielä kolmiotetrassa oleva trippimehu. Sitten vielä Hangon keksejä, Suffeli ja pihlajamarjakaramelli. Kiitoksia neideille. Me tässä äyskäröidään annoksemme ääntä kohti samalla kun kattelemme maisemia.

Kun miehet olivat nauttineet maittavan lentoevään tarjosivat lentoemot miehille vielä konjakkia.

- Jaa-a… vaan kun me jatketaan tästä vielä autolla… ei taida oikein sopia…

- Teknisesti ottaen te jatkatte automatkaanne vajaan viidenkymmenen vuoden kuluttua niin että teillä on kyllä siinä vaiheessa ihan varmasti nollat promillet.

- Jaa… no otetaanpa sitten tuplana.

Miehet ottivat konjakkilasinsa – ajan henkeen sopivasti tietenkin Alkon Monopolia – ja keskittyivät nauttimaan maisemista. Joissa ei ollut valittamista.

Lennon päätyttyä Ykä ja Lötjönen kiittivät miellyttävää henkilökuntaa miellyttävästä lennosta ja tarjoilusta. Kalevi Keihäsen Aikamatkojen DC-3 nousi jälleen taivaalle ja katosi jonnekin ajan kaukaisuuteen. Taksikuski Romppanen oli odottanut toveruksia ja kysyi lennon tunnelmista.

- No, suomalaista maisemaa on kehuttu kyllästymiseen asti. Se on yhtä hyvännäköinen ihan mistä vinkkelistä hyvänsä. Tietysti lentokoneessa hoksaa sen kuinka tasainen maa Suomi loppujen lopuksi on. Mutta ei se maisema ollut pääasia.

- Mikä oli?

- Nosturit. Tietyöt. Rakennustyömaat. Nousevat uudet asunnot. Niin omakotitalot, rivitalot kuin kerrostalot. Uutta. Parempaa. Mukavampaa. Siinä kaikessa näkyi se, mikä näkyi tällä taksiajelullakin. Joku, joka meidän ajastamme alkaa olla kokonaan kadonnut.

- Joka on?

- Toivo. Usko tulevaisuuteen. Usko, jolle siihen aikaan oli perusteitakin.

Lentokentän tieltä alkoi kuulua lähestyvää moottorin jyrinää ja paikalle ilmestyi postiauto. Auto pysähtyi Volgan viereen ja kuski tuli tervehtimään miehiä:

- Morjens, tulevaisuuden miehet. Tässä pikaisesti pyörähdän paikalla tuodakseni teille vähän lukemista sinne metsästysmökillenne. Kun me tiedetään että ettehän te niitä oman aikanne lehtiä osta kumminkaan ja eihän niistä ole nykyisin edes pesänvirikkeeksi. Paskaa paperin laatua nykyisin. Olkaatten hyvät, silvuplee, vassakuu, pasaalusta ja sama muilla kielillä.

Toverukset totesivat että no nyt on kerrankin asiallista lukemista mökille. Jää paskalehdet varmasti ostamatta. Taitaa jäädä jopa vihasivustot läppäriltä lukematta. Postiauton kuski veti kättä koppalakin lippaan ja vastasi puolestaan:

- Vanhassa vara parempi. Jäisin rupattelemaan pitempäänkin mutta mulla pukkaa keikkaa. Käyn viemässä muutamia eläkeläisiä Viipuriin kesällä 1939. Som´moro ja kohtsiltään syyvään viipunrinrinkilöit!

Postiauto ajoi kaukaisuuteen, muuttui siinä etääntyessään sellaiseksi tyypilliseksi 1930-luvun sekajunaksi ja katosi. Romppanen totesi toveruksille että taitaa olla aika meidänkin lähteä. Volga ajoi jälleen kuntakeskukseen. Etuikkunasta näkyi hyvinvoiva, kehittyvä ja toivoa täynnä oleva paikkakunta. Takaikkunasta puolestaan näivettyvä betonisten pakkilaatikkojen harmaannuttama kuihtuva kyläpahanen. Miehet totesivat että taitaa olla parempi katsoa vaan eteenpäin. Jää paremmat muistot. Lopulta saavuttiin jälleen sille levikkeelle, jolla matka alkoi. Niin Romppanen, Ykä ja Lötjönen nousivat autosta ja panivat vielä palamaan Työmiehet. Romppanen kysyi parkkimittarilta:

- Tilanneraportti, kiitos.

