JOTAIN IHAN MUUTA XC

Voiman valoisalla puolella eli suvaitsevais-tiedostavaistossa varmaankin tuumitaan tästä blogista että natsiblogihan se on vaikka se käppäukko äijänräähkä muuta väittäisikin. Valehtellee, perkele. Laitetaan siis hieman lisää vettä natsimyllyyn eli kirjoitetaan jotain ihan muuta aivan puhtaasti etnonationalistisesta näkökulmasta ja korostetaan rotujen merkitystä viimeiseen saakka.

Kirjoitus koskee nimittäin ihmisen parhaita ystäviä eli koiria. Ja vielä tarkalleen ottaen suomalaisia koirarotuja. Tässä nykyisessä masentavassa tilanteessa on varsin mukavaa kuunnella ulkona koirien kuonobookia jossa keskustelu käy välillä varsin kiivaana. Mutta joka ainoa haukahdus siinä keskustelussa on silkkaa asiaa. Varsinaisesti suomalaisia koirarotuja ei itse asiassa ole kovin paljoa mutta nostetaan ne tapetille. Sillä vaikka ne haukkuvat meidät säännöllisesti niin ne tekevät sen aina tosi reilusti.

Ensimmäiseksi esitellään tietysti suomenpystykorva:

Tämä mainio vessukka joka haukkuu lehdetkin puusta on rotuna useita satoja vuosia vanha. Sitä voi käyttää kaikenlaiseen metsästykseen mutta sen varsinainen leipälaji on metsäkanalintujen metsästys. Se ilmaisee haukullaan linnun sijainnin metsästäjälle ja samalla kiinnittää sen mielenkiinnon itseensä niin että isäntä voi mennä ja kopsauttaa linnun alas. Ja voi sitä syyttävää ilmettä kun isäntä menee ja ampuu kiväärillään pummin. Toimi tässä sitten amatöörien kanssa…

Suomenpystykorvien määrä on ajan myötä vähentynyt. Eniten niitä rekisteröitiin 1960-luvun hyvinä metsälintuvuosina. Vuonna 1968 niitä rekisteröitiin 2.866 yksilöä. Vuonna 2019 enää 660. Voinemme silti luottaa siihen ettei kansalliskoiramme haukku katoa selkosiltamme tulevaisuudessakaan. Se olisi hirvittävä menetys.

Esitellään sitten hirvimetsästyksen jäyhä duunari eli karjalankarhukoira:

Karjalankarhukoiraa käytetään nimenomaan hirven- ja karhunmetsästyksessä. Se on vähän jäyhäluontoisempi kuin suomenpystykorva joten kun karjalankarhukoira avaa kuononsa kuonobookissa niin voi olla varma että sillä on painavaa ja perusteltua sanottavaa. Se ei tyhjästä lätise. Viime vuosikymmenen aikana karjalankarhukoiria on rekisteröity 550 – 850 yksilöä vuodessa. Vuonna 2019 rotua rekisteröitiin 758 yksilöä. Jostain luin joskus ehkä 15 vuotta sitten että rotu on suosittu myös Yhdysvalloissa ja siellä oli myyty ostajille koiria joita väitettiin karjalankarhukoiriksi vaikka ne eivät olleetkaan puhdasrotuisia. Väitteen todenperäisyyttä en pysty takaamaan.

Siirrytään jänismetsälle ja esitellään suomenajokoira:

Rotu on kehitetty Suomessa joskus 1800-luvun loppupuolella ja sen pääasiallinen leipätyö on jäniksen ja myös ketun metsästys. Eniten rekisteröintejä on ollut 1980 – 1990-luvuilla jolloin niitä on rekisteröity vuosittain n. 3.500 – 4.000 yksilöä. Vuonna 2019 rekisteröitiin 1.046 yksilöä. Yleensäkin metsästyskoirien määrä vähenee, johtuen paljolti kaupungistumisesta. Metsästyskoirat kun eivät oikein sovellu kerrostaloasuntoon. Lisäksi jänis- ja metsäkanalintumetsästys on vähentynyt kun metsästyksen pääsuunta on siirtynyt hirvenmetsästykseen.

