UHKA JA VÄLIMALLI

Kirjoitan vaihteeksi hieman omasta alastani eli lastensuojelusta. Siitä on tullut kirjoitettua viime vuosina hyvin vähän. Pääsyynä on ollut se, ettei huvita. Tämä taas johtuu siitä että oma ammattialani on sellainen että siihen liittyvät huhut, uskomukset ja kaikenlaiset urbaanilegendat puhutaan julkisuudessa aivan varmoina tosiasioina. Ehkä enemmän kuin millään muulla ammattialalla. Jos seuraa tuota kommentointia niin saa helposti käsityksen että alani on täynnä sadistisia psykopaatteja. Sellaista ei oikein jaksa. Alani työntekijän on myös hyvin vaikeaa puolustautua julkisesti sillä häntä sitoo salassapitovelvollisuus. Tiettyjä asioita ei vaan voi huudella turuilla ja toreilla.

Tuli kuitenkin luettua uutinen Muhoksesta. Joka on sijaishuoltolaitos niin kuin omakin laitokseni. Siellähän käydään käräjiä erästä nuorta vastaan joka suunnitteli väkivaltaista hatkareissua tarkoituksena samalla vakavasti pahoinpidellä vuorossa oleva työntekijä. Ehkä muistatte sen, että vuonna 2015 samantyyppisessä tilanteessa samassa laitoksessa murhattiin yövuorolainen. Uutisessa mainitut asiat ovat alallani tuttuja. Aivan liian tuttuja.  Väkivalta ja väkivallan uhka on jokapäiväistä. Tämän lisäksi lastensuojelulaki ja ennen kaikkea sen tulkinta vievät pikku hiljaa laitoksilta viimeisetkin rajoittamismahdollisuudet jonka jälkeen paikat ovat käytännössä anarkiassa. Jolloin niistä ei ole enää mitään hyötyä kenellekään.

Asiakaskunta on vuosien saatossa muuttunut eikä lastensuojelulaitosten resurssit pysty enää vastaamaan muuttuneeseen tilanteeseen. Vaikka niitä vaaditaankin niin tekemään. Sekä päihde- että mielenterveysongelmaisten nuorten määrä lisääntyy jatkuvasti ja tulee muistaa että lastensuojelulaitokset ovat sijaishuoltopaikkoja, eivät päihdekatkoja eivätkä mielenterveysyksiköitä. Ja nykypäivänä laitoksia vaaditaan olemaan molempia. Ilman tarvittavia resursseja ja valtuuksia. Sen myötä tilanne laitoksissa on sellainen että ne kaikkein ongelmallisimmat nuoret sitovat kaiken henkilökunnan voimavaran ja ne nuoret jotka voisivat oikeasti hyötyä sijoituksestaan jäävät sitten – olosuhteitten pakosta – huomiotta. Ihminen kun ei vieläkään repeä kahteen paikkaan yhtä aikaa.

Kyseiset nuoret ovat vaarallisia niin itselleen kuin muillekin. Heitä pallotellaan laitosten ja mielisairaaloitten välillä ja siitä vallitsee yhteisymmärrys että he eivät oikein kuulu kumpaakaan paikkaan. Tilanne ei hyödytä ketään ja kaikkein vähiten noita kyseisiä nuoria. Tarvittaisiin sellaisia välimallin sijoituspaikkoja jotka olisivat erikoistuneet sekä psykiatriseen hoitoon että päihdehoitoon ja jossa olisi tarvittavat resurssit. Hieman samaan malliin kuin Nokian EVA-yksikkö joka sekin on vain pysäyttävä, ei pitkäaikaisyksikkö.

Mutta tällaisia yksikköjä ei ole. Syynä on tietysti raha. Tuon tyyppiset laitokset olisivat erittäin kalliita ja niin kuin lukijakin tietää ei valtiovaltamme ole hirvittävän kiinnostunut suorittavan tason ongelmista ja sillä on muutenkin muita prioriteetteja. Siksi tilanne jatkuu samanlaisena ja alani ihmisten täytyy tottua siihen tilanteeseen että jatkuva väkivallan uhka yksinkertaisesti kuuluu toimenkuvaan eikä heillä ole mitään valtuuksia toimia sitä vastaan. Samalla kun alan ylempi toimistotaso keskittyy sen kulissin ylläpitämiseen että alalla on kaikki hyvin eikä mitään ongelmia ole.

Jos joku blogin nuoremmista lukijoista on suunnitellut uraa lastensuojelussa niin kehotan miettimään hyvin tarkkaan muita vaihtoehtoja. Helpommallakin leipänsä repii.

Nokian EVA:n metallinpaljastin.