JOTAIN IHAN MUUTA XCIV

Kun tässä nyt aloitellaan uutta vuotta niin otetaan hieman kevyemmin ja pistäydytään taas kertaalleen muistojen Kekkoslovakiassa. Muutama postaus taaksepäin tuli käytyä läpi sitä Kekkoslovakian varsin huimaa yleisurheilumenestystä 1970-luvulla. Menestystä joka tuli, kukoisti hetken ja haipui sitten pois eikä jäljellä ole enää kuin lähinnä yksittäisiä keihäänheittäjiä ja kauniit muistot.

Talviurheilussa menestystä on tullut paremmin Kekkoslovakian jälkeenkin, tosin siihen saattaa olla oma osuutensa sillä että talvilajeja harrastetaan huomattavasti harvemmissa maissa kuin kesälajeja. Joka tapauksessa niin kesä- kuin talvilajeissa menestyksestä riemuittiin ja voitto oli aina yhteinen. Meidän kaikkien. Varmaankin enemmän kuin nyt, sillä silloisella kekkoslovakialaisella ei ollut tarjolla sellaista valtavaa informaatiotulvaa  kuin nykyisin. Lähetyksiä seurattiin yhdessä. Maa pysähtyi tiettyjen lähetysten aikaan. Eikä silloin ollut olemassa egoaan ja asemaansa pönkittävää ammatti- ja tapaloukkaantujien koulukuntaa jotka selittivät että suomalainen urheilumenestys ei saa nostaa esille nationalistisia ajatuksia.

Vaan minkälainen oli kekkoslovakialaisten menestys talvilajeissa 1970-luvulla pikku-Ykän kokemana ja muistamana? Ensimmäiset varsinaiset hämärät muistikuvat tulevat Sapporon olympiakisoista vuodelta 1972:

Kisat toivat pikku-Ykänkin tietoon että oli sellainen maa kuin Japani. Siellä ihmisillä oli hassuja nimiä ja ne olivat pirun kovia hyppäämään mäkeä. Sapporo oli eräällä lailla Helsingin kohtalotoveri sillä siellä oli ollut tarkoitus pitää talvikisat vuonna 1940 mutta nehän sattuneesta syystä peruttiin niin kuin peruttiin Helsingin kesäkisatkin. Sapporo joutui odottamaan omia kisojaan vielä huomattavasti Helsinkiä kauemmin. Helsinkihän ei odottanut kuin 12 vuotta ja Helsingin kesäkisojen onnistunutta järjestämistä juuri sodan käyneeltä ja sotakorvaukset maksaneelta maalta voi pitää melkoisena menestyksenä.

Suomalaisten kisat Sapporossa eivät menneet niitten aikojen odotusten mukaisesti aivan putkeen sillä Suomi ei saanut ensimmäistäkään kultamitalia. Nykyisinhän asia ei sinänsä herättäisi mitään ihmetystä. Kisojen menestyksekkäin suomalainen oli Marjatta Kajosmaa joka sai hopeaa viiden kilometrin hiihdossa ja pronssia kymmeneltä kilometriltä:

Huom. Päällä kunnon verkkarit. Ajalta ennen latukortonkeja.

Naiset ottivat lisäksi hopeaa 3 x 5 km viestihiihdossa. Miesten puolella ei maastohiihdossa tullut ensimmäistäkään mitalia. Sen sijaan yhdistetyssä Rauno Miettinen otti hopeaa ja ampumahiihdon viestissä Suomi sai myös hopeaa. Tuolloin muuten ampumahiihdon ase oli sotilaskivääri. Se muuttui pienoiskivääriksi vasta vuonna 1978.

Sapporon joukkueessa hopeaa hiihtänyt Juhani Suutarinen voitti 1974 ampumahiihdon MM-kisoissa kaksi henkilökohtaista kultamitalia ja viestihopean. Ymmärtääkseni hän menetti mielenkiintonsa ampumahiihtoon kilpamielessä kun laji siirtyi pienoiskivääriin.

