TURHAT IHMISET JA VAMPYYRIT

Radanvarsikaupunki, joskus tuonnempana

Radanvarsikaupungin Yhteiskuntaan Sijoittamistoimiston odotusaulassa harvemmin kuului iloinen puheensorina. Tämä kyseinen elokuinen tiistai ei tehnyt siihen poikkeusta. Penkeillä istui hiljaisia ja alistuneen näköisiä, lähinnä myöhäiskeski-ikäisiä kantasuomalaisia. He olivat tulleet kuka mistäkin suuren Radanvarsikaupungin alueelta joka oli pakkonielaissut itseensä entiset Naakkamon, Reunansyrjän, Tyrellin, Heukensaaskin ja Paljasveden kunnat. Kaksi näistä ihmisistä oli pariskunta Naakkamosta, aivan läheltä Reunansyrjän rajaa. He olivat Juhani ja Aune Veksman, puolessavälissä kuuttakymmentä elävä pariskunta.

Myös Veksmanit istuivat hiljaa, sanaakaan vaihtamatta. Hehän olivat niin sanotussa väärän kirjaimen toimistossa. Kerrosta alempana oli Yhteiskuntaan Sijoittumistoimisto. Siellä edes yritettiin tarjota mahdollisuuksia, lähinnä peruskoulunsa päättäville nuorille. Tietysti nekin olivat robotisoituvassa yhteiskunnassa koko ajan vähenemässä. Saman toimiston asiakkaina olivat myös kehitysmaalaiset maahanmuuttajat – tai nykyisin jo lähinnä kolmannen sukupolven elintasosiirtolaiset – joille kyseinen toimisto tarjosi sekä lakisääteisiä että ennen kaikkea harkinnanvaraisia sosiaalipalveluja.

Sen sijaan Yhteiskuntaan Sijoittamistoimistossa ei etsitty vaihtoehtoja vaan ihminen todellakin – mielipidettä pahemmin kyselemättä – sijoitettiin sinne missä tilaa oli. Asiakkaat kun olivat pitkäaikaistyöttömiä eivätkä virkailijat edes näytelleet että heillä olisi jotain mahdollisuuksia parantaa asiakkaiden tilannetta. Lähinnä he tarjosivat tilanteen huonontamisen erilaisia vaihtoehtoja. Sama tilanteen huononeminen oli nyt edessä myös Veksmaneilla. He olivat asuneet kaava-alueen ulkopuolella sijaitsevassa omakotitalossaan jo kaksikymmentäviisi vuotta. Koska perheen sekä poika että tytär olivat jo muuttaneet maailmalle oli Juhanin ja Aunen epäekologiseksi katsottua asumismuotoa verotettu tähänkin mennessä ankarasti.

Kummallekin oli langetettu ilmastonmuutoksen estämiseen pohjautuva haja-asutusalueen haittavero, joka oli viisi prosenttia bruttopalkasta. Lisäksi he joutuivat maksamaan kiinteistöveron kolminkertaisena – vaikka heidän taloonsa ei julkinen infra tarjonnut mitään – ja kymmenen vuotta aikaisemmin uudestaan käyttöönotetun omaisuusveron kaksinkertaisena. Lisäksi nykyiset bensa-automaatit eivät huolineet käteistä rahaa ja tunnistivat tankkaavan henkilön ns. ekologisen tason joten polttoainekin oli Veksmaneille noin kymmenen prosenttia kaupunkilaista kalliimpaa.

Kaikesta huolimatta Juhani ja Aune olivat pysyneet omassa syrjäisessä talossaan ja viihtyneet elämässään. Sen oli mahdollistanut se, että molemmilla oli vielä ollut pysyvä työpaikka. Aune oli ollut pitkään myyjänä pienessä Naakkamon itäisellä reunalla sijaitsevassa lähikaupassa ja Juhani oli puolestaan ollut pitkään huoltomiehenä Naakkamon Vapriikki Oy:ssä. Kaksi vuotta aikaisemmin tilanne oli muuttunut ja suuri kauppaketju oli lopettanut lähikaupan toiminnan siirtäen sen Naakkamossa sijaitsevaan Fed-Markettiin. Myyjistä kaksi nuorempaa palkattiin sinne mutta Aunelle ja hänen samanikäiselle kollegalle ei töitä enää riittänyt.

