KÄTKÖ

Reunansyrjä, joskus tulevaisuudessa

Onneksi näillä selkosilla oli miehiä, jotka osasivat pitää turpansa kiinni. Niin kuin se kaivinkoneyrittäjä Juvosen Otto.

Näin tuumasivat keskenään ne kolme miestä jotka nousivat ylös syrjäiselle metsätienlevikkeelle pysäköidystä maastoautosta. Tietä ei ollut aikoihin huollettu mutta vanha Lada Niva kulki sillä vaivatta. Autoakaan ei ollut katsastettu enää vuosiin mutta näillä selkosilla asialla ei ollut enää merkitystä. Niin kuin ei rekisterikilvelläkään. Kyseinen Niva oltiin virallisesti poistettu käytöstä jo viisi vuotta takaperin. Eikä sillä maalikylissä enää ajettu. Paikallinen nyrkkipaja sai sen pidettyä ajokunnossa. Nykyisin autolla käyttöarvo oli muutenkin huomattavasti merkittävämpi kuin näyttöarvo. Näyttöarvolla ei ollut oikeastaan mitään merkitystä. No, ehkä siellä kaupungeissa. Siellä oli vielä jonkun verran ihmisiä joilla oli varaa snobbailla. Vähenemään päinhän hekin olivat. Persaukisuus oli tarttuva tauti nykyisessä Suomessa vai mikä helkutin maakunta se nykyisin olikaan.

Miehillä oli kaikilla mukanaan täyteen pakatut rinkat sekä pitkiä kasseja. Nykäistyään kantamukset pykälään nuo miehet läksivät hiljaisina kulkemaan maastoon kohti parinsadan metrin päässä sijaitsevaa pientä mäkeä. Siellä he näkivät sen, minkä kyseinen Otto oli luvannut tehdä eli mäen kupeeseen kaivinkoneella tehdyn kaksi kertaa kaksimetrisen montun ja sen vieressä puutavarakuorman. Otto oli nostellut maan pintakerroksen siististi irti kaivinkoneellaan ja asetellut sen kuopan viereen. Suurimman osan kaivamisesta tulleesta sorasta hän oli kauhonut lähellä virtaavaan jokeen jonne se oli pikkuhiljaa huuhtoutunut jättämättä sen kummempia jälkiä. Kaiken kaikkiaan paikka olisi helppo naamioida. Siihen oli tarvetta.

Jaahah, ruvetaas hommiin, totesivat miehet. Jarmo Tyrmiö, Aatos Mäkinen ja Tuomo Vörnman. Kaikki noin viisikymppisiä. Joskus aikaisemmin heillä oli ollut nimensä lisäksi myös ammatti ja ura mutta nykyisin heillä ei ollut muuta titteliä kuin pitkäaikaistyötön eikä heitä iästään ja asuinpaikastaan johtuen ollut valtiovallalle oikeastaan enää olemassa. Perheet ja aikanaan hankitut omakotitalot heillä sentään vielä oli ja kaikki kituuttelivat mitenkuten, peruspäivärahan, pimeitten viraapelihommien sekä muitten työttömien kanssa vaihdettujen palvelujen turvin. Pihamaat oli kynnetty perunapenkeiksi jo aikaa sitten ja niille oli tarvetta. Ihmisen pääelinkeino kun on syöminen.

Miehet pystyttivät ensiksi teltan. Tässä touhussa menisi pari päivää ja yö kannatti viettää maastossa. Tulipahan säästettyä sekin bensa. Sitten käytiin käsiksi varsinaiseen työhön. Periaatteessa nyt tehtiin eräänlaista pientä korsua mutta sellaisena ettei sinne majoitettaisi miehiä vaan piilotettavaa tavaraa. Tarkemmin sanottuna aseita ja patruunoita. Juvosen paikalle tuomassa kuormassa oli mukana VR:ltä aikanaan hankittuja rataliipettejä joista saataisiin tukeva kehikko. Työtä tehtiin iltaan saakka ja ennen pimeää kätkön runko, seinät ja katto olivat valmiit. Seuraavaksi päiväksi jäisi vain oven ja muutaman hyllyn teko sekä naamioiminen. Kehikko oltiin eristetty hyvin kosteudelta ja mäen muoto oli sellainen että sadevedet kiertäisivät sen sivusta. Varmuuden vuoksi miehet olivat tehneet vielä salaojituksen.

