EI MITÄÄN MENETETTÄVÄÄ

Radanvarsikaupunki, tuonnempana…

Muuan kunnallisvirkailija evp pakkasi tavaroita matkalle. Varusteet olivat samanlaisia kuin hänen metsästysmatkoillaan vaikka suunta olikin tällä kertaa muualle. Mutta times they are changing tuumi kunnallisvirkailija evp joka ei kylläkään vielä 61-vuotiaana ollut varsinaisesti eläkkeelle siirtynyt kunnallisvirkailija. Olipahan heivannut hommansa muuten. Pitkän suunnitelman mukaisesti ja tulevaisuuteen vakaasti uskoen.

Kyseinen kunnallisvirkailija oli tehnyt pitkän ja moitteettoman uran Radanvarsikaupungin hallinnossa. Aika ajoin tietty Epäilyksen Piru oli vieraillut hänen luonaan ja kysynyt että mahtoiko hänen työlleen olla itse asiassa mitään varsinaista käyttöä vai olisikohan kyseessä pelkkä akateeminen suojatyöpaikka. Mutta kunnallisvirkailija oli karkoittanut Epäilyksen Pirun mielestään. Sillä hän oli kuuliaisen virkamiehen lisäksi tinkimättömän järjestelmäuskovainen hallintoalamainen joka tuumasi että ilman hyvää ja toimivaa julkisen sektorin hallintoa yhteiskunta ei kerta kaikkiaan pärjää. Ei sitä tullut kyseenalaistaa. Sillä oli itsetarkoitus. Vaikkei siitä varsinaista hyötyä ehkä ollutkaan.

Niin paljon kunnallisvirkamies ei rakastanut työtään etteikö hänellä ollut jo kauan suunnitelma ennenaikaiselle omaehtoiselle eläkkeelle siirtymiseen. Siksi hän oli säästänyt sijoitusvakuutusta kauan, hyvin kauan. Sijoitusta kertyi koska mies oli nuuka ja eli yksin pienessä mutta sinänsä viihtyisässä ja hänelle hyvin riittävässä kaupungin vuokrayksiössään. Puolisoa – ja sen myötä lapsia – hänellä ei koskaan ollut. Mitä nyt muutama työpaikan kautta hankittu väliaikainen etappiemäntä.

Kunnallisvirkamies evp:n ainoa säästämisen ja niukan elämisen ulkopuolinen rahareikä oli matkustaminen. Ei häntä etelän maat kiinnostaneet vaan hän ajoi autollaan Suomessa ja Pohjoismaissa. Auto oli pieni mutta hyväkuntoinen Fiat ja kyllähän siihen yhden miehen romppeet hyvin mahtuivat. Matkan varrelta saattoi sitten vuokrata mökkejä tai majoittua matkustajakoteihin. Saattoipa panna teltankin pystyyn. Lisäksi mies kävi syksyisin metsällä Tyrellin kunnassa tutussa hirviporukassa ja harrasti aika ajoin pistooliammuntaa.

Kun miehen ruokavaliokin oli varsin yksinkertainen eikä hän harrastanut ravintoloissa syömistä eikä varsinkaan juomista niin säästöön jäi joka vuosi huomattava summa jonka sijoitusvakuutusyhtiö vielä sijoitti suhteellisen tuottavasti. Mies oli odottanut pitkään sitä että täyttää kuusikymmentä. Silloin läjässä olisi parisataa tuhatta euroa jolla varsinaista työeläkettä odotellessa voisi elää suhteellisen mukavasti ja harrastaa sitä kohtuuhintaista automatkailua vielä enemmänkin, ilman virastoajan rajoituksia. Kun oli vielä suht hyvässä kunnossakin.

Sitä hän oli ihmetellyt kun pari hänen hyvää virastokollegaansa olivat varoittaneet tulevasta. He olivat itse varautuneet toisin. Toinen oli ostanut pikkuhiljaa kultakolikoita. Toinen taas oli ostanut ja kunnostanut itselleen vanhan metsätilan Heukensaaskin puolelta. Todennut, että onpahan jotakin, jota ei voi viedä. Vaikka mitä tulisi. Metsätilassa oli asumusten lisäksi kaksikymmentä hehtaaria metsää. Kunnallisvirkamies oli hieman ihmetellyt kollegoittensa valintoja ja kysynyt syitä. Vastaukset eivät miellyttäneet. He olivat puhuneet jostain kuplan päälle rakennetusta joka tulisi jossain vaiheessa romahtamaan. Että tulisi olla jotain muuta kuin tilillä olevaa sähkörahaa. Jotain, jonka saattoi tiukan paikan tullen realisoida.

