KALMANLOTTO

Euroopan Federaatio, Suomen maakunta, Helsinki, heinäkuun ensimmäisenä päivänä joskus tuonnempana…

Äiti. Se kaikkien tietokoneitten äiti. Tietokonetekniikan viimeistä huippua. Niitä oli federaatiossa paljon. Suomen maakunnassa niitä oli yksi. Se sijaitsi entisellä Hartwall-areenalla jonka alkuperäinen käyttötarkoitus oli muuttunut turhaksi koska kaikki toksisen maskuliiniset urheilulajit oltiin jo aikaa sitten kielletty. Hartwall-areena – jonka nimi nykyisin oli Tarja Halosen Kunnian ja Arvostuksen tieto-, tunne- ja rekisterikeskus – toimi federaation Suomen maakunnan sisäisen turvallisuuden keskuksena. Samalla se toimi tietysti kaikkena kaupan ja viestinnän keskuksena sillä kaikki kansalaiset olivat olleet tietokonesirutettuja jo viimeiset kaksikymmentä vuotta. Lukuunottamatta niitä Suomen maakunnan Pimeitten Maitten jääräpäitä. Ja joitain muita eristyneitä ja menneisyyteen jämähtäneitä muualla federaation alueella.

Siru – jota Äiti kontrolloi – oli ainoa keino jolla tavallinen federaatiokansalainen saattoi hoitaa asioitaan. Niin virasto-, pankki- kuin kauppa-asioita. Yksi siruista – toimeenpaneva siru – oli kansalaisen ranteessa ja toinen – viestin lähettävä siru – oli hänen niskassaan. Siru oli tietysti varsin kätevä sillä kaikki toiminta kaupassa, virastoissa ja muualla tapahtui vain heilauttamalla sirutettua rannetta lukulaitteessa. Silloin ranteessa oleva siru vahvisti maksutapahtuman ja niskassa oleva siru puolestaan lähetti tiedon Äidille joka saattoi federaatiokansalaisen tilitiedot ajan tasalle. Jokainen vastasyntynyt sirutettiin automaattisesti. Orgaaniseen elektroniikkaan perustuva siru kytki itsensä siruttamisen jälkeen muutamassa viikossa ihmisen hermojärjestelmään eikä sitä voinut sen jälkeen enää irroittaa.

Sitä ei kansalaiselle oltu kerrottu että normaaliin toimintaan olisi oikein hyvin riittänyt se rannesiru ja niskasirulla oli muita, salassa pidettyjä ominaisuuksia. Sitä tavallinen kansalainen ei varsinkaan tiennyt että siru tarvittaessa valvoi ja tallensi kaiken mitä kansalainen katseli. Ominaisuus oli erittäin käyttökelpoinen sisäisen turvallisuuden tutkijoille ja sen myötä lähes kaikki aktiiviset toisinajattelijat oltiin saatu pidätettyä ja siirrettyä mielisairaaloihin diagnoosilla ”piilevä ihmisvihamielinen skitsofrenia”. Edesmennyt Neuvostoliitto olisi ollut kateellinen tästä mahdollisuudesta. Mutta sirulla oli muitakin ominaisuuksia joita eivät Suomessa tienneet kuin liittovaltiomaakunnan korkein sekä poliittinen että viranomaistaso.

Sekä korkeimman tason lisäksi ne kaksi miestä jotka työskentelivät Tarja Halosen Kunnian ja Arvostuksen tieto-, tunne- ja rekisterikeskuksen kaikkein pohjimmaisessa kellarikerroksessa. Kerroksessa johon pääsy oli heidän lisäkseen vain muutamalla korkeimman turvallisuustason luokituksen omaavalla henkilöllä. Heidän osastonsa tunnettiin tylsällä nimellä ”sisäisen kirjanpidon tarkkailuosasto” eikä se herättänyt mielenkiintoa kenessäkään. Olipahan vain jostain syystä niin salattu. Kai se jonkinlainen sisäisen tutkinnan osasto oli sekin. Federaatiossa kun kaikki kyttäsivät muutenkin toisiaan niin kuin totalitarismeissa oli ollut maailman sivu tapana niin asiaa ei pidetty millään muotoa ihmeellisenä.

