1939: KERTOMATON TARINA OSA II

OPERAATIO EINSATZ:

Toinen päivä syyskuuta 1941 ilmavoimien raskaan pommituksen ja Saksan merivoimien tykistötulituksen jälkeen jo aikaisemmin Viroon edennyt Saksan armeija teki maihinnousun sekä Porvooseen, Porkkalaan että Tammisaareen. Porkkalaan maihinnousseet joukot ottivat Helsingin haltuunsa viikossa ja yhtyivät Porvooseen hyökänneisiin joukkoihin. Tammisaareen hyökänneet joukot etenivät viikossa Turkuun. Se, mikä jäi vuotta aikaisemmin tekemättä Brittein saarille, tapahtui nyt Suomessa. Maihinnousukalustoa oli siirretty Itämerelle keväästä alkaen ja toisin kuin Taistelussa Englannista oli saksalaisilla Suomen ilmatilan yläpuolella saksalaisilla selkeä ilmaherruus.

Saksalaisten hyökkäyksen onnistumista auttoi se, että Neuvostoliitto oli joutunut siirtämään suuren määrän Suomeen sijoitettuja joukkojaan etelämmäksi, kohti Leningradia eteneviä saksalaisjoukkoja. Toinen menestyksen osatekijä olivat suomalaiset sissit jotka vaikeuttivat puna-armeijan toimintaa kaikin mahdollisin keinoin.

Operaatio Einsatzin seuraava vaihe oli hyökkäys Ahvenanmaalle. Operaation aloittivat suomalaiset panssarilaivat Väinämöinen ja Ilmarinen (nyt nimillä Narodnyh Upolnomochennyh ja Finskoye Osvobozhdeniye) jotka oli pakotettu Neuvostoliiton Itämeren laivaston osaksi. Koska punalaivasto halusi pitää panssarilaivat Ahvenanmaan liikkuvana rannikkotykistönä olivat kyseiset laivat pääosin alueen hyvin tuntevassa suomalaismiehityksessä. Neuvostoliitto pelkäsi Saksan laivastoa ja halusi kaiken avun. Suomalaismiehistö ei ollut esittänyt minkäänlaisia kapinallisia elkeitä ja näytti alistuneen neuvostokomentoon. Ehkä matruuseja pidettiin muuatta Aurora-risteilijää muistellen suopeampina bolshevishin asialle. Toki laivalla oli neuvostoliittolaisia valvojaupseereita sekä kummallakin laivalla joukkueen verran NKVD:n sotilaita.

NKVD:n joukot olivat siihen aikaan tottuneet lähinnä alistamaan avuttomia ihmisiä eivätkä he osanneet varautua suomalaisten merimiehien yllättävään vastarintaan jota oli tarkoituksella pantattu. Panssarilaivojen miehistö ampui heidät ja sen jälkeen Maarianhaminan sataman edustalla olleet panssarilaivat ampuivat kaikkiaan kahdeksalla 254-millisellä tykillään täyslaidallisen punalaivaston Oktjabrskaja Revoljutsija-taistelulaivaan joka räjähti ja jatkoivat sen jälkeen tulitusta useampaan pienempään alukseen saaden aikaan suurta tuhoa.

Ilmarinen tuhoutui käydyssä taistelussa mutta Väinämöinen pääsi pakenemaan ja auttoi osaltaan saksalaisia Ahvenanmaan valtauksessa. Ahvenanmaalle hyökkäsi kaikkiaan 12.000 saksalaista laskuvarjosotilasta jotka varmistivat satamat ja mahdollistivat maihinnousun. Ahvenanmaa oli kahdessa viikossa täydellisesti saksalaisten hallussa. Kyseessä oli viimeinen kerta kun saksalaiset käyttivät laskuvarjojoukkoja suuremmassa mittakaavassa.

Kun saksalaiset olivat varmistaneet sillanpääasemat ne aloittivat etenemisen suomalaisten sissien tuella.

Hyökkäys ei kuitenkaan alkumenestyksestään huolimatta onnistunut täydellisesti sillä meri- ja ilmateitse ei alueelle saatu tuotua tarpeeksi joukkoja ja kalustoa koko Suomen ja Itä-Karjalan valtaamiseksi. Saksalaiset saivat Leningradin saarrettua eteläpuolelta ja Suomessa edenneet joukot etenivät Koivisto – Käkisalmi-linjalle varmistaen saarron pohjoisesta. Puna-armeijan sodan alkujärkytyksen ja sekasorron jälkeen sitkistynyt vastarinta pysäytti lopulta etenemisen ja saarroksiin jääneen Leningradin huolto toimi miten kuten Laatokan kautta. Suomen alueella kaikkein pisimmälle edettiin Pohjanmaalla johtuen Pohjanmaan panssarimaastosta ja pohjanmaalaisten sissien raivoisasta taistelusta. Mutta marraskuuhun 1941 mennessä hyökkäys oli pysähtynyt linjalle Vaasa – Seinäjoki – Tampere – Lahti – Lappeenranta – Lahdenpohja – Käkisalmi – Koivisto.