Illalla miehet keittivät tulilla kalasoppaa. Perunan sekaan laitettiin itse kuivattua kalaa joka oli aikanaan hankittu läheisestä järvestä. Omavaraistaloutta pyrittiin harjoittamaan mahdollisimman paljon. Olosuhteitten pakosta. Palanpainikkeena oli ruisleipää. Koska tänne oltiin tultu tekemään eikä seurustelemaan niin ruokaillessa ei paljoa pulistu ja ruokailun jälkeen teltassa kuului nopeasti kolmen väsyneen miehen raskas kuorsaus. Seuraavana aamuna oli työn viimeistelyn aika. Näitä tällaisia kätköjä tehtiin parasta aikaa paljon niin Reunansyrjässä kuin muuallakin Suomessa. Ei harrastuksen vuoksi vaan pakosta, sillä federalistinen valta oli tehnyt lopullisen siirtymän sovellettuun sivistysvaltioon jossa aseita ei olisi kuin viranomaisilla. Siirtyminen oli tapahtunut salakavalasti ja asteittain. Valitettavasti aseitten omistajat olivat omalla saamattomuudellaan auttaneet tapahtunutta. Hallinto oli selvästi ottanut divide et impera-menetelmän käyttöön ja soveltanut sitä tehokkaasti.

Ensin vietiin reserviläisten puoliautomaattikiväärit sillä – epämääräisellä – lupauksella että muihin aseisiin ei koskettaisi. Ampumaurheilijat ja metsästäjät huokaisivat asiaa tarkemmin ajattelematta helpotuksesta eivätkä älynneet pistää pystyyn kunnon vastarintaa eikä tukea reserviläisampujille. Nämä kolme miestä olivat metsästäjiä mutta Vörnman oli myös reserviläisampuja ja hän manasi sitä typeryyttään kun oli sinisilmäisyyttään luovuttanut poliisille AR 15-kiväärinsä siinä toivossa että saisi sentään pitää metsästysaseensa. Nyt sen puoliautomaatin olisi voinut laittaa tähän samaan piiloon. Moni muu reserviläisampuja oli tehnyt toisen ratkaisun, ilmoittanut aseen varastetuksi ja piilottanut sen.

Hallinto huomasi että kadonneita aseita oli niin paljon että vaikka sen tekikin mieli antaa aseittensa kadottajille eli toisin sanoen piilottajille ehdoton vankeustuomio  ampuma-aserikoksesta niin se ymmärsi että vankiloitten määrä ei kerta kaikkiaan riitä eikä keskitysleirejä sentään – ainakaan vielä – haluttu tai ainakaan tohdittu perustaa. Niinpä jaettiin huomattava määrä sakkoja ampuma-aserikkomuksista. Aseitten omistajat tuumivat että osataan sitä vittuilla täälläkin ja maksoivat sakot verkkomaksuna viiden sentin suorituksina. Aseistariisunta oli jatkunut ja seuraavaksi olivat vuorossa ampumaharrastajien puoliautomaattipistoolit. Metsästäjät alkoivat kyllä ymmärtää mistä päin tuulee mutta yhtenäistä rintamaa ei saatu kunnolla vieläkään aikaiseksi. Oliko kyseessä suomalaisen hallintolampaan aikaansaamattomuus vai vieläkin johonkin selkäytimeen naulattu ajatus että virkavaltaa vastaan ei saa niskuroida koska sehän toimi kuitenkin kansalaisten parhaaksi? Ainakin niin oltiin aikanaan opittu uskomaan eikä usko tai uskottelu ollut totaalisesti vieläkään romahtanut.