Parkkimittari vastasi:

- Muuten rauhallista mutta yksi hyvin pukeutunut herraseurue osoitti mielenkiintoa autoa kohtaan mahdollisen laittoman taloudellisen hyötymisen mielessä. Kun jokainen sai äkillisen ja ankaran syöksyripulin niin he totesivat että poissa hyvä ja jopa parempi.

Romppanen kiitti parkkimittaria valppaasta ja tehokkaasta vartioinnista ja totesi sitten Ykälle ja Lötjöselle:

- Kalevi Keihäsen Aikamatkoilla on tapana tarjota tämmösiä reissuja sellaisille teidän nykyaikanne miehille ja naisille jotka oikeasti kantavat huolta huomisesta. Vähän niin kuin motivaation vahvistamiseksi ja samalla nämä reissut sisältävät vilpittömän, ehkä epätoivoisenkin pyynnön menneiltä sukupolvilta.

Romppanen oli muuttunut vähän yli kaksikymppiseksi versioksi itsestään. Hänellä oli päällään harmaa asepuku ja konepistooli hihnasta olalla:

- Meinaan, minäkin olin siellä jossakin viisi vuotta. Talvisodassa Laatokan Karjalassa. Jatkosodassa Itä-Karjalassa, Maaselän Kannaksella ja lopussa sitten siellä Tali-Ihantalan helvetissä. Haavoituin kahdesti.

Nyt Romppanen oli taas sen ikäinen kuin tämän kiertoajelun aikana:

- Sen savotan jälkeen niin minä kuin kaverini jotka sieltä selvittiin tehtiin sitten pirunmoinen homma, se toinen savotta jossa me jälleenrakennettiin tämä maa ja tehtiin siitä hyvinvoiva. Tuolla kiertoajelullanne te näitte ne ajat kun meidän työ alkoi tuottaa hedelmää. Me saatiin elintaso nousemaan sellaiseksi että meidän isovanhempamme ei olisi voineet edes käsittää sitä. Eikä se mitään pröystäilyä ollut sinänsä. Ei mitään turhaa. Mutta riittävää. Niin kuin tekin muistatte, niin 1970 – 1980-luvun Suomessa oli kohtuullisen hyvä elää. Ennenkaikkea sitä aikaa sävytti se toivo, ja usko tulevaisuuteen minkä tekin näitte ja tunsitte. Ja jonka myös muistatte. Vaikka pieniä silloin olittekin.

Nyt Ykän ja Lötjösen edessä oli noin 75-vuotias Kauko Romppanen:

- Minä kuolin maaliskuussa 1992. Kuolin hyvillä mielin. Vaikka se Suuri Lama olikin juuri tullut. Sillä maa oli saatu pohjimmiltaan siihen kuntoon että arvelin sen kyllä selviävän lamasta niin kuin kaikista edellisistäkin lamoista. Ja samalla se itäinen imperiumi kaatui. Enhän minä voinut oivaltaa, että sen tilalle tulisi uusi, läntinen imperiumi. Ilmansuunnasta joka aikaisemmin tarkoitti vapautta. Imperiumi, joka romuttaisi Suomen itsenäisyyden paljon tehokkaammin kuin se, joka yritti asein ja epäonnistui. Tällä kertaa se onnistui laukaustakaan ampumatta. Omien pettureitten avustuksella. Terijoen hallitus olikin tällä kertaa Helsingissä. Toimien niin kuin se edellinenkin eli eihän se suomalaisista välittänyt hevon helvettiäkään. Tällä kertaa se vaan onnistui siinä mihin se perkele pyrkikin.