Silloin he olivat joutuneet ensimmäistä kertaa käymään Yhteiskuntaan Sijoittamistoimistossa jota kutsuttiin myös nollan ja olemattoman puolittamistoimistoksi. Mistään työllistymis- tai uudelleenkouluttautumismahdollisuuksista ei edes puhuttu koska sellaisia ei ollut tarjolla enää nelikymppisillekään. Todettiinpa vain tylysti, että koska Veksmanit asuivat haja-asutusalueella, Juhani kävi säännöllisissä töissä ja heillä oli realisoitavaa omaisuutta niin Aunelle ei annettaisi yhteiskunnan taholta penniäkään. Eläke alkaisi sitten tulla lakisääteisessä 67 vuoden iässä. Se mitä oli tähän mennessä kertynyt. Tämän jälkeenhän sitä ei sitten enää kertyisikään.

Tiesiväthän Veksmanit tätä odottaa ja olivat vain tuumineet että pärjäillään sitten Juhanin palkalla. Niukkaahan elämä olisi mutta ainahan itse sai viljeltyä perunaa ja muuta tarpeellista ja olihan Juhanilla se laiton metsästysporukkakin joka kaatoi aina hirven per syksy. Toisen autonkin saattoi myydä ja sen eräs Veksmanien kaveri ostikin. Käteisellä, jonka käyttöä tällaisessa kaupankäynnissä ei vielä oltu saatu kiellettyä. Eipähän se liittovaltion perkele päässyt niitäkään vähiä rahoja ryöstämään. Elämäntilanne sai heidät havaitsemaan että ihminen ei tarvinnut läheskään kaikkea mihin hän oli tottunut ja pitänyt itsestäänselvyytenä. Vain välttämättömällä oli merkitystä.

Mutta nyt, tänään, oli tilanne toinen ja hymy oli lopullisesti hyytynyt. Nyt oltiin ehjän edessä. Suuri monikansallinen pörssiyritys Reichswerke J. Fischer oli ostanut Naakkamon Vapriikki Oy:n ja samantien lopettanut sen toiminnan raivatessaan pieniä kilpailijoita pois markkinoitten muruja keräilemästä. Se tiesi naulaa Juhaninkin ura-arkkuun. Hänen ikäistään miestä ei palkattaisi enää minnekään. Ja sen vuoksi Veksmanitkin olivat nyt tässä toimistossa lakki kourassa, pää painuksissa ja odottivat mitä tuleman pitää. Ikävää tai vielä ikävämpää.

Veksmanien viereisessä penkissä istui suurinpiirtein heidän ikäisensä mies, Veijo Hakkenpää, jonka näkeminen täällä oli ollut suuri yllätys. Hakkenpää oli Naakkamon yläasteen pidetty maantiedon ja biologian opettaja. Veksmanit tunsivat hänet entisestään ja Juhani oli häntä tervehdittyään ihmeissään kysynyt:

- Vaan mitä ihmettä sinä täällä teet? Koulupäivä. Eikös sun pitäis olla siellä?

Hakkenpää huokasi alistuneen tuntuisesti. Jotenkin tuntui että tässä odotusaulassa happipitoisuuskin pidettiin piruuttaan normaalia pienempänä että ihmisiltä lähtisi valmiiksi turhat luulot pois. Sitten hän vastasi:

- No, potkujen takiahan tänne yleensä tullaan. Ja minä sain potkut.

- Hä? Minkä ihmeen takia? Ethän sinä edes ryyppää. Etkä varmasti ehdottele hävyttömiä oppilaillesi.

- Natsiyhteyksien takia.

- Mitä hevonperseen helvettiä?

Hakkenpää oli hetken aikaa hiljaa. Hän vaikutti aivan sellaiselta kuin olisi hiljattain saanut kuulla että vastoin kaikkea järkeä maapallo oli sittenkin litteä. Sitten hän jatkoi:

- Niin katsos… se oli viime marraskuussa… meillähän on talvisodan alkamisen muistopäivänä kunniavartio sankarivainajien muistomerkillä… minä olin siellä myös… meillä oli rekvisiittana dekotut Suomi-konepistoolit… lumipuvuissa oltiin… minun kanssa oli vartiossa yksi Leinosen Pena… mukava ja tuttu mies… taksiyrittäjä…

- No ei kai siinä mitään vikaa ole? Olenhan minäkin seissyt siellä kunniavartiossa.

- Niin… mutta kun se Leinosen Pena on jäsenenä Suomen Sisussa. Ja joku paikallinen takkutukka ihan hiljattain hoksasi sen. Ja nosti metelin siellä helvetin sosiaalisessa mediassa.

- Entä sitten? Tunnen minäkin Penan. Tolkun mies niin kerta kaikkiaan. Eikä se Suomen Sisu mikään kielletty järjestö ole.