Niinpä oltiinkin seuraavaksi siinä – jälkeen päin katsottuna hyvin ennustettavassa –  tilanteessa jossa myös pitkät metsästysaseet ja samalla metsästys harrastuksena kiellettiin. Protestit eivät enää auttaneet. Jos niitä oltaisiin älytty edes tehdä. Eniten kielto puri tietysti köyhillä haja-asutusalueilla jossa metsästys oli muuttunut harrastuksesta tarpeelliseksi leivänjatkeeksi. Ympäri Suomea kylänmiehet puhuivat. Vihaisina ja nyrkkiä taskussa puiden. Ensiksi kaksistaan. Sitten pienillä porukoilla. Sitten suuremmilla porukoilla. Niin tapahtui Reunansyrjässäkin ja jäljellä olevien aseitten omistajat kokoontuivat metsästysseuran majalla. Metsästysseura oltiin tosin jouduttu muuttamaan virallisesti luontovalokuvausseuraksi sillä metsästyksen kieltämisen myötä myös kyseiset seurat kiellettiin. Aseitten omistajien kesken päätettiin että tällä kertaa mitta oli täysi. Joka ainoa ase ilmoitetaan varastetuksi ja kätketään. Olihan niitä asekätköjä ollut maassa ennenkin. Ei taito ollut minnekään hävinnyt. Yleiseksi käytännöksi tuli että kätkijöistä muodostettiin pieniä porukoita joita alettiin kutsua kätköpartioiksi.

Kätköpartiot kätkivät aseensa haluamaansa paikkaan jonka vain kätköpartion jäsenet tiesivät. Paikkaa ei ilmoitettu muille, eivätkä muut kysyneet. Mitä ei tiennyt, ei pystynyt vahingossakaan lärppäämään. Federalistinen hallintovalta oli antanut lain voimaantulon jälkeen metsästäjille kolme kuukautta aikaa luovuttaa aseensa. Mikäli aseita ei luovutettaisi, niin rangaistukset kovenisivat. Paikallisissa kätkijäporukoissa oltiin jo sovittu, että mikäli joku kätkijäporukka kärähtää, heidän aseensa löydetään ja he joutuvat vankilaan, niin heidän perheistään pidettäisiin tuomion aikana yhteisvastuullisesti huolta.

Näin oli ainakin ajatus mutta pian kävi ilmi että siihen ei ollut tarvetta. Sillä määräajan lähetessä hallintovalta huomasi että aseista tullaan luovuttamaan maksimissaan kolmekymmentä prosenttia. Mikäli suunnitellut ehdottomat vankeustuomiot pantaisiin täytäntöön niin siinä romahtaisi sekä vankeinhuolto että sosiaalihuolto. Vankilassa olevien miesten perheetkin oli pakko elättää ja sosiaalihuolto oli kiristetty haittamaahanmuuton myötä jo äärimmilleen. Näin ollen valtiovalta ilmoitti että aseitten katoamisesta rangaistaisiin sakkotuomiolla ja mikäli aseitten kätkemisestä jäisi kiinni, niin seurauksena olisi vuoden verran ehdollista vankeutta.

Lainsuojattomaksi muuttuneiden metsästäjien, ampumaharrastajien ja reserviläisampujien päässä syttyi oivalluksen lamppu ja he hoksasivat että valtakoneisto saattoi pitää sataa ja ehkä tuhattakin ihmistä panttivankinaan. Mutta satatuhatta ihmistä saattoi puolestaan pitää valtakoneistoa panttivankinaan. Ja heitä oli vielä enemmän. He tajusivat myös että vaikka federalistinen hallinto halusi kovin mielellään toimia kuin totalitaristinen koneisto niin siltä puuttui siihen tarvittava sekä väkivaltakoneisto että vankila- ja jossain vaiheessa välttämätön vankileirikoneisto.

Kun asia tajuttiin, ei aseita enää luovutettu ollenkaan. Mutta hallintovalta halusi silti toimia aktiivisesti määrittelemänsä ns. tuomiojalaisen sivistysvaltion saavuttaakseen ja toimintaansa aloittavaa totalitaristista hallintoa ainakin harjoitellen. Poliisi oli sanonut aivan suoraan, että sen voimavarat eivät riitä käymään läpi jokaista taloa jossa oli ollut rekisteröityjä aseita eikä se siihen urakkaan aio edes lähteä. Siksi perustettiin vapaaehtoisista koostuva Rauhan- ja turvallisuuden tarkistuskomissio johon rekrytoitiin viisituhatta pääosin vihreistä-, vasemmistoliittolaisista ja demarinuorista koostuvaa tarkastajaa. Varsin monella oli Antifa-tausta. Nämä tarkastajat pikakoulutettiin, varustettiin tehtäväänsä sidotuilla poliisivaltuuksilla sekä kaasuaseilla. Kyseinen tarkistuskomissio perustettiin sen jälkeen kun yritys reservipoliisin perustamisesta oli jäänyt torsoksi. Ne, joista olisi ollut tehtävään eivät olleet kiinnostuneita ja kiinnostuneet taas eivät täyttäneet vaatimuksia. Tarkistuskomission kohdalla vaatimukset olivat uudelleen päivitetyt lähinnä ideologisen luotettavuuden suuntaan.