Jääkiekossa Suomi jäi Sapporossa viidenneksi ja se pitkä mitaliton korpivaellus sekä sen ensimmäisen pronssin ruinaaminen – tai edes siitä haaveilu –  olivat alkutaipaleillaan.

Sitten tulivat hiihdon MM-kisat Ruotsin Falunissa vuonna 1974:

Kekkoslovakialaiset muistavat kyseiset kisat lähinnä siitä että suomalaiset antoivat muille epäreilua tasoitusta hiihtämällä edelleenkin Järvisen puusuksilla kun muut olivat siirtyneet lasikuitusuksiin. Tosin Norjan Magne Myrmo voitti hänkin kultaa puusuksilla – viimeisenä sellaisena – miesten 15 kilometrillä. Suomen Juha Mieto sijoittui kyseisessä kisassa neljänneksi häviten kultamitalin vain kahdeksalla sekunnilla ja tästä alkoi Mietaan tiukkojen tappioiden aika joka teki hänestä lopulta legendan.

30 kilometrin hiihdossa Mietaa otti sitten hopeaa. Mihinkä hän olisi pystynyt lasikuitusuksilla? Naisten 10 kilometrin hiihdossa Helena Takalo otti pronssia.

Tuossa aikaisemmin tuli mainittua suomalaisten jääkiekkoilijoiden pitkän pitkä mitaliton korpivaellus jolle tuli loppu vasta Calgaryssa 1988. Vuoden 1974 MM-kisoissa Helsingissä se olisi saattanut katketa. Suomi voitti Tshekkoslovakian sensaatiomaisesti 5 – 2 mutta maalivahti Stig Wetzell lörötti efedriiniplussaa doping-testissä ja ottelu tuomittiin Suomen tappioksi 0 - 5. Tästä alkoi se kisojen aikana käyty kannunvalanta että oliko se kaksi banaania ja viisi purukumia jotka riittivät positiiviseen tulokseen vai oliko se toisinpäin vai mitä se oli? Suomi jäi sitten tuttuun tyyliin kisoissa neljänneksi.

Kun kaikki näytti vielä hyvältä

Juhani Tamminen antoi yhden selityksen kärylle ja se saattaa pitää paikkansakin. Mistä näistä tietää:

- Se on ihan kylmä tosiasia, että se oli joukkueen lääkärin moka. Tässä veljessä ei ollut kanttia. Lääkärillä meni paskat housuun sen sijaan, että olisi tullut esiin ja sanonut että "my fault, sori Stigu, sori Suomi, sori Leijonat",

Wetzell komennettiin vilustuneena maaliin Antti Leppäsen loukkaannuttua. Hän sai Tammisen mukaan lääkitykseksi sellaisen määrän efedriiniä, jota ei nykyään missään nimessä laskettaisi suoritusta parantavaksi.

Sittenhän tulivat ne Innsbruckin talvikisat 1976. Tosin niitten piti olla ensiksi Yhdysvaltain Denverissä ja sitten Kanadan Whistlerissä mutta Innsbruck tuli sitten varapaikan varapaikaksi. Olihan siellä tosin kokemusta asian tiimoilta sillä Innsbruckissa oltiin pidetty talvikisat jo 1964 joten kisathan hoidettiin vallan hyvin.

Suomalaiset saivat sieltä kohtuullista menestystä. Helena Takalo voitti kultaa naisten 5 kilometrin hiihdossa:

Ja Suomen miehet saivat kultaa 4 x 10 km viestihiihdossa. Tosin suomalaisilla kävi melkoinen munkki sillä jo ensimmäisellä osuudella Neuvostoliiton Jevgeni Beljajev meni menojaan mutta  neuvostoliittolaisilla oli uusi huippuluokan suksi-monoyhdistelmä joka ei sitten ollutkaan niin huippuluokkaa kuin kuviteltiin joten Beljajev joutui vehkeitten hajoamisen jälkeen pitkään käkkimään yhdellä suksella jolloin toiset menivät ohi. Neuvostoliitto tuli sitten lopulta kolmanneksi.