- Eihän se olekaan. Mutta takkutukat mieltävät sen natsijärjestöksi. Niin kuin mieltää se perkeleen valtamediakin. Ja sehän riittää. Niin että koulun rehtori joutui toteamaan että hänen on pakko irtisanoa minut ilman irtisanomisaikaa. Kaiken varalta. Ettei koulu joudu takkutukkien ja median hyökkäyksen kohteeksi. Oli kovin pahoillaan. Vittu joo… olen minä kuullut että tämmösiä tapauksia on ollut… jotenkin ne on vaan tuntunut niin kovin etäisiltä… kunnes se sitten mäjähti itselle päin turpaa… näköjään se voi sattua kenelle tahansa… ja nyt se sattui sitten minulle… eikä natsin… tai natsiksi tulkitun kannata töitten perään kysellä… vaikka olis uudelleen syntynyt Stephen Hawking…

Vuoronumerosummeri piippasi. Ja näytti Veksmanien numeroa.

- Mikäs… huone kolme… no voi vittu… kirjaimellisesti…

Huoneessa kolme oli virkailijana Veksmaneille edelliseltä kerralta tuttu virkailija. Nillitta Unninen. 38-vuotias umpimielinen miesvihaaja ja äärivihreä joka oli Radanvarsikaupungin kunnanvaltuustossa Vihermatriarkaalisen Puolueen VMP:n valtuutettuna.

- No… ei kai tässä auta… tässä kai pysty nirsoilemaan… kele… mennään nyt sitten… tana…

Veksmanit koputtivat huone kolmosen ovea ja vihreä valo syttyi. Unninen ei edes vilkaissut heitä vaan katsoi tietokoneensa näyttöä ja totesi tylysti:

- Istukaa.

Juhani tuumi itsekseen että sivistyneessä yhteiskunnassa oli tapana jatkaa tuota sanomalla ”olkaa hyvät” mutta ehkäpä federalisoitunut Suomi oli saavuttanut jo jonkunlaisen postsivistyksen tason ja eli sen uusien ihanteitten mukaan. Unninen katsoi vielä hetken näyttöruutua ja kääntyi sitten katsomaan Veksmaneita ilmeellä josta empatiaa oli turha hakea.

- Niin. Te olette nyt siis molemmat työttömiä.

- No niinhän me ollaan. Näkyyhän se tiedostoistanne. Ja ei kai me tänne muuten oltais tultu. Eli kai meille nyt molemmille kuuluu sentään se peruspäiväraha? Tietysti vähennettynä niillä kaikilla mahdollisilla ekologisen hyvän omatunnon kyykytysvähennyksillä.

- Itse asiassa ei kuulu. Säännökset ovat viime käynnistänne muuttuneet. Mielestäni hyvään, oikeudenmukaiseen ja ilmastonmuutoksen kannalta vastuulliseen suuntaan. Ei yhteiskunta maksa avustuksia sellaisille jotka istuvat suuren omaisuuskasan päällä. Minulla on suora yhteys pankkiinne ja tilillänne on kaikkiaan 18.240 euroa.

- No helvetti, niitä ollaan säästetty vanhuuden varalle.

- Säännökset eivät kysele sitä, että mitä varten ne on säästetty. Joka tapauksessa teillä on tuo summa ja ennen kuin se on käytetty elämiseen niin teidän on aivan turha anoa mitään. Eikä sekään onnistu että käytätte tuon summan samantien. Ympäristövähennyksien jälkeen teidän kummankin kuukausittainen perustulo olisi 380 euroa. Eli yhteensä 760 euroa per kuukausi. Laskurin mukaan teidän on elettävä noilla säästöillänne 24 kuukautta ennen kuin olette oikeutettu peruspäivärahaan. Minkä saaminen tietysti edellyttää sitä että kaupunki pakkolunastaa omakotitalonne.

- No eihän nyt helvetissä. Ei kai ihmistä kotoaan voi pois ajaa.

- Ei teitä ajeta toki minnekään. Mutta niin pitkään kun teillä on tarpeettoman suuri ja ekologisesti täysin kestämätön asumismuoto niin te ette tule saamaan lanttiakaan.

Juhanilla alkoi ohimosuoni tykyttää mutta hän älysi sentään hillitä tulossa olevan raivokohtauksen ja kysyi korostetun hillitysti:

- Ja tekö sitten annatte meidän pakkolunastetun kotimme jollekin ruiskupaskastanialaiselle kymmenhenkiselle perheelle joka on kahdenkymmenen vuoden päästä satapäinen klaani?

