WARRE, KAVERIT JA TALVI-ILTA

Elettiin Nyhtänköljässä joskus 1980-luvun alkupuolella, tarkemmin sanoen helmikuussa. Oikeastaan menossa oli uuden ajanlaskun kolmas vuosi. Siitähän oli pari vuotta ja risat kun Urkki totesi että mä en viitti enää ja luonnollisesti niin aika, purkat kuin painokoneet pysähtyivät. Uskottiin että eihän ilman Urkkia tule mistään mitään tai jopa sitäkin vähemmän. Siihen mielikuvaan oltiin ajan myötä opittu eikä sellaisesta pääse heti pois.

Mutta elämä alkoi sittenkin asettua uomiinsa ja vaikka Kekkoslovakian muisto ei ollut suinkaan kadonnut niin oli sitä parin prosentin verran jo hävinnyt. Varsinaisesti elämässä tai elämänasenteessa ei juuri mikään ollut muuttunut. Jotain pientä oli tullut. Taloissa alkoi olla videolaitteita. Parhaimmissa oli ajastimet. Ajatella, telkkariohjelman saattoi katsoa silloin kuin halusi. Joissain kodeissa oli niitä tietokoneitakin. Mitä ne oli, VIC-kakskymppisiä tai jotain sinnepäin. Mutta pääosin elämä kulki vielä varsin kekkoslovakialaisilla raiteilla jonka raideleveys oli sama kuin itänaapurissakin.

Nyhtänköljän pohjoisosassa, erään lammen rannalla lähellä Teppanan kunnan rajaa sijaitsi Nyhtänköljän Erän metsästysmaja. Majaa kohti ajoi helmikuisessa pakkasessa auto, Itä-Saksan ihme Wartburg 353 joka päästeli lievässä alamäessä tuttuja kaksitahtisen koneensa hrää-rättättät-hrätättättäät-tää-ääniään. Warre pysähtyi metsästysmajan viereen ja siitä nousi kaksi 19-vuotiasta nuorta suomalaismiestä. He olivat olleet seuran jäseniä jo kymmenvuotisesta, tutustuneet toisiinsa nimenomaan seuran toiminnan kautta ja ystävystyneet jo nuoresta pojasta lähtien. Sanotaan heidän nimikseen vaikkapa Kartsa ja Ykä.

Warrehan ei ollut kummankaan oma auto. Kartsa oli saanut sen lainaksi autoja harrastavalta isoveljeltään. Isobroidi oli sekä autoasentaja että autoharrastaja ja hänen silmäteränsä oli hänen laittamansa Volvo Amazon jota oli turha pyydellä lainaksi. Sen sijaan warre jouti lainaksi aika ajoin Kartsan ja Ykän sinänsä harvalukuisille reissuille. Milloin ne olivat metsästystä, milloin kalastusta, milloin pelkkää ajelua ja milloin tällaista varsin askeettista mutta silti niin mukavaa alkavaa mökkiviikonloppua joka heillä oli tarkoitus viettää metsästysmajan rantasaunassa jonka käyttöön he olivat saaneet seuralta luvan. Pakkasta oli kymmenisen astetta ja ennuste lupasi yöllä pariakymmentä. Se ei toveruksia haitannut. Ei myöskään warren puolesta joka käynnistyi mukavasti silloinkin kun kalliimmat autot alkoivat veisata kevväämmällä-virttä.

Toverukset kävivät metsästysmajan liiteristä ahkion ja lastasivat warresta tavarat siihen. Matkahan ei ollut pitkä, vajaat sata metriä mutta helpompi ahkiota oli käyttää kuin kantaa tavarat käsikopelolla. Tavarat jätettiin rantasaunan eteen ja he alkoivat touhuta kumpikin tahollaan. Kartsa alkoi viritellä tulia. Rantasaunassa oli, no, tietysti sauna ja sitten pieni pukuhuone jossa oli sekä takka että kamiina. Kamiina oli laitettu saunaan muutama vuosi aikaisemmin koska pieni avotakka ei pahemmin pakkasilla lämmittänyt. Loipahan kumminkin tunnelmaa. Avotuli oli aina avotuli. Mutta kamiina puolestaan takasi lämmön.

Rantasaunan toinen sivuseinä oli täynnä valmiiksi hakattuja puita. Kartsa kävi niitä hyvän määrän, pilkkoi tarvittavat syttypuut ja keräsi vielä mukaansa tukevan satsin tuohta. Jos ei tuli niillä syty niin sitten se ei syty ollenkaan. Metsästyreissuilla vanhemmat olivat opettaneet tulenteon molemmille jo pienenä poikana joten kamiinaan syttyi valkea mukavasti rätisten. Samaan syssyyn Kartsa viritteli puita valmiiksi niin takkaan kun saunan kiukaaseen ja kuunteli hymyillen kuinka Ykä puolestaan paukutteli auki rannassa olevaa vesiavantoa joka oli ehtinyt jäätyä. Ykä päästeli työnsä junttalauluksi jo ammoin kuolleilla ja kiellettyillä kielillä lausuttuja Julmia Sanoja.

