YKÄ, LÖTJÖNEN JA LUPA

Nykypäivänä Huitsinnevadassa

Loppusyksylle ja alkutalvelle tyypillinen tuulinen ja räntäinen ilta pimeni Huitsinnevadan Örnätjärvellä mutta erään omakotitalon pihassa sijaitsevan grillikodan ikkunasta kajasti lämmin ja leikkisästi tanssahteleva avotulen valo. Valmiiksi sytytetyt koivuklapit paloivat räiskähtelemättä ja lämmittivät kodan mukavan lämpimäksi ottaakseen vastaan kaksi talon sisältä ulos astuvaa miestä jotka polttelivat pyyhe ympärillään voimasavuke Bostonit ennen kuin astuivat sisään kotaan, lisäsivät tuleen puita, istuivat valmiiksi asetetuille lampaantaljoille ja aukaisivat huurteiset tölkilliset Tsuhnan Kostoa.

Siinähän olivat vanhat toverukset Perskeleen Ykä ja Lötjösen Eelis. Miehet olivat saunomassa vietettyään sitä ennen päivän kaakanajahdissa. Jahti ei ollut tuottanut tulosta sillä olihan kaakana tunnetusti yksi vaikeimmin pyydettävistä riistaeläimistä. Nollatulos ei miehiä sinänsä harmittanut sillä kaakanoita kannatti aina pyytää vaikkei saisikaan ja olihan sitten ainakin tarjolla after hunt. Metsästysreissun jälkeisessä saunassa miehet sitten Tsuhnan Koston avustamina olivat puhuneet kahden vanhenevan miehen tulevaisuudesta kovasti huolissaan olevaa puhetta joka nykyisin tietysti tulkittiin pelkäksi vihapuheeksi. Mutta eihän näillä selkosilla ollut onneksi ylimääräisiä kuuntelijoita. Tuo tontin reunassa puunlatvassa päivystävä korppikin oli vanha tuttu eikä se miesten puheista pahemmin hätkähtänyt. Vanhoja tuttujahan nuo miehet olivat ja kovasti rauhallisia.

Erityisesti miehiä oli huolestuttanut varsin tuore tieto siitä sen saksalaisen arkkimerkeleen ilmoituksesta että EU-valtioitten olisi valmisteltava kansallisen itsemääräämisoikeuden luovuttamista Brysseliin. Sen lopunkin, perkele. Mitään uuttahan siinä ei sinänsä ollut. Niin kuin ei myöskään siinä että suomalainen poliittinen eliitti federalismikiiman, ahneuden ja hyväuskoisuuden sekoituksena alkaisi valmistella itsenäisyyden viimeistenkin rippeitten luovuttamista ja Suomen muuttamista afrikkalaisen ylijäämäväestön loppusijoituspaikaksi. Olihan vapaasta elintasosiirtolaisuudesta pian tulossa loukkaamaton ja rajoittamaton ihmisoikeus. Ihan sopimukseen pohjaten. Eikä mitään uutta ollut valitettavasti siinäkään että tavallisessa kansassa ei näkynyt vieläkään minkäänlaisia vastarinnan merkkejä. Ei edes muutosta äänestyskäyttäytymisessä. Lötjönen otti hörpyn tölkistään, röyhtäisi ja tuumaili sitten:

- Vaan mitähän siinä vaadittaisiin että tuo tavallinen tsuhna alkaisi kaivaa vintiltä kirvestä ja vintovkaa ja rupeaisi suunnittelemaan edes jonkun tasoista kapinaa tuota suomea puhuvaa miehityshallintoa vastaan? Hallintoa joka tekee sen nyt vapaaehtoisesti sen, mitä Kuusisen hallitus ei saanut aikaiseksi ampumallakaan. Kapinaa, tai edes oman lähipiirinsä puolustamista.

Ykä otti myös hörpyn, tuumasi hetken ja vastasi sitten:

- Mitäkö vaadittaisiin? No lupa.

- Lupa?

- Joo. Lupa. Tavallisella suomalaisella on vieläkin liikaa menetettävää ja se roikkuu kiinni työn ja elannon syrjässä minkä pystyy ja sen vuoksi ei uskalla keikuttaa venettä. Se on myös naurettavuuteen asti sekä lainkuuliainen että järjestelmälle uskollinen. Vaikka se puristaakin nyrkkiä taskussaan ja puristaa päivä päivältä tiukemmin. Mutta jos spekuleerataan ja ajatellaan tilannetta että vaikkapa sotilaat toimisivat niin kuin niitten tässä tilanteessa pitäisi jo toimiakin eli tekisivät vallankaappauksen. Ja ilmoittaisivat sitten kaikissa joukkoviestimissä että ”Juuri syrjäytetty hallintokoneisto on syyllistynyt jatkuvaan törkeään maanpetokseen sekä luovuttamalla Suomen itsenäisyyden vieraalle vallalle että laskemalla maahan kymmeniä tuhansia miehittäjiä joita suomalaiset ovat joutuneet elättämään ja kärsimään sen vuoksi samalla jatkuvasta itseensä kohdistuvasta väkivallasta. Tämä meininki loppuu nyt ja kaikki vapaaehtoisiin suojelukaarteihin liittyvät reserviläiset ja siviilitkin luokitellaan jatkossa sotilashallinnon joukoiksi jotka aseistetaan, varustetaan ja valtuutetaan sotilashallinnon toimesta. Joukoiksi joilla on sekä oikeus että velvollisuus toimia niin maahantunkeutujaa kuin maanpettureita vastaan.”. Silloin olis se lupa. Ja mietipäs sitä, kun tsuhnalla on lupa toimia?

