SILAKKA-AKTIVISTI JA KUVITELTU HIRVIÖ

Helsinki, nykypäivä…

Mikäs täällä Kalliossa oli asustellessa? Ainakin jos oli oikeanlainen ihminen joka nautti sen tiedostavasta ilmapiiristä joka oli muuttunut varsin paljon niistä ajoista kun tämä oli vielä työläiskaupunginosa. Vanha tuttavamme Epäilyksen Piru istuskeli erään kalliolaisen kaksion kirjahyllyssä ja katseli naisihmistä joka rakasti sekä itseään että asumista näillä kulmilla.

Hän oli vihervasemmistolaisen arkkityyppi, tarkemmin nimeltään Vihervasemmistolaisen Arkkityyppi joka oli niin sanotulta ammatiltaan interperspirationaalisen feminismin ja sukupuolten löytämisen, kehittämisen, leventämisen sekä laajentamisen ynnä oikeaoppisen uhriutumisen tutkija Helsingin Yliopiston PMS-instituutissa. Hän mielsi tekevänsä tärkeää ja välttämätöntä työtä eikä olisi ymmärtänyt jos joku olisi sanonut hänen koko työuransa olevan veronmaksajien rahojen tarpeetonta tuhlaamista. Hän olisi loukkaantunut siitä verisesti. Mutta eihän hänen toveritarpiirissä kukaan sellaista koskaan sanonutkaan. Hehän olivat kaikki samanlaisia. Elättejä. Ylpeitä elättejä jotka mielsivät olevansa välttämättömän tarpeellisia.

Vihervasemmistolaisen Arkkityyppi nautti hyvää luomupunaviiniä ja naputteli samalla tekstiä läppärilleen jossa oli avoinna uuden silakkaliikkeen sivut. Hän kirjoitti sivuille innokkaasti sillä hän oli yksi silakkaliikkeen kokoavia ja kovaäänisimpiä voimia niin kuin oli ollut Rasmuksessa, Refugees Hospitality Clubissa ja muissa vastaavissa organisaatioissa. Yhdessä toisensa jälkeen.

Näppäimistö paukkui kovaäänisesti ja tekstin sisältö oli selvä. Natsismin suosio Suomessa on levinnyt hälyttävästi, Suomessa eletään uusintana 1930-luvun synkkiä aikoja  ja tätä uhkaa vastaan täytyy toimia kaikin mahdollisin keinoin. Ensimmäinen keino on tietysti se, että vihapuhelaki täytyy saattaa voimaan kaikessa ankaruudessaan. Äärioikeistolainen valtioterrori on aivan nurkan takana jos sitä ei äkkiä ja radikaalein keinoin pysäytetä. Se, että avoimesti natsiksi tunnustautuvia on äärimmäisen vähän ei muuta tätä tosiasiaa mihinkään. Tarvitaan aina vain enemmän käsitteiden määrittelyä ja sen myötä natsiksi tulkittavien määrä on saavuttamassa hälyttävät mittasuhteet.

Jos Epäilyksen Piru – jota Vihervasemmistolaisen Arkkityyppi ei pystynyt näkemään eikä kuulemaan – ei tietäisi kuinka vaarallinen ihminen hän olisi tavallisille kansalaisille sillä olisi käynyt tuota näppistään paukuttelevaa naista sääliksi. Hän oli todellakin arkkityyppi joka uskoi vilpittömästi siihen että Suomessa oli valtava määrä natseja. Tajuamatta että ne hänen natsiksi kuvittelemat ihmiset olivat aivan tavallisia ihmisiä jotka olivat huolissaan siitä mitä Suomelle oli tapahtumassa. Ja nimenomaan tapahtumassa Vihervasemmistolaisen Arkkityypin, hänen toimintansa ja hänen kannattamansa hallituksen vuoksi.

Mutta miksei hän olisi natsien olemassaoloon uskonut? Niihin oli niin helppo uskoa kun oli vain ensin mielessään päättänyt hirviön olevan olemassa. Kuvitelman voima oli mahtava. Eihän hän ollut niitä tavallisia natseiksi kuvittelemiaan ihmisiä oikeastaan koskaan tavannut. Mitä nyt jonkun haalareissaan ja huomioliiveissään hänelle apua antaneen huoltomiehen mutta ei hän sellaisten kanssa alentunut keskustelemaan. Eikä se huoltomieskään pahemmin pyrkinyt keskustelemaan sillä hänellä oli töitä tehtävänä. Niitä muurahaiskansalaisten töitä jonka yläpuolella Vihervasemmistolainen Arkkityyppi tunsi olevansa.

