VIIPALOITU MAA OSA III

Tapahtuu muutama vuosi toisen osan jälkeen

Reunansyrjä, Radanvarsimaakunta, toukokuussa

Kello soi ja kolmetoistavuotias Anniina Mäkinen heräsi. Hän, niin kuin muutkin oppilaat olivat nukkuneet vanhan koulurakennuksen voimistelusaliin rakennetuissa tiloissa. Tytöille oli omansa ja pojille omansa. Vanhemmat pakolaiset olivat joutuneet pitkään olemaan teltta- ja muussa tilapäismajoituksessa mutta nykyisin heillekin oltiin saatu aikaiseksi suht säädylliset majoitustilat. Voimistelusalia lämmitti kaksi pönttöuunia ja aidoksi pakolaiseksi tai oikeastaan eräänlaiseksi rajaseudun sissiksi pikkuhiljaa oppinut Anniina kävi katsomassa että niissä oli tulta. Jaa… pelkkä hiillos enää… pari klapia kumpaankin teki terää. Anniinaa ja muita oppilaita muutaman vuoden vanhempi järjestäjä oli väsäämässä oppilaille aamiaista ja unohtanut samalla uunit.

Anniina – samoin kuin muut heräävät oppilaat – kävivät koulun pihalle rakennetussa yhteishuusissa aamutarpeillaan, pesivät sen jälkeen viereisessä pesutuvassa jossa muuripata tarjosi lämmintä vettä kasvonsa ja hampaansa ja siirtyivät sen jälkeen koulun ruokalaan syömään aamupalaa. Tänään oli tarjolla ruispuuroa, ruisleipää, hieman voita ja pari siivua kyläläisten tekemää alatoopia. Eihän täällä enää paljon muuta ollutkaan kuin kyläläisten tekemää. Ulkomailta tuotu ruoka oli vähissä. Koulupäivä alkaisi yhdeksältä ja tänään se olisi pelkkää opiskelua. Huomenna olisi taas vuoro työpäivän. Oppilaat auttaisivat koulun tiluksilla maataloustöissä. Osalle se olisi työtä pelloilla tai kasvihuoneissa ja osalle – niin kuin Anniinalle – työtä sikalassa. Anniina oli huomannut että alkujärkytyksen kadottua hän ei ollut sianpaskan hajusta niin piitannut vaikka kaupunkilaistyttö Helsingistä alun perin olikin.

Osalle Helsingistä tulleista oppilaista muutos nykyiseen oli paljon vaikeampaa ja yllätyksekseen varsin sitkeistä aineista rakennettu Anniina oli alkanut ajatella heitä kermaperseinä. Yleensäkin hän oli tietoisesti alkanut unohtaa sen ajan mitä hän Helsingissä oli asunut. Sillä hän tiesi, että se ei enää palaisi. Tuskin koskaan. Oli parempi sopeutua. Eikä täällä maalla niin kauheaa ollut asustella. Kun asioihin tottui ja oppi arvostamaan. Sitkeyttään ihmettelevä Anniina mietti aika ajoin että mistähän palikoista se sitkeys oli oikein rakennettu. Vanhemmista se ei ollut ainakaan tullut. Ja ne vanhemmathan olivat jääneet Helsinkiin. Vapaaehtoisesti. Niin Anniina kuin hänen veljensä Jani eivät olleet kuulleet heistä kahteen vuoteen. Todennäköistä oli etteivät he kuulisi heistä enää koskaan. He olisivat Romahduksessa kadonneita.

Helsinki, kahta vuotta aikaisemmin. Rivitalo Laajasalon Yliskylässä…

Kello oli kaksi yöllä. Jani hiipi hiljaa Anniinan huoneeseen ja kuiskasi:

- Oletko hereillä?

- Olen.

- Nyt on lähdettävä.

- Entäs isä ja äiti? Ei ne lähde. Ja isä on pannut ulko-oven takalukkoon. Ulkopihan oveenkin se väsäsi munalukon. Ne ei anna meidän lähteä.

- Ei niiltä kysytä. Nyt hiljaa. Ne nukkuu. Lähdetään.

Anniina, 11 vuotta ja hänen veljensä Jani, 15 vuotta hiipivät sukkasillaan terassin ulko-ovelle. Molemmilla oli täyteen – salaa – pakatut reput ja Janilla vielä putkikassi. Sieltä hän otti tukevat pulttisakset ja napsautti ovea kiinnipitävän kettingin poikki.

Ovi aukesi. Jani kuiskasi:

- Nyt mennään.

Anniina epäröi vain hetken ja painui ulos. Vanhemmilta oli turha enää kysellä. Kysytty oli niin monta kertaa. Yhdestä ylimääräisestä kerrasta ei olisi enää mitään hyötyä. Anniinan ja Janin pakolaismatka oli alkanut.

