KIEPPI

Tammikuu 1981…

Vanha ja kokenut ukkoteeri oli viettänyt talvisessa pakkassäässä pari ahkeraa ja kiireistä tuntia pistellen kupuunsa havunneulasia sen minkä ennätti. Kesäisin ja syksyisin metsäkanalintujen menu oli tietysti runsaampi ja maukkaampi mutta jos teeri halusi elää talvellakin niin sen ei kannattanut olla nirso. Vaihtoehtoja kun ei juuri ollut ja teerenkin pääelinkeino oli syöminen. Ruokaillessaan se tarkkaili ympäristöään valppaasti. Vaara saattoi tulla aina miltä suunnalta tahansa. Tosin se oli tottunut siihen että ihmiset eivät niine tappavine keppeineen olleet talvella häiriöksi. Mistäpä se olisi voinut tietää että juuri tänä talvena tilanne olikin toinen.

Suomalainen metsästyslainsäädäntö ei sitä kiinnostanut. Eihän se edes tiennyt että mikä oli lainsäädäntö ja mikä oli Suomi. Se ymmärsi vain että nyt kupu oli täynnä ja oli aika siirtyä suojaan. Se lennähti lentoon ja sen perässä lensi nuorempi ukkoteeri. Eräällä metsäaukiolla oli paksulti lunta ja teeri kaivautui hangen sisälle. Emsiksi hieman syvyyttä, ja sitten se eteni vaakatasossa. Sen takana valuva pakkaslumi peitti aukon joten teerellä oli jotain, jota ihmiset sanoisivat igluksi mutta kiepin nimellä se paremmin tunnettiin. Teerelle se oli vain lämmin ja turvallinen suoja.

Vaikka metsässä oli pakkasta parikymmentä astetta niin suojaisan kiepin sisällä ilma lämpeni nopeasti. Kun teeri vielä hieman pörhisti itseään niin sillä oli mukava oleskelutila jossa se viettäisi aikaa liikkumatta seuraavaan päivään saakka, kunnes oli aika taas lähteä täyttämään kupua neulasilla. Villieläimet eivät tunteneet kuin hyötyliikunnan ja jos liikkumiselle ei ollut tarvetta niin silloin oltiin paikallaan ja kulutettiin mahdollisimman vähän energiaa. Se nuorempi ukkoteeri oli myös kaivautunut omaan kieppiinsä parikymmentä metria vanhasta ukkoteerestä.

Kiepissään mukavasti makaileva teeri kuuli ylimääräistä ääntä. Sellaista hidasta suhinaa. Ne olivat selvästi ihmisiä. Liikkuivat sellaisilla kapeilla puilla mikä helpotti niiden kulkua hangessa. Ihmiset kun eivät osanneet lentää. Ihmiset olivat noin nelikymppinen mies ja hänen poikansa. Mies oli jo kokenut metsästäjä mutta poika oli vasta aloittelemassa omaa metsästäjän uraansa. Olihan hän ehtinyt jo sentään pudottaa muutaman sorsan. Ja nyt se ihmisten lainsäädäntö josta teeri ei ymmärtänyt mitään oli antanut isälle ja pojalle mahdollisuuden kokeilla tammikuista teerijahtia. Siihen ei ollut aikoihin mahdollisuutta mutta nyt oli.

Teeri ei ihmisten luvista tiennyt eikä niistä perustanut mutta se ymmärsi että ihmiset olivat aina vaarallisia. Siksi kannatti olla kiepissä hiljaa niin kuin pelkäävä teeri kiepissä. Ihmiset liikkuivat selvästi lähemmäksi nuoremman teeren kieppiä eikä se höhlä älynnyt olla paikoillaan vaan vanhempi teeri kuuli hangen kahahduksen, siipien räpinän, kovan paukauksen siitä ihmisten pahasta kepistä ja lopulta tömähdyksen kun nuorempi teeri putosi hengettömänä maahan. Vanhempi teeri ei jäänyt suurempia suremaan. Villieläin ei yleensä kuollut vanhuuteen.

Se kuuli kuinka ihmisten hankipuut suhisivat kiepin luota kohti metsän reunaa. Sieltä alkoi kuulua toisenlaista pauketta. Teeri tiesi että ihmiset tekivät sen toisenlaisella, lyhyemmällä kepillä. Ne pilkkoivat hangen alta löytämäänsä tervaskantoa ja tekivät sitten sellaisen omituisen välähtelevän ja räiskähtelevän kuumuuden jonka vieressä ne söivät eväitään. Eväitään, jotka ne toivat aina mukanaan metsään. Eivät ne suoraan metsästä syöneet koskaan mitään. Muuta kuin joskus syksyllä rohmusivat hieman marjoja suuhunsa. Omituisia otuksia kun olivat. Teeri kuuli kun ihmiset pulisivat keskenään sillä omituisella ja jatkuvasti muuttuvalla lajiäänellään josta tolkullinen teeri ei ottanut mitään selvää. Se tiesi myös että ne olivat vähän aikaa tyytyväisiä eivätkä etsineet syödessään uutta saalista. Kannatti siis vain pysyä paikallaan.

Ihmisten hankipuitten suhina alkoi taas mutta se meni kauemmas teeren suunnasta. Teeri keskittyi olennaiseen ja pysyi liikkumattomana. Vaikka hangen yläpuolella oli kova pakkanen niin kiepissä oli lämmintä ja mukavaa. Pian se nukahti tyytyväisenä.

Ne ihmiset joita teeri kuunteli piilossa pysyessään muistelivat vielä kymmeniä vuosia myöhemmin saunoessaan tuota tammikuuta jolloin teerien talvimetsästys oli hetken aikaa sallittu. Poikakin oli jo parraltaan harmaantunut. Totesivatpa siinä whiskymukia kaataessaan että silloin elettiin vielä suurten teeriparvien aikaa. Sitten kaikki väheni. Mutta eihän se saalis ollut enää aikoihin tärkeintä vaan se itse touhun tuntu jota on vaikeaa selittää sellaiselle, joka ei ole sitä kokeillut.

Miehet kilauttivat whiskymukit yhteen ja ottivat maljan teerille. Menneille, nykyisille ja tuleville. Ja totesivat, että onneksi niitä vieläkin sentään on.