LUUKKU

Vallila, Helsinki, helmikuussa, tuonnempana…

Mikähän helvetti se sai minut tänne aikanaan tulemaan? Tuntuiko se tosiaan silloin hyvältä idealta?

Näitä tuumaili muuan mies joka käveli Vallilan ratikkahalleilta Mäkelänkatua pitkin kohti kerrostaloa  jossa hän asui. Jalkakäytävät olivat vieläkin paksun lumen peitossa vaikka lumisateet olivat muuttuneet pari päivää aikaisemmin koviksi pakkasiksi. No, eihän se ihme ollut sillä joskus aikanaan tutuiksi tulleet Bobcatit oli annettu kehitysavuksi Afrikkaan ja tilalle olivat tulleet kola ja lapio eivätkä kiinteistöhuollon miehet ehtineet osaansa enempää tehdä. Lumen keräämistä vaikeutti erityisesti se, että Vallila – niin kuin koko Helsinki muutenkin – kuului kokonaan polttomoottorittomaan vyöhykkeeseen eikä sähköisten kuorma-autojen kapasiteetti pärjännyt vanhalle kalustolle. Kulkipa alueella lumenkeruuratikoitakin aiheuttaen viivästystä muutenkin takkuillen toimivassa ratikkaliikenteessä.

Ratikkaliikenne oli muuan miehelle – tarkemmin nimeltään Eino Tiilikainen, 39 vuotta – enemmän kuin tuttua sillä hänhän oli ammatiltaan ratikkakuski ja oli saanut pääosin sen vuoksi vuokra-asunnon Mäkelänkadulta. Olihan Vallilan ratikkahalli palannut vanhalle paikalleen koska liikenne takkusi ja kalustoa kannatti säilyttää mahdollisimman lähellä keskustaa. Näin ollen ratikkakuskinkin oli hyvä päästä kävellen työpaikalleen. Mukanaan hänellä oli aina otsalamppu sillä katuvalot toimivat milloin toimivat. Kaupunki saattoi olla yllättävän pimeä.

Eino saapui ulko-ovelle, aukaisi sen ja käveli neljänteen kerrokseen. Hissit oli poistettu käytöstä jo viitisen vuotta taaksepäin. Lähes hiilijalanjäljetön vihreä Helsinki ei tuhlannut energiaa sillä sitä ei ollut saatavilla läheskään niin paljon kuin joskus aikaisemmin. Ulkoa päin katsottuna niin Vallilan kuin muittenkin keskustan kaupunginosien kerrostalot näyttivät lähes samanlaisilta kuin kymmeniä vuosia aikaisemmin. Ehkä ulkorappaukset olivat päässeet pahasti rapistumaan ja muutenkin paikka alkoi muistuttaa neuvostolähiötä mutta tavallinen helsinkiläinen ei kiinnittänyt siihen huomiota eikä pahemmin välittänyt. Elettiinhän sentään alueella jossa oli mahdollisuus asua yksittäisessä asunnossa. Ympäröivien lähiöiden yleisin asumismuoto oli kommuuniasuminen tai asuntola-asuminen.

Sisältä kerrostalot olivat sitten muuttuneet radikaalisti. Vallilassa, Sörnäisissä, Kalliossa, Alppilassa jne. oli suurin mahdollinen sallittu asuntokoko 20 neliötä sillä alueella asui hyvin paljon yksineläjiä ja vihreän hallinnon mielestä suurempi asuntokoko oli ilmaston kannalta haitallista kerskakulutusta. Yleensä pikaremontoiduissa asunnoissa neliöitä oli vähemmän, 9 – 14. Kaikki alueen omistusasunnot oli kansallistettu ja siirretty kaupungin omistukseen. Omistajilla oli oikeus asua miniasunnossa ja he saivat kaupungin mielestä käyvän korvauksen eli noin viidesosan koko asunnon hinnasta sekä ilmastokunniakirjan.

Eino aukaisi asuntonsa oven. Hänen tilanteensa oli suhteellisen hyvä. Asunto oli kooltaan 13 neliötä ja siinä oli jopa pieni wc joka oli lattiaviemäröity joten hän saattoi pestä itsensä vessan käsisuihkulla. Silloin kun lämmintä vettä tuli. Yli puolet tämänkin kerrostalon asunnoista joutui tyytymään yhteisvessoihin ja - suihkuihin. Saunathan oli poistettu käytöstä jo aikaa sitten ilmaston kannalta vahingollisina energiasyöppöinä. Asunnossa oli pieni keittiökulmaus jossa oli kaksipisteinen sähköhella, mikroaaltouuni, pieni jääkaappi ja tiskiallas.