Töitä. Asia, jota Vihervasemmistolainen Arkkityyppi ei ollut koskaan varsinaisesti tehnyt mutta joita hän kuvitteli tekevänsä joka päivä. Näennäistöitä jonka nuo hänen natsiksi tulkitsemansa ihmiset kustansivat. Työtä jolla ei ollut merkitystä kenellekään muulle kuin hänelle itselleen ja sen kuplan väelle jossa hän eli. Valehdellen toistuvasti ja kiihkeästi itselleen tuntemattomasta ihmisestä joka oli helppo demonisoida. Ja samalla vaatien maahan aina vain lisää etnisesti ja uskonnollisesti edistyksellisiä ihmisiä joista hyvin moni eli juuri kuin ne hänen demonisoimansa natsit. Epäilyksen Piru ihmetteli sitä valtavaa itselleen valehtelemisen määrää johon nämä vihervasemmistolaiset arkkityypit pystyivät.

Varsinkin Epäilyksen Piru ihmetteli sitä innokkuutta millä Vihervasemmistolainen Arkkityyppi ja tämän silakkaliikkeen – joka oli vanha liike vanhoilla aktivisteilla ja uudella nimellä – muut aktiivit jaksoivat etsiä toistensa mielipiteistä vääräuskoisuuden merkkejä. Pieniäkin sellaisia. Omien rivien epäilijät olivat vielä vihatumpia kuin varsinainen vastapuoli. Luopiot. Kirotut epäilijät ja luopiot. Epäilyksen Pirun mielessä kävi neuvostoaika jolloin ei riittänyt että Leninin puheet ja tulkinnan osasi ulkoa vaan ulkoa piti osata nimenomaan tulkinnan tuorein painos. Näissä niin sanotuissa aktivisteissa ei ollut oikeastaan mitään eroa siihen neuvostoaikaan.

Mutta Epäilyksen Piru ymmärsi että tuo valehtelu oli oikeastaan nykyaikainen ja muodikas versio uskonnosta. Oikeaoppinen vihaaminen oli vastine jumalanpalveluksesta. Vihervasemmistolainen Arkkityyppi palvoi omaa egoaan joka oli muuttunut hänelle jumalaksi. Egoa piti ruokkia ja sen ruuaksi parasta evästä oli se kuvitelma että hän, juuri hän oli suuri ihmisoikeustaistelija joka toimi absoluuttista pahuutta vastaan. Ehkä hän jossain mielensä kaukaisimmissa sopukoissa tajusi että se taistelu oli vain näennäistä taistelua. Taistelua sellaista vihollista vastaan jota ei ollut olemassakaan ja jota silloin oli helppoa sekä ennen kaikkea mahdollisimman turvallista vihata.

Sitä Vihervasemmistolainen Arkkityyppi ei ymmärtänyt että hän oli Suomelle täysin turha ja tarpeeton ihminen. Jota ne hänen natseiksi tulkitsemansa ihmiset – joita hän ei edes tuntenut – elättivät ja huolsivat. Hän tunsi olevansa tarpeellinen ja välttämätön ihminen. Ainakin itselleen ja muullahan ei ollut niin väliäkään. Epäilyksen Piru ajatteli että epäilemättä hän oli onnellinen ihminen. Ihminen, jota reaalimaailma ei koskettanut ja joka sai olla oman elämänsä sankari. Aktivisti. Ihmisoikeustaistelija. Ylempänä muurahaiskansalaista. Ja muurahaiskansalaisten elättämänä.

Epäilyksen Piru ei edes yrittänyt ottaa kontaktia Vihervasemmistolaisen Arkkityyppiin. Se tiesi työnsä turhaksi. Mutta sen kävi sääliksi tavallisia suomalaisia. Sillä se tiesi että nuo vihervasemmistolaisuuden arkkityypit olivat Suomessa nykyisin lähes absoluuttisessa vallassa. Kuka suojelisi tavallisia yhteiskuntaa ylläpitäviä suomalaisia harhanäyistä yhtä aikaa sekä kärsivän että nauttivan lauman oikuilta kun hallituskin kuului siihen laumaan? Nauttien harhanäyistään, eläen niitten mukaisesti ja ennen kaikkea pakottaen muutkin elämään niitten harhojen mukaisesti.

Epäilyksen Piru kohautti olkapäitään, totesi että tyhjän saa pyytämättäkin ja poistui paikalta.