Suomalaiset sissit tukivat Saksan etenemistä ja ennenkaikkea hyökkäsivät vetäytyvän puna-armeijan hävityspataljoonien kimppuun. Imatran ja Jääsken sissit onnistuivat näissä taisteluissa estämään sekä Enson tehdaslaitosten että Imatran voimalaitoksen tuhoamisen. Hävityspataljoonien miehiä ei otettu vangiksi sillä sekä kyseiset joukot että NKVD olivat perääntyessään syyllistyneet suomalaisten siviilien murhaamisiin. Helsingin vankiloista löytyi yli neljäsataa murhattua suomalaista joita ei oltu ehditty haudata.

Saksalaisten miehittämällä alueella suomalaiset liittyivät joukottain saksalaisten riveihin. Vastoin suomalaisten toivomusta heitä ei organisoitu uudelleen Suomen armeijan joukoiksi vaan heistä muodostettiin nopeasti neljä SS-divisioonaa joita laajennettiin sodan aikana kaikkiaan kuudeksi divisioonaksi. Puna-armeijan haltuun jääneellä Suomen alueella puolestaan toimi arviolta 40.000 sissiä. Neuvostoliitto oli taas pakolla värvännyt puna-armeijaan noin 50.000 suomalaista mutta heitä käytettiin Leningradin eteläpuolisella rintamalla.

Saksalaisten hyökkäys pohjoisessa ei saanut suurta menestystä ja eteneminen jäi vaikeissa maasto-olosuhteissa vähäiseksi. Kaikkiaan Suomen alueella saksalaisten sekä suomalaisten SS-joukkojen eteneminen pysähtyi viimeistään vuoden 1941 marraskuussa. Linjojen takana suomalaiset sissit jatkoivat kuitenkin sissisotaansa. Käydyt taistelut olivat olleet paikoilleen jääneelle suomalaiselle siviiliväestölle äärimmäisen raskaita ja noin 35.000 siviiliä oli kuollut. Marraskuussa 1941 tilanne Suomen rintamalla oli jähmettynyt vuoteen 1944 kestäneeksi asemasodaksi jossa ajoittaisista rankoistakin molemminpuolisista hyökkäysyrityksistä huolimatta rintamalinja ei merkittävästi muuttunut.

*

Leppävirta, lokakuu 1942…

Luftwaffen Heinkel He 115-vesitaso lensi myöhään yöllä kohti ennalta määrättyä, syvällä korvessa sijaitsevaa pistettä. Vaikka kone oli Luftwaffen, oli sen miehistönä suomalaisia, vieläpä savolaisia jotka tunsivat paikallisen maaston ja uskalsivat lentää alempana kuin saksalaiset kollegansa joiden komennossa he toki olivat. Lento mahdollisimman matalalla oli elintärkeää sillä lähellä sijaitsi Joroisten lentokenttä jossa oli vihollisen hävittäjälaivue jonka päätehtävä oli suojata Neuvostoliitolle tärkeää Varkauden sellutehdaskompleksia.

Miehistönä oli Oberleutnant Silvennoinen, Feldwebel Anttila sekä Unteroffizier Kuosmanen. Toisin kuin suurin osa suomalaisista jotka sotivat Suomen rintamalla saksalaisten alaisuudessa ja kuuluivat SS-yksiköihin olivat lentäjät Luftwaffen alaisia. Se sinänsä kävi kyseisen Heinkelin miehistölle sillä Luftwaffe ei ollut niin tiukkapipoinen kuin SS mutta he olisivat silti mielellään nähneet koneensa siivissä tutun suomalaisen sinivalkoisen hakaristitunnuksen. Täytyi tyytyä siihen, mitä oli tarjolla. Olihan heillä sentään kone, jolla lentää ja suorittaa tehtävä.