Tokihan Kartsa tiesi ettei Ykä ollut varsinaisesti pahalla tuulella. Tietyt fyysiset suoritukset vaan vaativat tuekseen tietyt erityisen kannustavat sanat. Niinpä Ykä tulikin pian saunalle mukanaan kaksi ämpärillistä vettä ja totesi naama hymyntirrillä:

- No aukeshan se perkele, kun aikansa pieksi… mitä ne sanoo ettei väkivalta muka oo ratkaisu…

Ykä kaatoi ensimmäiset vedet kiukaassa kiinni olevaan vesisäiliöön. Kylmän veden seassa olevat jääpalat kolisivat säiliössä kuin suuressa grogilasissa mutta kyllä ne siellä pian sulaisivat. Vesi vanhin voitehista mutta ei tulikaan pahemmin jälkeen jäänyt. Ykä läksi sen jälkeen hakemaan lisää. Kartsa sytytteli saunan kiukaan ja kuunteli kuinka lämpenevä kiuas ja putki alkoivat soittaa omaa sooloaan. Aikansa kuunneltuaan ja puita lisättyään hän läksi auttamaan Ykää vedenhaussa. Sauna oli pieni joten sen lämpiämistä ei pakkasesta huolimatta tarvinnut odottaa kauaa. Siinä odotellessa ja joutenoloa lopetellessa nuoret miehet aukaisivat olutpullot. Silloin ei vielä eletty oluttölkkien aikaa joten saunan pukuhuoneessa kuului kaksi kertaa se kodikas ääni:

- tst!

- tst!

Tuli paloi kiivaana niin kamiinassa pukuhuonetta lämmittäen kuin myös saunan pesässä ja toverukset väsäilivät gourmee-aterian valmistumaan. Kyseessähän oli tietysti kiuaspussiin laitettu lenkki. Luonnollisesti HK-blöötä. Elettiin niitä aikoja jolloin HK-blöö oli synonyymi lenkkimakkaralle. Lenkin lisäksi mukana eväänä oli pari tölkkiä hernekeittoa jotka saattoi mainiosti lämmittää avotakan kiertyvällä ritilällä, näkkileipää, voita, metvurstitanko sekä sikanautasäilykettä joka siihen maailmanaikaan oli vielä erinomaista evästä. Juomapuolena oli sekä kahvia että teetä ja tietysti olutta sekä kaksi pulloa Koskenkorvaa.

Koskenkorvan jota silloin vielä aika laajalti sanottiin koskikseksi oli hankkinut se sama isoveli jolta warrekin oli lainassa. Mutta kaikki oli kustannettu omilla rahoilla. Silloisessa Suomessa oli vielä tarjolla kaikenlaista hanttihommaa jota saattoi tehdä ja ennen kaikkea tehdä ilman vuosien opiskelua ja rusakon korkuista läjää erilaisia työkortteja. Työ tekijänsä opetti ja nuoret miehet olivat halukkaita opettelemaan. Maksettiinhan siitä työstä hieman rahaakin ja oma, itse tienattu raha oli se ensimmäinen askel aikuisuuteen jonka molemmat ymmärsivät olevan vielä kaukana vaikka virallisesti täysi-ikäisiä oltiinkin.

Helmikuussa päivä oli jo pidentynyt talvipäivänseisauksesta mutta eihän se kovin pitkälle jaksanut vieläkään valaista. Niinpä toverukset virittivät öljylampun palamaan. Siinä viritellessä sauna olikin jo lämmin. Sitten ei muuta kuin makkarapussi kiukaalle, lisää puita pesään, hepuilta perseet paljaaksi ja völjyyn uudet pullot olutta. Oli aika siirtyä lauteille ja päästää taas 2 x tst. Sitä ennen toverukset olivat laittaneet myös hieman lisää puita kamiinaan ja sytyttäneet myös tulen takkaan. Vettä löylykippoon, hieman olutta sekaan, heitto kiukaalle ja mukava viljan tuoksu levisi löylyn mukana saunaan. Tästä ei olisi kiire minnekään.