Kuinka tuohon tilanteeseen oltiin päädytty? Kuinka kaksi alaikäistä lasta päättää häipyä kotoaan keskellä yötä kohti tuntematonta? Ehkä kysymys oli väärä. Oikea kysymys olisi varmaankin ollut:

Kuinka paljon yksitoistavuotiaat hahmottavat ja ymmärtävät ympäristöään? Ehkä he hahmottavat sen paljon paremmin kuin vanhempansa sillä he katsovat nimenomaan sitä, mitä tapahtuu, ei sitä, mitä jonkun lapsen maailmassa turhan ja tarpeettoman ideologian mukaan tulisi tapahtua. Ideologian, jota heidän vanhempansa pakkosyöttivät lapsilleen. Ideologian, jolla ei ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Anniina hahmotti ympäristönsä oikein hyvin. Niin kuin Janikin. He elivät reaalimaailmassa eivätkä missään utopiassa. Itäisin Helsinki oli ollut tosiasiallista no gone-zonea jo pitkät ajat. Hyvin väkivaltaista sellaista. Sinne ei ollut suomalaisella mitään asiaa. Ampumiset ja pommiräjähdykset olivat muuttuneet arkipäiväksi. Laajasalo oli onnekseen välttynyt kaikkein pahimmalta mutta tilanne muuttui kerralla huonommaksi kun Helsingin kaupunki – joka oli nielaissut itseensä niin Espoon kuin Vantaan – teki tasa-arvoisen opiskelun nimissä uuden koulupiirijaon jonka perusteella Anniinan ja Janin kouluunkin tuli kerralla monikulttuurisuuden ja tasa-arvon nimissä noin kolmekymmentä prosenttia vieraskielisiä, pääosin islamilaisia oppilaita.

Oikeastaan siitä eteenpäin ei enää voinut puhua enää koulunkäynnistä vaan selviytymisestä sillä kyseiset oppilaat romahduttivat koulurauhan muutenkin ja  saivat halutessaan soitettua parikymmenpäisiä jengejä – kamapäisiä ja aseistettuja sellaisia – paikalle jos asiat eivät sujuneet heidän haluamallaan tavalla. Koulu muuttui huonoksi vitsiksi. Myös palavat autot muuttuivat Laajasalossa normaalitilanteeksi. Väkivalta ja raiskaukset eivät olleet enää poikkeus. Niistä tuli uusi normaali.

Anniina ja Jani olivat puhuneet asiasta vanhemmilleen ja pyytäneet, oikeastaan vaatineet että perhe muuttaisi Helsingistä pois. Vaikka jonnekin kehyskuntiin. Valitettavasti heidän vanhempansa olivat suorastaan fundamentalistisia vihreitä ja puolueen jäseniä, joskaan eivät mitään varsinaista puolue-eliittiä. He olivat pitkin hampain suostuneet siihen että heidän lapsensa voisivat syödä liharuokaa sillä he ymmärsivät itsekin – tai se oltiin heille lääkäreitten toimesta rautalangasta väännetty –  että kasvavat lapset tarvitsevat polttoainetta. Mutta se, että heidän lapsensa kyseenalaistivat sen monikulttuurisen yhteiskunnan johon he olivat uskoneet koko aikuisikänsä oli liikaa ja edes keskustelu asiasta kiellettiin ankarasti.

Molemmat vanhemmat kävivät töissä keskustassa valtion virastossa. Matka tehtiin omilla autoilla sillä monikulttuurisuudesta oli ehkä mukavaa puhua mutta sen kohtaaminen joukkoliikenteessä oli vähän eri asia. Sitä oli mukavampi ajatella teoriassa. Isä oli syntyperäinen helsinkiläinen mutta äiti puolestaan oli alun perin kotoisin Radanvarsikaupungista. Äidin veli perheineen asui Herttoniemessä ja he olivat aika ajoin käyneet kyläilemässä. Tosin kyläilyt olivat jääneet viime aikoina harvaksi. Pankkiiriliike Alexandriassa työskentelevä eno ei ollut enää tervetullut. Hän kun oli puhunut vanhempien utopian vastaisesti:

- Kyllä teidänkin tulee tajuta että meidän ja täysin vieraan ulkomaan välissä on enää pari kaupunginosaa. Ei itäisimmässä Helsingissä ole enää suomalaisia ollenkaan. Sama tulee tapahtumaan niin Laajasalossa kuin Herttoniemessä ja tapahtuu nytkin. Siksi me aikanaan möimme asuntomme ja asumme nyt vuokralla. Jossain vaiheessa täältä on lähdettävä. Jo vallitseva kehitys pakottaa siihen.

- Ja on toinenkin asia mikä teidän tulee ymmärtää. Se vallitseva kehitys ei valitettavasti riitä. Minulla nyt sattuneesta syystä on sormi talouden valtimolla ja viimeistään kahden vuoden päästä ei enää sellaista asiaa kuin valtiontalous ole olemassakaan. Se, mitä voidaan verottaa, on jo verotettu, verotettavat yritykset menevät pankrottiin toinen toisensa jälkeen eikä lainaa enää saa. Euroopan keskuspankki ei auta. EU ei auta. Valtion ja kuntien palkanmaksu pysähtyy. Silloin pysähtyy teidänkin palkanmaksunne. Kun valtiontalous romahtaa, niin sen jälkeen romahtaa infrastruktuuri. Ja ennen kaikkea silloin loppuu tuon Itä-Helsingissä sijaitsevan ulkomaan elättäminen. Se tietää suoraa hyökkäystä ja ryöstämistä. Eikä pelkkää ryöstelyä vaan puhdasta valloitussotaa.