Saksan Suomen rintaman sodanjohto joka oli sijoittunut Turkuun oli vuoden 1942 aikana alkanut hahmottaa kuinka suuri hyöty suomalaisista puna-armeijan selustassa toimivista sisseistä oli. Tarjosihan se myös oman propaganda-aseensa. Neuvostoliitto saattoi ylpeillä omilla partisaaneillaan mutta suomalaiset sissit tarjosivat puolestaan kuvan urheista sotilaista jotka taistelivat vapautensa puolesta nimenomaan kansallissosialistisen Saksan aseveljinä bolshevistista hirviötä vastaan. Suomalaiset olivat vain tehneet selväksi että termiä ”partisaani” ei saanut käyttää. Vaikka suomalaiset olivatkin itsenäisyytensä menettäneitä saksalaisten liittolais-alaisia ja vain ali-ihmisten ykkösluokkaa niin tämä asia esitettiin niin painokkaasti että se otettiin vakavasti.

Saksalaiset alkoivat myös – pääosin suomalaisia lentäjiä käyttäen – auttaa suomalaisia sissejä toiminnassaan pudottaen huoltotorpedoita. Yhteydenpidossa auttoi saksalaisten suurissa määrin valmistama mutta alun perin suomalaisen kapteeni Osmo Töyrylän ja kapteeni Holger Jalanderin työryhmän kehittämä pieni ja kevyt Träne-partioradio josta suomalaiset käyttivät oman kielensä nimitystä Kyynel. Yhteydenpitoa helpotti vihollisen salakuuntelulta suomalaisen matemaatikko Erkki Palen kehittämät salakirjoitusmenetelmät.

Saksalaiset huomasivat sodan aikana varsin nopeasti että Reino Hallamaan johtama suomalainen radiotiedustelu toimi itse asiassa paremmin kuin saksalainen. Samoin kävi selville että suomalaisten omissa SS-divisioonissaan käyttämät SS Gruppenführer V.P. Nenosen käyttämät ampumamenetelmät ja ennen kaikkea sodan aikana kehitetty korjausmuunnin olivat parempia kuin saksalaisten omat. Saksalaisten tympeä rotuajattelu kuitenkin esti sen, että suomalaisia menetelmiä oltaisiin otettu laajempaan käyttöön. Olivathan suomalaiset kuitenkin ali-ihmisiä vaikka ali-ihmisten kermaa ehkä olivatkin. Eiväthän ne kerta kaikkiaan voineet olla Saksaa parempia sotimisessa. Tämä puolestaan mahdollisti sen, että suomalaisten paras osaaminen oli nimenomaan Suomen rintaman käytössä.

Sellainen Kyynel-radio oli käytössään myös sillä sissiporukalla jota kohti Heinkel He 115 lensi. Paikka oli pieni, kesannolle jäänyt peltoaukea jonka reunoilla Aarno Korhosen sissit odottivat. Heitä oli yksi pellon joka kulmalla ja kun he kuulivat lentokoneen äänen he sytyttivät käsissään olleet pihkaiset oksat palamaan.

Tähystäjä, Feldwebel Anttila sanoi pilotille:

- Tuolla. Korjaa kymmenen astetta länteen.

Lentäjä Oberleutnant Silvennoinen näki myös soihdut, korjasi kurssiaan ja vanhasta tottumuksesta pudotti kaksi Heinkelissä olevaa huoltotorpedoa hieman liian myöhään. Näin ollen ne eivät pudonneet keskelle aukeaa vaan noin viidentoista metrin päähän metsän reunasta. Nuo jätkät eivät taatusti halunneet olla aukeilla paikoilla yhtään enempää kuin oli pakko.

Koneen ampuja Unteroffizier Kuosmanen sanoi koneen sisäisessä radiossa:

- On se vaan perkeleellinen homma noillakin jätkillä.

Olihan se. Olla pysyvästi vihollisen linjojen takana. Mutta oli se Heinkelin miehistölläkin. Mitäs muuta tämä oli kuin lentävää sissitoimintaa? Jossa välillä käytiin omien puolella. Hermot oli kireällä joka lennolla. Jos ryssän hävittäjä sattuisi huomaamaan heidät niin Heinkel olisi helppo nakki.

Korhosen sissit purkivat huoltotorpedot nopeasti ja piilottivat tyhjät torpedot metsään. Torpedot sisälsivät tarpeellisia tarvikkeita:

- Neljä PPŠ-41-konepistoolia.

- Kahdeksan puoliautomaattista Tokarev-kivääriä.

- Patruunoita, räjähteitä ja sytyttimiä.

- Karttoja, joihin oli merkitty paikat joitten tiedustelu kiinnosti erityisesti Saksan sodanjohtoa.

- Radion akkuja.

- Valopetroolia.

- Saappaitten pohjiin laitettavaa voidetta joka sotki jälkikoiran hajuaistin.