Kun miehet saunovat, nuoretkin miehet, niin saunassa tietysti puhutaan. Sauna on miehisen filosofian alfa ja omega. Ykän ja Kartsan mielipiteet asioista olivat varsin samanlaiset. Heillä oli myös samanlainen koulukiusatun tausta. Peruskoulun jälkeen se terrori oli loppunut mutta muokkasi tietyllä lailla nuorten miesten mieltä loppuiäksi. Opettaen arvostamaan ystäviä joihin saattoi luottaa. Kun selkää ei tarvinnut varoa puukotuksen vuoksi niin puhuminen oli helppoa. Luonnollisesti 19-vuotias mies oli maailman viisain ja tyhmeneminen alkoi vasta vanhemmiten mutta näin kaksistaan oli helppo tunnustaa että ei tässä kaikesta oltu perillä vaikka aika ajoin niin tuli kuviteltuakin.

Se, mistä toverukset olivat varmasti perillä oli tieto siitä inhosta mitä he tunsivat kaikenlaista asioitten pakkosyöttöä kohtaan. Olivathan he siihen tottuneet jo sieltä kansakoulun alusta saakka. Piti tuntea suurta syyllisyyttä afrikkalaisten lasten nälän vuoksi vaikka silloisia pikkupoikia pisti ihmetyttämään että millä tavalla se lautaselle jäänyt koulun tilliliha lisäsi sitä afrikkalaisen nälkää. Pisti myös ihmetyttämään että miksi ne väsää niin paljon mukuloita kun eivät pysty ruokkimaan entisiäkään. Tietysti he olivat myös jo hyvin pieninä oppineet pakollisen YYA-liturgian ja tajunneet että sitä ei saattanut arvostella koululuokassa avoimesti vaikka välitunnilla saattoikin kertoa jätkien kesken Berliinin muuri-vitsejä:

Länsiberliiniläiset: Hei jätkät! Meillä on banaaneja!

Itäberliiniläiset: Mutta meilläpä on sosialismi!

Länsiberliiniläiset: Mutta meillekin tulee sosialismi!

Itäberliiniläiset: Mutta sitten teillä ei oo enää banaaneja!

Molemmat toveruksista olivat jo Kekkoslovakian aikaan lainanneet kirjastosta Radio Jerevan-kirjan ja kahlanneet sen nauraa kätkätellen läpi. Molemmat lauteilla hikoillessaan totesivat että vaikka tuo Moskovaan päin pakkokumartelu onkin sekä läpinäkyvää että naurettavaa niin voi kuitenkin todeta että mitään niin älytöntä ei enää tämän jälkeen keksitä. Ei semmoista kerta kaikkiaan voi tapahtua. Jonkun sortin pohja on saavutettu. Ja tietysti eihän siihen ole syytäkään sillä Suuri ja Mahtavahan on, pysyy ja paranoo. Ei se sieltä minnekään häviä. Koskaan.

Sopivissa lähes neuvostovastaisissa tunnelmissa oli aika siirtyä puhuhuoneen puolelle ja kaivaa esille sen aikakauden nuorten miesten perusvarustukset eli Aroma-sätkätupakkaa, rizlapapereita sekä lyhyttä venttiä, vääntää sätkät ja siirtyä kirpeään pakkasilmaan nauttimaan hetkeksi vilvoittelaatiosta. Aurinko oli laskemassa ja kiristyvä pakkanen värjäsi läntisen taivaanrannan niin sanotusti helvetinpunaiseksi. Näkymästä olisi saanut hienon taulun. Tai valokuvan. Mutta kameraa ei ollut mukana eikä kummallakaan ollut kotonakaan kuin Agfan Iso-Rapid jolla ei pahemmin maisemakuvia oteltu.

Siinä savuja puhallellessa ympäristöstä kuului useastakin suunnasta nopeaa pärinää.

- Tikat ampuu konepistoolilla, sano.

- Joo, tikan kiima, kevään ensimmäinen merkki, sano.

- Vaikka kylmä onkin kuin neuvostoliittolaisen helvetissä, sano. Ainakin näissä skottilaisvermeissä. Eiköhän korkata oluset ja lähetä löylyyn? Johan tässä munat huurtuu.

Pukuhuoneen puolella odotti se tuttu ja mukava kontrasti kun siirryttiin kylmästä pakkasilmasta suoraan lämpimiin tiloihin jossa sen lämmön toi vielä tuli. Kamiinan ja kiukaan lämmin oli jotenkin toisenlaista kuin pelkkä keskuslämmitys. Ehkä siinä oli olennaisimpana mausteena se oma vaivannäkö. Nahka kihelmöiden toverukset siirtyivät löylyyn ja alkoivat puhua suuresta mysteeristä. Ei suinkaan naisista vaikka molemmilla tyttöystävät jo olikin. Mutta ei saunassa naisista puhuttu. Mysteeri oli tulevaisuus joka oli kummallekin vielä suuri arvoitus.