- Siellä on aseistettuja ryhmittymiä. Paljon. Täällä ei ole mitään, millä puolustautua. Kun infra romahtaa, en tiedä mitä poliisi ja puolustusvoimat tekevät. Sillä valtion palkalla nekin elävät. Voi olla että nekin lähtevät huuthelvettiin Helsingistä ja yrittävät pärjätä tahoillaan miten parhaiten kykenevät. Ja muistakaa, että julkisilla rahansiirroilla elää huomattava osa helsinkiläisistäkin. Sanoisin että pääosa. Joko julkisen viran tai sosiaalihuollon elättämänä. Tulee muistaa että niitä suomalaisiakin koskee se sama viisaus kuin muitakin eli anarkia on yhdeksän syömättömän aterian päässä. Tuo kaikki tulee tapahtumaan. Alkaisi olla aika suunnitella muuttoa muualle. Yrittäkää ymmärtää, ihmiset. Siinä vaiheessa kun valtion kassa on tyhjä niin tämä teidän Laajasalonnekaan ei ole enää edes mikään Malmö. Se on Libanon. Sillä erotuksella että siinä Libanonissa aseita on vain hyökkäävällä osapuolella.

Eno jatkoi vielä vaikka varsinkin Anniinan ja Janin äiti selvästi kihisi kiukkua:

- Täällä uudessa Libanonissa ei ole hallitusta suojelemassa teitä. Ennen kaikkea täällä ei ole hallitusta ruokkimassa teitä. Sen sijaan syrjäisemmillä seuduilla ollaan jo varustauduttu asiaan. Siellä ollaan perustettu kansalaiskaarteja jotka eivät suunnittele hallituksen kaatamista koska se kaatuu joka tapauksessa. Rahan puutteeseen. Ne valmistautuvat aikaan katastrofin jälkeen ja sen myötä ilmestyviin valtaviin – suomalaisiin – pakolaislaumoihin. Tarkoituksena sentään ruokkia ne ja tarjota katto pään päälle. Sekin on enemmän kuin mitä täällä on luvassa. Sillä siellä on sentään hengen turva. Täällä sitä ei siinä vaiheessa ole. Ajatelkaa edes Jania ja Anniinaa, jos ette muuten tajua.

Tässä vaiheessa äiti oli saanut raivokohtauksen ja käskenyt harhanäyistä kärsivän enon painua natsien ja rasistien helvettiin. Isä oli ollut lapasena hiljaa. Niin kuin aina ennenkin. Mutta äiti ei pystynyt estämään Jania ja Anniinaa tapaamasta enoa ja hänen perhettään jossa oli eno, enon vaimo ja heidän juuri samanikäiset lapset kuin he itsekin olivat.

Jani ja Anniina olivat käyneet enon perheen luona kylässä kaksi kuukautta myöhemmin. Silloin hallitus oli ilmoittanut että kaikki julkisen sektorin niin palkat kuin sosiaaliavustukset vähennetään – vain tilapäisesti – kolmasosalla. Kyseessä oli ”tilapäinen ilmasto- ja solidaarisuusvähennys”. Eno oli soittanut Janin ja Anniinan isälle asiasta ja isä oli onnettomuudekseen oli laittanut puhelimensa kaiuttimelle jolloin äiti oli kuullut enon lauseen:

- Rahat loppuu pian. Tosi pian. Vaan arvaatkos mistä ei olla vähennetty penniäkään? Mene pihalle ja käännä katseesi itään. Vain muutaman kilometrin päähän. Suuntaan, jossa ei puhuta enää suomea. Sinne avustukset tulevat edelleenkin täysimääräisinä. Nyt ne ovat enää pelkkää hallituksen vihoviimeistä suojelurahaa. Oletteko valmiit lähtemään? Minä olen ottanut jo yhteyden Radanvarsimaakuntaan. Me odotamme vielä hetken. Teidän, tai ainakin Janin ja Anniinan takia.

Tuolloin äiti oli ottanut puhelimen ja huutanut:

- Ja sinähän sairaista harhanäyistä kärsivä vainoharhainen natsi et MINUN lapsiani vie! Ja onko sulla jonkunlainen hahmotushäiriö? Tämä on TILAPÄINEN ratkaisu. Tämä on TILAPÄINEN HÄIRIÖ!

Isä oli edelleenkin hiljaa kun äiti katkaisi puhelun. Päivää myöhemmin Jani ja Anniina kävivät enon luona. Eno totesi:

- Te olette järkeviä nuoria ihmisiä. Siksi uskallan sanoa teille tämän. Aikanaan, kun järjettömät totalitaristiset järjestelmät, niin kuin vaikka natsi-Saksa kaatuivat ja olivat romahtamassa niin sen järjestelmän uskollisimmat kannattajat olivat uskossaan aina vain vahvempia vielä silloinkin kuin loppu ja kuolema oli jo etuovella. Valitettavasti vanhempanne ovat juuri samanlaisia. He eivät tule muuttamaan mieltään.

Anniina sanoi, vaikka vapisi hieman sanoessaan:

- Emme tule mekään. Emme me jää tänne tapettavaksi. Minä tiedän jo hyvin mitä on raiskauksen pelko. Eikä mun pitäisi sitä tässä iässä tietää.