- Liha- ja kalasäilykkeitä.

- Esbit-keittimiä ja niihin polttoainenappeja.

Lisäksi mukana oli lääkintätarvikkeita, mukaan lukien morfiinia. Ne annettiin välittömästi porukkaan aikaisempana kesänä liittyneen Varkaudesta karanneen sairaanhoitajan Martti Mielosen käyttöön. Mielosesta oli tullut olosuhteitten pakosta varsin pätevä välskäri. Lääkintätarvikkeiden mukana oli myös kaksi kanisteria puhdasta pirtua. Mielonen totesi:

- Ja senhän työ jätkät tiijjättä jotta nää ei ole ryypättäväksi. Nää on desinfiointiin. Jos mie korsulla nään että joku ees hiplovvaa näitä pönttöjä niin mie hurrautan turpaan samantien.

Tiesiväthän miehet. Sissit katosivat pudotettujen tarvikkeiden kanssa metsään, kohti korsuaan. Niitä oltiin aikanaan tehty useita. Ei ollut koskaan varmaa koska ryssä saisi selville heidän majapaikkansa. Eihän rintama ollut kuin vajaa kaksisataa kilometriä etelämpänä. Mutta alueella kiertävät puna-armeijan joukot olivat selvästi varovaisia. Ne pelkäsivät sissien väijytyksiä. Tietäen, että niistä ei jäisi kukaan henkiin. Siihen ei ollut varaa.

Lentokoneen ääni hävisi ja samoin jonnekin korpeen hävisivät myös sissit.

Sissisotaa käytiin Neuvostoliiton miehittämällä alueella jatkuvasti. Sen sijaan Saksan miehittämällä alueella ei suomalaista kommunistipartisaanien toimintaa juuri ollut. Aktiiviset suomalaiset kommunistit olivat vetääntyneet neuvostojoukkojen mukana ja heistä muodostettiin kolme vapaaehtoista ns. kansanpataljoonaa:

- Pataljoona Aaltonen

- Pataljoona Salmela

- Pataljoona Manner

Pataljoonien tarkoitus oli toimia suomalaisia sissejä vastaan mutta nopeasti kävi ilmi ettei niistä ollut vastusta karaistuneille sisseille. Sissien vastainen taistelu siirtyi puna-armeijan ja NKVD:n joukoille ja kansanpataljoonat toimivat jatkossa lähinnä vartiotehtävissä niin sotilas- kuin poliittisilla vankileireillä.

Saksan valtaamissa kaupungeissa toimi jonkin verran hajanaisia kommunistisoluja jotka pyrkivät välittämään tietoja Saksan armeijan liikkeistä ja auttamaan alueelle hypänneitä desantteja. Radiotiedustelu sai kuitenkin heidän lähetyksensä varsin nopeasti paikannettua. Pidätysten jälkeen kommunistit siirtyivät Gestapon käsiin. Kaikki solut olivat lopettaneet toimintansa vuoden 1942 loppuun mennessä eikä uusia saatu aktivoitua.

Kommunismin suosio oli ollut ehkä suurinta Tampereella mutta kaupunki oli taistelujen myötä päätynyt etulinjakaupungiksi joka oli ammuttu raunioiksi eikä siellä ollut enää siviilejä.

Saksalaisten riveissä taistelevat joukot oli jaettu kuuteen SS-divisioonaan:

- SS-Division Karelien

- SS-Division Savo

- SS-Division Väinö

- SS-Division Ilmari

- SS-Division Louhi

- SS-Division Österbotten

Alkuvuodesta 1942 suomalaiset SS-Divisioonat ottivat saksalaisilta rintamavastuun Kannaksen linjalla, lukuunottamatta pohjanmaalaisista koostunutta SS-Division Österbottenia joka oli rintamavastuussa Pohjanmaalla.

*

Leppävirta, jouluaatto 1942…

Aarno Korhosen sissiosaston miehille oli tullut joulu. Vaikka olot vaikeita olivatkin. Joulun teki heille päivämäärän lisäksi muutama asia:

Ensinnäkin päivä oli hyvin pilvinen ja pilvet roikkuivat matalalla saaden aikaan tiheän lumisateen. Se tiesi sitä että ”hermosahat” eli Polikarpov R-5 tiedustelukoneet pysyisivät Joroisten lentokentällä. Nuo hermosahat lensivät pitkin korpia ja etsivät mahdollisia savuja jotka kertoisivat piilotetuista korsuista. Savujen havaitseminen taas tietäisi sitä että ryssät lähettäisivät joukkonsa tarkistamaan paikan. Talvella – varsinkin hyvällä kelillä – korsua ei uskallettu lämmittää kuin yöllä. Miehet olivat keränneet kamiinan ympärille kiviä että lämpö säilyisi pidempään. Mutta tänään saisi lämmittää rauhassa. Hermosahat pysyisivät kentällä.