Julkisesti sisäministeriö ilmoitti että kyseisen komission jäsenet alkavat tarkistaa kolmen – viiden henkilön ryhmissä niitä kiinteistöjä joissa tiedettiin olevan rekisteröityjä aseita. Komitean jäsenten vastustaminen tiesi  vakavuutensa myötä sekä syytettä että tuomiota joko virkavallan vastustamisesta tai virkavallan väkivaltaisesta vastustamisesta. Kansalaiset panivat huolestuneina merkille sen, kuinka paljon ihmisiä – joista noin 80 prosenttia nuoria naisia – oli valmiita tarjotun valtajuopumuksen vuoksi tunkeutumaan ihmisten koteihin ja tunkemaan kärsänsä asioihin jotka eivät heille kuuluneet. Ehkä sellaisia ihmisiä oli kaikenlaisissa yhteiskunnissa. He tarvitsivat vain mahdollisuuden ja ennen kaikkea sen tärkeimmän eli virallisen luvan.

Luonnollisesti tämän komitean innokkaat jäsenet olivat myöhässä. Aseet olivat jo piilossa. Niin oli nyt tilanne myös Tyrmiöllä, Mäkisellä ja Vörnmanillakin. Ennen tätä viimeistä liikettä he olivat keskustelleet keskenään niin kuin jokainen muukin kätköpartio. Miettien asiansa ja toimintansa oikeutusta. Ja tulleet seuraaviin johtopäätöksiin:

- He olivat olleet aikanaan duunareita. Nettoveronmaksajia ja infrastruktuurin ylläpitäjiä mutta pörssiyrityksille myyty Suomi oli vienyt heiltä leivän ja pakottanut heidät valtion köyhälle syytingille. Vieden heiltä mahdollisuuden toimia ja elää omillaan.

- He, ja heidän aseensa miellettiin vakavaksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi mutta valtiovalta tulkitsi jatkuvasti kasvavan etnisesti edistyksellisen ja nimenomaan aseellisen etnorikollisjengiväkivallan vain sosioekonomiseksi haasteeksi jonka tavallisen suomalaisen tuli hyväksyä ja johon hänen tuli sopeutua. Nuo etnojengit pitivät valtaa jo osassa Radanvarsikaupunkia ja olivat levittäneet lonkeronsa jo Naakkamoonkin. Jossain vaiheessa ne leviäisivät Reunansyrjäänkin. Valtio halusi viedä tavallisilta ihmisiltä mahdollisuuden puolustaa itseään. Sillä poliisi ei heitä enää puolustanut. Se oli sidottu etnisesti edistyksellisille alueille joissa se ei voinut tehdä mitään. Koska sillä ei ollut siihen valtuuksia. Ruotsin virheistä oli opittu eli toisin sanoen omaksuttu ne täydellisesti. Virkavallasta syrjäseuduilla nähtiin vain Rauhan- ja turvallisuuden tarkistuskomission nuoret öykkärit.

- Haja-asutusalueen ihmisinä valtiovalta mielsi heidät pelkäksi rasitteeksi, samalla kun se mielsi etnisesti edistyksellisen maahanmuuton voimavaraksi. Se valtiovalta kohdisti valvontansa vain heihin ja siihen, että arvostelivatko he julkisesti etnisesti edistyksellistä maahanmuuttoa ja yleistä aseistariisuntaa.