Lötjönen raapi hetken partaansa ja totesi:

- Niin… Vuonna 1939 ja 1941 suomalaisille annettiin lupa. Velvollisuus oikeastaan. Käsi kädessähän ne tavallaan kulkevat. Ja voi että se suomalainen sitten tekikin luvan saatuaan kamalaa jälkeä. Sama tilanne oli vuonna 1918. Puolin ja toisin. Punaisilla ei ollut sinänsä hallituksen lupaa mutta kansanvaltuuskunnan lupa kuitenkin ja sehän niille riittikin. Kun sen oikeutukseen uskottiin. Ja vielä pientä hetkeä aikaisemmin venäläisetkin pitivät suomalaisia lauhkeina, typerinä, kuuliaisina ja ylirehellisinä tsuhnina. Mitä me ollaan muuten tälläkin hetkellä. Ollaan palattu siihen lauhkean tsuhnan tilaan mutta historiahan kertoo että se voi muuttua. Nopeastikin. Tsuhnan pinna venyy paljon pidemmälle kuin monen muun, mutta sillä on sitten se paha puoli että sillä ei ole varoventtiiliä. Höyrypannu räjähtää kerralla. Silloin kun se lupa saadaan. Ja lopulta aina löytyy joku, joka sen luvan antaa. Jos ei henkilö, niin sitten tilanne. Nykyisellä väestöpoliittisella ohjelmalla Libanon-kynnys ylitetään aikanaan meilläkin. Silloin sen luvan antaa miehittäjä joka yrittää ottaa vallan. Ja tulee muistaa että suomalaisella on kyky toimia organisoidusti ja tehokkaasti niin hyvässä kuin pahassa. Toisin kuin tällä pakkodiversiteetillä joka on erikoistunut lähinnä eri kokoisiin avohärdelleihin. Vaan… entäs jos sitä lupaa ei koskaan kuitenkaan tulekaan? Entäs jos vaihtoehtona on sittenkin vain pelkkä alistuminen?

- Piru vie… niin… kai silloin vain voi toivoa että se mainitsemasi pakkodiversiteetti tyytyy riehumaan  kaupungeissa minne se on tähänkin asti pyrkinyt kasautumaan ja maaseutu – ja samalla meidänkin kotimme – jäisi rauhaan jonkunlaiseksi reservaatiksi. Niin kuin vaikka inkkarit Amerikoissa.

Lötjönen oli jonkun aikaa hiljaa ja totesi sitten melkein alistuneella äänellä:

- Emmätiä… brrgele… meinaan kun ottaa huomioon että minkälaiset reaalimaailmasta vieraantuneet utopistit meillä tätä touhua pyörittää ja ennen kaikkea pistää muutkin pyörittämään kun ne muut ei uskalla hanttiin panna feministisen joukkorääkymisen pelossa. Ei ne lopeta kohkaamistaan ennen kuin meidät ollaan kaikki kuskattu kanahäkkeihin kaupunkeihin ja muutetty yliselitetyiksi, ylilässytetyiksi, ylianalysoiduiksi ja feminismin pakkosyötöllä ruunatuiksi tutti suussa kulkeviksi avuttomiksi lapasiksi. Joilta on tietysti viety kaikki aseetkin ilmakivääriä ja näppiritsoja myöten. Ettei vaan vahingossakaan pystytä puolustamaan itseämme ja perheitämme vaikka semmosen ajatuksen jäänteen varjo olis takaraivoon vielä jäänytkin. Eihän meiltä siinä tilassa puuttuisi sitten oikeastaan enää kuin härkävaunut niin kuin siellä Saksassa joskus…

Ykä puolestaan tuumaili hetken ja sanoi:

- Niin… tiedätkös… minä pelkään sitä päivää kun se lupa annetaan… mutta vielä enemmän pelkään sitä päivää jos tajutaan että sitä lupaa ei koskaan tule… eikä meistä itsestämme ole sitä antamaan… ja siitä tulee mieleen että pitääkö meidänkin mennä niitten härkävaunujen kautta ennen kuin jäljelle jääneet tajuavat sanoa että ”ei koskaan enää”? Niin kuin se yksi härkävaunuista selvinnyt porukka aikanaan teki.

- Eiköhän lähdetä miettimään tuota löylyyn? Kansaa joka alistui omasta tahdostaan ja mitä siitä sitten seurasi.

- Joo, minä vaan laittelen vähän lisää klapia että on tulta seuraavallekin tauolle. Niin pitkään kun tätäkin pienhiukkasreaktoria saa yleensä vielä poltella. Joku päivä tännekin tulee joku ekokehitysprojektikoordinaattori ja sanoo että tää kota pitää purkaa ja kuskata raaka-aineet Sambiaan paskahuussin tarpeiksi.

Ykä ja Lötjönen polttelivat vielä pihalla voimasavuke Bostonit. Vanha ja viisas näillä manttaaleilla viihtyvä korppi katseli miehiä ihmeissään. Yleensä ne pulisivat tuota savuavaa pötköä kiskoessaan hyvin iloisella äänensävyllä. Nyt ne olivat kovasti vaisuja. Aivan kuin alistuneita. Kovasti vanhentuneita. Toisaalta korppi ymmärsi. Sehän saattoi lentää pois koska tahansa. Mutta ihmisen tilanne oli heikompi. Se osana oli olla aina kiinni maassa ja sen vankina.