Nuo kaksi miestä olivat Veikko Keskelä ja Tuomo Grönberg. Koulutukseltaan he olivat koodaajia. Heidän varsinainen suosituksensa tehtävään oli se, että he tulivat poliittisesti luotettavista suvuista, eivät omanneet minkäänlaisia julkisesti esitettyjä poliittisia mielipiteitä ja he olivat naimattomia. Heidän tehtävänsä oli ollut suunnitella ja suunnittelun jälkeen pyörittää salaista ohjelmaa nimeltä "sosiaaliturvan valikoiva realisointiohjelma” joskin tosiasiassa Äiti pyöritti sitä heidän puolestaan ja käytännössä he pelailivat tietokonepelejä kunnes he saivat puolivuosittaisen työtehtävänsä. Heidän tehtävänsä oli lähinnä painaa enteriä kun Äiti oli tehnyt työnsä. Heidän palkkansa vastasi alivaltiosihteerin palkkaa.

Ja miksi ei vastaisi? Hehän olivat federaatiomaakunnan pyöveleitä. Rankka työ vaatii rankan korvauksen. Ja nyt heidän oli taas aika suorittaa palkkatyönsä. Ovisummeri soi ja Tarja Halosen Kunnian ja Arvostuksen tieto-, tunne- ja rekisterikeskuksen pääjohtaja Hellevi Kiiskiö astui sisälle huoneeseen. Hän tuli näihin tiloihin vain kaksi kertaa vuodessa. Keskelä kysyi Kiiskiöltä:

- Paljonkos tällä kertaa?

Pääjohtaja ei sanonut mitään vaan näytti ensiksi Keskelälle ja Grönbergille paperin jossa luki:

Vahvistamme pääjohtaja Kiiskiön suullisesti ilmoittaman käskyn.

Ja alla oli pääministerin ja sisäministerin allekirjoitukset sekä tarvittavat leimat. Niin kuin oli ollut aina puolen vuoden välein. Antoihan se ministereille mahdollisuuden kategorisesti kiistää tietäneensä käskyn sisällöstä. Sinänsä kyseiset ministerit olivat aikanaan itse käyneet suullisesti vahvistamassa menetelmän mutta siitähän ei tietenkään ollut minkäänlaisia tallenteita.

- Kaksikymmentätuhatta viisisataa. Se on laskettu ja välttämättömäksi katsottu määrä.

Samoin kuin muukin federaatio niin myös Suomen maakunta oli ollut täydellisen konkurssin partaalla jo pitkään. Julkisista menoista oli karsittava. Julkiset menot tarkoittivat ihmisiä. Eläviä ihmisiä. Mutta ihmisten kohdalla tehtävien säästöjen kanssa oli noudatettava tarkkaa harkintaa. Etnisesti edistyksellisistä ei saanut säästää. Se olisi virallisen ideologian vastaista. Ja se saattaisi saada aikaan väkivaltaisia levottomuuksia.

Julkishallinnon elättämistä akateemisista ja poliittisesti uskollisista suojatyöläisistä ei myöskään saanut säästää. Sillä omia ei saanut hylätä. Sekä ilmastonmuutoksen vastustamisen että kehitysavun pyramidien rakentamista ei saanut lopettaa. Kulissit oli pidettävä yllä sillä muuten edessä olisi katastrofaalisten ja suorastaan rikollisten virheitten tunnustaminen. Siksi säästötoimenpiteet kohdistettaisiin pitkäaikaistyöttömiin, suorittavasta työstä eläkkeelle jääneisin ja muuten sopivaksi katsottuihin kohteisiin. Pääasia oli, että ne puhuivat suomea. Äidinkielenään.

Aikanaan säästötoimena oli ollut ns. terminaali-ikä jonka perusteella pitkäaikaissairauksia ei hoidettu enää tietyn iän ylittäneiltä. Se ei ollut enää aikoihin riittänyt vaikka ikää oltiinkiin jatkuvasti laskettu. Tällä hetkellä se oli viisikymmentäyhdeksän vuotta. Kyseinen ikä ei tietenkään koskenut nomenklaturaa vaan ainoastaan muurahaiskansalaisia joitten kohdalla hoidoksi oltiin määrätty vain ”tarkkaillaan tilannetta”. Työttömiksi suoraan syntyneittenkin siirtäminen kuutioasuntoihin toi vain osittaisen helpotuksen. Samoin kuin muutama vuosi aikaisemmin tehty keskiluokkaa edustavien kansalaisten tilien tyhjentäminen.

Kolme vuotta aikaisemmin olivat alkaneet toiset toimenpiteet. Federaation maakuntahallitus totesi että kansalainen ei aiheuta turhia menoja nimenomaan ja vain silloin kun se ei enää hengitä. Niinpä Keskelä ja Grönberg oli palkattu lahjakkaina koodaajina päivittämään Äidin tekemään tietynlaisen puolivuosittaisen lottoarvonnan. Lottoarvonnassa Äidin valitsemat ja turhiksi – ohjelmoinnin mukaisesti – katsomat yksilöt saisivat uhrautua suuremman hyvän vuoksi. Sen suuremman hyvän määritteli tietysti valtaa pitävä Järjestelmäpuolue ja Järjestelmäpuolueen näkemyksen mukaan uhrautujat valittiin mielellään niistä nomenklaturan ulkopuolisista henkilöistä joille oli ehtinyt kertyä työuran aikana eläkettä. Kyseiset uhrattavat olivat pääosin olleet nettoveronmaksajia.