Jatketaan häpeämättömän etnonationalistista rotukirjoitusta ja esitellään lapinporokoira:

Niin kuin nimi kertoo, on kyseisiä koiria käytetty porotaloudessa. Itse asiassa jo satoja vuosia vaikka viralliseksi roduksi se on hyväksytty vasta vuonna 1966. Uhkana koiralle on ollut aikanaan Lapin sota joka tuhosi suuren osan kannasta sekä myöhemmin moottorikelkkojen yleistyminen poronhoidossa. Vuonna 2019 rekisteröitiin 278 yksilöä. Toinen lappalainen porokoirarotu on suomenlapinkoira:

Suomessa varsin suosittu koirarotu (vuonna 2019 rekisteröity 1.224 yksilöä) on siirtynyt nykyisin porohommista pääasiallisesti seurakoiraksi mutta sillä on vieläkin paimennus- ja suojeluvietti ja sitä pidetään hyvänä perhekoirana. Suomenlapinkoiran epävirallisena alalajina pidetään paimensukuista lapinkoiraa:

Paremmin kennelasioista tietävät voivat kertoa onko kyseessä ”kieli vai murre”. Sitten voidaan tietysti kysyä että onko pohjanpystykorva suomalainen vai ruotsalainen rotu.

Itse heitän puhtaasti Stetson – Harrison-menetelmällä väitteen että siellä Ruotsissakin pohjanpystykorvaa on ollut nimenomaan Ruotsin suomalaisalueilla. Jos olen väärässä niin tunnustan sen. Tätä metsästyksen suhteen varsin kaikkiruokaista koiraa rekisteröitiin Suomessa vuonna 2019 kaikkiaan 411 yksilöä.

Esitellään vielä kokonaan/lähes kokonaan sukupuuttoon kuollut suomalainen koirarotu eli seiskarinkoira:

Koirasta on myös käytetty ainakin nimeä Suursaaren hyljekoira. Niin kuin nimi kertoo, sitä käytettiin hylkeenpyynnissä. Kun suomalaiset joutuivat tyhjentämään Suomenlahden saaret koirat joko ammuttiin tai hylättiin ja ne kuolivat lähes sukupuuttoon. Rotua on pyritty elvyttämään jäljelle jääneistä harvoista yksilöistä. Sinänsä voi muuten todeta koira-asian ulkopuolelta että on pirunmoinen sääli että Suomenlahden saaret ryöstettiin aikanaan itänaapurille. Sen käytössä ne ovat täysin tarpeetonta joutomaata mutta suomalaisten käsissä ne olisivat loistava matkailukohde.

Suomessahan on tietysti myös paljon mainioita sekarotuisia piskejä joista monet ovat itse asiassa parempia metsästyskoiria kuin puhdasrotuiset. Oma ns. elämäni koira oli juuri tällainen eli sekarotuinen Vuppe josta kirjoitin aikanaan postauksen ”Reilusti haukutut vuodet”. Yleensäkin koira on uskollinen ystävä. Jos kohtelet sitä hyvin se ei hylkää sinua koskaan eikä milloinkaan puukota sinua selkään mikä ihmisillä puolestaan on valitettavan yleinen taipumus.

Koira kaverina metsällä on vielä oma lukunsa. Kun miehet painaa metsässä kymmenen kilometriä niin koira heittää siinä samassa ajassa kevyesti kolmekymmentä ja tulilla se on sitten oma lukunsa. Siteerataan mennyttä kirjoitustani:

Nuotion palaessa Ykä ja Isä-Perskeles hörppivät tsajua termospullosta ja siinä odotellessa Vupelle annettiin omaa palasta. Mutta kruununa oli tietysti nuotiolla paistettavat grillimakkarat, joista jokaisesta Vupelle kuului viimeiset kolme senttiä. Toisin kuin jotkut teerenroippeet, nämä otettiin nätisti kädestä. Ja välillä sitten tietysti asiaankuuluvia rapsutteluja.

Vupen ilme ja olemus nuotiolla oli jotain, jota on vaikeaa sanoilla selittää niille, jotka eivät ole koiran kanssa nuotiotulilla olleet. Sen saattaisi kiteyttää siihen tunteeseen, että minä kuulun porukkaan, minä olen yksi meistä, me ollaan metsällä, minä olen teidän koira, te olette minun ihmisiä, me ollaan yhdessä porukka, samanlainen kuin muutkin samanlaiset porukat, mutta me ollaan silti parempia, sillä me ollaan Meidän porukka. Vupen porukka. Me tullaan aina olemaan samaa porukkaa. Aina samaa porukkaa.

Eiköhän äijät lähdetä taas kulkemaan?

Kunniaa kaikille koirille. Rotuun ja kansallisuuteen katsomatta.

Sieg Hau!