Unninen vastasi puolestaan pitäen kasvoillaan ilmettä joka ei millään muotoa yrittänyt peitellä halveksuntaa:

- Itse asiassa emme, koska moiseen tarkoitukseen talonne on aivan liian syrjässä. Traumatisoituneet pakolaiset tarvitsevat ympäristön jossa palvelut, tuki, apu ja ymmärrys ovat lähellä. Sillä ettekö te tajua, että he – ovat – sotaa – paossa!

- Sotaa paossa? Niin tämäkö Radanvarsikaupungissa jo kolmannessa polvessa elättinä oleva porukka joka käy lomailemassa siellä kotimaassaan?

Nyt Unninen otti taas kasvoilleen kaikkitietävän ja korostetun rauhallisen virkahenkilöilmeen ja vastasi:

- Asiaton käyttäytyminen ei saa kohdallanne aikaan muuta kuin sen, että hälytän paikalle vartijat.

Tässä vaiheessa Aune kysyi:

- Mutta jos te viette meiltä kodin niin kai meille joku katto pään päälle sentään osoitetaan? Laitetaanko meidät niihin hemmetin kuutiokolosseihin mitä nykyisin niin kiivaasti rakennetaan? Vai ajetaanko meidät kerrassaan kadulle?

Unninen otti kasvoilleen ilmeen joka haki inhimillistä epäonnistuen melko surkeasti:

- Niihin kuutiokomplekseihin majoitetaan tällä hetkellä lähinnä yksinäisiä ihmisiä. Ei pariskuntia eikä perheitä. Tietysti jatkossa tilanne muuttuu sillä juuri kuutioasuminen on ilmastonmuutoksenkin kannalta ehdottomasti järkevin ja ekologisin ratkaisu. Mutta teille on tarjolla viihtyisä soluasunto työttömien asumiskeskuksesta. Solu on kymmenen soluyksikön kompleksissa ja soluasunnon pinta-ala on yhdeksän neliötä. Kompleksissa on yhteiskeittiö ja yhteiset wc- ja pesutilat.

Nyt hieman rauhoittunut Juhani kommentoi jälleen:

- Mutta jos kaupunki pakkolunastaa kotimme ja tonttimme niin kai me siitä saamme sentään rahallisen korvauksen? Ja paljonko se on?

Nyt Unninen katsoi taas Juhania kuin kehitysvammaista jota piti opastaa ja sanoi:

- Eihän siitä tietenkään mitään rahallista korvausta tule. Omaisuutenne pakkolunastaminen on puolestaan teidän puoleltanne maksu yhteiskunnalle siitä että se tarjoaa teille koko loppuiäksenne vastuuttoman elatuksen.

- Vastuuttoman elatuksen? Yli kolmekymmentä vuotta nettoveronmaksajana olleelle miehelle? Koskeekos tämä myös niitä ruiskupaskastanialaisia? Kun kerran vastuuttomasta elatuksesta puhutaan?

- Muistuttaisin, että minulla on vartijoitten saapuminen tämän yhden napinpainalluksen takana.

Nyt Aune otti – miehensä tuntien – hänen kädestään kiinni ja puristi. Juhani ymmärsi viestin, piti suunsa kiinni ja siirsi puheenvuoron Aunelle joka kysyi:

- Mutta jos me muutamme siihen soluun niin mikäs meidän peruspäiväraha sitten on?

Unninen vastasi:

- Tietysti ensiksi käytätte säästössänne olevat rahat äsken esittämäni laskelman mukaan. Johon menee se 24 kuukautta. Sen jälkeen päivärahanne on se sama 380 euroa per henkilö. Eihän se soluasuminenkaan ilmaista ole joten vaikka siirryttekin kaava-aluelle on teidän maksettava asumisestanne ja kyseisen korvauksen jälkeen summa on tuo. Ja tuo kyseinen 380 euroa on jaettu niin, että siitä 250 euroa per kuukausi on teidän tilillänne Fed-Marketissa josta voitte ostaa elintarvikkeita ja muuta välttämätöntä. Loput 130 euroa ovat vapaasti käytettävissänne.

- Mikä taas tahtoo sanoa että meillä ei missään nimessä ole varaa pitää autoa. Eikä oikein mitään muutakaan.

- Mitäs te autolla tekisitte kun ette ole töissäkään? Ja ei teidän tarvitse matkustaakaan minnekään. Fed-Market on puolen kilometrin päässä työttömien asumiskompleksista. Siellä on kaikki minkä tarvitsette. Kyllä sen matkan kävelee. Se on ekologistakin.