Se tulevasta oli selvää että kummallakin oli intti edessä. Ei sinne hirveästi kumpaakaan huvittanut lähteä mutta eihän siitä luisteltaisikaan. Sellaista ei vaan tehty. Ykä lähtisi tykistöön ja Kartsa jalkaväkeen. Vanhemmilta ikäluokilta oltiin jo opittu niitä lauseita joita aikanaan viljeltäisiin kyllästymiseen saakka:

- Tyhmä saa olla, muttei tykkimies.

- Älä ny, tykistö tappaa. Jalkaväki ryöstää ruumiit.

Mutta mitä sen intin jälkeen? Ehtihän tuota miettiä. Vaikka koulussa valtaosa nimenomaan tytöistä haaveli pääsystä jonnekin hemmetin Helsinkiin niin Kartsaa ja Ykää ei lähtö kotikonnuilta huvittanut. Sillä olihan pakko tunnustaa että ei tässä oltu paljon muuta kierretty kuin tahkoa ja se vähä mitä suuremmissa kaupungeissa oli tullut käytyä tuntui siltä niin kuin siellä ihminen kutistuisi. Niin ulkoa kuin ennen kaikkea sisältä. Mutta ehkä sitä lähtöä ei tarvitsisi edes suunnitella. Olivathan ne opettajatkin koulussa sanoneet että teille pojat riittää tulevaisuudessa töitä niin paljon kuin haluatte tehdä. Varsinkin kun suuret ikäluokat jää eläkkeelle. Ja sitäkin ennen vienti vetää niin länteen kuin Neuvostoliittoon. Ei huolta murhetta, pojat.

Toverukset päättivät kuitata vielä kovasti epäselvän tulevaisuuden uudella vilvoittelaatiotauolla, keitellä samalla tsajut, heittää sekaan hieman sokeria sekä tukevat löräykset jo vuodesta 1953 valmistettua suosittua suomalaista asioitten analysointijuomaa. Analysointijuoman jälkeen käytiin kiukaalta kiuaspussi ja syötiin kiuaslenkit, mausteena tietenkin tuolloin vielä supisuomalaista Turun Sinappia ja sen tuttua mainoslausetta.

- Kyllä se on niin, että kahta en vaihda.

- Joo. Sukkia.

Samaan aikaan olivat alkaneet Jugoslaviassa Sarajevon talviolympiakisat ja kavereilla oli mukana pieni matkaradio josta kisoja saatettaisiin seuraavana päivänä kuunnella. Siinä ohimennen. Sillä molemmat totesivat seuraavissa löylyissä että siitäkin touhusta se suurin taika taisi kadota kun pikku pojat alkoivat kasvaa aikamiehiksi. Virenin Lasseja, Vasalan Pekkoja ja Mietaan Jusseja oli jotenkin niin helppo katsoa ylöspäin. Kirjaimellisesti.

Sarajevosta Ykä totesi että eräs opettaja oli aikanaan – silloin kun se Tito kuoli – todennut että uskokaa huviksenne että se koko Jugoslavia päätyy Titon kuoltua vielä sisällissotaan. Tito oli liima joka piti sen kasassa. Niin Ykä kuin Kartsa totesivat että heppu taisi hourailla. Siellä mitään sotaa tule. Onhan niillä ne olympialaisetkin. Ja onhan se jonkun sortin sivistynyt maakin. Ainakin siinä sosialistisessa mittakaavassa.

Ilta eteni. Pukuhuoneessa äyskäröitiin vielä ääntä kohti nestemäisten eväitten lisäksi näkkileipää voilla ja nötkötillä. Siitä ei sakuska paljon parane. Ja jos kerran törpöteltiin niin tämä oli se oikea, rauhallinen ja sopivan tapahtumaton tyyli. Hittoako sinne kapakkaan hankaluuksia hakemaan?

Koska kyseessä ei ollut varsinaisesti mikään mökki vaan pelkkä rantasauna niin sen pukuhuoneessa ei ollut varsinaista makuulaveria. Saati sitten sänkyjä. Mutta pukuhuoneen penkit olivat sen verran leveät että niihin saattoi asetella kenttäpatjan ja makuupussin. Vielä kun laittoi takin suojapussiin niin siinä oli oiva tyyny. Eihän sitä enempää tarvinnutkaan. Vielä sekä kamiinaan että takkaan lisäyksenä tiiviisti pyöreitä, pitkään palavia pöllejä jonka jälkeen toverukset siirtyivät vielä rantasaunan rappusille vetäisemään illan viimeiset sätkät ja katsoivat samalla  pohjoiselle taivaanrannalle.

- Kas perkelettä…

Näkyihän täällä toki aika ajoin revontulia mutta tuollaisia punasävyisiä harvemmin. Ehkä ne lupasivat hyvää sille vielä hämärän peitossa olevalle tulevaisuudelle.

Eihän sitä koskaan tiennyt.