Ja he myös viittasivat niihin kiellettyihin sivuihin. Niihin, joissa puhuttiin vallitsevaa järjestelmää vastaan. Populistisiin sivuihin. Jopa äärioikeistolaisiin. Ainakin sellaisiksi tulkittuihin. Joka tapauksissa sellaisiin joissa pyrittiin romuttamaan usko vallitsevaan järjestelmään ja yhteiskuntaan. Kunnallisvirkamies päätti ettei hän enää koskaan keskustelisi noiden kollegoittensa kanssa muusta kuin työ- ja normaaleista kirvesvarsiasioista. Sillä hänhän ei itse seurannut kuin Yleä ja Radanvarren Sanomia. Hän ei hyvänä hallintokansalaisena halunnut lukea eikä arvostanut mitään järjestelmän ulkopuolista mielipidekirjoitusta. Hän halusi lukea ja kuunnella ammattitoimittajan tekemää toimitettua ja luotettavaa tekstiä. Tekstiä, johon saattoi uskoa.

Lisäksi hän oli koko aikuisikänsä ollut demari. Ei aktiivinen, mutta aina demareita äänestävä. Hän uskoi hyvinvointivaltioon ja siihen että oikeudenmukaisilla yhteiskunnallisilla tulonsiirroilla tuli taata ja pystyttiin takaamaan hyvä elämä kaikille. Ja nimenomaan demarit siihen pystyisivät. Demarit olivat valtionhoitajapuolue ja hän uskoi, että demarit osasivat pitää huolen Suomen taloudesta sekä yhteiskunnasta. Demarivetoisten hallitusten aikana tulevaisuus olisi aina turvattu.

Mies täytti kuusikymmentä, realisoi kaikki sijoitusvakuutuksensa ja siirsi ne omalle pankkitililleen. Saldo miellytti. 223.482 euroa. Oli aika tarjota kakkukahvit kollegoille ja siirtyä elämään oloneuvoksen elämää. Oloneuvoksen elämä alkoi kuukauden mittaisella automatkalla ympäri Suomea. Oli kaunis kesäkuu eikä mikään rasittanut uraansa aloittelevan oloneuvoksen mieltä. Hän ei edes seurannut uutisia. Olipahan vain yhdessä paikassa muutaman päivän ja siirtyi sitten toiseen. Se, mikä häntä hieman ihmetytti oli kaupan hintojen jatkuva nousu siirryttäessä paikkakunnalta toiselle. Mutta olihan hänellä tilillä rahaa. Kotiin palattuaan hän kohtasi tosiasiat. Se, mitä kollegat olivat puhuneet kuplan päällä elämisestä taisi sittenkin olla totta. Jopa Ylen uutisissa tunnustettiin hyperinflaatio koko EU:n alueella vaikka samalla painotettiin sitä että tilanne on täysin hallintokoneiston hallussa.

Kunnallisvirkamiehen mielen valtasivat mustat pilvet. Tuli ryypättyäkin. Tuli ryypättyä paljon. Menihän siinä oma aikansa. Sitten hän ryhdistäytyi ja otti yhteyden sijoitusneuvojaansa jonka avulla hän oli säästänyt ennenaikaisen eläkkeensä. Aika järjestyi ja sijoitusneuvoja totesi anteeksipyytävällä äänellä:

- Niin… euron kurssi on jatkuvassa syöksykierteessä… se velkakupla puhkesi sitten… ja rankemmin kuin pahimmatkaan ennusteet olivat… joku sen maksaa… ja se maksaja on valitettavasti se, jolla on säästöjä… tyly tosiasia on, että nykyisellä euron arvolla se 223.482 euroa jonka sinä realisoit omalle tilillesi on käytännössä arvoltaan enää 4.223 euroa. Ja huomenna se on todennäköisesti vielä vähemmän. Ylihuomenna paljon vähemmän. Niin että jos sulla on kultaa, hopeaa, kiinteää- tai maaomaisuutta niin nyt alkaisi olla aika ruveta realisoimaan niitä.

Eihän kunnallisvirkamiehellä ollut. Kaikki raha oli ollut tilillä. Mies otti hädissään yhteyttä ammattiliittoonsa. Olihan hän maksanut sinne kymmenyksensä aina tunnollisesti. Mutta liitonkin viesti oli tyly:

- Koska te olette irtisanoutuneet toimestanne vapaaehtoisesti niin teillä ei ole oikeutta liiton rahaan. Toisaalta ei sekään ole enää kuin 50 pinnaa suurempi kuin peruspäiväraha. Peruspäivärahaan tekin olette tietysti oikeutettu.

- Jaa paljonkos se on sitten kuussa?