Nyt Juhani puolestaan totesi:

- Niin tiedättekö… siitä ekologisuudesta… minä kattelin… meillä köyhilläkin on tämä sosiaalinen media… niin kattelin joo… sitä kun te mainostitte siellä niitä Intian matkojanne… kaksi kertaa vuodessa, perkele…

Tämän pidemmälle ei Juhani päässytkään kun Nillitta Unninen painoi nappia ja kutsui vartijat paikalle. Vartijat Abdelrahman al-Azizi ja Mehmet Ölögözögly ohjasivat Veksmanit ulos YST:n rakennuksesta kohteliaasti mutta tehokkaasti aiheuttaen asiakaspalvelun ymmärtäen vain muutaman mustelman. Unninen huusi vielä perään että tarvittavat dokumentit tulee sitten postissa. Sitten hän aukaisi koneeltaan Radanvarsikaupungin kiinteistöhallinnon sivut ja lisäsi Veksmanien omakotitalon myytävien kohteitten listalle. Radanvarsikaupungin alueesta sekä entinen Reunansyrjä että Tyrelli kuului nykyisin Liittovaltion eräsuojelualueeseen jossa jokamiehen oikeudet eivät enää olleet voimassa ja rahakkaat keski-eurooppalaiset metsästysseurueet mielellään joko vuokrasivat tai ostivat tämäntyyppisiä omakotitaloja maksullisten ja vartioitujen metsästysalueitten lähettyviltä.

Samana iltana Veksmaneilla

Juhani ja Aune olivat lämmittäneet saunan ja istuivat saunatauolla loppukesän iltaa pihallaan. Kesä oli vaihtumassa syksyksi ja sen ensimmäinen merkki oli lähellä sijaitsevan maanviljelijä Romppasen kuivurin hurina. Tuttu ja turvallinen ääni. Kai sitäkin sitten kuunneltiin viimeistä vuotta. Veksmanit puhuivat että kannattaa varmaan soittaa lapsille jos he haluavat vielä käydä täällä ja ottaa mukaansa sen minkä haluavat. Eihän siihen solumörskään mitään kumminkaan mahdu. Heidän poikansa toimi metsänvartijana Liittovaltion eräsuojelualueella Sallassa ja tyttärensä oli työtön ja asui kuutioasunnossa Tampereella. Juhani otti hörpyn oluesta, sytytti savukkeen ja tuumasi:

- Ne aidatuilla alueilla elävät nomenklaturan jäsenet niin kuin se perkeleen Unninenkin käyttävät meidänkaltaisista ihmisistä termiä ”turhat”. Vaikka eivät ole nettoveropenniä koskaan maksaneet. Mutta alkaa tuntua siltä että se termi osuu kohdalleen. Me emme ole enää mitään. Yhtään mitään. Koskaan. Milloinkaan.

Aune vastasi:

- Onhan se niin… ja me puolestamme käytämme niistä termiä ”vampyyrit”. Minusta se on vielä osuvampi termi. Kun ne vampyyrit pitävät turhina niitäkin jotka elättävät heidät. Ja lopulta ne vampyyritkin kuolevat loputtomassa ahneudessaan verenjanoonsa.

- Totta joo. Mokomat loiset. Vaan kävi mulla kyllä mielessä se toinenkin vaihtoehto. Mitäs jos pantaisiin torppa tuleen, mentäisiin sinne sisälle ja ammuttaisiin kuula kalloomme?

Aune oli pitkään hiljaa. Näki että hän harkitsi tuota vaihtoehtoa ihan tosissaan. Oltiinhan heiltä viemässä kaikki. Kaikki, minkä he olivat eläissään rakentaneet. Kovan työn jälkeen. Ja nyt heidät siirrettäisiin kanahäkkiin minimielatukselle josta ei olisi mitään toivoa nousta. Kaikki mitä he olivat elämässään tehneet oli turhaa. Mutta lopulta hän katsoi Juhania ja sanoi:

- Jos vielä kuitenkin yritettäis? Siinä helvetin kanahäkissäkin. Jotenkin tuli mieleen se, mitä se pappi sanoi siinä Täällä Pohjantähden Alla-kirjassa. Se meni jotenkin niin että ”älkää peljätkö, sillä Saatanankin ajalle Jumala on pannut määrän”.

Kumpikaan Veksmaneista ei ollut millään muotoa uskonnollinen mutta jotenkin tuo lause lohdutti. Pariskunta siirtyi takaisin saunaan. Joka vietäisiin heiltä pian pois. Heiltä. Turhilta ihmisiltä. Vampyyrien toimesta.