Ja ennen kaikkea:

- He tiesivät, että he eivät olleet rikollisia. Valtiovallalla ei ollut mitään oikeutta rangaista heitä. Mäkisellä oli yksi ylinopeussakko kahdentoista vuoden takaa mutta oikeusvaltio heidän käsittääkseen ei pitänyt sitä sellaisena rikoksena jolla rikottiin ihmisen kodin koskemattomuus. Tyrmiöllä ja Vörnmanilla ei ollut rikoksia senkään vertaa. Miehet ajattelivat oikeudesta ja kohtuudesta vanhanaikaisesti eivätkä nähneet mitään syytä muuttaa ajatteluaan. Jos ihminen tekee  rikoksen, häntä tulee rangaista. Mutta jos ihminen ei tee rikosta ja häntä silti rangaistaan, on kyse enää puhtaasta mielivallasta. Eikä siihen ole pakko alistua.

Niinpä ratkaisu oli helppo. Aseet katoaisivat ja nyt ne olivat kadonneet. Kätkö oli viimeistelty ja miehet veivät vesitiiviisiin pakkauksiin pakatut aseet ja patruunat pienen korsun hyllylle suojaan.

Tyrmiö:

- Sako 85 Hunter, .308 win

- Tikka T3 Lite, .222 Remington

- Sauer Suhl, 12/70

- Voere, .22 LR

Mäkinen:

- Husqvarna, 6,5x55

- Baikal IJ-27, 12/76

Vörnman:

- Sako SAKO L61R,  30-06

- Sako L-46, .222 Remington

- Valmet Leijona, 12/70

- Toz, .22 LR

Työ oli viimeistelty. Kätköä ei erottanut millään. Miehet kättelivät toisiaan sen kummemmin kommentoimatta, kävelivät autolle ja poistuivat paikalta koteihinsa.

Saman vuoden syyskuussa

Se oli komea uroshirvi. Vielä lapiosarvinen, joka oli nykyisin melko harvinainen. Oli kuollut Vörnmanin laukauksesta joka oli osunut selkärankaan pudottaen eläimen niille sijoilleen. Tarkka laukaus helpotti asiaa. Haavoittunut hirvi olisi voinut kulkea vielä pitkän matkan ja hankaloittaa saaliin saamista pois metsästä. Tyrmiö, Mäkinen ja Vörnman kuulivat kuinka Juvosen Otto oli ajamassa mönkkärillään paikalle. Aseet oltiin käyty aikaisin aamulla – umpipimeän aikaan – kätköstä ja Mäkisen sekarotuinen Jäppe oli haukkunut Vörnmanille hyvän hollin. Lihat jaettaisiin neljään pekkaan. Niille oli käyttöä. Otto ei ollut mukana aseellisesti mutta auttoi kaikessa muussa joten yksi neljäsosa hirvestä kuului hänelle ilman muuta. Hirvenliha – tietysti täysin laiton – oli elintärkeää. Kyse ei ollut enää mistään harrastuksesta vaan siitä että haja-asutusalueen pitkäaikaistyöttömät hankkivat kaikin mahdollisin keinoin perheilleen leivän- ja perunanjatketta. Vaikka kyseinen ruuanhankkiminen virallisesti laitonta ja tuomittavaa olikin. Mutta kukapa täällä kävisi enää vahtimassa?

Otto hinasi hirven mönkkärillään tien viereen pysäköityyn traktoriinsa. Sieltä se kuskattaisiin hänen talolleen paloiteltavaksi. Aseet puhdistettiin ja vietiin jälleen kätköön. Ennen kuin miehet jatkoivat matkaansa paloittelemaan hirveä kaivoi Tyrmiö autostaan kassin ja jakoi sen sisällön miehille. Siinä oli hänen Jevgeni Peliverkkarinoviksi kutsutulta mieheltä ostamansa neljä Tokarev TT33-pistoolia ja jokaiseen kaksisataa patruunaa. Aseet olisi helppo piilottaa miesten koteihin, varsinkin kun Rauhan- ja turvallisuuden tarkistuskomission jäsenet olivat huomattavassa määrin vähentäneet aktiivisuuttaan. Oli myös käynyt ilmi että he lähinnä halusivat elvistellä ihmisille valtuuksillaan mutta olivat täysiä amatöörejä paikkojen tutkimisessa. Varsinkin pistoolit sai helposti piilotettua. Varsinaisten poliisien tiedettiin halveksivan noita uusia punaisen Valpon perillisiä mutta he eivät uskaltautuneet avautua asiasta julkisesti. Leipää se söi se poliisinkin perhe.