Jani oli hetken aikaa hiljaa ja sanoi sitten:

- Anniina puhuu totta. Ja on tässä oikea kuoleman pelkokin ollut muutaman kerran esillä. Ja jos nyt rehellinen olen niin en ole varma onko minun ja systerin isä meidän todellinen isä vaiko sittenkin se naapurin putkimies-Pena. Joka muuten muutti Orimattilaan jo pari vuotta sitten. Meinaan, pakko tunnustaa että ei isää lapasempaa jätkää ole olemassakaan. Tai jos on niin sitten se on jo rukkanen.

Kuukautta myöhemmin tilanne alkoi realisoitua vielä enemmän. Hallitus ilmoitti että tilapäisten vaikeuksien vuoksi niin valtion, kuntien kuin julkisrahoitteisten järjestöjen palkkoja ei kuluvan kuukauden aikana makseta. Sosiaalisen median kautta Jani sai helposti tietoonsa että etnisille erillisalueille tuet maksettiin edelleenkin. Keskustelussa esitettiin – varsin perusteltuja – arvauksia siitä että nyt on sitten parempiin suihin menossa ne Suomen viimeiset kultavarannot. Kun Jani kertoi asiasta vanhemmilleen niin äiti vastasi hampaat kirskuen:

- Älä usko valheisiin! Äläkä tuomitse! Nuo – ihmiset – ovat – sotaa – paossa! Ja hallitus kyllä hoitaa asian. Ei meillä ole mitään hätää. Eikä me lähdetä täältä minnekään.

Eno teki Anniinalle ja Janille hyytävän tilannepäivityksen paria päivää myöhemmin:

- Se puhe kultavarannoista on totta. Iso-Britanniassa, Ruotsissa, Yhdysvalloissa ja Sveitsissä säilytetty valtion kultavaranto on myyty jo muutama kuukausi sitten ja sillä on pidetty yllä etnisten erillisalueitten elättämistä. Kultaa oli 49 tonnia ja ainoa mitä on jäljellä löytyy Suomen Pankin omista holveista. Sitä on vain pari tonnia. Seuraava etnisten tukien kuittauspäivä on kolmen vuorokauden kuluttua. Eikä niitä tukia tällä kertaa enää tule. Eikä tule sen jälkeenkään. Nyt perse on totaalisen auki. Nyt jos koskaan on aika lähteä. Me odotamme vielä teitä. Vanhempanne eivät suostu uskomaan tilannetta ennen kuin on liian myöhäistä.

Eiväthän he uskoneetkaan. Kun kävi ilmi että etnistä elatustukea ei enää tullutkaan muuttui koko Itä-Helsinki välittömästi anarkiaksi jossa kauppojen ryöstely alkoi. Ampumista ja räjähdyksiä kuului myös Laajasalossa. Vaikka Jani oli pyytänyt vanhempia lähtemään oli ainoa vastaus ovien lukitseminen ja äidin tyly toteamus:

- Me emme lähde minnekään. Ettekä tekään.

Asian varmisti takalukittu ulko-ovi ja kettingillä sekä munalukolla varmistettu terassin ovi. Mutta kettinki ei pärjää pulttisaksille joten Janin ja Anniinan pakolaismatka alkoi. Vanhemmat havahtuivat ja tulivat terassille huutamaan. Tai oikeastaan vain äiti huusi. Isä oli hiljaa niin kuin aina ennenkin. Jani huusi yhden kerran  takaisin:

- Jos hyppäätte välittömästi autoon ja ajatte huuthelvettiin täältä niin me tullaan mukaan.

Seurasi vain hiljaisuus.

- No niinhän mä vähän aattelinkin…

Jani ja Anniina ottivat polkupyöränsä. Heillä oli myös sähköskootterit mutta niitten lataamismahdollisuudet tulisivat pian olemaan huonon ja olemattoman puolessavälissä. Lisäksi Jani otti repustaan aseen ja laittoi sen vyönsä alle. Venäläinen Baikal Margo-pienoispistooli:

- Eno antoi. Kaiken varalta. Voi olla että valkoinen naama tarvitsee näillä seuduilla pian kättä pidempää että pääsee karkuun. Ja nyt sitä on. Tosin meidän täytyy yrittää kulkea piilossa. Varsinkin kaikkia kauppakeskuksia tulee vältellä. Siellä on ryöstely jo täysillä päällä.

Anniina ei kysellyt eikä kommentoinut koska tiesi itsestäänselvyydet oikein hyvin itsekin. Hän hyppäsi pyöränsä satulaan ja totesi:

- Lähdetään. Ei ne meitä loputtomiin odota.

Eno perheineen asui Herttoniemessä Hiihtäjäntiellä. He olivat jo pakanneet autonsa ja sovittu kohtaamispaikka oli Laajasalon ja Herttoniemen yhdistävän Linnanrakentajantien sillan eteläpuolella. Onneksi siinä ei ollut vielä mitään tiesulkua. Etnot keskittyivät kauppojen ryöstelyyn. Anniina ja Jani laittoivat reppunsa enon tila-auton takapaksiin. Samalla etelän suunnasta näkyi valtava valonvälähdys ja hetkeä myöhemmin kuului räjähdys. Eno tuumasi:

- Näytti tulevan Santahaminan suunnasta. En tiedä mitä tuo oli mutta ei se mitään hyvää lupaa. Lähdetään helvettiin täältä. Siirrytään Herttoniemessä ajamaan pyöräteitä ja kerrataan siinä vielä se, mitä tehdään jos tiesulkuja tulee vastaan.