Toisekseen he olivat saaneet kolhoosiin pakotetuilta viljelijöiltä pari päivää aikaisemmin kananmunia. Niitä olisi kaikkiaan kaksi per mies. Lisäksi he olivat saaneet hieman voita. Jouluaterian kruunaisi saksalaisten pudottama säilykeliha jota oltiin säästetty. Mukana oli myös ryssiltä iskuissa otettua säilykelihaa. Joka oli amerikkalaista. Mikä taas pisti miehet miettimään. Aikanaan oltiin ajateltu että eihän Amerikka meitä unohda. Kun ollaanhan me sivistysvaltio kumminkin. Mutta säilykelihan lisäksi miehet huomasivat että niissä kolonnissa joihin he tekivät iskujaan oli paljon amerikkalaisia kuorma-autoja.

Miettimistä herätti myös tieto siitä että vaikka he taistelivat saksalaisten rinnalla niin saksalaiset pommikoneet olivat useasti hyökänneet Varkauden sellutehdasta vastaan. Aikaansaaden kymmeniä suomalaisia kuolleita. Miehet olivat päätyneet johtopäätökseen että kun Pirua vastaan taistelee niin Perkeleenkin apu on kai kelvattava. Kun muutakaan ei ollut tarjolla ja vaikka se söi suihinsa omiakin. Aika ajoin kirottiin oman kansan pienuutta. Perkele, kun olis ollut enemmän porukkaa ja voimaa.

Kun sissitoiminta oli muuttunut organisoiduksi ja saksalaisten tukemaksi – tosin Valo K. Nihtilä toimi sissijoukkojen ylimpänä suomalaisena johtajana ja toiminnan organisoijana – oli toiminta muuttunut satunnaisten iskujen ja sabotaasien sijasta enemmän tiedustelun suuntaan. Toki iskuja silti tehtiin. Siitä miehet eivät enää oikein osanneet haaveilla että saksalaiset murtaisivat vihollisen rintaman ja vapauttaisivat koko Suomen. Mitä se vapauttaminen sitten tarkoittikaan. Sen he tiesivät että yhtä lukuunottamatta kaikki suomalaiset SS-divisioonat olivat Kannaksen rintamalla. Heistä etelään päin olevalla Salpausselän rintamalla oli ryssiä vastassa vain saksalaisia.

Korsussa oli paistinpannu ja sillä paistettiin kananmunat. Lisäksi laitettiin leivän päälle säilykelihaa. Miehet eivät muistaneet että olivatko koskaan eläissään syöneet parempaa ateriaa. Yksi miehistä alkoi laulaa enkeli taivaan. Muut yhtyivät. Hiljaa ja hissukseen. Osa vain hymisten kun eivät muistaneet sanoja. Se hiljainen laulu oli jonkinlainen muisto paremmista ajoista.

Tulisiko niitä enää koskaan takaisin?

*

Helsingin ilmatorjunnan johtokeskus, 6, helmikuuta 1944, yöllä…

Tutkamies huusi:

- Nyt niitä tulee paljon! Ihan helvetin paljon! Niitä tulee liikaa!

Leutnant Koistinen kirosi Saksan sodanjohdon ilmatorjunnan strategiaa. Turku oli niille se ehdottomasti tärkein paikka. Siellä oli Saksan Suomen rintaman johto ja laivastotukikohta. Siellä oli myös kaikkein tehokkain ilmatorjunta. Helsinki oli vain yksi valloitetun alueen kaupunki vaikka Suomen suurin kaupunki olikin. Helsingissä käytettiin suomalaisen oberstleutnant Pekka Jokipaltion kehittämää sulkuammuntajärjestelmää mutta tykkejä oli aivan liian vähän. Parhaat saksalaiset 88-milliset olivat Turussa ja Helsingin ilmatorjunnan pääase oli tshekkoslovakialainen 76,2-millinen Skoda-tykki joita niitäkään ei ollut tarpeeksi. Muu ilmatorjunta-aseistus koostui kevyemmistä tykeistä ja konekivääreistä.