Helena Takalo otti sitten vielä hopeaa naisten kympillä ja Arto Koivisto pronssia miesten 15 kilometrillä. Naiset saivat hopeaa viestissä. Jääkiekossa Suomi jatkoi korpivaellustaan jäämällä maalisuhteen perusteella nippa nappa neljänneksi Länsi-Saksan jälkeen. Tosin pikku-Ykä muistaa suomalaisten kiekkoilijoiden todenneen että jos pronssia saadaan niin ne heitetään porukalla Tammerkoskeen. Tämä johtuen siitä että muuan piirisarjan lätkämaa nimeltä Ruotsi ei osallistunut sillä kertaa kisoihin ollenkaan. Laski hieman oletetun pronssimitalin arvoa.

Mäkihypyssä suomalaiset olivat joutuneet pitkään tyytymään pistesijoihin mutta tilanne alkoi muuttua kun Kari Ylianttila voitti Saksan-Itävallan 1977-1978 mäkiviikon:

Sitten olivatkin vuorossa Suomen järjestämät Lahden MM-kisat vuonna 1978.

Suomalaisten menestys kotikisoissa oli mainio. Naiset ottivat viidellä kilometrillä kaksoisvoiton. Helena Takalo otti kultaa ja Hilkka Riihivuori hopeaa. Helena Takalo otti myös pronssia 20 kilometrillä ja naiset voittivat 4 x 5 km viestin vaikka Marja-Liisa Hämäläinen (josta tuli myöhemmin Kirvesniemen sukunimellä 1980-luvulla Suomen hiihdon supertähti) epäonnistui pahoin kakkososuudella. Riihivuori ja Takalo hoitivat kuitenkin homman himaan:

Miesten puolella menestystä tuli myös. Tapio Räisänen aloitteli Kari Yli-Anttilan jälkeen (Yli-Anttila oli kisojen aikaan loukkaantunut) suomalaista mäkimenestystä ja voitti kultaa suurmäessä:

Mainittakoon muuten että suurmäessä viides oli Kanadaa edustava aiemmin Suomen kansalainen Tauno Käyhkö. Kuinkahan muuten kanadalaiset mahtoivat lausua miehen sukunimen? Rauno Miettinen puolestaan otti hopeaa yhdistetyssä. Ja Lahdessa jatkui Mietaan tiukkojen tappioiden saaga. Hän sijoittui 15 kilometrillä kolmanneksi häviten kullan vain viidellä sekunnilla. Viisikymppinen meni puolestaan Mietaalta ns. kansanhiihdoksi jonka hän hiihteli lopulta latupartion mukana ja paineli sukset jalassa pukuhuoneeseen antamatta haastatteluita:

Tietysti vielä huonompi tuuri oli Matti Pitkäsellä joka jäi neljänneksi niin 15, 30 kuin 50 km hiihdoissa. Pitkänen sai sitten hieman palsamia kun Suomi otti miesten viestissä hopeaa. Kiritaistelun häviäminen Ruotsin Thomas Magnussonille tietysti harmitti. Mutta kaiken kaikkiaan kotikisojen mitalitaulukko ei ollut Suomen kannalta yhtään hassumpi:

Pankaa muuten merkille Norjan äärimmäisen huono menestys. Yksi pronssi. Kuriositeettina Lahden kisoista voi todeta että kannattaa varmistaa että mäkihyppykengät ovat suksessa kunnolla kiinni. Tämän oppi itävaltalainen Claus Tuchscherer:

Mies selvisi onneksi pahemmin loukkaantumatta. 

Ja laitetaanpa sitten lisäyksenä lukijan kuva noista Lahden MM-kisoista. Eräs lukija bongasi erään ruotsalaisen:

Nuori mieshän se Kalle Kustaa vielä tuolloin oli. Kiitokset lukijalle kuvasta.