Lisäksi asunnossa oli yhden hengen sänky, pari pientä lastulevystä tehtyä kirjahyllyä josta löytyi Väinö Linnaa, Veikko Huovista, Arto Paasilinnaa ja muuta ikivanhaa kirjallisuutta jota ei nykyisessä Suomessa edes julkaistaisi. Uusi tiedostava kirjallisuus ei Einoa kiinnostanut. Löytyi myös sohva ja sen edessä sohvapöytä joka toimi Einolle sekä ruokailupöytänä että televisiopöytänä. Television tehtävää toimitti läppäri jolla hän katsoi vanhoja viime vuosituhannen elokuvia ja ennen kaikkea piti yhteyttä kotiseuduilleen Radanvarsimaakunnan Heukensaaskin Kauttarannan kylään. Läppärin kautta hän kuunteli myös kotiseudun radiota joka ei Helsingissä muuten kuulunut. Kuunteli, miettien aina että miksi helvetissä sieltä tuli aikanaan lähdettyä. Lähdettyä tähän tarkoituksettomaan tyhjään. Tässä kämpässä oltiin, ei eletty eikä tämä ollut koti vaan luukku.

Vaatteensa Eino saattoi pestä kerran kahdessa viikossa olevan pyykkivuoron aikana mutta Vallilan varikon pyykkikonetta tuli käytettyä useammin kun se mahdollisuus kerran oli. Ruokavalio Einolla oli varsin yksinkertainen sillä vaikka Helsinki oli virallisesti varsin vegaaninen kaupunki niin Eino ei sitä puolestaan ollut. Liha oli sinänsä – jälleen ilmastosyistä – tolkuttoman kallista ja lihanmyyjät joutuivat ostamaan lihanmyyntioikeuksia valtion lihatukusta järkyttävään hintaan joten Eino osti nykyisin varsin suosittua makkarasäilykettä joka muistutti aika paljon vanhaa lauantaimakkaraa. Lisäksi hän osti tonnikalasäilykettä. Niitten kanssa hän keitti makaronia sillä sen saattoi keittää nopeasti, toisin kuin perunat. Sähkö oli kallista ja pitkiä sähkökatkoja saattoi tulla koska tahansa. Vihervasemmistolainen valtakoneisto ei pystynyt oikein takaamaan sähköä ja lämpöä mutta vihreää propagandaa se puolestaan suolsi oikein kyvykkäästi.

Sähkökatkot eivät Helsingissä olleet enää aikoihin olleet vika, vaan ominaisuus. Sama koski suurta osaa muutakin maata. Suomen vihervasemmistolainen valtakoneisto joka oli betonoinut absoluuttisen valtansa jo parikymmentä vuotta aikaisemmin oli yhtä lukuunottamatta sulkenut kaikki ydinreaktorit samoin kuin öljyllä ja kivihiilellä toimivat voimalat. Turvehan oli demonisoitu jo aikaa sitten. Mutta utopiassaan elävä valtakoneisto unohti sen, millä leveysasteilla Suomessa eletään. Tuulivoimapuistot ja aurinkokennoaukiot olivat talvella suhteellisen hyödyttömiä. Kun varavoimaa ei ollut ja lisääntynyt – tai pakolla lisätty – sähköautokanta vaati virtaa niin maa oli entistä enemmän riippuvainen tuontisähköstä jonka siirtäminenkin takkusi. Ei vähiten siksi että Suomen maksukykyä ei pidetty enää kovin kaksisena.

Kaukolämpövoimaloitakaan ei Helsingissä ollut enää kuin Vuosaaressa ja sillä lämmitettiin itäisen Helsingin etninen enklaavialue että alueen asukkaat pysyisivät rauhallisina. Suomalaisten asunnoissa jouduttiin tyytymään yhteen pieneen sähköpatteriin per huone ja pienen huoneen kokoisiahan suurin osa asunnoista oli. Poikkeuksena olivat tietysti vartioidut nomenklaturan alueet joissa ei sähkökatkoista tarvinnut välittää sillä alueelle sijoitetut jättimäiset dieselaggregaatit alkoivat jauhaa virtaa heti kun sähkökatkos tuli. Oli niillä perkeleillä siellä sähkösaunojakin. Jos Helsinkiä olisi katsonut pimeällä ilmasta sähkökatkon aikaan niin tarkkailija olisi saattanut ajatella että Helsingissä asuttiin vain aivan sen läntisimmissä kaupunginosissa jossa nomenklatura asui sekä raharikkaiden Kulosaaressa ja Espoon puolen Westendissä ja Haukilahdessa.

Eino oli varautunut sähkökatkoihin. Syytä olikin, varsinkin talvella sillä kun nämä vanhat kivitalot pääsivät jäähtymään niin ne olivat jääkaappeja aina kevääseen saakka. Sen yhden kaupungin antaman sähköpatterin lisäksi hänellä oli pieni 0,5 kW:n lämpöpuhallin joka ainakin kohtuullisesti lämmitti pienen huoneiston. Mutta sähkö oli kallista eikä sähköä läheskään aina ollut joten parempana varmistuksena hänellä oli valopetroolilämmitin jota hän piti tarvittaessa päällä. Tarvetta oli varsin usein. Asianmukainen pukeutuminen oli tietysti myös tärkeää.