Pääjohtaja Kiiskiö kysyi vielä protokollan mukaisesti niin kuin aina ennenkin:

- Ymmärrättehän, mitä antamani käsky tarkoittaa ja mihin se teidät velvoittaa?

Miehet vastasivat kyllästyneellä äänellä:

- Paskooks karhu metsään?

- Vastatkaa protokollan mukaisesti.

- Kyllä ymmärrämme.

Täydellisen huumorintajuton ja siten virkaansa täydellisen sopiva pääjohtaja jatkoi protokollaa:

- Ymmärrättehän täydellisen salassapidon välttämättömyyden?

Miehet eivät viitsineet enää vitsailla vaan totesivat että ymmärrämme täydellisesti.

- Käykää työhön.

Kiiskiö poistui ja miehet kävivät työhön. Äidillä oli tiedostoissaan noin viisisataatuhatta sopivaa, no, deletoitavaa. Miehet ajoivat tarkistusajon ettei mukana olisi vahingossakaan ketään järjestelmän uskollista ammattikannattajaa tai etnisesti edistyksellistä henkilöä. Miehet tarkastivat tämän jälkeen vielä hienosäädön eli äidin piti deletoida 20.500 suomalaista seuraavan puolen vuoden aikana tasaisin ja  huomiota herättämättömin väliajoin. Se tiesi noin satakaksitoista deletoitua suomalaista per päivä kunnes pääjohtaja Kiiskiö toisi Keskelälle ja Grönbergille seuraavan puolen vuoden lukeman joka tietysti olisi joka kerta suurempi kuin se edellinen.

Tarkistusajon jälkeen ohjelma näytti vihreää ja sen käynnistämiseen vaadittiin molempien miesten yhtäaikainen enterin painallus.

- Kol, kaks, yks, go…

Äiti aloitti toimintansa ja seitsemän sekuntia myöhemmin Siru aiheutti eräälle 72-vuotiaalle jyväskyläläiselle eläkkeellä olevalle pitkän uran tehneelle rakennusinsinöörille aivoverenvuodon joka johti nopeaan kuolemaan.

Eräs 28-vuotias helsinkiläinen ikuistyötön joka oli ostanut FedMarketista federaation laillistamaa heroiinia sai Sirun stimuloiman halun syödä kaikki tabletit kerralla. Kolmea vuorokautta myöhemmin kuutioasunnon ilmastointijärjestelmä haistoi hajun, hälytti viranomaiset jotka löysivät miehen kuoleman tilassa ja korjasivat ruumiin säkkiin.

Muuan metallimies Oulusta joka vielä 62-vuotiaanakin pystyi rikkonaisesta selästä ja nivelistä huolimatta tekemään töitä tunsi työpaikallaan outoa ahdistusta rinnassa joka nopeasti muuttui puristavaksi kivuksi. Siru temppuili miehen sydänläppien kanssa ja sai aikaan aortan repeämisen.

Metallimiehen 58-vuotias serkku Torniosta oli ryyppäämässä. Siru stimuloi miehen aivoja alkoholin avustuksella, sai aikaan masennuksen ja itsesäälin vyöryn jonka mies lopetti pistämällä laittoman 7,62-millisen pistoolin kitalakeensa ja painamalla liipaisinta.

Muuan 38-vuotias kuopiolainen ambulanssikuski joka oli avautunut vallitsevaa järjestelmää kohtaan sosiaalisessa mediassa hieman liian uskaliaasti ja ennen kaikkea liian perustellusti sai Sirun auttamana idean katsoa sytkärin avulla oliko eräässä kanisterissa enää bensiiniä jäljellä. Häntä jäi kaipaamaan vaimo ja kaksi lasta. Tapahtuma tiesi järjestelmälle suuria säästöjä. Miehen hiljentämiseen ei tarvittu kalliita oikeudenkäyntejä tai pitkäaikaista pakkosäilömistä mielisairaalassa.

Eräs järvenpääläinen pitkään työttömänä ollut 59-vuotias nainen ajoi moottoritietä vanhalla käytetyllä autollaan. Siru otti hänen aivonsa hallintaan, nainen painoi kaasun pohjaan ja törmäsi siltapalkkiin 160 kilometrin tuntinopeudella. Sama siru oli kytkenyt auton airbagin pois päältä. Turvavyöstä ei ollut apua.