Nyt Helsinkiä kohti lensi noin viisisataa vihollisen pommikonetta. Malmin lentokentältä oli noussut ilmaan käytettävissä olleet Messerschmitt Me 110-yöhävittäjät jotka varmasti tekisivät parhaansa. Mutta se ei ollut tarpeeksi. Se, mitä leutnant Koistinen ei tiennyt oli Kremlin päätös alkaa horjuttaa Saksan rinnalla taistelevien suomalaisten sotamoraalia suurilla terroripommituksilla. Helsinki saisi nyt maistaa sitä mitä Saksan kaupungit olivat jo maistaneet. Samalla suomalaiset siviilit saisivat selvän viestin: Saksan aseet eivät pysty suojelemaan teitä.

Mutta yrittää piti. Saksan väreissä taisteleva suomalainen ilmatorjunta avasi tulen ja pyrki siihen että vihollinen pudottaisi pomminsa jo merellä. Samalla Vuosaareen oltiin sytytetty hämäysmielessä huomattava määrä kokkoja. Mutta ilmatorjunta ei mahtanut ylivoimaa vastaan mitään. Viidestäsadasta vihollispommikoneesta noin neljäsataa pääsi Helsingin ylle ja pudotti pomminsa. Suurpommituksia tuli vielä kaksi. Viikon välein. Pommituksissa kuoli yhteensä noin 25.000 helsinkiläistä siviiliä. Ennen kolmatta suurpommitusta saksalaiset suostuivat että panssarilaiva Väinämöinen tuli Helsingin ilmatorjunnan tueksi. Sen sijaan 88-millisiä tykkejä ja yöhävittäjiä ei tullut lisää. Uusia suurpommituksia ei enää tullut mutta viesti oli mennyt suomalaisille siviileille perille. Saksan aseet eivät pysty suojelemaan meitä.

*

Kymijoen länsipuoli, 1. heinäkuuta 1944

Aarno Korhosen pikkuserkku SS-Scharführer Pentti Kettunen makasi juoksuhaudassa joka oli kaivettu Kymijoen länsipuolelle. Ryssä ampui taas keskitystään. Se oli yrittänyt raivoisasti ja ylivoimaisen materiaali- ja miesmäärän turvin päästä Kymijoen yli jo kolme kertaa mutta suomalaiset SS-joukot olivat torjuneet hyökkäyksen. Viime kerralla se oli saanut puolen kilometrin syvyisen ja saman levyisen sillanpään mutta ankaralla vastahyökkäyksellä se oli ajettu takaisin. Suurin tappioin.

Kun ryssä oli murtanut Leningradin saartorenkaan etelässä oli selvää että se yrittäisi pian samaa pohjoisessa. Suurhyökkäys Koivisto – Käkisalmen linjan murtamiseksi oli alkanut toinen toukokuuta 1944. Saksalaiset olivat oppineet vihollisen hyökkäyksistä muualla itärintamalla sen, että läpimurtohyökkäykset ovat yksinkertaisesti liian voimakkaita että niitä voisi pysäyttää kiinteällä puolustuksella. Niinpä Kettusenkin yksikkö oli vetäytynyt viivytysasemiin jo ennen hyökkäystä ja Koivisto – Käkisalmi-linjalle oli jätetty vain luurankomiehistö joka sekin vetäytyi kun hyökkäystä edeltävä pommitus ja tykistökeskitys oli alkanut. 

Sen jälkeen suomalaiset SS-joukot olivat vetäytyneet ankaraa viivytystaistelua käyden Kymijoen linjalle. Viipuri jätettiin käytännössä taistelutta. Siellä olisi ollut vesi selän takana aikä saksalaisille Viipurin tunnearvolla ollut merkitystä. Kymijoen linjalla oli vain suomalaisia SS-divisioonia. Muut Suomen rintamat olivat Pohjanmaata lukuunottamatta saksalaisten vastuulla eikä ollut varmaa kuinka niitten linjat kestäisivät kun ryssä ilman muuta aloittaisi hyökkäyksen myös pohjoisempana. Niitten taistelutahto ei ollut kovin suuri. Olivatpa käyttäneet ankarasti taistelleista suomalaisista termiä ”sodan viivyttäjät”.

Suomalaiset SS-divisioonat eivät olleet yhtä hyvin varustettuja kuin saksalaiset Wehrmactin divisioonat. Mutta olihan niillä kuitenkin panssariaseinaan Sturmgeschütz III-rynnäkkötykkejä ja Pzkw IV-tankkeja. Paremmista tiikeritankeista oli turha haaveilla. Ja olihan heillä suhteellisen paljon tykistöä sekä panssarinyrkkejä että panssarikauhuja. Joukot olivat pyytäneet sodanjohdolta Sturmgewehr 44-rynnäkkökivääreitä mutta tuloksetta. Kettusellakin oli aseenaan sinänsä käyttökelpoinen MP 40-konepistooli mutta hän muisteli mainiota Suomi-konepistoolia jotka ryssät olivat vieneet kaikki vallattuaan Suomen. Ilman laukaustakaan, perkele. Onneksi saksalaisten konekivääri oli erinomainen.