Pistoolit nähtiin tarpeelliseksi. Radanvarsikaupungissa tilanne oli mennyt siihen pisteeseen että suomalaiset yrittäjät ja liian lähellä etnoalueita asuvat tavallisetkin ihmiset olivat joutuneet maksamaan suojelumaksua etnojengeille. Poliisi ei puuttunut asiaan koska sillä ei ollut siihen niin voimavaroja kuin valtuuksiakaan. Suojelumaksu ei tarkoittanut suojelua vaan sitä että yrittäjän liikettä tai asukkaan asuntoa ei sytytetty tuleen. Ensimmäisiä tällaisia tapauksia oli ollut jo Naakkamossakin. Jotkut yrittäjät eivät olleet suostuneet ja ruumiita oli tullut puolin ja toisin.

Ei vielä Reunansyrjässä. Mutta miehet tiesivät että jos syöpää ei hoideta, niin se leviää. Ja syövän hoitaminen oli federaatio-Suomessa laitonta. Siksi miehet veivät pistoolit koteihinsa.

Kaiken varalta.

Kaiken varalta. Sillä he tiesivät että poliisi ei puuttuisi etnojen tekemisiin. Mutta toisaalta se ei puuttuisi myöskään siihen, jos joku etnorikollinen syrjäseudulla yllättäen katoaisi. Jönssösen Erkki oli ampunut pihallaan pienoispistoolilla kaksi etnorikollista jotka olivat tehneet hieman väkivaltaista tiedustelua syrjäseudun taloudellisista ja seksuaalisista mahdollisuuksista ja tehneet samalla elämänsä pahimman virhearvion suomalaisten lammasmaisuudesta. Miehet olivat olleet mukana hautaamassa kyseisiä epäonnisia rikollisia ja hävittämässä heidän autoaan. Poliisi ei koskaan ottanut edes yhteyttä. Ei sitä kiinnostanut. Ehkä se ei saanut asiaa koskaan edes tietoonsa. Alettiin siirtyä korpilain aikaan. Ainakin täällä korvessa. Jossa osattiin pitää turvat kiinni.

Kaiken varalta.

Kaksi vuotta myöhemmin, syyskuussa

Kuinka kauas näennäisesti saman maan kansalaiset ja samaa kansallisuutta edustavat ihmiset saattoivat eriytyä toisistaan?

Niin maantieteellisesti, kulttuurisesti, ideologisesti kuin taloudellisesti.

Eriytyä niin että taloudellisessa eriytymisessä heikommalle jääneet vihasivat niitä turvallisilla ja vartioiduilla alueilla asuvia utopiaansa uskovia hyväosaisia jotka puolestaan halveksivat köyhyydessään nyhjöttävää mitätöntä ja merkityksetöntä massaa joita he pitivät lähinnä kehitysvammaisina jotka eivät osanneet elää ilman valtakoneiston tiukkoja määräyksiä ja valvontaa. Hittoako ne äänioikeudellakaan tekivät? Joskaan eihän vaalit olleet aikoihin olleet enää muuta kuin julkinen vallanvahvistamistilaisuus.

Näitä tuumailivat nuotiollaan istuvat Jarmo, Aatos, Tuomo ja Otto seuranaan uskollinen sekarotuinen Jäppe josta oli kehittynyt kaikenlaisen riistan huikea hakukone. Riistan, jota ei olisi saanut enää vuosiin metsästää mutta ei näillä selkosilla ollut enää vuosiin näkynyt poliiseja. Niillä oli etnisesti edistyksellisempääkin tekemistä. Ei niitä kiinnostaneet selkosten miehet, vaikka valtiovalta pitikin heitä ja heidän kätkettyjä aseitaan uhkana. Ja nämä selkoset levisivät. Suomessa moni pienempi entinen kuntakeskuskin oli jo aivan samanlaisessa tilanteessa kuin Reunansyrjä. Köyhä, hylätty ja unohdettu. Ennen kaikkea paikka joka haistatti pitkät valtakoneistolle.