- Hetkonen… tässä on jatkuvasti muuttuva laskuri… joo, se on tällä hetkellä 28.734 euroa kuukaudessa… pari kuukautta sitten se oli 500 ja risat… arviomittarin mukaan se on kuukauden päästä jotain 80.000 tai jopa enemmän. Niin että kun saatte tuon peruspäivärahan niin kannattaa realisoida se välittömästi ruokakaupassa ennen kuin hinnat nousevat. Vaan onhan tässä se hyvä puoli että kohta jokainen suomalainen on teknisesti ottaen miljonääri.

Mies yritti vielä ottaa yhteyttä entiseen työpaikkaansa. Olisiko mahdollista saada vanha työpaikka sittenkin takaisin? Hänelle ilmoitettiin, että hänen paikkaansa oli palkattu 30-vuotias Tampereen Yliopistosta valmistunut typykkä ja ns. tilapäisten vaikeuksien takia ei hallinnollisiinkaan tehtäviin palkattu enää uutta väkeä. Suorittavalla tasolla oltiin jouduttu jo turvautumaan laajoihin lomautuksiin ja irtisanomisiin. Hallinnosta ei vielä sentään oltu vähennetty.

Kunnallisvirkamies evp istui kotonaan ja teki laskelmia. Tällä vauhdilla hänen kymmenien vuosien säästöillä saa parin kuukauden kuluttua yhden ruisleivän. Kun ottaa huomioon yksiön vuokran ja sen, mitä siitä jäljelle jää, niin lopputulos oli selvä. Hän olisi koko loppuikänsä leipäjonossa. Ei olisi enää matkoja Suomessa ja Pohjoismaissa. Olisi vain kituuttamista päivästä toiseen. Sen hallinnon alaisuudessa johon hän oli aina luottanut. Mies muisti ne sivut joista hänen kollegansa olivat puhuneet. Ne kielletyt sivut. Ne voiman pimeän puolen sivut.

Nyt hän meni niihin. Luki päivän. Lukipa toisenkin. Hädintuskin syöden ja nukkuen välissä. Ja hän ymmärsi että häntä, kuuliaista hallintoalamaista oli petetty. Kaikki oli tehty velkakuplan päälle ja se, mihin sitä velkaa oltiin vuosikymmeniä käytetty syvensi kuplaa entisestään. Kaikki oltiin tehty tietoisesti. Välittämättä siitä, mitä se väistämättä saisi joskus aikaiseksi. Hänenkin tulevaisuutensa oli tuhlattu hänen lupaansa kysymättä. Tai no, olihan hän sen luvan hyväuskoisena antanut jokaisissa vaaleissa.

Ei voi sanoa, että kunnallisvirkamies evp:n päässä olisi joku naksahtanut. Siihen tuli vain ymmärrys ja varmuus. Häntä, joka oli uskonut absoluuttisesti oltiin loukattu kaikkein eniten. Hän oli uskonut järjestelmään mitään kyseenalaistamatta ja palvellut sitä uskollisesti vuosikymmeniä. Niinpä järjestelmällä olisi velvollisuus taata hänelle turvatut eläkepäivät. Ja järjestelmä saisi ne myös taata. Siitä hän pitäisi itse huolen.

Niinpä kunnallisvirkamies evp pakkasi tavaroita matkalle. Varusteet olivat samanlaisia kuin hänen metsästysmatkoillaan vaikka suunta olikin tällä kertaa muualle. Erävarusteita ei tarvittu. Eikä muonaakaan. Sen sijaan hän otti mukaansa kaksipiippuisen FinnClassicin yhdistelmäaseen luotipiipuilla. Sen sai mukavasti purettua pieneen salkkuun. Sitä hän oli käyttänyt hirvijahdissa. Mukaan tuli myös Berettan ysimillinen pistooli. Ja tietysti paljon patruunoita kumpaankin aseeseen. Mieli teki ottaa muutama viskiryyppy mutta nyt ei ollut varaa jäädä kiinni puhallusratsiassa.

Kunnallisvirkamies evp vei aseet autoonsa, käynnisti moottorin ja ajoi Radanvarsikaupungista Helsingin liittymään jatkaen siitä eteenpäin. Hänen suunnitelmansa oli selvä. Vankilassa olisi varma ruoka ja katto pään päällä. Eikä hän olisi sellainen elinkautisvanki joka anoisi armahdusta. Saattoi tietysti olla että tällä reissulla lähtee henkikin. Mutta taivaassa pojan koti on. Niinhän ne sanovat. Ja jos sitä taivasta ei olekaan, niin hänen viimeisen yksiönsä vuokran maksaisi joku muu. Se ei olisi enää hänen huolensa.

Mutta leipäjonoon hän ei lähtisi.