Kettunen oli ollut aikaisemmin suojeluskuntalainen ja kun Neuvostoliitto miehitti Suomen hän piiloutui niin kuin moni muukin ja aloitti sissisodan. Saksan maihinnousun jälkeen hän liittyi perustettuun suomalaiseen SS-divisioonaan ja oli osallistunut hyökkäykseen edeten aina Kannakselle jossa hän oli ollut lähes koko asemasodan ajan Heinjoella. Yllä oleva saksalainen SS-univormu oli aina tuntunut hänelle vieraalta mutta kun Pirua vastaan taisteltiin niin Perkeleenkin apu kelpasi ja sen joukoissa piti palvella. Se antoi edes jonkinlaisen toivonrippeen toivottomuuden edessä. Tosin asemasodan aikana ja juoksuhaudoissa mädäntyessä hänen uskonsa Saksan voittoon alkoi hiipua.

Mutta juuri tällä hetkellä näytti siltä, että Kymijoen linjalle edenneet  neuvostojoukot olivat kuluttaneet itsensä loppuun oltuaan kaksi kuukautta jatkuvassa liikkeessä ja tulessa. Uutta hyökkäysyritystä ei ollut tullut viikkoon. Ryssä joutuisi täydentämään joukkojaan ja kalustojaan sekä järjestäytymään uudelleen. Se antaisi heille ainakin kuukauden rauhallisemman ajan. Se luulo ei kestänyt pitkään. Komppanianpäällikkö SS-Hauptsturmführer Saastamoinen saapui asemiin ja kertoi:

- Ryssä on hyökännyt pohjoisempana saksalaisten asemia vastaan ja saavuttanut läpimurron Jaalassa. Saksalaiset pakenevat ja tilanne on niillä osin sekasortoinen. Panssarikärki on jo Kausalassa ja etenee kohti Loviisaa.

- No saatana, eikös meiltä pitäisi siirtää joukkoja sinne tulpaksi? Ryssä vetää kuitenkin henkeä Kymijoen tuolla puolen?

- Ei siirretä. Se on selvä käsky ja sanotaan sen tulleen Hitleriltä itseltään. Kymijoen linja on pidettävä eikä täältä siirretä miestäkään. Käskyä vastustavat on komennettu ammuttavaksi.

- Mutta sehän meinaa sitä että me jäädään saarroksiin. Perkele… minä tiedän… niksmannit meinaa vetäytyä koko hela paskasta ja laskee saavansa lisäaikaa kun ryssä keskittyy sotkemaan meidät monttuihimme… meidät perkele uhrataan…

Sininen: Suomalaisten ja saksalaisten asemat 1. heinäkuuta 1944

Punainen: Puna-armeijan hyökkäys, läpimurto ja suomalaisten SS-divisioonien saartaminen 1. heinäkuuta alkaen

Musta: Saksalaisten väliaikainen puolustuslinja Porvoon itäpuolella puna-armeijan läpimurron jälkeen

Kettunen oli oikeassa. Stalingradin taistelun jälkeen Saksan sodanjohto oli – salaa Hitleriltä – ryhtynyt keskustelemaan siitä vaihtoehdosta että Saksa vetäytyisi kokonaan Suomesta ja siirtäisi joukkonsa etelämmäksi. Sodanjohto ymmärsi, että mikäli Leningradin saartorengas purkautuu se aukaisee viholliselle mahdollisuuden edetä Baltian maihin ja sitä myötä saksalaiset joukot Suomessa jäisivät käytännössä saarroksiin ja olisivat sodalle yhtä lailla hyödyttömiä kuin Stalingradissa uhratut joukot.

Kesäkuussa 1944 Hitler saatiin vakuutettua asiasta kun puna-armeija oli jo etenemässä Viroon ja murtanut pääosin suomalaisten SS-joukkojen linjat Kannaksella ja edennyt Kymijoelle. Operaatio Anordnung eli saksalaisten hallittu vetäytyminen päätettiin aloittaa heinäkuun aikana mutta puna-armeija ehti ensin murtaen 1. heinäkuuta saksalaisjoukkojen asemat Jaalassa, edeten Loviisaan ja sen myötä saartaen koko suomalaisten SS-joukkojen vastuulla olevan Kymijoen rintaman.