Tällä kertaa ei oltu metsällä. Nuotio oltiin sytytetty vanhasta tottumuksesta ja pakissa lämpeni saikkavesi. Kahvi oli sen verran kallista että sitä juotiin harvoin. Saikan kanssa syötiin eväsleivät jossa oli edellissyksyistä kuivattua hirveä. Jäpelle annettiin suurta herkkua eli leivinuunissa kuivattuja ahvenia. Saikkaa hörsiessään miehet muistelivat menneitä. Aikoja, jolloin heidän vanhempansa olivat joskus 2010-luvulla puhuneet punavihreästä kuplasta. Nuotiolla istuvien miesten mielestä ne olivat vanhoja hyviä aikoja. Sen vanhempia aikoja he eivät muistaneet. Se kupla oli ollut silloin paljon pienempi eikä kuplasta varsinaisesti enää puhuttu. Nykyisin neuvostotermi nomenklatura oli livahtanut paljon käyttökelpoisempana puhekieleen. Se isien aikaan kuuluisa Kallion kupla oli turvonnut niin, että koko Kehä-ykkösen sisäpuoleinen Helsinki etnoalueeksi varattua Itä-Helsinkiä lukuunottamatta oli vartioitua nomenklaturan aluetta jossa asuivat sekaisin sulassa sovussa sekä kovat globaalikapitalistit, ajatuksettomat papukaijamaiset virkahenkilöt että reaalimaailmasta täysin irralliset vihreät utopistisosialistit. Ne kaikki tarvitsivat toisiaan ja ne elivät turvallista ja taloudellisesti turvattua elämää suojatuissa ja valvotuissa olosuhteissa.

Se utopia jota miesten isät olivat pelänneet oli pääosin saavutettu. Ruotsissa Skåne oli jo täysin islamilaista aluetta. Otettu haltuun aseellisesti, suorassa hyökkäyksessä, sodassa jonka Ruotsi oli hävinnyt ja jota se kielsi edes käyneensä. Ruotsin tiellä oltiin Suomessakin ja autonomisilla etnoalueilla ei ollut Suomen kanssa muuta tekemistä kuin se, että suomalaiset elättivät ne. Sama kehitys näkyi jopa Radanvarsikaupungissa jossa yksi – tarkoin vartioitu – alue oli hyväosaisen nomenklaturan asuinalueena omine kauppoineen ja kouluineen. Neljä kaupunginosaa puolestaan oli sellaisia joissa ei ollut enää aikoihin ensimmäistäkään suomalaista. Täysin itsenäinen suomalaisten elättämä etnoenklaavi. Ja muu oli suomalaisen rahvaan merkityksetöntä ja unohdettua aluetta joka pyrki pärjäämään miten kuten, joutuen välillä puolustautumaan pienimittaisia islamilaisten aseellisia hyökkäyksiä vastaan.

Pienimittaisia hyökkäyksiä. Ne perkeleet harjoittelivat. Tulevaa varten. Kunnes niitä olisi suhteessa yhtä paljon kuin Ruotsissa.

Hyökkäyksiä oli ollut Naakkamossakin joka sekin oli taantunut aikanaan viihtyisästä pikkukaupungista rapistuvaksi muistoksi menneestä.

Haja-asutusalueella oli vielä toisin. Etnoalueillakin tiedettiin että maaseudulla oli helpompaa järjestää tehokas puolustus. Helpompaa kuin taajamissa joissa ihmiset eivät tunteneet toisiaan. Siksi etnot vielä varoivat haja-asutusalueita. Siellä sai herkästi selkäänsä. Mutta utopistinen liittovaltiovalta halusi riistää ihmisiltä kaiken mahdollisuuden puolustautua. Sehän oli selvää. Kun järjestelmä oli romahtamassa se tarrasi entistä fanaattisemmin kiinni utopiaan ja iskulauseisiin. Siksi lakeja oli muutettu. Kaikkien aseitten hallussapito tulkittiin terrori-iskun valmisteluksi ja siitä rangaistiin kuuden vuoden vankeudella ilman mahdollisuutta ehdonalaiseen. Terroria vastaan puolustautuminen oli muuttunut terrorismiksi. Luonnollisesti laki koski vain kantasuomalaisia.