Äiti jatkoi tappotyötänsä ja jokainen käskyn suorittanut Siru deletoi saamansa käskyn ja kirjoitti käskyn vaatiman muistitilan täyteen merkityksetöntä dataa kunnes sammutti itsensä lopullisesti.

Tämänkertainen kalmanlotto jatkuisi vuoden vaihteeseen saakka kunnes viimeiset valitut kuolisivat 31. joulukuuta ja miehet saisivat uudet käskyt. Tai lähinnä teloitettavien lukumäärän. Valtamedia oli jo pitkään reagoinut kantasuomalaisten lisääntyviin kuolemiin lähinnä kuittaamalla ne ilmastoahdistuksella sekä alkoholin että huumeitten lisääntyneellä käytöllä. Plus tietysti epäterveellisen liharuokavalion seurauksena. Eiväthän kuolleet olleet mitenkään mediaseksikkäitä. Pelkkiä muurahaiskansalaisia joiden poismeno ei herättänyt tiedostavaa mielenkiintoa.

Keskelä ja Grönberg seurasivat Äidin toimintaa ja sen suorittamaa ihmisten sadonkorjuuta vielä viikon ennen kuin Keskelä jäisi lomalle. Grönberg oli pitänyt lomansa jo aikaisemmin. Hän oli viettänyt aikaa Pariisissa. Keskelä ajatteli pistäytyä tällä kertaa Amsterdamissa. Rahaahan heillä lomailuun toki oli. Ei perhettä ja alivaltiosihteerin palkka. Joskaan Siru ei sallinut heidän matkustaa Federaation ulkopuolelle. Ennen kuin Keskelä läksi lomalleen, tuumasi Grönberg:

- Montakos… montakos ihmistä me ollaan… no, murhattu? Nimenomaan me. Turha syyttää Äitiä. Mehän niitä pyöveleitä ollaan. Me sitä enteriä ollaan painettu.

- Jaa… kyllähän se sadan tuhannen raja on mennyt jo aikaa sitten rikki. Eli me hakataan joku NKVD:n Vasili Blohin kevyesti. Amatöörihän se meihin verrattuna oli. Tosin meidän touhumme on ollut siistiä Blohiniin nähden. Blohin painoi pistoolin teloitettavan päähän ja painoi liipaisinta. Me painettiin vain enteriä eikä meidän toimistossa ole tippaakaan verta. En minä oikein pidä itseäni pyövelinä. Enkä sinua. Me ollaan ase, joka on sen varsinaisen pyövelin kädessä. Ei meitä voi pitää vastuullisina. Eikä tommosia asioita muutenkaan kannata ajatella ääneen.

- Vaan mitäpäs tuumit jos tämä kaikki loppuu? Niin kuin se loppui se Neuvostoliittokin. Silloin aikanaan. Entäs jos federaatio hajoaa, kansallismieliset – tiedät itsekin että heitä on, varsinkin siellä Pimeillä Mailla – saavat koottua voimansa ja voittavat? Mitähän he mahtaisivat tehdä meille? Mitä me sanoisimme puolustukseksemme?

- Varmaankin saman kuin Nürnbergissä. Noudatin vain käskyjä. Ja varmaankin samalla menestyksellä. Eli köyttä tulisi kaulaan aivan varmasti. Siksi meidän on parempi kiltisti painaa kaksi kertaa vuodessa enteriä ja toivoa että tämä korttitalo pysyy läjässä siihen asti kunnes kuolemme. Rauhassa, vanhuudenheikkouteen ja varakkaina, arvostettuina sekä ennen kaikkea tuntemattomina federaation hallintovirkamiehinä. Tiedät itsekin että se on meille ainoa vaihtoehto. Pakotietä ei ole. Jos yritämme ylittää federaation rajan niin Siru pitää huolen että verisuoni katkeaa päässä välittömästi.

- Niin… olet oikeassa. Paskaakos tässä moralisoimaan. Se raja on jo aikaa sitten meidän kohdaltamme ylitetty. Ei muuta kuin hyvää lomaa. Som´moro.

- Som´moro.

Keskelä poistui ansaituille virkamiehen lomille, Grönberg pelasi tietokonepeliä ja Äiti deletoi turhiksi määriteltyjä suomalaisia kahdentoista minuutin välein. Muurahaiskansalaisia, jotka saivat kalmanlotossa seitsemän väärin.

Lämmin kiitos inspiraatiosta Suomen nykyiselle ja muutamalle edelliselle hallitukselle.