Nyt toverusten edessä oli jälleen matkan aikana heitä kuljettanut taksikuski Romppanen taksikuskin univormussaan:

- Kaikki se, mitä tehtiin. Kaikki se vaiva mitä nähtiin. Kaikki, minkä vuoksi ponnisteltiin. Kaikki se, mitä saatiin aikaiseksi. Seuraaville sukupolville. Teidän aikanne on tuhoamassa sen kaiken. Pala palalta. Se näivettää pienet paikkakunnat. Se myy kansallisomaisuuden vieraille pilkkahinnalla. Ja sen lopun se antaa ilmaiseksi muualta tulleille. Joita se vielä asiakseen hankkii suomalaisten maahan ja suomalaisten elätettäväksi ja pakolla siedettäväksi. Tehden tuosta hulluudesta kyseenalaistamattoman itseisarvon ja sen arvostelusta rikoksen. Sellaisten ihmisten vaatimuksesta joita meidän aikanamme oltaisiin pidetty kylähulluina. Teidän aikanne tuhoaa sen kaiken mitä me teimme ja mihin uskoimme.

Romppanen otti koppalakin päästään, katsoi hieman alaviistoon ja oli hetken hiljaa. Sitten hän kohotti katseensa ja jatkoi:

- Niin katsokaas, pojat. Me kaikki kuolemme. Minä olen jo kuollut. Käyn vain aika ajoin maan päällä ajamassa mittaria kaltaisillenne miehille ja naisille. Kuolema täytyy hyväksyä. Kuolema on oleellinen osa elämää. Mutta… mutta jos se kaikki, minkä me olemme eläissämme tehneet hävitetään ja sen arvokin mitätöidään, niin… niin eikös silloin ole niin että meidät on vielä kertaalleen murhattu kuolemammekin jälkeen?

Ykä vastasi:

- Olet oikeassa. Kiduttavan oikeassa. Tuo pistää ajattelemaan. Ja kannustaa jatkamaan. Ettei aivan kaikkea menetettäisi. Mutta etkö anoisi sieltä Yläkerrasta viikon lomaa Persaukistenniemen Mökkikylään? Me oltaisiin tällä kertaa isäntinä. Palvelu pelaisi. Meillä on paljon maksettavaa. Tosin niitten puolesta jotka laskun kuittasivat meiltä kysymättä.

- Se veti kiinni.

Romppanen käveli taksiinsa, käynnisti sen, laittoi tutun jurskahduksen säestämänä ykkösen silmään ja Volga katosi jonnekin ajan kaukaisuuteen. Sinne oli kadonnut myös vartiota pitänyt parkkimittari ja Pobeda oli muuttunut jälleen Nissaniksi. Oltiin jälleen nykyajassa. Molemmat miehet olivat hetken hiljaa. Sitten Lötjönen sanoi:

- Heppu oli enemmän oikeassa kuin kukaan koskaan. Jokainen meidän aikamme päivä murhaa viikon menneitten sukupolvien työtä. Samalla se murhaa aina palasen toivosta ja uskosta tulevaisuuteen. Joka tulevaisuuden usko tehtiin ennen meitä. Jo pois menneitten toimesta.

- Joo. Kunnes jäljellä ei ole enää muuta kuin tyhjiä iskulauseita. Joita ei pysty syömään. Sekä vieraille lahjoitettu ja tyhjäksi syöty maan raato. Eiköhän jatketa matkaa?

Miehet nousivat Nissaniin ja jatkoivat matkaansa. Normaalisti Nissanin komuutissa kuului hyväntuulinen pulina mutta tällä kertaa matka jatkui pitkään syvän hiljaisuuden vallitessa.

Kiitos inspiraatiosta kuuluu useille lukijoille, kommentoijille & sähköpostia lähettäneille:

- Taksimies

- WhiteHunter

- Taisteluvälineupseeri

- S.E.P.

Lämmin kiitos teille.