Myöhemmin he saivat tietää että tuo räjähdys oli Kaartin Jääkärirykmentin aikaansaannosta. Joukko-osasto oli aavistanut mitä tuleman pitää, hankkinut paikalle rahtilaivoja, lastannut kaiken kalustonsa siihen ja räjäyttänyt sen, mitä ei enää kyytiin mahtunut. Laivat läksivät Santahaminasta Hankoon ja samalla kaksi sotilaspoliisikomppaniaa kävi tyhjentämässä Suomen Pankista loput kultavarannot sekä keskustan pankeista kaiken ulkomaan valuutan. Kaartin Jääkärirykmentissä pääteltiin – aivan oikein – että Suomessa ei ole jatkossa enää mitään toimivaa hallintoa. Jossain vaiheessa se hallinto olisi kuitenkin saatava taas pystyyn ja siinä sekä kulta että valuutta olisi omalta osaltaan avuksi.

Anniinalla, Janilla ja enon perheellä ei ollut tällä hetkellä valuutasta apua. Heillä oli tarkoitus ajaa nelivetoisella tila-autolla pyöräteitä pitkin vanhalle Lahdentielle, siitä vanhalle Porvoontielle ja siitä eteenpäin kehyskuntiin jossa toivottavasti kansalaiskaartit jo toimivat. Siitä oli sitten tarkoitus jatkaa aina Radanvarsimaakuntaan. Tarkoituksena oli väistää kaikki suuremmat asuinalueet ja varsinkin kauppakeskukset joissa oli jo täysi ryöstely päällä. Laukauksia kuului aika ajoin, myös sarjatuliaseista, samoin kuin ajoittaisia räjähdyksiä ja tulipalojen kajastus valaisi pimeän yön.

Väistely onnistui aina Vantaan Hakunilaan saakka jossa oli henkilöauto joka tukki tien puoliksi. Auton ulkopuolella oli neljä miestä. Eivätkä ne olleet suomalaisia. Eno sanoi kylmällä äänellä jota maustoi pelko:

- No niin… nyt ei ole sitten varaa epäröidä… nuo ei ole suomalaisia eikä niillä ole hyvät mielessä… ei niitä tosin ole kuin muutama… mutta tolla etummaisella on pistooli…

Janilla oli kakskakkonen Baikal Margo. Samanikäisellä serkkupojalla samoin kakskakkonen Holekin pienoisrevolveri jonka rullaan mahtui yhdeksän patruunaa. Ja enolla oli vanha mutta edelleenkin erittäin toimiva rinnakkaispiippuinen ja kaksiliipaisiminen Baikal IJ-58-haulikko jonka piiput hän oli sahannut lyhyeksi. Jani ja serkkupoika olivat vääntäneet serkun etuistuimen aivan taka-asentoon ja molemmat olivat aukaisseet sivuikkunat. He pitivät aseitaan ovia vasten piilossa ja enon haulikko oli takin alla valmiiksi ikkunaan suunnattuna. Pistoolia kädessään pitävä mies huusi:

- Ulos auto! Tai ampuu!

Hän ei epäonnekseen ollut suunnannut pistooliaan autoa kohti vaan piti sitä kädessään ylöspäin ojennettuna tullessaan repsikan ikkunan viereen. Hän odotti tietysti helppoa saalista. Olihan autossa selvästi vain niitä lammasmaisia suomalaisia. Se oli hänen viimeinen virheensä. Serkku nojautui etupenkillä niin taakse kuin pystyi, eno nosti takin alla olevan haulikon ja laukaisi. Laukaus osui miestä keskelle naamaa ja noin lyhyellä matkalla haulisatsi oli vielä käytännössä täyteinen. Miehen pää räjähti. Samalla Jani alkoi ampua pienoispistoolillaan miehiä jotka suojautuivat auton taakse. Serkkupoika taas ampui pienoisrevolverillaan auton renkaita. Eno puolestaan löi autosta kaasun pohjaan. Etnojen auto ei seurannut.

Muutaman kilometrin pyöräteitä ajettuaan eno pysäytti auton, avasi oven ja oksensi. Jani ja serkku seurasivat esimerkkiä ja muittenkin mahassa möyri. Anniinaa vapisutti kuin horkassa ja kaikki ymmärsivät että elämä ei todellakaan mene niin kuin elokuvissa. He olivat kohdanneet oikean kuolemanpelon. Mutta pääasia oli että heitä ei seurattu. Eno nousi autosta ja latasi toisen haulikonpiipuista uudelleen. Jani ja serkkupoika latasivat omat aseensa vaikka vapisevin käsin se olikin hieman hidasta.