Kaksi plus kahdesta oli tullut lopultakin viisi ja nyt valtiovalta oli myös ylittänyt sen kynnyksen mikä oli sille aikaisemmin ollut liikaa. Vankilapaikat eivät odotusten mukaisesti riittäneet joten Korppooseen oli perustettu Suomen ikioma Guantanamo jossa vartijoina toimivat ne samat  innokkaat Rauhan- ja turvallisuuden tarkistuskomission ikiteinit jotka aikanaan etsivät aseita ihmisten kodeista. Tällä kertaa he toimivat vartijoina, aseistettuna oikeilla tuliaseilla. Oli käynyt ilmi että niin poliisista, puolustusvoimista kuin rikosseuraamuslaitoksesta ei ollut halukkaita vartijoiksi kyseiselle keskitysleirille. Vedoten ammattietiikkaan, ihmisoikeuksiin sekä yleiseen oikeuteen ja kohtuuteen. Valtakoneiston onneksi sopivaa poliittista tahtoa ja alistamisen halua omaavia ihmisiä löytyi aina. Eikä tuolle täysin turhalle porukalle oikein muutakaan työtä löytynyt. Julkisen sektorin projektikoordinaattorien paikat olivat jo ylimiehitetyt. Korppoon lisäksi vielä niin Hailuotoon ja Raippaluotoon oltiin tehty tarvittavat tilat ja oletettiin perustellusti että niillekin tulisi pian käyttöä.

Tarkistuskomissiolaisille vartiotyö keskitysleireillä oli turvallisempaa kuin aikaisemmin suoritettu ihmisten koteihin tunkeutuminen. Oli nimittäin käynyt ilmi että tarkistuksia tehneitä ryhmiä oli yksinkertaisesti vain kadonnut. Jäljettömiin. Nimenomaan syrjäseuduilla. Kaupungeissa tarkistukset oli mahdollista suorittaa suuremmalla joukolla ja poliisin ajoittaisella tuella joten Euroopan Federaatioon kuuluva Suomikin saattoi ylpeillä ensimmäisistä keskitysleirivangeistaan yli sataan vuoteen. Viesti oli selvä. Kansalta haluttiin viedä kyky suojella itseään ja alistaa se täydellisesti totaalisen ja vaihtoehdottoman komennon alle. Nuotiolla istuvat miehet eivät vaan olleet varmoja että oliko se lopullinen totalitarismi tulossa oman nomenklaturan suunnasta vai ehtisikö tuontitavarana maahan haalittu aggressiivinen ja laajentumishaluinen suomen kieltä osaamaton ideologia ensin.

Joka tapauksessa selvää oli niin näille miehille, reunansyrjäläisille ja yleensä ympäri Suomen että järjestelmä oli romahtamassa, ilman aseita ei tultaisi enää selviämään eikä alistumiseen enää suostuttaisi. Siihen ei yksinkertaisesti olisi varaa. Aseet ja patruunat olisivat tulevassa anarkiassa kultaakin kalliimpia. Kerran oli ollut aika tehdä kätkö. Nyt siitä oli aika luopua ja viedä aseet kotiin. Miehet tyhjensivät kätkön ja naamioivat sen jälleen. Saattoihan sille olla vielä jotain käyttöä. Lada Nivan luo päästyään miehet lastasivat aseet sekä patruunat kyytiin ja samalla jaettiin ne uudet ostokset jotka oltiin tehty tutun venäläisen kappaletavaran myyjän kanssa. Neljä AK47-rynnäkkökivääriä, viisi lipasta kuhunkin ja parituhatta patruunaa.

Miehet purkivat ja kokosivat aseet. Jevgeni oli pitänyt sanansa taas kerran. Aseet olivat vanhoja mutta hyvässä kunnossa. Jokainen ampui vielä lippaallisen ja aseet toimivat moitteettomasti. Noihin vanhoihin venäläisiin rynnäkkökivääreihin oltiin säästetty rahaa kauan ja muusta tinkien. Miehet mielsivät kovan kauppahinnan vakuutukseksi maassa jossa vakuutuksia ei enää ollut kuin etuoikeutetuilla. Miehet tuumivat myös että jos valtiovalta muuttuu kansalaistensa viholliseksi eikä välitä kansalaisten turvallisuudesta niin silloin kansalaisilla täytyy olla oikeus puolustaa itseään omin neuvoin. Silloin kaksi vuotta sitten miehet olivat hankkineet pistoolinsa kaiken varalta. Näitä tehokkaampia aseita ei oltu hankittu enää kaiken varalta.

Vaan väistämättömän edessä.