Kekkoslovakialainen mäkihyppy alkoi olla tilassa jossa joka vuodelle löytyi uusi onnistuja. Niinpä Pentti Kokkonen voitti Saksan-Itävallan mäkiviikon 1978-1979:

Sittenpä tulivatkin ne Lake Placidin olympiakisat vuonna 1980.

Kisojen ainoa kulta tuli Suomelle nimenomaan mäkihypyssä jossa löytyi taas uudet onnistujat. Jouko Törmänen voitti kultaa suurmäessä ja Jari Puikkonen otti samassa kisassa pronssia. Törmäsen kultamitali ei kuitenkaan ollut se kekkoslovakialaisille ikimuistoisin mitali kyseisistä kisoista. Vaan se oli hopea. Mietaan Jussin niukkojen tappioitten saaga sai sen kirkkaimman kruununsa ja hän hävisi miesten 15 kilometrillä kultamitalin Ruotsin Thomas Wassbergille yhdellä sadasosasekunnilla:

Kun Wassberg tuli maaliin ja tulos selvisi mietti moni kekkoslovakialainen että voiko vitutukseen kuolla. Tarinan mukaan Wassberg ehdotti Mietaalle että jospa sahataan mitalit kahtia ja jaetaan. Tarina kertoo myös kaikenlaisista spekuloinnista että jos Mietaa olisi ajanut partansa ennen kisoja niin ilmanvastus olisi vähentynyt ja hän olisi voittanut. Toisaalta tuuhea partahan se oli Wassbergillakin. Muistaakseni maastohiihdon ajanottoa muutettiin tapauksen jälkeen niin, että ei mitattu aikaa enää kuin sekunnin kymmenesosilla. Sisuuntunut Mieto otti sitten vielä hopeaa miesten viidelläkympillä ja toi ankkurina Suomen viestihiihdossa pronssille. Yhdistetyssä Jouko Karjalainen otti vielä hopeaa.

Naisten puolella Hilkka Riihivuori otti hopeaa sekä viidellä että kymmenellä kilometrillä ja Helena Takalo kympillä pronssia. Naisten saavutukset olivat suuria vaikka koko Mietaaseen nähden pieni:

Lake Placidin jääkiekossa Suomen mitaliton korpivaellus jatkui. Suomi oli lähellä pronssia mutta kun ennen Suomen ja USA:n peliä tapahtui se Miracle On Ice eli yhdysvaltalaiset yliopistokiekkoilijat voittivat Punakoneen niin viimeisessä ottelussa Suomen ja USA:n välillä muuan Ykän muistin mukaan Suomelle jaettiin varsin tulkinnanvaraisia jäähyjä. Miracle On Ice piti varmistua sillä jos USA voittaisi Suomen, se voittaisi koko turnauksen ja Suomi olisi puolestaan voittaessaan päässyt pronssille ja USA jäänyt kakkoseksi. USA voitti Suomen 4-2 ja niinpä Suomi sai odottaa sitä ensimmäistä mitaliaan vielä kahdeksan vuotta.

Seuraavat suuret talvikisat pidettiin Oslossa vuonna 1982. Mutta nehän eivät enää olleet Kekkoslovakialaiset kisat sillä 27. 10. 1981 tuli kansalaisille uutinen jota ei pitänyt koskaan tulla:

Oslon kisoissa aloitti uransa muuan Matti Nykänen ja sen jälkeen suomalainen mäkihyppymenestys oli silkkaa historiaa, Tosin vuonna 2020 se on enää, no, silkkaa historiaa. Joka tapauksessa kekkoslovakialaiset iloitsivat yhdessä urheilumenestyksestään ja totesivat röyhkeästi että ”me voitettiin”. Eikä silloin tosiaankaan ollut mitään yliopistopellejä eikä toimittajanplanttuja jotka saarnasivat että Suomen urheilumenestys ei saa nostattaa liikaa kansallismielisyyttä sillä Suomihan on monikulttuurinen maa.

Valitettavasti nykyisin on toisin ja elämme yliopistollisen pelleporukan luvattuja aikoja. Hyvää alkanutta uutta vuotta kaikille lukijoille siitä huolimatta.