Pakomatka eteni sen jälkeen ilman ongelmia. Taustalla Helsinki oli pimentynyt. Sähköt olivat poikki eikä puhelinkenttäkään enää toiminut. Helsinkiä valaisivat enää vain tulipalot. Anniinan viimeinen viesti ennen yhteyksien katkeamista oli äidin vaatimus: ”tulkaa takaisin, teillä ei ole oikeutta lähteä”. Tuusulan puolella he törmäsivät uuteen tiesulkuun. Tällä kertaa kyseessä olivat suomalaiset joilla oli hihassaan sininen nauha. Kansalaiskaartilaisia. He olivat turvassa. Ainakin toistaiseksi. Kädessään puoliautomaattihaulikkoa pitävä mies tervehti heitä ja totesi:

- Tästä suunnasta ei tule enää kuin yksittäisiä autoja. Pääosin pakolaiset suuntaavat länteen. Siellä tiet ovat ruuhkautuneet. Itä-Helsinki on tukossa ja Pohjois-Helsinkikin menossa tukkoon. Taisitte päästä nippa nappa karkuun. Ja taisitte olla viimeisiä jotka pääsivät siitä suunnasta läpi.

- Tiedättekö Helsingin tilanteesta mitään?

- Vain sen että se on täydessä kaaoksessa. Menossa ei ole mikään varsinainen sisällissota vaan täydellinen romahdus ja kansalaiskaartit yrittävät estää koko maata suistumaan täyteen anarkiaan. Mutta Helsingissä kaarteja ei ole. Ei myöskään poliisia joka sekin otti ritolat. Hallinto ei toimi, infra ei toimi, suomalaiset pakenevat ja etnot valtaavat paikkoja ryöstäen edetessään kaiken. Ihmisiä on tapettu. Ties kuinka paljon. Mutta osa suomalaisista typeryksistä on silti jäänyt sinne. Tarkoituksella. Vartoomaan tappamistaan. Mutta mutta… mihin te olette suuntaamassa?

- Radanvarsimaakuntaan.

- Tuolla kilometrin päässä on bensis. Kansalaiskaarti on saanut ylläpidettyä rajoitettua sähkönjakelua. Tosin saadaan siellä bensaa käsipumpuillakin jos tarve on. Tarvitsetteko polttoainetta?

- Emme. Meillä oli täysi tankki ja mulla on neljä kymmenen litran jerrykannua takapaksissa.

- No, hyvää matkaa sitten. Älkää säikähtäkö kun vastaanne tulee pian autokaravaani. Sieltä tulee parin pataljoonan verran Uudenmaan kansalaiskaartilaisia. Ne lyövät tulpan etnojen etenemiselle Vantaan ja Tuusulan rajalle.

Matka eteni pohjoiseen. Aina välillä oli kansalaiskaartin tiesulkuja. Nuo sininauhaiset aseistetut suomalaiset miehet loivat turvallisuuden tunnetta joka oli Hakunilassa järkkynyt pahemmin kuin koskaan ennen. Sellainen tiesulku oli myös kun saavuttiin Radanvarsimaakunnan rajalle. Paljasveden kunnan rajalla oli sininauhaisia kansalaiskaartilaisia. Osalla oli metsästysaseita ja osalla vanhoja amerikkalaisia M14-automaattikivääreitä. Mistä ne lie niitä hankkineetkaan? Nähtävästi romahdukseen oltiin valmistauduttu jo kauan. Onneksi. Rajalla oli useampikin auto ja he joutuivat jonottamaan. Kun heidän vuoronsa tuli, niin kansalaiskaartilainen kysyi:

- Mihin aiotte suunnata?

- Radanvarsikaupunkiin.

- Ei kannata. Ainakaan tällä hetkellä. Siellä on taistelut menossa. Kansalaiskaarti pistää etnogangstereita kuriin. Siellä on aika rumaa just nyt. Eikä millään muotoa turvallista. Ehdotan, että ajatte Reunansyrjään. Siellä kansalaiskaarti on varsin hyvin valmistautunut ottamaan vastaan pakolaisia. Ja ennen kaikkea siellä on turvallista. Onko teillä muuten kenelläkään sotilaskoulutusta?

Eno vastasi:

- Muilla ei ole mutta minulla on. Olen reservin luutnantti ja koulutukseltani talousupseeri.

- Talousupseeri? Kun saavutte Reunansyrjään niin ilmoittautukaa paikalliselle kansalaiskaartille. Osaamisellenne on käyttöä. Tässä kun pitäisi jonkunlainen yhteiskuntakin saada taas aikaiseksi. Ainakin jossain vaiheessa. Kun pahimman yli selvitään. Ja te ymmärrätte huollon päälle. Voitte uskoa, että meillä on paljon huollettavia. Ja lisää tulee koko ajan.

- Tiedättekö muuten tilanteesta enemmän?

- Helsinki on täysin etnojen vallassa. Tosin siellä ei ole sähköä eikä muutakaan infraa. Siellä on täysi kaaos ja ihmisiä tapetaan. Tampereella, Turussa, Radanvarsikaupungissa ja muutamassa muussa suuremmassa kaupungissa niitä ollaan puolestaan pistämässä kuriin. Kovin ottein. Varmaankin ne siirretään Helsinkiin nekin. Ja hallitus – perkele – on ottanut ritolat. Niin kuin suurin osa eduskuntaakin. Varasivat Finnairilta lentokoneet ja lensivät Saksaan. Ilmavoimat saivat asiasta vihiä mutta liian myöhään. Panivat hävittäjät perään mutta ne paskat olivat ehtineet jo karkuun.

- Mitenkäs puolustusvoimat suhtautuvat tilanteeseen?