Saksalaiset saivat järjestettyä oman puolustuksensa Porvoon itäpuolella tavoitteena ostaa aikaa vetäytymiselle samaan aikaan kun puna-armeija alkoi moukaroida saarrettuja suomalaisia SS-divisioonia. Aika loppui kesken sillä neuvostojoukot aloittivat 7. heinäkuuta toisen suurhyökkäyksen lännempänä Näsijärven ja Kyrösjärven välisellä rintamanosalla edeten viikossa Poriin. Koko Pohjanmaa jäi saarroksiin.

Pohjanmaalla suomalainen SS-Division Österbotten jatkoi epätoivoista taistelua Maalahti – Vähäkyrö – Vöyri – Maksamaa-linjalla vaikka tiesikin tilanteen toivottomuuden. Divisioona yritti vain voittaa aikaa että mahdollisimman moni siviili voitaisiin kuljettaa vesitse pakoon Ruotsin puolelle. Divisioona lopetti taistelunsa vasta ammusten loputtua. Vaasa jäi vihollisen haltuun 23. heinäkuuta.

Samaan aikaan Kymijoen linjalla pahasti moukaroidut suomalaiset SS-divisioonat pitivät epätoivoisesti puolensa heinäkuun loppupuolelle saakka mutta lopulta täydellisen huollon romahtamisen vuoksi antautuivat viholliselle elokuun alussa. Joukot vietiin sotavangeiksi Neuvostoliittoon ja heistä aikanaan palasi Suomeen vain noin 5.000 miestä. SS-Scharführer Pentti Kettunen kaatui taistelujen loppuvaiheessa tuhottuaan ensin itse viisi vihollisen panssarivaunua.

Saksalaiset saivat kahden puna-armeijan läpimurron jälkeen puolustuksensa järjestymään siihen kuntoon että puna-armeijan etenemistä saatettiin viivyttää elokuun puoleenväliin saakka. Samaan aikaan saksalaiset evakuoivat joukkojaan Turun kautta Ahvenanmaalle ja Saksaan. Tämä tiesi tietenkin sitä että Suomen rintaman kohtalo oli selvä. Puna-armeija valtasi Helsingin taistelutta 27.7. jonka jälkeen kaupungissa alkoi kolme päivää kestäneet ryöstö-, tappo- ja raiskausorgiat.

Etenevien neuvostojoukkojen edellä pakeni suuri määrä suomalaisia tarkoituksena päästä Varsinais-Suomeen ja siitä Ruotsin puolelle. Kaikkiaan noin 125.000 suomalaista pakeni heinä – lokakuun 1944 aikana ennen kuin puna-armeija sai satamat ja rannikon pysyvästi suljettua. Viimeiset saksalaiset pakenivat Turusta elokuun 13. 1944. Saksalaisia jäi kuitenkin puna-armeijan vangiksi noin 30.000 sotilasta ja sen muut tappiot olivat kymmeniä tuhansia.

Ahvenanmaa pysyi saksalaisten hallussa maailmansodan loppuun saakka. Saksan antauduttua saarella olevat joukot antautuivat Neuvostoliiton Itämeren laivastolle. Sodan jälkeen Ahvenanmaan – joka pidettiin edelleenkin osana Venäjän sosialistista neuvostotasavaltaa – nimi muutettiin Ždanovgradiksi.

Vastarinta Suomessa jatkui mutta enää sissisotana ja lähinnä niillä alueilla jotka olivat olleet koko sodan ajan Neuvostoliiton miehittämiä. Noilla alueilla sissit olivat organisoituneet ja saivat huoltoapua kolhooseihin pakotetuilta suomalaisilta viljelijöiltä. Saksalaisten avun loppuminen oli kova isku mutta sissit jatkoivat toimintaansa.

Eteläinen – Saksan miehittämä – Suomi oli puolestaan joutunut kahteen kertaan taistelutantereeksi. Asekuntoiset miehet olivat joko vapaaehtoisesti liittyneet SS-joukkoihin tai värvätty väkisin puna-armeijaan jossa ne edelleenkin taistelivat jossain etelämpänä Neuvostoliitossa. Mahdollisuus aloittaa uudestaan sissisota etelässä oli vähäinen ja ihmiset alueella olivat muutenkin väsyneet kaikkeen sotimiseen. Sen vuoksi eteläisessä Suomessa neuvostomiehitys vakiinnutti asemansa varsin nopeasti. Pohjoisempana vastarinta jatkui vaikka sen menestyksen mahdollisuudet olivat pienet.

Jatkuu osassa kolme.