Koska valopetrooli oli fossiilinen polttoaine niin sitä oli Helsingissä hankalasti saatavissa ja sen hinta oli verotuksella nostettu äärimmäisen korkeaksi. Tässä asiassa tuli Einon avuksi hänen neljä vuotta vanhempi edelleenkin Heukensaaskin Kauttarannassa asuva veli Einari joka tuli muutaman kerran vuodessa käymään Einon luona Vallilassa. Einari joutui tietysti maksamaan kehä kolmosen tullipisteellä kahdeksankymmenen euron kulkupassin joka mahdollisti hänen ajamisen polttomoottoriautolla Helsinkiin vuorokaudeksi.

Einari toi aina tullessaan laitonta valopetroolia sekä purkitettua lihaa. Suurin osa siitä oli Kauttarannan hirviporukan ampumaa ja purkittamaa. Hirviporukan, joka ei enää anonut virkakoneistolta lupia vaan ampui sen, minkä hyväksi näki. Osa lihasta oli Venäjältä tuotua tushonka-säilykettä. Broidin kautta – ja viestinnästään Heukensaaskiin – Eino oli oppinut että Suomessa oltiin käyty kapina jossa ei tosin oltu ammuttu laukaustakaan. Hiilineutraali vihreä Suomi oli tosiasiassa olemassa vain suurimmissa kaupungeissa. Muualla oltiin käytännössä irrottauduttu virallisesta Suomesta. Kuntia myöten. Kirjanpidollisesti kunnissa oli tietty määrä työntekijöitä niin julkisella kuin yksityisellä puolella joitten verot maksettiin Helsinkiin. Mutta melkoinen osa oli kirjanpidon ulkopuolella ja heidän kaikki verorahansa jäivät kuntiin. Heitä ei virallisesti ollut olemassakaan. Asiasta ei vaan pidetty meteliä joten vihervasemmistolainen valtakoneisto edelleenkin mainosti koko Suomea hiilijalanjäljettömyyden globaalina ykkösesimerkkinä. Itse asiassa utopistiselle koneistolle taisi riittää kulissit ja niiden tuoma tunne omasta onnistumisestaan.

Vihreän Suomen ulkopuolinen alue osti itsenäisesti öljyä ja jalosti sitä polttoaineeksi Raahen öljynjalostamossa jota ei myöskään virallisesti ollut olemassakaan. Samoin useita turvevoimaloita oli perustettu ja perustettiin lisää. Virallinen vihreä Suomi ei ollut uskaltanut puuttua asiaan sillä se olisi vaatinut sotilaallista operaatiota ja puolustusvoimat olivat tehneet selväksi että sellaiseen se ei ryhdy. Broidi oli verrannut tilannetta sissisotaan. Miehittäjä hallitsi kaupunkeja mutta omat voimat pitivät hallussaan niitten ulkopuolisia alueita. Eikä miehittäjä pystynyt oikeastaan muuhun kuin pitämään yllä mahdollisen suurta vihreää ilmastopropagandaa.

Jaahah, virta meni taas poikki eikä Eino ollut ehtinyt tehdä ruokaa. Ei huolta. Olihan hänellä trangia. Hän keitti sillä makaroonia, lihalientä ja tushonka-säilykettä. Lihalientä hän käytti myös kahvikupin ja kaurapuuron lisäksi aamiaisena sillä niin leikkelemakkara kuin juusto olivat liian kalliita. Siinä sivussa, niin kuin nyt ruokaillessa saattoi jäystää näkkileipää. Ennen kun Eino alkoi laittaa ruokaa hän pisti myös petrolilämmittimen päälle. Sähkökatko saattoi kestää pitkään ja luukkua kannatti lämmittää yötä vasten. Olihan ulkona jo kaksikymmentä astetta pakkasta.

Yöstään Eino ei sinänsä ollut huolissaan. Hänellä oli kaksi makuupussia. Toinen kevyempi, miinus viiteen asti kestävä jolla pärjäsi tässä asunnossa normaalioloissa. Toinen oli vaelluspussi jolla pärjäisi jopa miinus kolmeenkymmeneen. Sitä ei oltu vielä onneksi tarvittu. Kaikkein kylmimmillään luukun sisälämpötila oli kertaalleen käynyt plus kuudessa. Eino meni otsalampun valossa vuoteeseensa, kömpi makuupussiin ja nukahti melko nopeasti.

Yöllä hän havahtui hereille neljän aikaan ja huomasi että sähkökatko oli päällä vieläkin. Hän käväisi vessassa ja katsoi tultuaan ikkunasta ulos. Koko kaupunki näytti olevan pimeänä. Se tietäisi sitä että ratikat olisivat hänen aamuvuorossaan tupaten täynnä. Jos virtaa niihinkään saatiin. Kaupungissa oli kyllä paljon sähköautoja – muita ei ollutkaan – mutta niitten lataaminen ei onnistunut kun ei ollut virtaa. Kello herätti hänet kuudelta. Sähköt olivat palanneet. Oli aika uuden päivän.

Hiilijalanjäljettömässä, joskin palelevassa Helsingissä.