- Käsittääkseni kissakauluksiset ovat täysin hukassa kun ei ole poliittista johtoa antamaan ohjeistusta. Mutta kapteeni-, majuri- ja everstiluutnanttitasolla ollaan tehty se johtopäätös että ne tulisivat toistaiseksi osaksi kansalaiskaartia. Se kun on ainoa toimiva systeemi tällä hetkellä. Toisin sanoen kansalaiskaarti olisi käytännössä se PV. Ainakin asevarikot ovat täysin suomalaisten hallussa. Ajakaa tätä tietä eteenpäin, kääntykää sitten Naakkamoon vievälle tielle ja jatkakaa siitä Reunansyrjään. Siten vältätte Radanvarsikaupungin taistelut. Matkan varrella on tiesulkuja mutta ne ovat kaikki omia. Hyvää ja turvallista matkaa.

Paria tuntia myöhemmin heidän autonsa ylitti Reunansyrjän länsipuolella olevan Jätkimänjoen sillan. Pitkä pakolaisuus oli alkanut. Anniinalla ei ollut tietoa koska hän ja hänen veljensä voisivat palata Helsinkiin. Eikä vanhemmistakaan ollut tietoa. Älypuhelinten yhteydet olivat katkenneet jo Uudellamaalla.

Pari vuotta myöhemmin, toukokuu…

Koulupäivä päättyi ja vuorossa oli ruokailu. Tällä kertaa tarjolla oli kalakeittoa, ruisleipää, voita ja maitoa. Anniina oli Janin kanssa tottunut aikanaan pelkkään valmisruokaan sillä heidän vihreät vegaanivanhempansa eivät olleet loppujen lopuksi kummoisiakaan kokkeja. Molemmat sisarukset myös yllättävän nopeasti tottuivat tähän toisenlaiseen ruokaan jota Reunansyrjässä tarjottiin. Anniinan ei ollut enää aikoihin tehnyt mieli mitään valmispizzaa. Joillekin lapsille ja nuorille muutos oli ollut hankalampi mutta nälkä oli suuri opettaja.

Vielä suurempi ongelma monelle Helsingistä muuttaneelle lapselle ja nuorelle oli alkuun ollut se, että älykännyköitä ei enää ollut. Tai no, olivathan ne sinänsä olemassa mutta maakunnan väliaikaishallinto ei tarjonnut kallisarvoista sähköä niitten lataamiseen. Oppilailla oli käytössään koulun tietokoneet joita he saattoivat käyttää puoli tuntia kerrallaan ennalta määrätyn aikataulun mukaisesti pari kerta viikossa. Anniina huomasi ettei hän kaivannut enää ollenkaan sitä hemmetin masiinaa joka hänellä oli ollut Helsingissä kädessään aina heräämisestä nukkumaanmenoon saakka. Monelle muulle älykännyköiden poistuminen oli hankalampaa ja esiintyi suoranaisia riippuvuusoireita. Samoin osallistuminen välttämättömään työpalveluun oli ollut monelle järkytys.

Ajan myötä nuoret ja lapset kuitenkin tottuivat. Suurin ongelma oli se aikuisten ryhmä joka oli tehnyt ikänsä työtä joka ei ollut oikeastaan mitään työtä. Suomi oli ollut niin pitkälle kehittynyt yhteiskunta että yhteiskunnan rakenteitten ja sitä myötä kaikkien suojaverkkojen romahtaessa maassa oli valtava määrä ihmisiä jotka olivat täysin avuttomia ja toisten antaman ruoka-avun varassa. Sadan vuoden takainen maatalousyhteiskunta olisi kestänyt tilanteen paljon paremmin.

Kansalaiskaartilaiset olivat tehneet selväksi heille että koska kaikki on romahtanut niin Suomi tulee olemaan olosuhteiden pakosta pitkän aikaa maatalousvaltainen kehitysmaa. Varsinkin kun EU ei auta ollenkaan johtuen etnoväestön eristämisestä Helsinkiin. Avustuksia tuli Itä-Euroopasta, Norjasta ja Norjan kautta Yhdysvalloista. Ruokaa ja yhtälailla elintärkeää polttoainetta josta oli aina pula. Osa noista aikuisista ei pystynyt kerta kaikkiaan tajuamaan tilannetta. He elivät heitä varten perustetuissa uusvaivaistaloissa jossa heille tarjottiin ruoka ja katto pään päälle. Ei muuta. Eikä heiltä vaadittukaan mitään.

Anniinan koulu noudatti hyvin pitkälle vanhan kansakoulun opetussuunnitelmaa. Sillä lisällä että koulunkäyntiin kuului välttämätön työvelvollisuus sekä aseitten käsittelyn oppitunnit. Oppiaineita olivat äidinkieli, matematiikka, maantieto, biologia, fysiikka, kemia, englanti, liikunta ja käsityöt. Erityisesti kaikenlaisiin käden taitoihin satsattiin. Jyväskylään oltiin perustamassa ensimmäistä romahduksen jälkeistä yliopistoa joka keskittyisi välttämättömiin koviin tieteisiin. Anniinan luokanvalvoja, 40-vuotias mies joka oli nippa nappa päässyt karkuun Turun Varissuolta oli todennut:

- Se vanha Suomi joka sai aikaan romahduksen sai päähänsä että hyvinvointi tulee selittäjiä kouluttamalla. Tämä uusi, vielä rakenteilla oleva Suomi ymmärtää että ennen kaikkea tarvitaan tekijöitä. Ne selittäjät, niitten yliturvonnut määrä ja niihin upotettu täysin tarpeeton raha olivat yksi syy siihen miksi Suomi taantui kehitysmaan tasolle. Toinen oli tietysti monikultturistinen hulluus joka valtasi maan jossain vaiheessa. Nyt me – te – joudutte korjaamaan kaiken.

- Ja teidän täytyy olla valppaana. Sillä ne ihmiset jotka saivat romahduksen aikaiseksi tekivät sen tietoisesti, riskeistä huolimatta. He tiesivät, että valtio ei kestä heidän utopiaansa mutta he eivät välittäneet vaan matkustivat seinään törmäävän junan ensimmäisessä luokassa ja pakenivat ennen törmäystä. Heidän ansiostaan aikanaan rikkaasta Suomesta tuli failed state. Teidän on osattava lukea varoitusmerkit ettei sellaista tapahdu enää koskaan.

Entisen hallinnon edustajista oli Hämeenlinnassa toimiva ja maata pikku hiljaa uudelleen rakentava väliaikaishallinto antanut yli 800 pidätysmääräystä. Jos he jäisivät kiinni eivät heidän kohdallaan romahtaneen Suomen lait enää vaikuttaisi vaan tuomio olisi armoton. Vieläkään ei osattu laskea kuinka paljon ihmisiä kuoli romahdusta seuranneina kuukausina mutta lukumäärä meni varmasti yli sadan tuhannen.

Jani ei käynyt enää koulua sillä hänellä havaittiin olevan huomattavaa lahjakkuutta mekaniikkaan. Niinpä hän toimi oppipoikana erässä paikallisessa huoltamossa joka kehitti moottoreita toimimaan tilapäispolttoaineilla eli alkoholilla, rypsiöljyllä ja puukaasulla. Saman huoltamon miehet – Jani mukana – olivat myös kehittämässä kokonaista puukaasuvoimalaa. Radanvarsimaakunnassa toimi kansalaiskaartin valvonnassa yksi vesivoimala ja yksi turvevoimala mutta lisävirtaa tarvittiin sillä virtaa oli syötettävä myös maakunnan ulkopuolelle. Ydinvoimalat olivat sammuneet heti romahduksen jälkeen eikä niitä oltu saatu vielä toimimaan.

Anniina – niin kuin muutkin nuoret oppilaat – seurasivat säännöllisesti uutisia joita tuli Radanvarsimaakunnassa kerran päivässä Heukensaaskin lähetysantennilta. Tilanne Suomessa oli rauhoittunut mutta maa eli puutteessa. EU oli ilmoittanut että koska suomalaiset olivat pakkosiirtäneet etnoväestön Helsinkiin ja kieltäytyneet ruokkimasta sitä niin Suomea kohdeltiin EU:sta eronneena rikollisvaltiona. EU lähetti ruoka-avustuksia Helsinkiin mutta Suomen polttoainepulasta kärsivä laivasto piti huolen että kaikki lastit tulivat ensiksi Hankoon jossa ne tarkistettiin aseitten varalta. Puolan laivasto oli tullut auttamaan suomalaisia valvonnassa.

EU oli myös lähettänyt Helsinkiin ammattilaisia jotka saivat Hanasaaren voimalan toimimaan ja myös infrastruktuurin toimimaan alkeellisella tasolla. Sinänsä etnoväestö oli alkanut muuttaa varsin nopeasti Suomesta Ruotsiin tai Saksaan sillä pelkällä ruoka-avulla eläminen ei sitä vauraampien vuosien jälkeen kiinnostanut. Kansalaiskaartilla, jossa puolustusvoimat olivat olennaisena osana olisi ollut mahdollisuus jyrätä nopeasti koko Helsinki mutta se oli päättänyt odottaa kaupungin miehittämistä kunnes Helsinki aivan tyhjä etnoista. Siihen ei menisi enää kauaa. Se oli toinen asia että asuttaisivatko suomalaiset raunioitunutta Helsinkiä enää koskaan uudestaan. Eihän siellä ennen romahdustakaan ollut enää mitään mitä valtio tarvitsisi. Virastoja. Ja niitten määrä Suomessa, kunhan se saataisiin jälleen rakennettua tulisi olennaisesti vähenemään.

Ilta saapui. Anniina valmistautui yöpuulle. Hänellä oli punkka ja sen vieressä peltikaappi. Unta  ei tarvitsisi odotella. Päivät olivat usein aika raskaita. Mutta olivat ne ainakin turvallisia. Niin eläinlääkärin urasta haaveileva Anniina kuin muutkin nuoret oppilaat ymmärsivät että heidän tulisi aikanaan korjata se katastrofi mitä heitä edeltävä sukupolvi oli saanut aikaiseksi. Se sukupolvi, josta hyödyttömimmät olivat nyt uusvaivaistalossa.

Ehkä he sinne kuuluisivatkin. Pysyvästi. Etteivät päässeet enää uudelleen sotkemaan asioita. Ilmaisen ja vastikkeettoman hyvinvoinnin aika oli ohi.